30.5.2013

MATIAS VASTAA...



Hyvä Milja (ja kaikki te ystäväni)!


Katson velvollisuudekseni vastata Sinulle, Milja (ja samalla teille kaikille, jotka lukeudutte ystäviini).

Erkka P. on välittänyt pyyntösi, Milja. On totta, että olet potilaani, mutta juuri sen takia en voi tässä julkisesti vastata, saati keskustella, ongelmistasi. Pysyttelen yleisellä tasolla. Asioissa, jotka mahdollisesti vaivaavat meitä kaikkia.

Olemme ihmisiä. Siinä suhteessa seisomme samalla viivalla, tosin jokainen meistä seisoo tällä hetkellä oman elämänsä siinä kohdassa, mistä voi käyttää nimitystä NYT. Juuri nyt.

Monet meistä ovat pettyneitä elämäänsä. Jokainen toivoisi olevansa jotain enemmän kuin on. On ihmisiä, jotka alistuvat kohtaloonsa, mutta monet taistelevat sitä vastaan. 

Ihmisenä oleminen ei ole helppoa. Monet meistä ovat deprivoituneet jo varhaisessa vuorovaikutuksessa. Monella meistä on dissosiaatiohäiriöitä, olemme traumatisoituneet fyysisesti tai henkisesti. 
Ja ne meistä, jotka elävät käytännöllisesti katsoen antidepressiivisen lääkityksen varassa, saatamme koteloitua, kohmettua ja joutua lääkkeiden armoille, jotka kyllä auttavat näennäisesti ja antavat mahdollisuuden elää eteenpäin, joten kuten, mutta ne tylsistyttävät aistimme, emmekä tunne sen enempää puhdasta  iloa kuin puhdasta suruakaan, puhumattakaan elämän meille tarjoamasta koko kirjosta, johon kuuluu sekä hyvää, että auttamattomasti pahaa, jota emme tahdo kestää.

Jotkut meistä joutuvat jopa kokemaan serotoniinisyndrooman, ja se on paha juttu, samoin kuin nonadrenaliinireseptori aivoissa. Siihen voi liittyä pidentynyt GTC-aika (joka on paha löydös ekg:ssä). Siihen voi kuolla käpsähtää.

Me kaikki rakastamme elämää, vaikka emme ole varustautuneet ottamaan sen kovia kouria vastaan. Rutistumme niiden puristuksessa. Se kuuluu suustamme valituksena. Uikutamme. Kiroamme. Syyttelemme toinen toistamme.

Yleisin luulo on, että vika siihen, ettemme voi hyvin, on jossain ulkopuolellamme, toisissa ihmisissä. Elämässä yleensä. Harvoin havaitsemme, että syy voi olla vain ja ainoastaan omassa itsessä.

Sinulle, hyvä potilaani Milja, antaisin neuvon olla katselematta liikaa ympärillesi, jossa näet vain oman aviopuolisosi, joka yrittää suojella sinua, keneltäpä muulta kuin sinulta itseltäsi. Itse olet pahin vihollisesi. Kiitä joka kerran, kun huomaat hänen kiinnittävän huomiota sinuun. Hänellä saattaa olla omat itsekkäät syynsä, jotka hän näkee - ei itsessään - vaan sinussa. Mutta muista: te olette molemmat vain ihmisiä, joitten hätä johtuu aina itsestä, ei toisesta.

Minä, sinun henkilääkärisi (miten osuva nimitys, kerrankin: sinun henkeäsi minä vahdin, omassa avuttomuudessani).

Meillä on paljon yhteistä. Sinä siellä, minä täällä, olemme itsemme vankeja. Sinä valitat, ettet voi elää vapaasti omaa elämääsi. Sama minulla. Minä valitan nykyistä olotilaani, sillä käytännöllisesti katsoen elän tällä hetkellä lukkojen takana. En vertauskuvallisesti, vaan oikeasti. Olen sairaalassa suljetulla osastolla. Vain hoitajilla ja lääkäreillä on avain. Syytän heitä ja olosuhteita, en huomaa, että heidän tarkoituksensa on suojella minua itseltäni. Kerran jo karkasin. Hiivin salaa hoitajan vanavedessä ovelle, livahdin siitä hänen kiinnittäessään huomionsa toisaalle, ”vapauteen”. Joka tarkoitti sitä, että löysin itseni kaupungilta kapakasta, ensimmäisestä, joka tuli näköpiiriin. Ryyppäsin kaikki rahani, joita olin kätkenyt housujen taskuun, niiden housujen, jotka olin vetäissyt pyjamanhousujen päälle, tarkoituksella. Olin jo kauan hautonut suunnitelmaa, miten voisin "vapauttaa" itseni.

Seuraavaksi löysin itseni öiseltä kadulta, jonne minut oli tuupattu kapakasta sen sulkemisaikaan. Ja koska tämä kaupunki täällä on minulle vieras, en keksinyt mitään paikkaa, minne mennä. Olin housusillani, vain sukat jalassa, ohut pyjamapaita päällä. Minua paleli, ulkona oli pakkasta. Kuin kurja koira palasin aamuyöstä sairaalan oven taa. Soitin ovikelloa. Olin vahvasti humalassa. Luojan kiitos, oven tuli avaamaan vahtimestari, joka laski minut takaisin huoneeseeni ja lukitsi oven. Kuinka kiitollinen olen hänelle.

Kerron kaiken tämän tarkoituksella avata silmänne. Emme ole itsemme valtiaita. Kukaan meistä. Näennäisesti hallitsemme tekomme. Luulemme olevamme vahvempia kuin arvaammekaan. Mutta jo seuraavassa hetkessä meidät voidaan riisua. Emme hallitsekaan ruumistamme, emmekä sieluamme, joku outo voima voi ottaa meidät valtaansa. Tunnemme heikotusta, vapisemme kohtalon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa minuus kuolee meissä, vaikka jatkamme elämäämme.

Cariatide, jonka olet oheistanut viestiisi, on todella kauhea. Mutta se kertoo enemmän kuin sanasi. Olet siinä avoimena edessämme, rehellisesti, suojaamattomana. Et ole edes vaatteilla yrittänyt peittää tuskaasi. Apua-huuto on aiheellinen. Lupaan auttaa sinua ja miestäsi, jos selviän tästä omasta helvetistäni.

Suosittelen sinulle, ja kaikille teille, jotka tunnette olevanne heikoilla – en lepositeitä – vaan ehkä auttavaa terapiaa, joista kuvataideterapia voisi olla arvaamattoman avuliasta, puhumattakaan muista taiteista. Taide-elämykset – sen voin kokemuksesta sanoa – auttavat yleensä. Musiikki. Kirjallisuus. Mikä tahansa, vaikka sirpaloituna, voi lievittää ahdistusta. Mutta vain lievemmissä tapauksissa. Minun tapauksessani on vain kolme vaihtoehtoa: uskoontuleminen, rakastuminen tai kuolema. Ne kaikki kauhistuttavat minua. Olen yksinelämiseen luotu.

Cariatide, jonka minä oheistan, sisältää kyllä voimaa, mutta se on petollista.
Neuvonkin teitä: älkää uskoko mitään, mitä minä puhun. Olen itse kohtalon kolhima, ja voisin pyytää teiltä apua. Mutta tiedän, että ette te voi minua auttaa. Ainoa, joka voisi, olen minä itse. Mutta olen siihen liian heikko. Joten tuo kuva minusta kaikessa alastomuudessaan, on pelkkää petosta.

Surullisena, mutta rehellisenä
teidän

Matias


Kommentteja:

ELVIIRA kirjoittaa:
Täällä yksi Matiaksen ystävä, joka on kovasti odottanut häntä takaisin ja uutisia siitä, miten hän tällä hetkellä jaksaa. – Ei hyvältä näytä. Kovasti hän kyllä yrittää analysoida tilannettaan- kokoamalla psykiatrin taitonsa rippeet ja hienoja sivistyssanoja perä perää. Ne kyllä kuulostavat psykiatrisilta- ja kertonevat siitä, että ammattiminä ainakin on säilynyt.
Voi Matias kulta. Vähissä ovat vaihtoehtosi. Uskoon ei voi tulla päättämällä. Kuolema ei ratkaise mitään, vaikka perillisiä ei jää suremaan. Ystäviä kyllä. Olen yksi heistä ja olen jo tovin odottanut, että löytäisit jonkun, johon voisit rakastua toden teolla. Yksineläjähän minäkin. Jos olisin nuorempi, rientäisin ojentamaan sinulle käteni. Olet vielä niin nuori, että kyllä sinä sopeudut, jos löydät oikean henkilön. Vähältähän se piti, ettet rakastunut jo Elsieen. Se saattaa käydä helpommin kuin uskotkaan. Vaikkei olisikaan kestävää lajia, se voi viedä sinut kuilun yli.
Tietääkö muuten Elsie, missä sinä olet? Hänhän oli tekemässä elämänmuutosta. Yhdessä voisitte onnistua kumpikin pyrinnöissänne.
Ensimmäiseksi neuvon sinua käyttämään hyväksesi kaikki käytettävissä olevat terapiat ja muut keinot kohentaa mielialaasi. Kuten itse tiedät, noiden lääkkeiden lamaannuttavasta vaikutuksesta sinun on pyristeltävä irti.
Nyt on mitä kaunein kesä. Kait sentään pääset ulos? Jollet yksin, niin vaadi jotakuta vaikkapa opiskelijaa lähtemään kanssasi. Haistele, katsele, kuuntele, maistelekin! Siinä sinulle on parasta terapiaa. – Todennäköisesti opiskelija on nainen. Pidä silmäsi auki !
Sinulle pikaista kohentumista toivoen
ystäväsi Elviira


9 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Kuulostaa kovin asiantuntevalta niin että peikko laittoi molemmat kädet suuhunsa hännäntupsun lisäksi. Matias on kyllä miälenkiintoinen juoppo psykiatri - vai onkohan se valesellainen? Peikkoa oikein jännittää, mitä kaikkea tästä kehkeytyy. Liisun hahmot ovat kovin dramaattisia - ne jotka peikko on nähnyt - peikko melkein luulee, että Matiaskin voisi hypätä tarinasta ja mennä oikeasti baariin...

Liisu kirjoitti...

Tiedä häntä, mitä tapahtuu. Minulla kone jostain syystä oikuttelee, hidastelee ja jumiutuu välillä kokonaan. Mikä lie syynä. Nopea laajakaistayhteys. Millähän sekin mitataan. Olenpa minä nyt kyllästynyt koko rakkineeseen. En vain tiedä syyttääkö mokkulana toimivaa kännykkää vai tätä konetta. No levätköön rauhassa.

milla Z kirjoitti...

No kyllä Matias vielä noilla taidoilla selitynee... Huumorin kukkakin on jo pilkistämässä.
Toivon, että QTc-aika ei liiaksi tämän lääityksen takia nouse, häntä pystyyn!

Liisu kirjoitti...

Kiitos, milla Z! Matiaksen puolesta sinua kiittelen.
Matias on hyvä tyyppi, ei hänellä muuten olisi noin laajaa ystäväpiiriä. Minäkin siihen liityin, siellä on yllättävän fiksuja ihmisiä, heitä on helppo lähestyä. He tuntuvat olevan Matiaksen ystäviä ihan oikeesti.

Anonyymi kirjoitti...

Yleisesti:
Mielenterveys aiheena kiinnostaa monia, koska se on jokaisen asia. Kaikkien asia.

Mielikuvituksen käyttö ei kuitenkaan ole kiellettyä, tämänkään aiheen käsittelyssä, koska sen kautta saa yhteyden huumoriin joka tekisi raskasmieliselle kirjoitustyylillesi hyvää, ja toisi lämmintä ja todellista elävyyttä sekä dynamiikkaa kertomukseesi.

Fiktiolla ja fantasialla on se ero, että onnistunut fiktio on yhteydessä todellisuuteen, fantasia irtoaa siitä reilusti. Tarinasi jää fantasioinniksi, irtoaa realiteeteistä. Tarjoaa jopa kioskiviihderomanttisen ratkaisun: rakastumispsykoosin, toisen – vakavamman psykoosin – tilalle. Kieltämättä, seksuaalisessa kanssakäymisessä, orgasmissa, koemme ”pienen kuoleman”, la petite mort, kuten ranskalaiset tätä pientä psykoosia tai minä rajojen tilapäistä kadottamisen tilaa nimittävät.

Muutama asia joka tekee kertomuksesta epäuskottavan:
1. Jos M on suljetulla osastolla niin hän on täydessä psykoosissa ja silloin ihminen on menettänyt yhteytensä muihin ihmisiin, todellisuuteen, reaalimaailmaan. On lamaannuttavan kauhun ja suuren ahdistuksen vallassa, harhojensa vallassa. Ammattinaamio, kuten muutkin minä-naamiot putoavat kyllä silloin. ”Suosittelen sinulle, ja kaikille teille, jotka tunnette olevanne heikoilla…” M:hän on heikoilla jäillä. Miksi hän osoittaa puheensa ”teille” ?

2. Psykiatria on myös vallanpitoa, huomaa se, ja jos entinen ”vallakas” joutuu heikkoon asemaan, putoaminen on hyvin jyrkkä. (dramaturgia)

3. ”Yleisin luulo on, että vika siihen, ettemme voi hyvin, on jossain ulkopuolellamme, toisissa ihmisissä. Elämässä yleensä. Harvoin havaitsemme, että syy voi olla vain ja ainoastaan omassa itsessä.” Tämä toistuu kirjoituksessasi monta kertaa. Itsesi varassa on kaikki. Itsessä on vika jos elämä ei suju. Itse on vastuussa elämästään ja kohtalostaan.

Osin pätee, osin ei lainkaan. Ihmiset elävät vuorovaikutuksessa toisiinsa, ja jos joutuu erityisen julman kohtelun kohteeksi ihmissielu voi särkyä, murtua, hajota. Sen luultavasti tietää meistä jokainen, mutta ei halua muistaa, koska muistaminen on osa tietoisuuttamme, tajuntaamme. Kirjoittajalle on tuskallista
tajuta, että on ehkä aiheuttanut/aiheuttaa vakavia vaurioita, vammoja toiselle ihmiselle.

4. Psykoosissa oleva ihminen on aistiharhojensa vallassa: kuulee, näkee, haistaa, maistaa sellaista mitä toiset, muut, eivät kuule, näe, haista, maista. Sairas ihminen on ajatusharhojensa vallassa ja kokee että kaikki on kääntynyt häneen päin (naapurit vakoilevat, ystävät ovat pelkästään pahan- tai hyväntahtoisia, ruoka on myrkytettyä, mainoksissa on salaisia viestejä yms.) Yritä tuoda tämä sairas puoli näkyville M:stä, ei hän muuten olisi suljetulla osastolla.

Epäuskottavaa on näin ollen myös se, että hän karkaisi kaljakuppilaan juomaan (hän on vahvassa lääkityksessä). M ei välttämättä edes tiedä olevansa sairaalassa. Kun hän sen tajuaa, hän on jo tervehtymisen tiellä.

yst.terv. lukija
p.s tosin satuviihdehattara juttuja mieluusti lukeville tämä tietenkin on oikein sopivanlainen kertomus, henkilöhahmoissa ei juurikaan ole dynamiikkaa, monitahoisuutta ja aiheen käsittelystä puuttuu hienovarainen ja vapauttava ilo.


isopeikko kirjoitti...

Kerran peikko luuli itseään ihmiseksi, olikohan se psykoosia? Ainakin se pelotti :)

Liisu kirjoitti...

Hei, Anonyymi!

Kiitän sinua siitä, että olet uhrannut paljon aikaasi noin pitkän ja perusteellisen kommentin kirjoittamiseen. Kommentin, jossa arvioit sekä kirjoitustapaani, että tämän viimeisen juttuni sisältöä.

Näkee tekstistäsi ja tyylistäsi kirjoittaa, että olet tietoinen mielenterveys- asioista ja tarkastelet tätä kirjoitustani joko omien kokemustesi tai asiantuntevuuden omaavan ammattihenkilön näkökulmasta.

Olet paljolti oikeassa, ja voin olla samaa mieltä kanssasi monessa asiassa. Kaikki mitä kirjoitat on totta, ja pätee niissä olosuhteissa, joissa ajattelet kertomukseni liikkuvan.

Tämä juttuni on venynyt jo melko pitkäksi. Olen kirjoittanut sitä kerta kerralta, pala palalta. Todella kunnioitan sinua, jos olet jaksanut sen kokonaan lukea. Itse tuskin nyt jälkeenpäin jaksaisin siihen palata. Blogin nimi on "Kohti tuntematonta!" Katse eteenpäin kuin tutkimusmatkailijalla! Ei tiedä, mitä kauheuksia tulee vastaan. : )

Matias on juttuni antisankari. Henkilö joka tuntee epäonnistuneensa kaikessa. Hänellä on koko ajan tunne, että elämä on hänet pettänyt. Ja ehkä niin onkin. Hänellä on ollut huolehtivat vanhemmat, jotka ova antaneet hänelle mahdollisuuden käydä koulua ja opiskella. Mutta hän on kaikessa toiminut vanhempiensa tahdon mukaisesti ja päätynyt ammattiin, jota ei tunne omakseen. Jos hän olisi tehnyt oman halunsa mukaan, hän olisi kirjaimellisesti sanoen halunnut kulkea tanssien halki elämänsä. : )

Matias on miellyttävän epämiellyttävä ihminen, hänellä on paljon ystäviä. Mutta siitä huolimatta hän hän kokee ajoittaen elämänsä turhaksi. Kova masennus iskee, ja hän koettaa päästä siitä irti omilla keinoillaan, jotka ovat niin tehokkaita, että vaarantavat hänen elämänsä. Toistaiseksi on puhuttu vain, että hänellä on ongelma. Jokainen jo varmaan tietää, mikä ongelma, vaikka hän ei ole sitä vielä reilusti tunnustanut.

Välillä hänet valtaa masennus. Se on niin paha, että se herättää hänessä itsetuhoisuutta. Sitä hän kavahtaa ja on tässä vaiheessa hakeutunut vapaaehtoisesti hoitoon suljetulle osastolle ollakseen siellä itseltään turvassa.
Ei hän ole mielisairaalassa, vaan tavallisen sairaalan suljetulla osastolla.

Eivät kaikki koe suljettuja osastoja kammottaviksi. Ne voivat olla hyviäkin paikkoja.
Se, miksi Matias sellaisesta karkasi, johtui hänen ongelmastaan. Kuvittelen hänen katuvan sitä jälkeenpäin itsekin.

Netistä löytyy blogi, jossa nuori nainen kertoo omia kokemuksiaan. Luin hänen juttujaan ja huolimatta ikävistä asioista joita hän välillä kuvaa, hän kirjoittaa niin hyvin ja taitavasti, että ne osoittavat kirjallista lahjakkuutta. Erään hänen juttunsa nimi on "Suljetulla osastolla".

Suosittelisin, että jokainen, joka on kiinnostunut suljetuista osastoista, vierailisi tässä osoitteessa:

http://yksinsumussa.blogspot.fi/2012/09/suljetulla-osastolla.html

Hän kuvaa sen paikaksi , jossa varmaan jokainen meistä haluaisi jonkun aikaa "lomailla". (Minä ainakin! Se olisi minulle terveellistä. : ) Ja mikä hauskaa, siellä voisi saada kirjoitella rauhassa! : )

Tuo mitä (ystävällisesti) kirjoitat kirjoitustavastani on todella virkistävän erilaista kuin mitä olen itse tavoitteekseni havitellut. Terveellistä kuulla, miten joku toinen ne silmissääm näkee!

Liisu kirjoitti...

Isopeikko,

minä taas joskus tunnen itseni peikoksi, onkohan SE psykoosia (vai mielikuvitusta)?

Epäilen mielikuvitukseksi, sillä se välillä käyttäytyy omituisesti, mutta en minä välitä! Se, ettei välitä, voi olla jo vaikka mitä!

Anonyymi kirjoitti...

attaratox xaikalitag Haitnuantee [url=http://usillumaror.com]iziananatt[/url] TugdrumBvum http://gussannghor.com Indergogara