HUH HAH, HEI!

- Hei kuule! Minusta meidän pitäisi puhua siitä...

- Joko taas, minähän olen sanonut että siitä ei puhuta ja piste. Uskoisit vähemmällä!

- Mutta…

- Ei mitään muttia, sen asian olet sotkenut jo täysin! Yhden ihmisen tulevaisuuden olet tuhonnut. Oli kauheaa kuunnella sitä keskustelua. Tai sinähän se siinä vain puhuit, toinen kuunteli ja oli kärsivän näköinen. Mahtoi hänestä tuntua mukavalta kun annoit ymmärtää ettei hän tule selviämään. Mistä sinä sen tiedät! Maailma muuttuu koko ajan.

- Niin mutta enhän minä...

- Ethän sinä, hulluko sinä olet, ei minkäänlaista toisen kunnioitusta, sinä vain latelet omiasi. Näet kummituksia joka nurkassa. Älä levittele pelkojasi toisiin. Pelkää itse mitä haluat, mutta anna toisen ainakin yrittää. Älä sotke hänen suunnitelmiaan!

- Niin mutta kyllä minusta pitäisi uskaltaa puhua mistä asiasta tahansa. Varsinkin niistä jotka ovat tosia, mutta joista on hankala puhua. Ei niistä puhumatta selviä. Ne olisi puhuttava loppuun ja puhki. Aina sinä olet toppuuttelemassa. Mieluuummin minä puhun asioista kyseisen henkilön edessä kuin takanapäin. Hänhän kysyi, mistä te puhuitte ja minä kerroin...

- Siinä sinä teit virheen. Ei pidä puhua kaikille mitä me puhutaan keskenämme. Voi kun saisin sinut ymmärtämään, sinulta puuttuu hienotunteisuus! Pitää tietää mistä voi puhua ja mistä ei.

- Voi, voi! Aina minä sotken asioita. No hyvä. Minä lakkaan puhumasta. Olen mykkänä lopun ikäni. Silloin saatte elää rauhassa.

- Marttyyri, ota vaan taas tuo ilme! Se pukee sinua. Minulle yksi lysti puhutko vai et.

(Mies sulkee tiukasti suunsa. Mutta ei kannata hermostua. Tuo oli vain ihan tavallinen pieni keskustelutuokio, missä mies opetti vaimoaan oikeille tavoille. Vaimo on hyvä oppilas. Kehittyy päivä päivältä. Kohta mies on taas tyytyväinen. Ehkä jo seuraavana päivänä, kun vaimo kuiskii hymyillen hauskoja sanoja hänen korvaansa ja hieraisee toisella kädellä hänen niskaansa - jota rakastaa - ja sipaisee ohimennen leuan alta hänen karheaa poskeaan heidän seistessään vierekkäin kuin näyttämöllä, jossa kaikki tärkeä tapahtuu. Hui, hai! Kaikki on taas hyvin ja huolet poissa. Molemmat tyytyväisiä luoden arvostavia katseita toisiinsa.)

Seuraava päivä.

Vaimo (vakavana):

- Mistähän johtuu, että olen aina väheksynyt sanoja. Eikö sitä sanota että mitä sanoista, teot ne on jotka ratkaisevat?

Mies (suopeana):

- Mutta sehän on totta! Maailma on täynnä turhia sanoja, turhia lupauksia, turhia puheita. Niin ja turhia kirjoituksia (vilkaisee vaimoon). Sanoista on rakennettu aina milloin mitäkin turhaa. Kirjoja ja kokonaisia kirjasarjoja, jotka menettävät pian merkityksensä kun sisältävät vanhentunutta tai peräti väärää tietoa, tai ovat niin tylsiä ettei kukaan jaksa niitä lukea. Ja blogit? (katsoo vaimoonsa) Eikö nekin ole turhia? Ainakin jos niillä ei ole lukijoita? Vai antaako niiden tekeminen tekijälle itselleen jonkinlaista tyydytystä, mielihyvää, ehkä jopa ajattelun aihetta? Se on kyllä totta, että tekeminen sisänsä on parasta tekemisprosessissa. Sitten kun on päässyt monen yrityksen jälkeen niin lähelle mielessä välkkyvää päämäärää ettei lähemmäksi enää voi päästä - sen on oltava aina vähän korkeammalla mihin ylettyy - sitten voi miettiä tekemisensä mielekkyyttä. Toisten arviot ja sanomiset eivät siihen vaikuta, kun tietää itse että on yrittänyt tehdä parhaansa. Toisten mielipiteille ei kannata antaa liian suurta painoa. Jokaisella on, ja saa olla, oma mielipiteensä.

Vaimo (ilahtuneena):

- Niinkö? Minun ei siis tarvi välittää sinun puheistasi! Voin huoletta pitää omat ajatukseni. Arvostaa niitä. Hyvä! Mutta miksi sinä sitten puutut niihin? Luuletko että ajattelen niin kuin sinä? Mutta minähän olen minä. Minä ajattelen minun tavalla. Ja blogielämästä et taida tietää mitään. Tietäisitpä miten jännää se on kun menee toisten, itselle vieraitten ihmisten blogeihin ja ihastuu, kun huomaa miten hyvin siellä osataan ajatella ja käyttää sanoja, välillä jopa niin hienoja ettei niitä aina edes ymmärrä. Siinä innostuu itsekin yrittämään. Ja kaikkein kummallisinta, että jos vierailee useamman kerran samassa blogissa, se alkaa tuntua tutulta. On kuin kävisi kotona. Ja tuo vieras alkaa tuntua kuin se olisi sisar tai veli. Tai joku muu sukulainen. Joku voi tuntua niin viisaalta, että jalat alkavat täristä pelkästä kunnioituksesta. Joskus jopa pelottaa. Mutta pääasiassa ne on melkein kaikki ystävällisiä ja miellyttäviä ihmisiä nimen tai nimimerkin takana. Jotkut ovat vain juuttuneet tärkeyteensä. Kyllä niillekin on kiva kirjoitella kommentteja, jos vain keksii jotain sanottavaa. Ja uskaltaa sanoa. Se ei ole aina helppoa.

Mies (äänessä lämpöä):

- Sinulle nyt mikään ei taida olla helppoa, jos suoraan sanotaan, mutta siitä ei tarvitse välittää.

Vaimo (innostuu):

- Mutta arvaas mitä! Minä olen alkanut arvostaa sanoja! Minusta jokaisella sanalla on merkitys, aina se jotain ilmaisee. Tuskin turhaa sanaa on olemassakaan! Ja sekin on tärkeää, miten sana sanotaan, millä äänellä. Jokaisella sanalla on oma värinsä. Kun kuuntelee sinunkin puhetta, näkee sen väreissä. Se on tavallisesti hyvinkin värikästä. Siinä vilahtelee lämmintä tai viileää punaista, joskus se on taivaansinistä, kaikki taivaanrannan värit on siinä edustettuina, on keltaista, joskus vihreääkin, mutta osaat sinä puhua valkoistakin. Ja kun suutut on kaikki mustaa. Mitä mustempaa sen pahempaa. Niin kuin eilen, kun minä puhuin sinun mielestä synkkää harmaata. Ne sanat olen kuitenkin jo haudannut, siis ne omani. Ne oli harkitsemattomia, olit oikessa. Itseäkin kaduttaa. Ne aiheutti pahaa mieltä, vaikken sitä tarkoittanut. Sitä ei vain aina hallitse sanojaan. Sanat ottavat vallan. Ne tulevat ja menevät miten haluavat. Sitä paitsi ne käsitetään usein väärin.

Mies:

- Ja joskus ne halutaankin käsittää väärin.

Vaimo:

- Sen minäkin olen huomannut. Mutta yleensä ottaen ei voi syyttää toisia. Minun puheeni, sekä puhuttu että kirjoitettu, on kuin ajaisin autoa. Koko ajan auton liikkuessa minulla on tunne, että auto ajaa minua. Sama tunne kun puhun tai kirjoitan: sanat tulevat kuin itsestään, minä vain toistan niitä. Minä en niitä kuljeta, ne kuljettavat minua. Joskus mietin, onko minulla tosiaan järkeä ollenkaan. Epäilen sitä. Mutta jokaisen on pakko olla ja tulla toimeen itsensä kanssa järjettömänä tai järjellisenä. Ja seuraukset on pakko kestää. Välillä se tuntuu vaikealta. Tekee mieli lakata kokonaan puhumasta ja muutenkin ilmaisemasta itseään. Mutta onko sekään viisasta?
Mies:

- Kaikkein viisainta on yrittää tulla toimeen itsensä kanssa, siitähän me ollaan jo tarpeeksi puhuttu.
Vaimo:

- Ja siitäkin, onko oikein puolustaa sananvapautta. Mutta siitä voi olla eri mieltä. Mitä mieltä sinä sananvapaudesta olet?
Mies:

- Tällä hetkellä en mitään. Pakko aloittaa työt, jos haluaa saada ne valmiiksi. Joko sinulla muuten alkaa olla työ voiton puolella?
Vaimo:

- Enhän minä ole saanut sitä vielä alkuunkaan. On niin paljon muuta miettimistä. ”Hela hoo, hohhoh hoo!” sanoisi Pessoa. Työn orjat sorronyöstä nouskaa!