Sehr
geehrter Herr Thomas Bernhard
Suonette
anteeksi, että uskallan lähestyä teitä näin kirjeitse. Tehän
ette tunne minua. Sitä paitsi olette jo kuollut. Tiedän, tiedän,
ei kuolleelle saisi kirjoittaa, se on iäisen elämän häiritsemistä,
minulle on kerrottu, mutta vaikka te eläisitte vielä täällä maan
päällä (missä te muuten olette, olisi mukava tietää?) se että
kirjoittaisin teille olisi yhtä kyseenalaista. Kokisitte sen ehkä
tunkeiluksi, ja tunkeilusta te ette pidä. Ette pidä tunkeilusta
niin kuin ette taida pitää erikoisemmin meistä ihmisistä yleensä.
Tai ehkä te pidätte meistä ihmisistä yleensä, mutta - uskallan
ajatella - kirjailijaminänne ei aina pidä meistä ihmisistä
yleensä. Sitä paitsi te elätte vielä. Se tässä on kummallista.
Te elätte kirjoissanne, jotka kirjoittajaminänne on kirjoittanut.
Kirjoittajaminänne pitää teidät elävänä herraties kuinka kauan
vielä. Ehkä ikuisesti. Tai ainakin niin kauan kuin kirjanne elävät,
s.o. ovat olemassa. Ja kirjanne ovat olemassa ehkä niin kauan kuin
joku meistä ihmisistä on vielä kykenevä niitä lukemaan. Sitten
te unohdutte. Unohdutte auttamattomasti. Mutta älkää siitä
välittäkö. Me unohdumme itsekin. Me kaikki unohdumme. Unohdumme
jopa helpommin kuin te unohdutte. Näen täten jonkinlaista
riippuvuutta teidän elämänne, joka on kirjoittamissanne kirjoissa
ja meidän ihmisten, jotka luemme kirjojanne, välillä. Ehkä sen
tähden uskallan kirjoittaa teille, vaikka ette tunne minua. Me
ihmiset, jotka elämme täällä Suomi nimisessä valtiossa, vietämme
huomenna vainajien päivää. Sana vainaja on ikävä. Sen tekee
ikäväksi se leima, joka ihmiseen lyödään sillä hetkellä, kun
hänestä, ihmisestä, tehdään vainaja. Vainajaksi hän muuttuu
sillä hetkellä, kun hän ummistaa silmänsä viimeisen kerran itse,
tai joku muu painaa ne kiinni peukalollaan sen jälkeen kun viimeinen
hetki on ohi, sillä ikävämpää näkyä kuin vainaja, joka
tuijottaa silmät auki liikkumattomina sen jälkeen kun henki on
hänestä paennut, ei ole. Se on kauhistuttava näky. Sulkea silmänsä
on parasta, mitä ihminen voi viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa
tehdä. En tiedä, ennätittekö te, Herr Bernhard, sulkea silmänne
kuolemanne hetkellä. Mutta sen voin sanoa, että mieleeni ei tulisi
missään tapauksessa kutsua teitä, Herr Bernhard, vainajaksi, sillä
sitä te ette minulle ole. Te elätte. Te elätte kirjoissanne. Niitä
on useita kymmeniä. Runonne ja näytelmänne mukaanlukien niitä on
yhteensä kuutisenkymmentä teosta. Osassa niistä te kerrotte
suoraan itsestänne. Kerrotte lapsuutenne ja kerrotte nuoruutenne.
Mutta osassa niistä te esiinnytte jonkun muun hahmossa, mutta te se
olette, älkää väittäkö vastaan. Itserakkaaksi ei kukaan voi
teitä siitä huolimatta sanoa sen kummemmin kuin vainajaksikaan,
sillä te kohtelette itseänne täsmälleen samoin kuin muita
ihmisiä, joita kuvaatte. Lainaan tähän Wikipediasta Kari Hukkilan näkemyksen tuotannostanne, sillä hän näkee eron
vihapuheen ja teidän, Herr Bernhard, korkeakirjallisen taiteen
välillä komiikassa, jonka nauravien lauseiden ”nauru on mustaa,
elämänmyönteistä, ironista ja itseironista.” Näin kertoo
Wikipedia. Olen samaa mieltä. Siksi rakastan teitä, Herr Bernhard,
rakkaudella, joka on täynnä kunnioitusta, ihailua ja - kateutta. En
kadehdi elämäänne, sen sairauksia ja pettymyksiä, en
elämänasenteitannekaan. Kadehdin teidän taitoanne muuttaa kaikki
kokemuksenne mustaksi, mutta elämänmyönteiseksi, ironiseksi ja
itseironiseksi.
Kunnioitan
ja rakastan elämäntyötänne, Herr Thomas Bernhard.
Ihre
kleine
Liisu
PS.
Meillä, Nicolaas Thomas Bernhard, on jotain yhteistä, jota kukaan
ei voi ottaa meiltä pois. Se on päivämäärä 12.2. (vain vuosi on
eri). Se sattuu olemaan toinen kahdesta pylväästä, joiden väliin
elämämme on pingoitettu. Minulla se sattuu olemaan syntymäpäivä.
Teillä se on kuolinpäivä. Siis voisi sanoa: Guten Tag – auf
Wiedersehen. Hyvällä tahdolla. Mutta emme ole ainoita, joiden
elämään tuo päivä noinkin läheisesti liittyy.
Tiedättekö
muuten mihin lahkoon teidät kirjoinenne nykyään sijoitetaan?
Viimeisin kuulemani on: Hän, Thomas Bernhard on kulttikirjailija.
Moderni klassikkokirjailija on useimmin käytetty nimike teistä.
Sellaisena minäkin teitä pidän. Toivotan teille hyvää jatkoa
sinne, missä nyt olettekin, Herr Bernhard!
8 kommenttia:
liisu
miksi lukea tyhmiä kirjoja kun voi lukea bernhardia. veikkaan turvallisuudentunnetta; turvallisuutta ja tunnetta. monen tyhmän kirjan teksti on lempeää, ketään ärsyttämätöntä ja ymmärtävää. pumpulinpehmoiseen sointiin on mukava kääriytyä. tekstejä liikuttelee positiivisen ajattelun voima: hyviä asioita tapahtuu, paha saa palkkansa, läheisyys voittaa ja lumikin sulaa.
hemmetin kurjaa, että bernhardista on tehty kulttikirjailija. ihan kuin hänen viimeinen valttikorttinsa olisi ollut kuolema. onneksi ei ollut.
minulle bernhard on kaunein ääni hiljaisuuden jälkeen.
t. meri
meri, olen pieni apina, matkin ihmisiä, heidän tapojaa tehdä jotain, matkin nyt sinun tapaasi kirjoittaa ilman häiritseviä isojakirjaimia, tuossa kirjoituksessani matkin yhteistä ystäväämme (?) bernhardia, hänen tapaansa kirjoittaa ilman kappalejakoa ja muita turhia pysähdyksiä, pilkut riittävätkin mainiosti, ja luontuvat lukijan hengitykseen ja soivat mielessä pitkinä virkkeinä, rauhallisina ja elävät omaa elämäänsä.
tauko.
Tekisi mieli jatkaa sinun tavallasi, se tuntuu mukavalta, mutta ehkä se ei tunnu sinusta mukavalta, joten palaan tähän tylsään yleiseen, jo lapsesta mieleen taottuun tapaan, jossa isot kirjaimet isottelevat muka muita tärkeämpinä nousten pienten kirjainten yläpuolelle, ja kappalejakoon, joka jakaa asiat omiin karsinoihinsa.
Sanot: "minulle bernhard on kaunein ääni hiljaisuuden jälkeen." Minäkin pidän hänen äänestään. Olen lukenut hänen teoksensa sitä mukaan kun niitä on suomennettu Olli Sarrivaaran ja Tarja Roinilan toimesta. Saksan kieli on päässyt ikävästi rapistumaan omassa päässäni ilmeisesti käytön puutteen takia. (Jos et käytä jalkaasi, se kieltäytyy kävelemästä, jos et päätäsi, se lakkaa toimimasta etc.)
Kuolema on asia, joka esiintyy jokaisessa tähän asti lukemassani Bernhardissa.
Voimakkaimmillaan se on ehkä Hengitys nimisessä teoksessa, jossa hän joutuu itse kuoleman kanssa vastatusten, mutta lukijan ihmeeksi ja iloksi selättää sen ja saattaa siten jatkaa kirjoittamista.
Eilen oli joku ihme pyhien päivä, mutta myös vainajain päivä. Jokainen meistä kantaa omia kuolleita ihmisiä mukanaan enemmän tai vähemmän heitä mielessään muistellen. Minulla kuolleita on sekä nuoria että vanhoja ihmisiä, jotka kaikki ovat jotenkin vaikuttaneet elämääni. Olen heille kiitollisuudenvelassa. Silloin kun he vielä elivät, en osannut heitä arvostaa, he olivat ja elivät omaa elämäänsä. Mutta nyt jälkeenpäin vasta olen huomannut miten suuri merkitys heillä on ollut omaa elämääni ajatellen.
Ehkä tästä johtuu, että nykyisin osaan arvostaa toisia ihmisiä enemmän. Oikeastaan näen nykyisin jokaisen ihmisen ihmeenä. Selkeämmin kuin ennen he ovat ihmeitä riippumatta siitä, tunnenko heitä vai ovatko he minulle vieraita. Ehkä Bernhardilla on osuutensa tähän uuteen ilmiöön.
liisu
ostin ensimmäisen bernhardini käytettynä antikvariaatista. joku, ilmeisesti edellinen omistaja, oli kirjoittanut etulehdelle tikkukirjaimin: it's better to burn out than to fade away. rupesin kirjaa lukiessani miettimään millainen olisi bernhardin kanta tähän: vihan purkaus vai itsesäälin myrkyttämä vaikerrus? ehkei kumpaakaan. bernhardista ei aina saa selvää. tekstin voimakkain voima onkin sen tunnelma: outo alakuloisuus ja hiertävä epämukavuus.
t. meri
meri
tuli mieleen, kun aloin pohtia, mikä minua viehättää Bernhardin kirjoissa, että sen täytyy olla hänen tapansa keinuttaa puhettaan, siinä on toistoa paljon ja kieltä joka kuin pienet laineet kuljettaa tekstiä eteenpäin väsymättä.
Ensimmäisenä luin häneltä Hakkuu, muuan mielenkuohu, joka vaikutti niin, että jos meillä kävi joku kutsuttuna tai kutsumattomana vieraana, hän oli varmaan täynnä Bernhardia pois lähtiessään. Kerroin siitä kirjasta ylistäen sitä yhtään välittämättä halusiko vieras kuulla siitä vai ei.
Miksi olin siitä niin innostunut? Ehkä siksi, kun ensimmäistä kertaa luin kirjaa, jossa kerrottiin rehellisesti mitä joku ajatteli mielessään henkilöistä, jotka pitivät häntä ystävinään, vaikka hän omasta mielestään ei kokenut vastaavia tunteita, päinvastoin suhtautui näihin "ystäviksi" itseään nimittäviin henkilöihin kriittisesti ja näki heissä valheellista pinnallisuutta ja oman arvonsa esille tuomista, joka häntä ärsytti.
Vähän samaa olen kokenut "seurapiirissä" johon olemme kuuluneet. Vaistoan herkästi kuka on aito ihminen, kuka esittää roolia. Ja täytyy sanoa, että roolia vetäviä on huomattavasti enemmän kuin aitoja ihmisiä, joilla ei ole naamaria kasvoilla.
Kyllä täällä blogielämässäkin voi tehdä samantapaisia havaintoja, mutta täällä on se hyvä puoli, ettei ole pakko olla tekemisissä sellaisten kanssa, jotka kokee epäaidoiksi. Onneksi täällä on paljon aitoja ja mukavia ihmisiä, laajakatseisia ja suvaitsevaisia.
liisu
haluaisin tavata bernhardin ja kysyä häneltä monta asiaa. haluaisin tietää enemmän hänen empatiastaan, halustaan olla hyvä, halustaan olla paha. ja unista joita hän näkee, millaisilla sanoilla puhuu.
senkin haluaisin tietää onko meillä samanlainen maailmankuva. millainen on hänen kykynsä muodostaa näkemyksiä. miten hän pukeutuu. mistä ruuista pitää. suosikkikirjat. millaisia sarjafilmejä hän katsoo, ja ennen kaikkea, millaisia ei. tapa jolla hän liikkuu, tapa jolla hän on hiljaa paikallaan. pelot, vahvuudet, lupaukset, katse, hymy. miksi hän aikoo tulla ellei ole siksi jo tullut. taito rakastaa tai olla rakastamatta jos siihen on tarve. katsoisiko hän nyyhkyleffoja, sellaisia kuin sleepless in seattle ja notting hill.
minä katsoisin. uneton seattlessa -leffan olen nähnyt ainakin kolme kertaa. mietin millainen sen suomalaisversio olisi. sukseton huittisissa? erona vain se, että siinä missä sam kohtaa annien pilvenpiirtäjän huipulla ja they live happily ever after, sukseton ei saa itseään rivitalopihaansa kauemmas, vaan jää passiivis-aggressiiviseen maailmaansa maailman tappiin saakka.
t. meri
meri, sain juuri valmiiksi vastauksen tuohon kommenttiisi, kerroin siinä mitä mieleeni on jäänyt hänen kirjoistaan vastaukseksi asioihin, joita haluaisit hänestä tietää, mutta kun painoin julkaise, katkesi ettiyhteys.
Sinne meni! Voi olla hyväkin. Sen verran pitkä kommentti siitä tuli, että et ehkä olisi jaksanut lukea.
Arvaamattomia nämä tietsikat on. En löytänyt tekstiäni mistään.
Liisu
Bittien taivas on täynnä nollia ja ykkösiä. Siellä on niille monta asuinsijaa.
Kultainen havainto:
"täällä [blogielämässä] on se hyvä puoli, ettei ole pakko olla tekemisissä sellaisten [ihmisten] kanssa, jotka kokee epäaidoiksi."
Aitoperäistä moukkamaisuuttakin on ja huono hämää erinomaisuudella.
Olet ehkä oikeassa.
Olen aina uskonut ihmiseen ja uskonut ihmisten vilpittömyyteen, mutta vain joku yksittäinen tapaus on saanut varotuskellon soimaan, mutta niin kuin tietsikka lähettää välillä vääriä virhevaroituksia (nyt se on jo jonkin kerran kysynyt: uskotko koneeseesi? Ajattele, se itse kysyy itsestään. Silloin minä valitsen vaihtoehdon: en usko)
Ihmisiin usko ei ole vielä mennyt, etsin mieluummin virhettä itsestäni. Mutta epäilijä minusta on tullut. Epäilen kaikkea. Myös itseäni ja konetta.
Lähetä kommentti