12.12.2013

ELÄMÄN LENTOA ! (osa 1/2)

Jos lentää liian matalalla tai liian korkealla katse kiinni työssä, ei näe huikaisevia näköaloja.


Epäonni vainosi rouva Kalliota.

Hän, jonka kehdon ympärillä oli vilissyt tungokseen asti kaikki tunnistettavissa olevat hyvät haltiat, muutama pahakin toisten helmoihin sotkeutuneena, ja joka oli saanut syntymälahjoina melkein kaikki ominaisuudet, mitä ihmisten mielestä ihmiselle voidaan suoda: kauneuden, hyvän sydämen, loistavan terveyden, hurskauden, kestävyyden, voiman ja mitä niitä nyt olikaan, joka tapauksessa nti Mäkinen ennen muuttumistaan rva Kallioksi oli ollut erinomainen ilmestys.
Mutta sitten häntä oli alkanut vaivata epäonni. Liittyikö se puolison valintaan liittyvistä vaikeuksista, vai muista siihen liittyvistä asioista, on vaikea sanoa.

On helppo arvata, että sellaisen ihmisen, joka oli varustettu niin runsaalla lahjavalikoimalla kuin rva Kallio oli lapsena ja nuorena,  ei ollut helppo valita puolisoa joukosta, joka jo aikaisemmin, mutta   varsinkin parhaassa naimaiässä, hänen ympärillään helusi. Oli urheilullisia nuorukaisia, oli runouteen erikoistuneita kirjoittavia nuorukaisia, oli varakkaista perheistä olevia hienot käytöstavat omaavia hymyileviä herrasmiesnuorukaisia ja hiukan vaatimattomammista, mutta täysin kunniallisista perheistä peräisin olevia niiskuttavia, hieman epävarmoja mutta suorastaan hellyttävästi hymyileviä nuoria miehiä, jotka kaikki olisivat olleet valmiita poikaystäväksi. Heistä valitsemalla rva Kallio olisi taatusti saanut aikanaan niin halutessaan kunnollisen, uskollisen ja kaikin puolin luotettavan aviomiehen. Niin ainakin vanhemmat ajattelivat.

Mutta niin oudolta kuin se tuntuukin, rva Kallio, nuorena ja viehättävänä ja myös hyväsydämisenä ei ollut voinut millään tuottaa pettymystä kenellekään nuorukaisista. Hän oli vuoroin jokaisen kanssa. Niinpä hän toi kummastelevien vanhempiensa silmien eteen punnittavaksi milloin minkäkin näistä ihailijoista. Ja aina kun vanhemmat olivat ihastuneet johonkin ”kolliin” (perheen isän käyttämä kyseenalainen nimitys), tämä katosi salaperäisellä tavalla. Kun tyttäreltä kysyttiin miksi se mukava nuorukainen, johon he olivat niin mieltyneet ei enää ollutkaan kuvioissa mukana, tytär, nykyinen rva Kallio vastasi ikävystyneellä äänellä: Hän oli niin ikävystyttävä.

Vanhemmat olivat tietysti huolestuneita, mutta eihän toisen, oman lapsenkaan, sydämenasioihin voinut millään tavalla puuttua,   ainakaan teoriassa. Monet vanhemmat rakastavat kuitenkin lastaan niin tehokkaasti, että katsovat oikeudekseen ainakin toivoa, että puoliso olisi heillekin mieluisa. Mutta kun vuodet kuluivat, ja nuoret miehet alkoivat harventua, eikä lopulta ketään heistä enää näkynyt, vanhemmat luopuivat seuraamasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä, niin kuin viisasta on. Tytärkin kävi enää harvoin itseään näyttämässä. Ja lopulta häntä ei näkynyt ollenkaan. Kautta rantain tuli heille jossain vaiheessa tieto, että sukunimi oli muuttunut hänellä Mäkisestä Kallioksi. Sellaista elämä on, vanhemmat ajattelivat ja jatkoivat huokaisten puurtamista omien toimiensa parissa. Toki heillä oli halu nauttiakin elämästään jollain tavoin, mutta miten, sitä he eivät tienneet. Ehkä siitä olisi ollut joku ohjekirja: Miten nautit elämästäsi, mutta ikävä kyllä, sellaista ei sattunut heidän työhön suuntautuneisiin silmiinsä. Sitäpaitsi kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Elämä tuntui välillä melkein mukavalta.

Mutta sitten, eräänä sunnuntai-iltapäivänä, karahti pihaan hieno auto. Vanhemmat kurkkivat verhojen välistä kuka kumma heidän pihaansa tuli, ja noin upealla autolla. Sieltä kierähti pian esiin heidän tyttärensä, kuljettajan paikalta. Mutta ohoh! Olipa hän pulskistunut, ei ollut tuntea. Milloin hän olikaan viimeksi käynyt, sitä oli mahdoton muistaa. Mutta ketterästi hänen jalkansa näyttivät toimivan. Nyt hän huiskautti kädellään, oli nähnyt heidät, vaikka he yrittivät piilotella verhon takana. Ja hei, nyt se meni avaamaan auton taka-ovea! Sieltä vyöryi esiin raihnainen vanhus pala palalta, Jotenkin hän sai ulostettua itsensä kahden kepin avulla autosta. Vanhemmat menivät jo valmiiksi avaamaan ovea. Minkähän vaarin tytär on poiminut kyytiinsä, ja miksi se piti tuoda tänne? he ihmettelivät toisilleen.

Tulin esittelemään teille uuden mieheni, tytär sanoi, kun istuttiin olohuoneessa.  Hän löytyi  autotallista, mutta varsinaisesti kohtasimme vähän myöhemmin talon katolla. Ja siitä se alkoi. Meidän yhteinen lentomme!  

Kupit, joita perheen äiti, jota isäntä sanoi emännäksi, tärähtivät tarjottimella. Äiti oli tulossa keittiöstä ja oli tuomassa kahvia, kun kuuli tyttären sanat. Mutta hyvin hän sai kuormansa laskettua lasipöydälle, jossa muutaman melkein huomaamattoman naarmun lisäksi oli jonkin verran pölyä, joka ei kyllä onneksi silmää pahemmin haitannut. Olisi pitänyt siivota, joulukin on tulossa, äiti kumminkin hätääntyneenä ajatteli.

Isäntä   yritti pitää silmänsä uhkeassa tyttäressään, mutta vilkaisi välillä vaivaantuneena, vähän kuin salaa, vanhaa miestä, joka istui sohvalla tyttären vieressä harvatukkainen, puoliksi kalju pää alaspäin valahtaneena, silmät ummessa, nukkuiko hän?  






7 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Voi mikä joulutarina. JATKOA, kiitos!

Ihana laulu.

Suru huis pois ja iloa tilalle.

Liisu kirjoitti...

Kiitos sinulle kommentista, Marjatta!

Joulun eteen en ole vielä tehnyt mitään, sieltä se aikanaan tulee, on aikansa ja menee pois.

Koetan periaatteessa ajatella positiivisesti, mutta aina se ei onnistu. Paljon maailmassa on hyvää ja kaunista.

isopeikko kirjoitti...

Vanha mies ja nuori nainen tai päinvastoin. Se voi olla ihan hyvä ja toimiva ratkaisu.

Eikä tuo vanhus nyt mitenkään vanha ollut, kun tytär ei katsonut aiheelliseksi auttaa sitä autosta ulos. Joskut nuoret naisetkin tarvitsevat apua autosta nousemiseen :)

Liisu kirjoitti...

Ai, tosiaan! Olipa epäkohtelias.

Mutta ehkä hän ajatteli, että ponnistelkoon omillaan, siinä voimat vahvistuu. Tai ehkä hän ajattelee vain itseään, koko ajan. Sellaisiakin on. Eivät hoksaa, miltä toisista tuntuu.

Anonyymi kirjoitti...

liisu

kävin katsomassa a late quartet -elokuva. sinun on nähtävä se ja kerrottava minulle mihin osui ja mitä herätti.

http://www.finnkino.fi/Event/299913/

t. meri

Liisu kirjoitti...

Meri,

Käyn erittäin harvoin elokuvissa. En
muista, milloin ja mitä kävin viimeksi katsomassa, siis elokuvateatterissa. Aikaisemmin se kuului ohjelmaani niin visusti, että kuuluin jopa elokuvakerhoon. Siellä näytetyt filmit olivat taattua kamaa, klassikoita. Mutta jotkut toiset olivat ne valinneet. Poistuin joskus sangen pettyneenä. Lopulta aloin itse valita, minkä leffan haluan katsoa. Otin siitä aina selvää etukäteen mahdollisimman paljon.

Tällaisia filmejä on ajan kuluessa kertynyt kohtuullinen määrä. Ne ovat siitä erikoisia, että muistan ne kaikki ja ne ovat vaikuttaneet syvästi.

Tuo sinun ehdotuksesi kannattaa painaa mieleen. Sinulta olen saanut usein sellaista tietoutta että harmittaisi, jos et olisi siitä tai jostain muusta maininnut. Pettymyksiä en ole suosituksissasi kokenut.

Otan selvää asiasta.

Liisu kirjoitti...

PÄIVITIN tätä ensimmäistä osaa!

(On yhtä kuin korjasin virheitä ja oikoilin asioita. Ilta meni siihen, se osa iltaa, joka jäi jäljelle, kun ponnistelin toisen osan kanssa.)