RASKAANSARJAN MIES

Tulen töistä suoraan kotiin. En mennyt harkkoihin tänään vaikka mieli teki. Tunnen itseni armolliseksi ja anteeksi antavaksi. En ole menettänyt vielä toivoa paremmasta. Kotiintulossa piilee aina vaaransa, sen tiedän kokemuksesta.

Mutta jo eteisessä mieli synkkenee. Potkaisen kenkäkasaa, johon olen kompastua. Hitto soikoon, potku osuu! Täsmä laukaus. Kengät sinkoilevat joka suuntaan, kolhivat toisiaan. Pudotan työkengät jalasta. Salikengät ja muut varusteet, jotka minulla on aina mukana, tipautan kassista lattialle. Saavat tuulettua. Ne kyllä tietävät painoarvonsa. Koskaan ne eivät ole minua pettäneet.

Astun peremmälle asuntoon. Hiljaisuus kumisee vastaan. Vain lämpöpatteri sihisee ja röhii, mikä silläkin hätänä. Ketään ei näy. Lattialla roskia ja jätteitä, puoliksi haukattu voileipä ja raksuja, levälleen jätetty sanomalehti, sama jota aamulla selailin ennen töihinlähtöä. Samassa asennossa mihin sen jätin. Ihan kuin se ilkkuisi minua. Kukaan ei ole korjannut sitä ja taittanut siistiin pinoon, vaikka olen ihan sitä varten hankkinut lehtihyllyn. No sen saattoi arvata. Pentuja ei näy missään. Omilla teillään, tietysti. Kummia pentuja, eivät viihdy kotona, missä lie tekemässä ilkeyksiään. Täysin kasvattamattomia. Minä raadan heidän hyväkseen. Ensin töissä, sitten harkoissa. Monta sarjavoittoa takana. Iso rivi pyttyjä takan reunalla. Luulisi, että ne kunnioittavat minua, vaimo ja penskat. No vaimosta sen tiedän, pelkkää välinpitämättömyyttä, muuta en odotakaan, mutta penskat. Kyllä ne silloin lähestyvät minua kun tarvitsevat rahaa. Eivätkö ne riivatun sikiöt ikinä opi, että ei onnea osteta rahalla, mankuvat sitä käsi suorana. Mikseivät käänny äitinsä puoleen? Äiti, vaimo muka, paska ämmä se on! Tiedän täsmälleen, millainen on hyvä vaimo. Hyvä vaimo kiirehtii töistä tulevaa miestään vastaan, kysyy, miten harkat meni, suikkaa suudelman poskelle, auttaa takin tämän päältä, johdattaa keittiöön, jonka pöydälle on kattanut lämpimän aterian, kaikki on siistiä ympärillä, ja lapset istuvat kukin huoneessaan tekemässä läksyjään, ryntäävät sieltä esiin: ”Isi tuli, isiii!” Yrittävät kiivetä syliin. Asettuvat kädet pestyään pöydän ääreen, ja siinä me istumme onnellisina koko perhe yhdessä. Rauha, ihana rauha vallitsee talossa.

Askeleet kuljettavat minut keittiöön. Pöytä täynnä rojua, karmea kasa likaisia astioita odottaa tiskipöydällä, kukaan ei ole viitsinyt ladata niitä koneeseen. Syvä huokaus. Käärin hihani, tyhjennän jokusen puhtaan astian ja alan latoa kuppia ja lautasia koneen ammottavaan kitaan. Kone alkaa surista. Vai onko se tuo kissanrontti, kisu! Hellanlettas, onko sinulla nälkä? Noin surkeasti nau'ut. Kis, kis, tule tänne, kyllä isi antaa sinulle ruokaa. Kissa parka, kukaan ei ole ruokkinut sitä. Tässä kissanmuonaa, tässä raikasta vettä. Kylmää sen olla pitää, se ei pidä lämpimästä, ethän, kisuliini. Tule syömään! Hellyttävä rontti. Nyt se kyhnää jalkojani, osaa olla kiitollinen. Me ollaan kavereita. Viisas kissa. Varmaan se tekisi itse ruokansa, jos osaisi.

Mutta vaimo. Ei minun tarvitse arvailla. Raotan varovasti makuuhuoneen ovea. Siellä se makaa sängyssä peittojen alla. Itkusta turvonneet silmät ja kasvot tuskin näkyvät.

Suljen hiljaa oven. Maatkoon retkale rauhassa! Vastahan se on toinen päivä, kun otettiin yhteen. Pieni riita, taistelu... tai olisiko ollut ottelu. Olkoon mikä on. Ehkä minä vähän liikaa hipaisin häntä kämmenelläni. Mutta siinä on voimaa, minkä minä sille mahdan. Olisi ylpeä että hänellä on voimakas mies! Kyllä se olin minä, joka olin oikeassa. Taas hän tyrkytti mielipiteitään, joissa ei ole mitään järkeä. Luulisi hänen, aikuisen ihmisen, jotain ymmärtävän maailman menosta. Aina pitää synnyttää riitaa. Eikä auta vaikka kuinka yritän ohjata sitä oikeille linjoille. Koko ajan se huutaa. Kiljuu kuin salvettu sika: Minulle ei huudeta! Sitä se huutaa. Minulle ei huudeta! Kun siitä hermostuin ja vähän läppäsin se alkoi kiljua: Minua ei hakata! Kiljui ja sohi käsillään. Ja mitä se nyt sillä huudolla tarkoitti? Minähän puhun niin hiljaa ja viisaasti kuin osaan. Kamala vaimo, ei pätkääkään ymmärrä miestään. Joku muutos tähän on tultava!

Onko missään mitään syötävää? Minulla on nälkä. No ei tietenkään! Jääkaappi tyhjänä. Taas. Ei kai auta muu kuin pukea päällensä ja lähteä kauppaan. On tämä kyllä vihonviimeistä elämää. En suosittelisi tällaista kenellekään.

Jonain päivänä minä lähden tästä.

Jääkööt nuolemaan näppejään koko porukka!