29.8.2014

SIELUNMESSU (ECCE HOMO)





- Maailmassa kaikki alkoi sanalla kyllä. Molekyyli sanoi kyllä toiselle molekyylille ja elämä syntyi. Mutta ennen esihistoriaa oli esihistorian esihistoria ja oli ei koskaan ja oli kyllä.
Näin aloitti Clarice Lispector, brasialainen kirjailija, pienikokoisen kirjansa Tähden hetki.

Kesti tovin ennen kuin tajusin: näin tapahtuu vieläkin, aina ja kaikkialla, ja on aina tapahtunut.

Ecce homo! Katso ihmistä. Katso vaikka minua.Tässä olen, yksi n.7:stä miljardista ihmisestä. Istun tai nousen vaikka seisomaan edessänne. Esihistoriani on kulkenut kahta reittiä, toinen itäistä, toinen läntistä, ja kun vanhempani kohtasivat toisensa keskellä, minulle sanottiin: kyllä! Minulla oli lupa syntyä. Se tapahtui tähtikirkkaana yönä, jolloin oli pakkasta.

En muista tuosta ajasta mitään, vasta noin kolmevuotiaana sain ensimmäiset muistoni: vaalean kukkamekon jossa oli vadelmanpunaiset napit. Mentiin isän kanssa hakemaan äitiä sairaalasta. Odotin autossa, kun äiti isän saattelemana tuli sairaalan ovesta ja kantoi sylissään hartiahuiviin käärittyä myttyä. Se oli minun sisko, joka näytti suppusuineen ja hämmästyneillä pyöreillä silmillään pieneltä hiireltä. Samana päivänä tuli Kaisu-täti kylään, katsomaan siskoa, ja toi minulle siniset lasihelmet.

Saat sinä katsoa minua! Vaikka minua vähän ujostuttaa. Tämä on ulkoinen kehikkoni tällä hetkellä: Pituus 168, paino 60. Sopisin Lidlin mainokseksi, sillä jalassa minulla on Lidlin ihoa myötäilevät farkut ja jalkateriä hyväilevät Lidlistä ostamani siniset juoksukengät; päällä valkoinen Lidlin paita, joustavaa kangasta, kaula-aukko sopiva kultaiselle ketjulle niin että se voi levätä iholla. Se on ainoa koru, jota kannan. Isä osti sen kerran äidille, halusi ilahduttaa äitiä, mutta äiti kauhisteli sen kalleutta enkä nähnyt sitä koskaan äidin kaulassa. Isä oli pettynyt. Mutta minä kannan sitä nyt muistona hyvästä isästä josta olin jo lapsena ylpeä.

Mutta eihän teitä, niin kuin ei minuakaan, ulkoinen olemus kiinnosta. Katsotaanpa mitä kehikon sisältä löytyy. Pakko tuottaa teille pettymystä. Niin on silkkoa sisällä. Tyhjyyttä. Tietysti sieltä löytyy ne elimet, jotka luultavasti on meillä kaikilla, on suolet ja maksa, keuhkot ja sydän, mahalaukku ja kaikki muut asiaankuuluvat elimet kurkkutorvea unohtamatta, mutta sielu? Missä se on? Onko sellaista ollenkaan? Ehkä se on kuollut. Requiem sen muistoksi. Sielunmessu! Olisi se minusta hienoa, jos sielu olisi vielä käytössä, mutta sehän on jo pelkkänä sanana vanhentunut, se herättää negatiivisia tunteita, se ärsyttää, ainakin paljon lukeneita.

Mutta silti se ansaitsee muistoseppeleen, joista mielestäni yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista on Mozartin kuolinvuoteellaan säveltämä. Sen voit kuunnella tuolta lopusta, juhlavimmat ja vaikuttavimmat kohdat siitä.

Yhden hämmästyttävän löydön tein, kun tutkin sisustaani. Sieltä löytyi pieni olento, lapsi, taitavasti piiloutuneena. Se on ilmeisesti reliikki lapsuudesta, joka ei tahdo irrottaa otettaan minusta. Ilmeisesti se saa ravintonsa onnellisesta lapsuudesta, jolloin en tiennyt vielä maailman pahuudesta, elämän epävarmuudesta, enkä taivaanrannalla olevista mustista pilvistä.

Lapsi minussa on pitänyt elämää yllä. Se on auttanut näkemään asiat ihmeellisinä ja pääosin hyvinä. Jos ne ovat pahoittaneet mielen, se on etsinyt syytä itsestä. Toiset ovat sen mielestä ihailtavia: kuinka he ovatkaan varmoja ja tietävät kaiken! Osaavat elää oikealla tavalla, tottuneesti, liikaa ihmettelemättä ja liikoja puhumatta. Ja jos asiat tuntuvat liian vaikeilta se neuvoo: hyppää yli! Itse se tykkää hyppimisestä, se hyppelehtii huolettomana ja hyppää narua tai ruutua, on piilosilla, etsii toisia, ja kun joku löytyy, se on riemua! Se kyselee ja uskoo mitä sanotaan. Se ei epäile.

Elän yhä kysymysten varassa.
Sen verran aikuisuus on vaikuttanut, että en usko enää kaikkea. Epäilen.

Minulla on uusi ystävä, Clarice. Nimimerkki meri blogista Unkuri, esitteli hänet kerran minulle: ”Minusta tuntuu, että pitäisit Clarice Lispectorista.” hän sanoi ja suositteli että aloittaisin tutustumisen kirjasta Tähtihetki.

Minä, tähtien alla syntynyt, musta-valko ihminen, puolet pimeää, puolet valoa, tutustuin tähän kirjailijaan, mutta en ensin ymmärtänyt häntä, pidin häntä snobina ja hienostelijana. Vasta toisella yrityksellä pääsin sanojen läpi hänen sisäiseen maailmaansa, ja nyt, vaikka hän on jo kuollut, hän elää minulle jokaisella solullaan täysiverisenä ja eloisana ja pitää minua yhdessä sisälläni olevan lapsen kanssa pystyssä sillä materiaalilla jota jätti jälkeensä.

Otan todesta Claricen puheet. - Ajatteleminen on aktista, tunteminen on faktista, hän sanoo. - Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan kirjoittamista, hän sanoo.


Välillä tunnen hänessä itseni. Minäkin olen täynnä kysymyksiä, elän niistä ja pidän kirjoittamisesta. Minussa on vain se vika, että tunteet ovat ottaneet vallan ja päässeet nakertamaan sisimpääni niin että elämänhalu on välillä nollilla ja halu lopettaa kaikki sisäistä minääni koskettavat asiat, kirjoittaminen mukaan luettuna, ovat ajankohtaisia. Olen halunnut mykistää ja kuolettaa loputkin itsestäni ja vetäytyä tyhjään tilaan sisälläni. Kaipaan rauhaa kyllästyneenä kysymyksiin: Milloin sinusta tulee aikuinen? 

Toivottavasti ei milloinkaan, vastaan itsekseni. Päinvastoin. Haluan suojella sitä pientä oliota, lasta, mielessäni. Teen itselleni pienen pesän sen viereen.

Clarice on eri mieltä. - Omat rajat pitää ylittää, hän sanoo minulle. - Ei kuunnella muita. Ja jos kirjoittaa, pitää kirjoittaa sitä mitä haluaa.

Uskon häntä. Mutta mitä teen kaikille kysymyksille, jotka vaivaavat minua? Miten ihmiset pystyvät elämään ilman kysymyksiä? Eivätkö he pakahdu? Onko totta että heille on kaikki selvää, mitään ei tarvitse kysellä?

Ehkä se on mahdollista niille, jotka ovat itseriittoisia, jotka eivät tarvitse muita ihmisiä. Niille, joille oma elämä on kylliksi ja riittävä. Se mikä heitä vaivaa, ei kuulu toisille. Vai onko niin että juuri he ovat niitä onnellisia, jotka elävät ilman ongelmia rauhallisesti elämänsä loppuun asti? Onko sellainen elämä mahdollista?
Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, päättyvät sadut. Mutta entä todellisuudessa?

- Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan kirjoittamista, sanoo ystäväni Clarice. Pitäisikö minun uskoa häntä?

- Jumala on maailma, hän sanoo ja katsoo ystävällisesti minua kirjansa sivulta ja jatkaa: 

- Totuus on aina jokin sisäinen selittämätön voima. Elämäni aidoin puoli on tunnistamaton, äärimmäisen intiimi eikä koskaan yhdellä sanalla määriteltävissä. Sydämeni on tyhjentynyt kaikista toiveista ja kutistunut yhteen, viimeiseen tai ensimmäiseen, sykäykseen.

Minusta hän puhuu viisaasti ja oikein. Minähän melkein uskon häntä, ihmettelen. Niinhän se on, niin kuin hän sanoo.

Vähän myöhemmin hän puhuu onnesta. - Onnea? hän hymähtää, en ole ikinä nähnyt tyhmempää sanaa...

Miksi hän lyttää onnen? ihmettelen. Siihen hän ei anna vastausta. Ehkä minun on se itse löydettävä kirjasta, jossa hän kertoo kadulla vastaan tulleesta tytöstä, jonka elämä vain on, ilman että hän sitä itsekään huomaa; tytöstä, joka on kotoisin Rio de Janeiron slummista, käynyt elämässään vain kolme vuotta koulua ja joka hymyilee kadulla vastaantulijalle, mutta jonka hymy menee aina hukkaan, sillä kukaan vastaantulija ei edes huomaa häntä. Hän on mitätön. Hän ei ole kenellekään olemassa, maailma tulee mainiosti toimeen ilman häntä, ja jos kysyisi tytöltä mitä tahansa hän vastaisi: ”En tiedä”.

Muuan rahanahne ennustaja, jonka luokse tämä tyttö sattuu menemään, ja antaa hänelle kaikki rahansa onnellisena siitä, että ennustaja loihtii hänelle kokonaan uuden elämän, loistavan, ylellisen joka tulee rikkaan miehen muodossa. Nyt vasta hän tuntee itsensä ihmiseksi, jolla on ajateltavaa ja tulevaisuus. Hän kiittää ennustajaa uudesta, luvatusta elämästään.

Tämä tapahtuu vain vähän ennen kun hän toivoa täynnä, hymy huulillaan, on ylittämässä katua, ja valtava keltainen Mercedes ajaa hänen päälleen. Hän kaatuu ja jää siihen makaamaan, juuri kun on ennättänyt huomata olevansa jo lähellä ennustajan lupaamaa ylellisyyttä keltaisen upean auton muodossa. 

Siihen hän kaatuu ja jää ihmisten töllättäväksi.

Vihdoinkin hänet huomataan. Kuoleeko hän? Kuolee. Ikävä sanoa. Niinhän me kaikki kerran teemme, mutta kuolemmeko toivorikas hymy huulilla niin kuin tuo tyttö?

Clarice ei halua tappaa kuvaamaansa henkilöä, vaan jättää hänet paikalla olleiden ihmisten varaan, joista kenellekään ei juolahda mieleen tehdä mitään tämän hyväksi. He vain katsovat, mutta antavat katseillaan tytölle arvokkaan lahjan: olemassaolon. Päälleajanut auto on jatkanut matkaansa ja on ajajineen jo kaukana.

Kaikki elämän jättäneet raapaisut ja kolhut menettävät merkityksensä, paranevat itsestään ajan tai tahdon voimalla. Ne pitää unohtaa, minulle sanotaan. Mutta miten saisi muistin vaikenemaan? Ajattele vain hyviä ja iloisia asioita! he sanovat. Täytä muisti niillä! Se tuntuu hyvältä neuvolta, mutta vaikealta toteuttaa.


Mitä Clarice tähän sanoisi? Hän ei vastaa suoraan, hän kysyy vastakysymyksen: Kuinka paljon valo painaa?

Jään tuumailemaan sitä. Kuolema ei ole mikään vaikea asia, se tapahtuu meille kaikille. Aurinko, valon lähde, sammuu sekin aikanaan, sanovat tiedemiehet. Elämä loppuu silloin, ainakin tässä muodossa, joka alkaa olla meille tuttu. Jälkeemme tuleville se saattaa olla jo eri muodossa. Kaikki jatkuu ilman ihmistäkin, mutta elämisen muoto muuttuu, se muuttuu nytkin, koko ajan.

Kuinka paljon valo painaa?

Valo painaa yhtä paljon kuin ihminen. Kun järjen valo sammuu, sammuu ihminen. Kun auringon valo sammuu, sammuu koko ihmiskunnan elämä. Entä sen jälkeen? Syntyykö uusi ihmiskunta, joka kestää pimeyttä ja ääretöntä kylmyyttä? Ei vastausta.

Kysymykseni eivät näytä loppuvan. Siksi pohdintani on hyödytöntä. Ehkä se muistuttaa jossain mielessä sielunmessua, jossa ihmetellään kaiken katoavuutta.

Viimeinen lause, jonka Clarice sanoo minulle kirjan lopussa, sisältää vain yhden sanan: Kyllä.
Siinä on hänen vastauksensa yksinkertaistettuna. Siinä on kaikki tarvittava. Siinä on alku ja loppu. Se sana sopii meille kaikille. Kyllä!



                  


Kun tuota yllä olevaa kuuntelee, kuuntelee tarkasti, unohtaa itsensä ja kaiken ikävän. Syvä hartaus täyttää mielen. Requiem, Mozartin sielunmessu vastaa kysymyksiin tavalla, joka saa ne kaikki vaikuttamaan turhilta.



31 kommenttia:

miksu kirjoitti...

Olet uskomattoman vilpitön ihminen, liisu. Ei Sinua voi kuin rakastaa. - Jos olisin Jumala, jota onnekseni en ole, merkitsisin nimesi kohdalle +. (Samoin kuin Claricen kohdalle myös.) - Tarkoitan, että en ikinä pysty kirjoittamaan noin syvällistä tekstiä, vaikka yrittäisin, kun Sinä ja Hän.

Ps. On Mozartkin kaunista.

miksu kirjoitti...

Pss. Toivon ettet vastaa minulle "... olet sinäkin Miksu plääp lööp lä lää läpä suloinen lällä lää..." Koska en ole. (Tai olen mitä olen, mitä se tähän kuuluu.)

Kirjoitat sujuvaa suomenkieltä. Monet eivät.

Liisu kirjoitti...

Miksu, jos nyt kuitenkin uskallan jotain vastata (en aio kehua sinua, älä pelkää), niin sanon vaan, että minua harmittaa, kun kirjoitin taas liian pitkästi. Ei kukaan jaksa näin tylsää stooria lukea. Mutta jos sinä jaksoit, etkä hyppinyt yli (mitä epäilen) niin, niin, mitä minun pitäisi sanoa... en keksi. Y-y-yritän, mutten keksi. On, on Mozart kaunista. Ja Mozartin kuulat, ne vasta makeita! (ne karkit joissa on Mozartin kuva).

miksu kirjoitti...

höpö höpö rakas villasukkainen pässinpääni!

sinua lukee (äläpäs mikis nyt liioittele, en) noin satakaks kertaa enemmän, kuin kirjoitat

ps. on mozart silti aika kivaa

miksu kirjoitti...

Siksi Sinua luenkin kun saan Sinulta niin paljon uusia asioita!(omaan pieneen PässinPäähäni)

Ps. Enkä minä Sinua kehu jos sanon että olet oikeasti kirjallisesti lahjakas, ihminen.

dudivie kirjoitti...

xxz eiks puhuminen puhumisen voi lopettaa

Anonyymi kirjoitti...

onhan tämä sinnepäin.voiko sinnepäin kirjoittaa,jos kuitenkin pyyhit poies mun kirjoituksen

Liisu kirjoitti...

Terve, dudivie! Kyllä puhumisen voi lopettaa, varsinkin jos on jo saanut puhua.

Mutta joillekin lopettaminen on vaikeaa.
Jotkut haluavat olla aina äänessä. Ilmeisesti kuulun niihin, mielestäsi.

Lohdutukseksi voin sanoa: minä haudon lopettamista. Toistaiseksi se ei ole onnistunut. :)

Liisu kirjoitti...

Anonyymi!

Voit ilman epäilyä lähettää tänne kirjoituksesi. En ole koskaan poistanut muitten kuin itseni kommentteja ja kirjoituksia! Omani ovat joskus niin tylsiä etten kestä niitä katsella.

Kunnioitan toisten sanoja, jos ne on rehellisiä eikä tahallisen ilkeitä.

Voit olla varma: en pyyhi pois!

Liisu kirjoitti...

miksu, kävin itsekin lukemassa tuon juttuni, ja yritin taas korjailla, poistin muutamia sanoja, muttei se tarpeeksi lyhentynyt, se on edelleen liian pitkä.
Mutta totta se on. Ihan totta. Ei siinä ole käytetty mielikuvitusta edes mausteena.
Jos kirjoittaa totta, niin totta kai siitä tulee vakavaa. Ei elämä niin kovin hauskaa ole, minulla ainakaan.
Pitäiskö pistää hörsselis ja heitellä kuperkeikkoja. Se vois helpottaa.
Eikä sen kirjoittaminen helppoa ollut, ei sinne päinkään. Kyllä sen kanssa tuli äherrettyä melko pitkään.

Mut miksu, en usko että mies pystyisi tai haluaisi tämmöistä tekstisä kirjoittaa, sillä siinä kuvataan naisen, ainakin minun ja tavallaan myös Claricen, sielunmaisemaa. Se on, luulisin, vähän erilaista kuin miesten. Naiset on usein monimutkaisempia kuin miehet. Vaikka voi niitä olla mutkaisia miehiäkin. Riippuu miehestä. Ne, jotka tunnen, on erilaisia. Ne kätkee sielunelämänsä.
Sinä tuot sitä ehkä esille, lystikkäästi.

Liisu kirjoitti...

PS.
miksu, kiitän kommenteistasi, siirsin tämän vastaukseni kauniisiin sanoihisi tänne myöhemmäksi tiivistääksen, ettei se näyttäisi liian pitkältä. Jos sallit, hiukan puutun tuohon sanomaasi, koskee sanaa 'lahjakas'. Siihen suhtaudun varauksella. 
Sen olen tässä lähipiirissäni todennut, ettei pidä uskoa liikoja itsestään, se on minulle sanottu, vaikka vähän toisilla sanoilla. On jopa ehdotettu, että tekisin jotain järkevämpää kuin syytäisin sanoja suustani tai mielestäni.
Jos tietäisit, miten lahjakkaiden ihmisten keskellä joudun asumaan (elämään) uskoisit sinäkin, että minulle riittää sana keskinkertainen. Sekin varauksella ajateltuna. Lapsekas, olisi ehkä parempi.



Tuon tämän kertaisen jutun sisältö on vakavasti otettava, sillä sehän on, ainakin yrittää olla, minun sielunmessuni. Requiem, painted with words by Liisu.
Tarkastelen siinä itseäni Clarice Lispectorin myönteisellä läsnäololla, ehkä hän nyökkii sieltä, missä hänen henkensä nyt onkaan (ehkä se asuu hänen kirjoissaan) "juuri noin, Liisu, nyt olet oikeilla jäljillä!"



Mutta on minulla muitakin kirjallisia ystäviä. Yksi heistä on Thomas Bernhard. Thomas valittaa. Hän valittaa kaikesta. Mutta hänen valituksensa, vaikka hän valittaisi omasta varpaastaan, on korkealaatuista, ja nykyisin häntä kunnioitetaan, vaikka eläessään hänet tuomittiin julkaisukieltoon, kun hän valitti entisistä ystävistään ja koko isänmaastaan. Hänen kirjoistaan käytiin oikeutta Itävallan tuomio-oikeudessa. Minulle hän on arvokas. 
Ehkä minuun hänen valituksensa ovat tehneet niin suuren vaikutuksen, että minäkin olen herkkä valittamaan. Minun valitukseni on kuitenkin vain surkeaa piipitystä hänen jyhkeän valituksensa rinnalla.


Kolmas tekijä kirjallisessa vaikutuksessa, jonka kuviteltuun viittaan - ei hänellä viittaa ollut, hän oli ranskalainen hienosti pukeutunut herrasmies - pyyhin välillä kyyneleeni (vetisesti sanottuna). Hän elää muistoissaan ja kirjoittaa paljolti niistä. Hänen nimensä on Marcel. Marcel Proust. Marcel viittoilee minulle, miten pitää kävellä, ja että saa muistella menneitä.


Vaikka minulla on näin hyvää seuraa kirjallisuudessa, ja muutenkin, en tunne itse aina edes olevani olemassa. Enkä pysty kirjoittamaan niin kuin haluaisin.
Ehkä minä olen tuo tyttö Claricen kirjassa Tähtihetki. Hänkään ei edes tiennyt elävänsä. Hän vain oli ja hymyili. Minä vain olen ja hymyilen, mutta hymy hyytyy hyvin äkkiä. Olen itkeväistä lajia. Minulla pitäisi olla oma "itkukamari", jotten häiritsisi muiden oloa. Itseasiassa minulla sellainen onkin. Siellä ryömin peiton alle ja vuodatan turhia kyyneleitä. Taas tuli vetistä tekstiä, anteeksi, miksu, sinä kyllä saat minut välillä nauramaan. Kiitos siitä!



Voiko Requiem olla koskaan iloinen? Ehkä voi. Haluaisin kuulla iloisen Requiemin. Ehkä vielä joskus kuulenkin.

Anonyymi kirjoitti...

Huomenta Liisu.

Sattumalta löysin blogisi facesta. -Ei löytynyt sieltä, mistä olisin osannut sitä etsiä. Hyvä näinkin.

Ensinnä. Kiitos, että jatkoit kirjoittamista. Se taisi olla "pikkuliisu" joka taas uhkaili. Mutta älä silti hylkää sitä pientä. Se on niin ihanan tosi.

Voiko Requiem olla koskaan iloinen? En yritä vastata. Mutta ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin joskus. Jos Requiem saa kyyneleet kuivumaan ja mieleen tyyneyden, sen vaikutus on jo lähellä iloa. Ainakin hyvää mieltä.- Näin minä sen koen. Nyt en vain oikein pystynyt eläytymään. Arkiset asiat odottavat.

Ehkä palaan vielä ja luen ja kuuntelen uudelleen.

Hyvää alkanutta viikkoa.

"puolukkamummo"

Liisu kirjoitti...

Hyvä puolukkamummo, kylläpä kirjoitat kauniisti! Hyvä, että en pyyhi silmiä! Ne kostuivat kyllä lähinnä siitä, että suhtaudut niin ystävällisesti pikkuliisuun, joka on tosiaan niin lapsellinen kuin lapsi voi olla!

Kiitos kommentistasi!

Kirjailijatar kirjoitti...

Nautin tästä tekstistä todella paljon, se herätti valtavasti ajatuksia, joista osa puhalsi hetken ja hävisi jo jonnekin.

Clarice ja sinä, te olette viisaita ihmisiä. Sillä minäkin uskon, että elämme kysymysten varassa. Ja varsinkin kirjailija elää kysymysten varassa, esittää kysymyksen, johon pyrkii kirjoittamalla etsimään vastausta.

Näin kolme vuotta sitten Kolmas tila -teatteriryhmän näytelmän Tähden hetki tai Kevyt kyyneleinen tarina, jonka Seppo Parkkinen oli dramatisoinut Lispectorin juuri tuosta Macabean tarinasta. Se oli huikea esitys.

Liisu kirjoitti...

Kirjailijatar, kiitos, että jaksoit lukea ja kommentoida tätä tekstiä. Ja minusta tuntuu, että sinä olet ymmärtänyt, miten elämme täällä maapallolla kysymysten varassa, joihin on vaikea tai mahdotonta saada oikeita vastauksia.

Tänä iltana olen miettinyt, miten vähän ihmiset todellisuudessa välittävät toisistaan. Ajatellaanko toisia vain hyödyn kannalta? Jos itsellä on hyvin, onko silloin kaikki hyvin? Joskus tuntuu siltä. Vai onko se ihmiseen sisäänrakennettu puolustuskeino, ettei ota toisten huolia kantaakseen, sillä jos välittää liian paljon toisista ja näkee liian paljon huolta itselle vieraidenkin ihmisten pahoinvoinnista, ei kestä sitä.
Senkö takia on pakko olla välittämättä, että jaksaisi edes jollakin tavoin kuljettaa itseään elämän läpi ehjänä?

Ehkä maailman tilanne on tällä hetkellä niin surkea, että se herättää synkkiä ajatuksia. Pitäisikö pitää huolta vain lähimmäisistään ja ehkä itsestäänkin?

Kirjailijatar kirjoitti...

Niin, minä jäin miettimään vielä tuota vastaustasi. Kyllä elämä tosiaan käy hirvittävän raskaaksi, jos empaattisena ihmisenä ottaa koko maailman huolet kantaakseen, eihän sitä ehkä mielenterveys kestä. Mutta olisi niin hyvä, että ihmiset ottaisivat edes hiukan vieraidenkin huolia kannattavakseen ja auttaisivat, maailma voisi olla ihan erilainen paikka, jos emme olisi niin itsekkäitä ja ahneita.

Liisu kirjoitti...

Olet varmaan oikeassa. Jos pystyy olemaan jotenkin edes avuksi jollekin, kai sitä mielellään auttaa oli tuttu tai vieras.

Tuota ahneutta ja rahanhimoa ihmettelen minäkin. Luin äsken jutun lehdestä, jossa kerrottiin miten paljon eräs uskontoon ja toisten auttamiseen omistautunut ihminen oli hyväntekeväisyyteen kerätystä rahoista ottanut omaksi palkakseen, joka oli vielä suurempi kuin arkkipiispan palkka, joka oli verotietojen mukaan 121tuhatta vuodessa.

En kadehdi kumpaakaan, mutta aloin miettiä, onko kaikilla papeilla yhtä hyvät palkat, ja jos ei ole, miksi joku heistä pelkän nimityksen takia saa enemmän kuin muut "Herranpalvelijat".

Miksi yleensä ne, jotka ovat toisten yläpuolella, saavat suurempaa palkkaa kuin ne, jotka tekevät varsinaiset työt?
Tekeekö ihmisen asema yhteiskunnassa hänet rahalla mitattuna arvokkaammaksi tai arvottomammaksi kuin muut?

Mielestäni kukaan ei tarvitsisi sen enempää palkkaa kuin millä tulee hyvin tai ainakin kohtalaisen hyvin toimeen.
Jokainen ihminen on minusta arvokas. Joku voi ja onkin arvokkaampi kuin joku muu, riippuen työstä, taidosta ja asiantuntemuksesta, mutta pitääkö sitä arvokkuutta mitata rahassa? Eikö pelkkä asema ja kunnioitus tuota tärkeätä ihmistä kohtaan riitä? Eikö työ itsessään tuota nautintoa? Pelkkiä kysymyksiä tulee taas...

Joku voisi niihin järjellisesti vastata. Mutta minusta kaikki ne asiat, jotka ihmiselle ovat kaikkein arvokkaimpia, ovat niitä, joita ei voi ostaa eikä mitata rahassa.

Anonyymi kirjoitti...

I was wondering if you ever considered changing the layout of your blog?

Its very well written; I love what youve got to say.
But maybe you could a little more in the way of content so people could connect with it better.
Youve got an awful lot of text for only having 1 or two pictures.
Maybe you could space it out better?

Here is my web page; name cheap hosting

Anonyymi kirjoitti...

After I originally left a comment I seem to have clicked the -Notify me when new comments are
added- checkbox and from now on each time a comment is added I
receive four emails with the same comment. Is there a means you can remove me from that service?
Many thanks!

My web page; cheap web hosting uk

Anonyymi kirjoitti...

Howdy would you mind stating which blog platform you're using?
I'm looking to start my own blog in the near future but I'm having
a difficult time choosing between BlogEngine/Wordpress/B2evolution and Drupal.
The reason I ask is because your layout seems different then most blogs
and I'm looking for something unique. P.S Sorry for being off-topic but I had to ask!


Here is my homepage - buy viagra

Anonyymi kirjoitti...

Hello, i think that i saw you visited my weblog thus i came to “return the favor”.I'm trying to find things to
improve my web site!I suppose its ok to use some of
your ideas!!

my homepage cheap web hosting with email

isopeikko kirjoitti...

Pöö. Peikko luulee, että se lapsi siellä sisällä on luova ja pidäkkeetön, ihmettelevä ja kyselevä. Sen päälle on kasvanut aikuisen kuori, joka yrittää pidätellä ja hillitä ihmettelyä. Peikko luulee, että molempia tarvitaan: lasta kysymään ja aikuista etsimään selityksiä, ei välttämättä vastaamaan.

Peikko luulee myös, että jos elää elämänsä onnellisena loppuun asti, se tarkoittaa että elämä päättyy jo kauan ennen kuolemaa...

Liisu kirjoitti...

Peikko on varmaan oikeassa. Minä olen jo puolikuollut, nukuttaa. Kohta varmaan kuolen oikeasti, sillä nukahtaminen on pieni kuolema. Vaan painajaiset pitävät huolta, että herää omaan huutoonsa. Saa nähdä tapahtuuko se aamulla vai aamuyöstä. Joku sanoi, että painajaiset ovat tärkeitä. Ne puhdistavat alitajuntaa. Toivottavasti eivät kolistele liikaa tällä kertaa.

Anonyymi kirjoitti...

hi!,I really like your writing so much! proportion we keep in touch extra about your article
on AOL? I need a specialist in this area to resolve my problem.

Maybe that's you! Looking forward to peer you.


Here is my web site: buy cheap viagra online

mikis kirjoitti...

Kunpa pölisisit taas välillä jotain. Sinua on niin kiva lukea. Ja diggaan musiikkimaustasi, voi että se on hyvä.

Ps. Muutenkin olet suloinen. (Ja aika lailla sutjakkakin.)

Liisu kirjoitti...

Latasin juuri ohjelmapäivitystä 8 kun tuli ilmoitus etä en ole nettiyhteydessä. Tämä jolla nyt kirjoitan on i Pad. Kirjoittaminen on kuin marjojenpoimimista, ja onhan mä kai netissä kun näin tuon kommenttisi! Omituista muttei omituinen koskaan haittaa kun se on vain omituista..

Päivitys taisi onnistua. Ja minä oon sutjakka edelleen, syönyt omenoita. Ja tämä vanha juttu vielä täällä. Kai pitäisi jo uutta alkaa yrittää.

Kiva kun tulit käymään! MikisMiksu K- Mikko!

Tapsa kirjoitti...

Terve Liisu, vaeltava veli tuli kylään.

Oikeita vastauksia ei voi saada ennen kuin kysyy oikeita kysymyksiä. Tämä on zeniä.

Sanoit, että sisälläsi on "tyhjyys". Dramatisoit tietenkin, mutta niin pitää ollakin. Voisithan olla täysi kuvitelmiakin, olisiko se parempi?

Henkilökohtainen kysymys: oletko ikinä meditoinut? Tai tiedätkö mitä se on?

En yritä yllyttää sinua meditaation pariin, kaikka muuta, mutta jotenkin mielestäni tuo etsijän luontosi kaipaa jotain sen suuntaista itsetutkiskelua.

Anonyymi kirjoitti...

Wow! After all I got a weblog from where I be able to in fact obtain useful data regarding my study and knowledge.



my homepage; Get More Info

Liisu kirjoitti...

Hei, Tapsa!

Ilahduin kun tulin juuri ns. maailmalta, ja uusi kommentti oli tullut tähän vanhaan juttuun. (Ajattelin juuri, että pitäiskö säveltää uusi. Säveltää? Juuri niin. Yritän koettaa säveltää sanoilla! Saa nähdä mitä siitä tulee.)

Meditoinut? Oon minä yrittänyt, lukenut netistä ohjeita. Mutta jotain oli pielessä, joko niissä ohjeissa tai minussa, se ei onnistunut.

Yks meidän tutuista on psykologi joka tekee työkseen meditointia, antaa oppitunteja, on ollut 4 v jossain luostarissa Japanissa saamassa itse oppia. Hän tarjosi minulle (ilmaiseksi) henkilökohtaista neuvontaa, mutta minusta olisi ollut noloa viedä hänen kallista aikaansa ilmaiseksi. Hänhän elää sillä, saa toimeentulonsa. Eikä olisi ottanut minulta millään maksua. Se olisi ollut hyväksikäyttöä minun taholta.

Mun uintikaveri joogaa, ja se on juuri kuulema viime viikonloppuna tavannut jonkun Mestarijoogaajan, Idolinsa, Amerikasta, ja oli innoissaan. Oli saanut tältä niin paljon hengenravintoa, että oli kuin uudestisyntyt. Hänen kasvonsa loistivat!

Onkohan joogassa ja meditoinnissa jotain samaa?

Monta kertaa tunnen itseni ihan tyhjäksi. Varsinkin jos olen kirjoittanut jonkun jutun, tuntuu että tämän jälkeen en ikinä enää voi kirjoittaa kun on niin tyhjä olo.

Mutta mitens siinä meditoinnissa, jotenkin sain sieltä netistä sen käsityksen että ihmisen pitääkin tyhjentää itsensä?

Minähän tuijotan napaani harva se päivä. Tutkiskelen itseäni. Tuntuu kuin vieressä seisoi toinen minä, joka hutkii ja tutkii ja antaa ohjeita. - Että se on saamarillinen olento!

Anonyymi kirjoitti...

I all the time used to study piece of writing in news papers but now
as I am a user of internet thus from now I am using net for articles, thanks to web.


Feel free to visit my blog; buy viagra online

Anonyymi kirjoitti...

Miksi söin sanojasi
kuvittelin sinut
halusin niin olla sydän
halusin niin olla
peilissä
sylissä
olemassa
-iloinen requiem
Ps. sielusi kuulostaa sellon soinnuilta...niin kaunista