KIIRASTULI (Joosef ja Maria, osa 6)

                                                                                                 Antony Gormley, Untitled, 1987 * 

 

”Ken teitä johti! Ken ol´lyhty teille

yön syvyydestä päästäksenne, joka

ijäti synkistää nuo kuolon kuilut?”

Näin kysytään Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä mieheltä, joka pyrki pois Helvetistä mentyään sinne vapaaehtoisesti, elävänä, etsimään kadonnutta rakastettuaan, löytämättä tätä ja nähtyään kaikki helvetinkauhut, halusi sieltä takaisin elävien joukkoon. Yksin hän ei olisi sieltä pois päässyt, mutta hänen rakastettunsa, joka olikin vielä elossa, oli lähettänyt hänelle sinne auttajan.

Näin kertoo tarina.

Mutta nyt on tosi kysymyksessä. Kertoja, joka on luonut nämä kaksi ihmistä, Marian ja Joosefin, joiden elämää olet ehkä seurannut, on pulmallisessa tilanteessa, sillä toinen heistä, Joosef, on kadonnut kuin maan alle. Hän ei ole antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään moneen päivään. Jalanjäljetkin huurteisesta nurmikosta olivat sulaneet pois sään lämmetessä. Se oli viimeinen muisto Jossesta. Ja toinen henkilö, Maria, on surun murtamana pudonnut syvään kuoppaan, jonka pohjalla hän nyt istuu myttyrässä ja luultavasti rääkyy (että hän osaakin hermostuttaa minua välillä, kertoja mutisee itsekseen). Ehkä hän on jo kuollut. Onko hänkin yrittänyt laskeutua alas helvettiin etsimään kadonnuta puolisoaan? Ei varmasti. Tämä ei ole mikään sankaritarina. Eikä nuo ihmiset ole millään tavoin erikoisia, kannattaako heistä edes puhua, ei ainakaan surra. Tavallisia ihmisiä, ”maan matoja”, ei edes iltapäivälehti ottaisi tarinaa vastaan, jos joku samantapaista juttua sinne tarjoaisi. Kerranko ihminen katoaa! Molemmat voisi julistaa vaikka kuolleiksi, pauhasi kertoja. - Kuolla suruun? Niin. Onhan se kyllä aika rankka juttu.

Kertoja heltyy. Ehkä sittenkin pitäisi antaa molempien elämän jatkua. Olenhan tavallaan heistä vastuussa ja jotenkin heihin kiintynyt, kertoja ajattelee. Joosef kyllä pärjää. Ehkä hän on jonkinlaisessa maanpäällisessä helvetissä, kun on lisännyt viime aikoina roimasti viinan käyttöä, tai ehkä hän elää jo kiirastulessa ja yrittää selvittää ja kirkastaa itselleen tapahtumia. Hänestä minun ei onneksi tarvitse olla huolissaan. Tein hänelle vahvan itsetunnon, mutta Maria parka jäi vähemmälle, kun häntä luodessa ajattelin kai jonkinlaista taivaallista madonnaa ja oletin että sellaisella on hyvä itsetunto automaattisesti. Maria tarvitsee auttajaa.

Ne teistä, jotka olette seuranneet näitä kahta ihmistä, tiedätte ehkä suurinpiirtein, mitä heille on tähän mennessä tapahtunut. Tosin tämä tieto on peräisin vasta sen jälkeiseltä ajalta kun heidät oli julistettu aviopariksi. Tämä tapahtui Marian vanhempien kodissa, pienikasvuisen, isomahaisen papin edessä - Jumalan silmän seuratessa tapahtumaa ehkä jostain katonrajasta - vain lähimmäisten läsnäollessa. Siinä luvattiin, että rakkaus kestää ikuisesti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ja sen päälle oli juotu vahvistukseksi pullakahvit. Ja he olivat asuneet jo monta vuotta yhdessä, sovussa, omassa kodissa. Talossa, jonka Joosef oli heille rakentanut.

Marian kotona oli ollut akkavalta (jos haluaa käyttää tätä banaalia ilmaisua), joten Maria oli tottunut ajatukseen, että joku määräsi aina kaikesta. Häntä olisi pitänyt varoittaa, sillä Joosef oli kotoisin perheestä, jossa isä oli ollut kunkku (kuin kukko tunkiolla, olisi ehkä parempi ilmaisu, kysymys on maalaistalosta). Ja syystä, ettei Josse, joksi Joosefia virallisesti kutsuttiin, ottanut huomioon tätä eroa (ehkä hän ei tiennyt siitä), hän halusi ottaa mallia isästään. Eikä Maria, vaikka oli kyllä käynyt kouluja, osannut mitään, eikä tiennyt mistään mitään, kunnolla. Jossen piti häntä aina opettaa ja neuvoa. Maria ei tiennyt edes, miten ruokaa laitetaan. Aina, kun hän oli mennyt keittiöön auttaakseen äitiä (ja ehkä oppiakseen jotain ruuanlaitosta), äiti oli sanonut: ”Menepäs lapsikulta lukemaan läksyjä, minä kyllä selviän tästä yksinkin!” Maria oli kokenut sen helpotuksena.

Mutta eihän minun pitänyt tästä kertoa, kertoja huokaisi. Mennäänpä suoraan asiaan!

Maria oli siis joutunut tilanteeseen, jota hän ei kestänyt. (”eihän tällaista meillä kotona ollut koskaan, aina äiti tiesi, missä isä oli”). Maria oli tyrmistynyt ja apätoivoinen, kun Jossea ei alkanut vielä neljäntenäkään päivänä katoamisen jälkeen näkyä. Maria alkoi öisin - sikäli mikäli yleensä sai unta - nähdä kammottavia näkyjä. Milloin Josse makasi maantieojassa kuivuneen veren peitossa, milloin hän huusi Mariaa auttamaan, kun joku vieras nainen yritti kiskoa häntä väkisin vuoteeseensa, milloin hän itse jäi sortuvan vuoren alle eikä pystynyt hengittämään. Välillä hän heräsi omaan ääneensä, joka huusi: Äiti, äiti!

(Onhan se noloa kun aikuinen ihminen huutaa äitiä apuun, mutta minkä Maria unilleen mahtoi, mieluummin hän olisi katsellut kauniita ja hyviä unia, että edes yöllä olisi ollut parempi olo.)

Hermothan siinä meni. Sekä Marialta itseltään, että kertojalta, jota Maria tuskin olisi huomannut, vaikka tämä olisi istunut hänen sänkynsä laidalla ja pitänyt kiinni kädestä. Ei ihme, että tuska tarttui Mariaa kurkusta niin että hän tunsi tukehtuvansa. Kertoja olisi mielellään ainakin yrittänyt lohduttaa Mariaa, mutta niin siinä vain kävi, että Marian hätä kasvoi niin suureksi, että hänen voimansa valahtivat lattialle, ja Maria kierähti niiden mukana sängystä, ja olo oli hänellä niin paha ja painava, ettei Jossen tekemä lattiakaan kestänyt sitä. Lattialautoihin tuli aukko, jonka läpi Maria jatkoi putoamista vuorivillan ja mustan pikikerroksen ja sementin läpi soralla pohjustettuun maanpintaan, joka sekin repesi railoksi ja siitä montuksi, joka syveni kuopaksi ja jatkui siitä aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Mitä suuremmaksi Marian tuska yltyi, sitä pitempään putoaminen jatkui. Lopulta hän jämähti niin pohjalle, ettei tuntenut enää juuri mitään, kökötti vain jossain kaukana syvällä kuilussa, onkalon pohjalla, jalat koukussa, käsivarret pään ympäri kierrettyinä, ilmeettömänä, kylmässä ja pimeässä, ja paleli kuin horkassa. Mutta, hän oli lakannut itkemästä. Häthätää kertoja erotti enää vähäistä heijastusta, kuopan pohjalta. Se tuli Marian lasittuneista silmistä jotka olivat avoinna ja suunnattu kohti valoa, kohti taivasta, joka näkyi vain pyöreänä, euron kokoisena länttinä, montun pohjalta ylöspäin tähystäessä.

Sinne Maria olisi ilmeisesti kuollut, ellen minä, kertoja, olisi puuttunut asiaan. Jotain piti keksiä, jolla Marian saisi nostetuksi ylös ja voisi selittää hänelle elämän kovia lakeja, ettei hän heti ensimmäisten todellisten vaikeuksien tullessa kohdalle irrottaisi otetta itsestään ja haluaisi vain kuolla. Koko maailmahan on täynnä taistelua. Jokainen siihen kuuluva eliö, oli se pienen pieni bakteeri, ohut heinänkorsi, tai lintu tai ihminen, mikä tahansa maan päällä tai vedessä lilluva olio, on taistelija. Pitää taistella paikasta auringossa, ravinnosta, elintilasta, asemastaan muihin nähden, tai jostain muusta, ihmiselle elintärkeästä asiasta. Ei siinä voi tosissaan loputtomiin välittää toisista, pitää osata ottaa oma osansa. Puolustautua. Muuten häviää, tulee syrjäytetyksi tai syödyksi kuin eläin. Tai ainakin joutuu kärsimään omaa hölmöyttään. Ja häviää lopulta kokonaan maan päältä. Joitakin harvinaisia poikkeuksia voi olla olemassa, mutta oma elämä on yleensä oltava etusijalla. Pelkkää kuvittelua luulla muuta.

Kun en keksinyt miten menetellä Marian suhteen saadakseni hänet ongituksi kuopasta, katsoin parhaaksi pudottaa itseni samaan kuoppaan, pohjalle asti. Huh, pelotti! Mutta sieltä minä kaappasin Marian selkääni ja raahasin hänet takaisin maanpinnalle, auringon paisteeseen ja kukkien tuoksuun. Helppoa se ei ollut. Päätin opettaa häntä järkipuheella ajattelemaan itsenäisesti ja noudattamaan ihmisyyden lakeja ja sietämään vastoinkäymisiä, niitähän riittää.

Lyhyesti sanoen: Ehkä pelastin hänet Helvetistä. Toivon että hän pääsisi jo täällä maanpäällä Kiirastuleen, ja siten puhdistuisi ikävistä ajatuksista ja itsensä tai toisten vääristä ja pahoista teoista. Mutta ensin hänen pitää saada rauhassa levätä. Niin minä ajattelin.

Heh, heh! Miten minulla onkin nyt niin helpottunut olo! Tuntuu ihan kuin olisin pelastanut jonkun ihmisen kuolemasta! Voiko tämä olla totta. Tämä ihana tunne! Kyllä kertojana näköjään sittenkin kannattaa olla, vaikka väsyneenä joskus ajattelee että lopettaa koko homman. On kyllästynyt.

Kiirastuli? Mikä ja missä sellainen on? joku voi kysyä. Minä ainakaan en sitä tiennyt, kertoja sanoo. Mutta istuin kerran keinussa äitini kanssa. Aurinko paistoi ja lämmitti jalkoja. Isä oli vähän aikaisemmin kuollut. Kaipasimme häntä. - Missä isä nyt on? Kysyin äidiltä. - Kiirastulessa, äiti vastasi. - Mikä se sellainen paikka on? - Sinne ihminen pääsee kuoleman jälkeen ja siellä puhdistetaan hänen henkensä synneistä, pahoista ajatuksista ja teoista. - Siis jonkinlainen puhdistuslaitos, hengen pesula! Ajattelin.

Minä en sitä silloin uskonut, kun isä oli aina niin kiltti ja mukava, ei hän pahaa tehnyt koskaan. Auttoi toisia, eikä ottanut edes maksua. - Missä se sellainen paikka on? kysäisin epäilevänä, eikä äitikään osannut sitä tarkemmin määritellä. Huitaisi vain kädellään jonnekin kohti itää, josta aurinko nousee. Minä olisin huitaissut sinne päin, mihin aurinko laskee. Nykyisin kyllä ajattelen, että jos Kiirastuli on, se voi olla hyvinkin maanpäällä. Ja uskon, että ne kaikki: Helvetti, Kiirastuli ja Taivas, voivat olla ihmisen sisällä. Minä ainakin tunnen heti pistoksen mielessä ja ihan kuin joku sanoisi sisälläni, että nyt sinä teit väärin, jos teen pahan teon. Hyvästä teosta alkaa joku siellä sisällä mielihyvästä hyristä.

Näytti että Maria kuunteli kertojan puhetta. Hän tuijotti taivaalle himmein silmin. - Kiirastuleen minäkin tahdon, Maria sanoi. - Haluan, että puhdistun sekä pahoista unista, että tästä tilanteesta, joka on minua pahasti vaivannut. Tuntuu, että tiedän jo millaista on Helvetissä. Mutta Kiirastuli ja Taivas on minulla kokematta. Harmi, että Taivaaseen pääsee vasta kuoleman jälkeen!

- Minulla, kertoja sanoi Marialle, - minulla on joskus niin taivaallinen olo, että on kuin olisi taivaassa! Aina silloin tällöin tunnen aivan ihmeellistä onnen tunnetta! Mutta se ei kestä kauan. Kohta voin olla surullinen, niin kuin sinäkin, Maria.

Kertoja hymyili. Maria hymyili. Näytti että he olivat ystävystyneet, mikä ei ole kertojaa ajatellen ehkä kovin hyvä juttu. Hänen pitäisi olla puolueeton. Vai voisiko kertoja olla ihan tavallinen ihminen? Miksei voisi? Mikäpä sen mukavampaa! ajattelin. Ja yhden asian olen huomannut, osittain omasta kokemuksesta: Miten voi auttaa ihmistä joka näyttää onnettomalta? - Saattaa olla, että hänestä tuntuu, ettei kukaan välitä hänestä. Jokainen ihminen, oli aikuinen tai lapsi, tarvitsee että joku huomaa hänet. Ja välittää. Ja mikä yllättävää: niin yksinkertainen asia kuin lämmin, ymmärtävä katse, voi jo pelkästään saada aikaan ihmeitä!

Mitä kiirastuleen tulee, se me hoidettiin Marian kanssa yhdessä. Kysellen ja mietttien, pitkään ja hartaasti jutellen. Tein kysymyksiä maailman menosta ja hänen omista ja heidän yhteisistä asioistaan. Tuntuu, että Maria katseli minua kuin omaa kuvaansa peilistä. Ja hän antoi vastauksia, jotka paljastivat hänen ymmärtäneen asioita kokonaan uudesta näkökulmasta. Ja yhteinen hymymme sen kun hetki hetkeltä syveni!

Kummallista, meidän kiirastulemme muuttui iloiseksi. Ja sekös meitä nauratti!

Mutta asiahan on tunnetusti niin, että jos löytää oikean näkökulman mihin tahansa tapahtumaan, sen saa näyttämään kokonaan toisenlaiselta. Jos haluaa.

Ja nyt tähän tarvitaan rauhoittavaa, mieluummin kaunista musiikkia, jota seuraamalla  tulee hyvä olo. Mutta mistä ihmeestä minä sellaista tähän nappaan? YouTubesta? Tottakai. :)

                                      

                                    

                                                                                               ** Sauli Zinovjev: Chasse-Neige
                                                                                                                        Ensemble Recherch

* Antony Gormley on englantilainen kuvataiteilija. Pääosin kuvanveistäjä. Hän suoritti tutkinnon arkeologiassa, antropologiassa ja taidehistoriassa Trinity Collegessa Cambridgessa. Sen jälkeen hän matkusti Intiaan ja Sri Lankaan opiskelemaan buddhalaisuutta. Palattuaan Lontooseen 1974 Gormley opiskeli Central School of Artissa ja Goldsmiths Collegessa ja päätti jatko-opintonsa kuvanveistossa Slade School of Artissa 1979. 

Gormley on uudistanut ihmisen kuvaa tutkimalla vartaloa muistin ja muodonmuutoksen sijaintipaikkana . Hän on tutkinut ihmiseloa yhteisenä aineksena sekä itsen että toiseuden suhdetta.                                                                                                      

(lähde: Wikipedia)

** Sauli Zinovjev (s. joulukuussa 1988) on suomalainen säveltäjä. Zinovjev on opiskellut pianonsoittoa Lahden Konservatoriossa sekä sävellystä Sibelius Akatemiassa ja Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa Saksassa, opettajinaan Tapio Nevanlinna sekä Wolfgang Rihm. V. 2014 hän pääsi kansainvälisessä Uuno Klami-sävellyskilpailussa viiden finalistin joukkoon ja sai kolmannen palkinnon. Hän on Suomen Säveltäjät ry:n jäsen.

Esittelyartikkelissaan musiikkitoimittaja Kare Eskola kirjoittaa mm. ”Zinovjev considers communication and beauty to be the cornerstones of his work as a composer. Audiences come to concerts to immerse themselves in music and shut out the outside world; Zinovjev provides them with a world where everything is accessible and aesthetically pleasing. Composition techniques and stylistic issues are less important than immediacy and vibrancy.” 

(lähde: Sauli Zinovjevin kotisivu)