Minun
mielestä, Mursu sanoi, - sinun kauneutesi on läpinäkyvää lajia!
Öklö
punastui. Hän kohotti kysyvästi päätään hämmentyneet läikät
kasvoilla. Teki mieli kysyä, mitä Mursu tarkoitti.
–
Antaisitko tuon paidan!
Mursu
liikahti taaksepäin, mutta tarttui kuitenkin peukalon ja etusormen
kärjillä ohueen silkkipaitaan, jonka helma oli tuhraantunut. Siinä
oli ulostusta tai verta. Hän viskasi sen nopeasti Öklölle. Paita
leijasi ilmassa vuoteen yläpuolella ja laskeutui Öklön kasvoille.
Öklö
nousi istumaan ja puki paidan kuin pikku lapsi: ensin käsi tuosta
aukosta, sitten tuosta ja lopuksi pään yli.
Mitähän
varten Mursu tekee kaiken niin vaikeaksi, hän ajatteli. Kaikkihan on
ihan selvää. Me pidämme toisistamme. Ainakin minä pidän
Mursusta. Ja kai Mursukin pitää minusta. Mitä varten hän muuten
ilmestyisi tänne kutsumatta, silloin kun sitä vähiten odottaa.
– Pidätkö
sinä minusta? Öklö kysyi.
Mursu
ei vastannut. Hän tuijotti mitään puhumatta, kiinnostuneen
näköisenä enkelin kuvaa sivuseinällä. Öklöllä oli enkeliä
joka paikassa. Niitä riippui ikkunassa, niitä oli katossa ja kaapin
päällä. Lampussa roikkui yksi kuin hirtettynä. Vuoteen
yläpuolella niitä oli kokonainen lauma.
Mursu
kumartui panemaan kenkiä jalkaansa. Hänen tylpät, paksut sormensa
olivat vaikeuksissa kengännauhojen kanssa. Nauhat luikertelivat kuin
kastemadot pakoon sormia, mutta viimein hän onnistui ja sai ne
solmittua.
Mursu
ähkäisi. Öklöä nauratti.
– Tuletko
sinä taas huomenna? Öklö kysyi. Hän toivoi, että Mursu vastaisi,
mutta Mursu nousi seisomaan ja alkoi pukea pikkutakkia ylleen ja
käveli ovelle.
– Älä
turhaan odottele! Mursu sanoi ovelta. – Minulla on paljon
tekemistä. Kiitos nyt kuitenkin. Ja koeta ryhdistäytyä, ei elämä
tähän pääty!
Ovi
sulkeutui. Mursu oli mennyt. Öklö laskeutui takaisin
makuuasentoon, kouhaisi tyynyä kädellään ja venytti itseään
mielihyvää tuntien.
Koeta
ryhdistäytyä! Öklöä hymyilytti. Hän työnsi varpaansa
mahdollisimman kauas sängyn päätyä kohti, nosti sitten
käsivartensa korvien ohi toiseen suuntaan kauas, kauas, vielä vähän
kauemmaksi.
Minä
ryhdistäydyn, hän ajatteli ja jatkoi venyttelyä.
57 kommenttia:
Tämä on vanha kirjoitus. Ollut esillä joskus ennenkin. Mutta se tuli mieleen kun luin päiväkirjojani, joitten olemassaolon olin jo unohtanut. Tai ainakaan en ollut niitä sitten kirjoittamisen koskaan lukenut.
Sieltä, hamasta muinaisuudesta, silloin kun olin vielä lapsi, nousi esiin tuo elämäni ehkä viisain lausahdus. En muista missä mielentilassa se oli kirjoitettu: MINULLA EI OLE YSTÄVIÄ. MINULLA ON VAIN IHMISIÄ.
Haluaaisin tulkita sen nyt niin, kuin ehkä silloin jo ajattelin. Ei ihmisiä pidä erotella eriarvoisiksi. Kaikki me olemme vain ihmisiä, vikoinemme ja puutteinemme.
Enemmän yhteisymmärrystä ja positiivista, lämmintä ihmisajattelua toivoisin itseltäni ja muilta. Siten lisäisimme yhteenkuuluvuuttamme ja elämän laatu paranisi. Nykyisin yritetään parantaa maailmaa huolehtimalla yhteisestä elinympäristöstämme, maapallosta. Sekin on tärkeää, tietysti, mutta vähäiset on mahdollisuutemme taistella luontoa vastaan. Maapallo tuhoutuu aikanaan, mitä tahansa tekisimme.
Mutta jos me ymmärtäisimme toisiamme ja kuuntelisimme toistemme mielipiteitä hyökkäämättä niitä vastaan. Eri tavalla saa ajatella, sen pitäisi olla selvä. Mutta pitäisi kunnioittaa myös toisten mielipiteitä, sillä jokainen ajattelee asioista sen mukaan, mihin hänet on opetettu, mitkä ovat hänen olosuhteensa ja näkemyksensä elämästä. Samalla viivalla loppujen lopuksi olemme.
IRRALLISET haluaa kuvata jotain sellaista, jota on olemassa, mutta jota ei aina ymmärretä. Omalla tavallaan se haluaa kuvata ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta kuin itsensä. Omat halunsa ja toiveensa,
Sopivan kömpelöitä otuksia (mutta ei kömpelösti kuvattuja) ja siksi todentuntuisia. Ihan huippu oli lopun venyttelykohtaus. Pienen pienessä tarinassa ihmiselon arvoituksellisuus. Onko Öklö nainen? Ainakin turhamainen tykkäätsämusta-uteluineen; toisaalta naiseläjä on aina täysi mysteeri meille miehille. Miehet ja naiset ovat eri lajia, näin se vain on. Toi pianobiisi oli hauska ja minusta jotenkin maisemallinen, ei kuitenkaan minkään maiseman kuvaus sellaisenaan vaan maiseman herättämän tunteen kuvaus. Tai sitten ei. Orkesterointikin voisi sopia tuohon. Toisaalta piano riisuu kaiken turhan pois. Loppuun hiljaista monotoonisuutta, mikä kruunasi koko jutun. Ja maalaamasi taulu oli taas aivan upea! Nämä sun "blogisi" ovatkin enemmän kokonaistaiteellisia elämyksiä.
Tykkään näistä hahmoista, joilla on niin lutuiset nimetkin.
Oikein sydämellistä, suvaitsevaista ja hyvää alkanutta vuotta!
Hjalmar, kuvittelisin Öklön naiseksi, mutta ei ole tullut mieleen että hän voisi olla mieskin. Mikä estäisi? En vain ole yhtään perillä mies-mies suhteista. oletetaan että hän on nainen. Naisethan aina kyselee tykkäät sä musta. Mies ei sellaiseen sortuisi. Hän pitää itsestään selvänä että hänestä tykätään.
Mitä noihin maalauksiin tulee, ne ovat ammattitaiteilijan töitä, itse olen leikkitaiteilija, tehnyt kyllä kuvia ja opiskellut taidehistoriaa, mutta nauratti, kun näin yhden äitini tallentaman kuvan, se oli kauhea. Ja kuvittelin olevani hyvä.
Siitä olen erikoisen iloinen, että pidät siitä musiikista. Sekin on ammattilaisten esitys. Säveltäjä nuori mies, soittaja nuori nainen. Molemmat vasta valmistuneita Sibelius Akatemiasta.
Nuo ihmiset, joita kuvasin, ovat irrallisia, niitä sellaisia jotka yksinäisyydessään etsivät toista ihmistä. Saattaa olla, että mies käyttää hyväkseen naista vain tyydyttääkseen itsensä, mutta nainen siinä ehkä vähän välittääkin miehestä, niin ainakin kuvittelen.
Olet tarkkaavainen lukija. Pidän tyylistäsi kirjoittaa. Huomaat asioita.
Kiitos, Kirjailijatar, kiva että kävit kävit lukemassa. Oikein hyvää ja iloista, pitäisikö sanoa "matkustelevaista" alkanutta uutta vuotta sinullekin! Niin, ja koko perheellesi!
Olet kiva ihminen, ei sen väliä, siinähän olet. Kauheen tulinen pallopää sulla on naamakuvanasi, mikäs siinä. Sopiihan se. (Kuin vaatturin sormi sepalusten alle.) Hmn. Täällä on vähän lunta, en tiedä onko siellä, ihmiset liukastelevat välillä (mäiskis) hassunkursen näköisesti. he, heheh. Äskenkin yhdeltä ämmältä, taitaa olla näitä kuopiolaisia kalakukkokaauppioita, lensi töppöset taivasta kohen. (Melekein rupes naarattaa.)
Tuo mun profiilikuva, mikis, on pihalampun valo. Se muistuttaa minua sillä tavoin, että se on yhtä pihalla kuin minä itsekin olen monessa asiassa.
Ero välillämme on etten ole noin pyöreä, eikä minusta lähde säteitä.
Pihavalo on hyödyllinen. Minä en ole hyödyllinen. Enemmän meissä on siis eroa kuin samankaltaisuutta.
Laitoin sen siihen sitä varten, että pelkään pimeää, ja toivon, että se valaisee niin, että se hälventäisi pelkoa.
Siinä kaikki. Pihalampun tarina.
Jätän jonkun sanan kommentiksi tänne, koska fb:sta teksti katosi jäljettömiin - kuten kävi edelliselläkin kerralla- ennen kuin ennätin tehdä mitään juostuani välillä jonnekin. Olen kyllä vähän arka tulemaan tänne. Olen etääntynyt niin kauaksi kaikesta kirjoittamiseen liittyvästä.
Minusta Muhku (tulikohan oikein?)oli selvästi tärkeämpi Öklölle kuin päinvastoin. Öklöllä oli aihettakin olla huolissaan Muhkun tunteista. Ettei Öklö tosikkomaisesti takertunut Muhkuun kertoo Öklön reaktio lopussa- missä näkyy liisumainen hienon hieno huumori.
Lyhyt tekstinpätkä kertoo itse asiassa aika paljon ihmissuhteista.
Kiitokset musiikista! Ihastuttava nuori taiteilijapari.
Elviira, iloinen kommentistasi. Kiitos!
Miten niin olet etääntynyt? Kertomus karahti pohjakiviin, mutta eihän se estä kirjoittamasta.
Tykkäsin erityisesti lapsuudenmuistelmistasi. Ja kirjoittamasi kirja on edelleen hyllyssä muistuttamassa, miten vaikeaa voi elämä olla, mutta miten vaikeudet voi voittaa.
Toivon, että elvytät kirjoitustaitosi, jos olet pitänyt taukoa. Toivoisin että alkaisit pitää blogia, jota voisin käydä sitä lukemassa ja yhteytemme sitä kautta säilyisi.
Blogia voi julkaista silloin kun haluaa, ja voi kirjoittaa asioista, jotka kiinnostaa. Siinä on omat hyvät puolensa. Aikaa se vie, mutta olen varma, että sinä joka olet paljon kirjoittanut et voi olla niin vaan kirjoittamatta. Se on kuin jonkinlaista urheilua. Henkistä sellaista. Täällä kommenttipuolella voi vaihtaa vapaasti ajatuksia. Jotkut kirjoittavat pelkästään kommentteja ja sekin on mukava tapa ilmaista itseään.
Minusta sekin on mukavaa, että jos on aikaa, voi käydä lukemassa toisten blogeja. Siellä pääsee tietämään asioita ja on mukava tutustua uusiin ihmisiin heidän ajatustensa kautta.
Mä en uskalla kommentoida enää mihinkään. Mua vaanii ihmiset. Auta mua Liisu.
Äsh... anteeksi. Alkoholi on liuotinaine, aika lailla aivoja ravistelevaa myrkkyä, kyllä minä sen tiedän. Mutta on sillä hyvätkin puolensa. Mutta myös huonot. (Kuten tuo viimeinen kommenttini. Se lähti ihan vaan lapasesta.)
Täytyy pahoitella...
Ei ole syytä pahoittelemiseen, mikis. Kyllä minuakin aina välillä ravistelee tunne, jonka voi laulaen esittää (huom.siihen tarvitaan itkuinen ääni).
Sen sävel on yksitoikkoista jollotusta. Ja sanat, ne kuuluvat jotensakin näin: Miinustaa ei kukaaan väälitä. Miinustaaa eiii kuukaaan väääliitäää...! (sanat toistetaan monta kertaa). Kun sitä laulaa (about half an hour) alkaa itse välittää itsestään. Syvä itsesääli helpottaa! Sen olen todennut Kokeile!
Alkoholi on ystävä sille, joka ei ole sen orja. Mutta jos muuttuu sen orjaksi, alkoholi muuttuu viholliseksi, kunnes sen orjuudessa oleva kerää voimia ja tallaa sen päälle, litistää sen täysin jalkojensa alle, ja potkaisee menemään, silloin alkoholi luimuilee ja juoksee pakoon. On se nähty!
Mursu on aika öklö. Mutta Öklö on kiva. (Kuin omakuva jostain.)
Mursu ja Öklö on ihmisiä, en tiedä onko heitä oikeasti olemassa. Ne on tulleet mun pään sisältä. Miten ne on sinne mahtuneet, sitä ihmettelen. Kaikenlaisia olioita sieltä välillä mönkii esille. Tällä hetkellä pää tuntuu ihan tyhjältä (ja hiljaiselta). Kun ei nyt vaan syntyis uusia Möklöjä. Nää oli vanhoja asukkaita. Uskon, että he ovat nyt kuitenkin menneet matkoihinsa. En päästä niitä enää sisälle, vaikka kuinka koputtelisivat. Ollut on mennyttä. Ja pää on vapaa. Ooo Freihat! Ihanan kevyt olo!
Mursu selvästi aliarvioi Öklöä.
Molemmat ovat aika sympaattisia: Mursun töksähtävä, vähän tyly kommunikointityyli ja kömpelöt sormet, Öklön lapsekas olemus ja avoimuus
Kumpikin vaikuttaa tyytyväiseltä, se kai on pääasia. Mietin tuota irrallisuutta: eihän kellään lopulta ole muuta kuin itsensä, sitä on vain joskus kamalan vaikea hyväksyä. Mursu ja Öklö ovat hyväksyneet sen, tai ainakin tyytyvät siihen, ettei lähemmäs toista voi päästä. Ja että tuo tilanne on parempi kuin olla kokonaan yksin?
Kadehdin vähän noita hahmoja. ..
SCHNUR!
Hyvin olet hahmottanut henkilöiden ominaisuudet. Ja tulkintasi on hyvä.
Minustakin tuntuu, että henkilöt tässä jutussa ovat aika lailla samalla tasolla. Kumpikaan ei ole voittaja eikä häviäjä.
Helposti unohtuu, että kaikki ihmiset ovat erillisiä olentoja, kantavat omaa olemustaan elämänsä ajan. Kuitenkin jotkut saattavat valittaa yksinäisyyttä.
Milloin ihminen on yksinäinen?
Minusta tuntuu, että ihminen voi tuntea yksinäisyyttä milloin tahansa, suuren väkijoukon ympäröimänäkin, perheessä ja tuttujensa joukossa. Se on tunne, joka tulee herkästi juuri silloin, kun kokee, ettei kukaan ymmärrä häntä. Että on jäänyt yksin. Ja varsinkin silloin, jos on läheisriippuvainen.
Ne ihmiset, jotka ovat voimakkaalla itsetunnolla varustettuja ja /tai itsenäisiä, tuntevat harvoin yksinäisyyttä, uskon. Jotkut jopa erakoituvat, vetäytyvät hiljaisuuteen, jos heillä on tunne, että toiset aiheuttavat vain hämminkiä ja häiriötä pelkällä olemassa olemisellaan. Mutta hekin iän ja vaikeuksien tullessa voivat joutua pyytämään toisilta apua (vrt. Linkola, jota haastateltiin tv:ssä).
Kiitos, Schnur, hienoista mielipiteistä.
Lisäys vielä: kadehdin varmaan vähän Öklöä siksi, että hän hyväksyy ja on tyytyväinen. En oikein pysty samaan: olen ehkä sellainen läheisriippuvainen. Hm. Vaikka toisaalta olen myös erakko ja elänyt joskus vuosia ihan yksin. Mutta voimakasta itsetuntoa minulla ei kyllä ole. Mursua kadehdin ehkä juuri hänen itsetuntonsa vuoksi, en muuten.
Öklön ja Mursun tarina kiusaa minua, ja se on kait hyvä asia. On ainakin ajattelemisen aihetta.
Hyv' yötä, Liisu.
Niin, mitä minun tulikaan tehdyksi? Anteeksi kaikki. Mun mielikuvitus lentää. Välillä se lyö päänsä seinään.
Tuo minun huomautukseni ja anteeksi pyyntöni johtuu siitä, että jouduin siivoamaan hiukan puhettani.
Mutta nyt sen pitäisi olla juhlakunnossa! : )
Siis:SCHNUR,
ei vielä, mutta kohta voi jo sanoa sinullekin: HYV' YÖTÄ! (Tämä on kirjoitettu nyt illalla).
Tuli hyvä mieli tuosta sinun "Hyv' yötä" toivotuksesta. "Hän maleksii taas yksin huoneessaan, tasoittaa sivumennen hiuksensa..." (T.S. Eliot),
Heräsin ja huomasin, että olin yksin. Tunsin voimaantuvani, sillä tiedän, siitä oli puhetta jo illalla, että tänään hän menisi uimaan. Jos en tietäisi, olisin hädissäni ja huutelisin häntä tyhjissä huoneissa. Se on minun tilanteeni, mitä tulee itsenäisyyteen ja yksinäisyyteen.
Ja mitä itsetuntoon tulee. Jos siitä kilpailisimme, sen hyvyydestä tai huonoudesta, voittaisin ehkä kisan.
Hämmennyksessäkin.
Saatan hämmentyä muidenkin puolesta. Jopa niin että se sattuu. Ja sitähän sattuu. Kaikenlaista. Se pitää vain hyväksyä. Ainakin omalta osaltaan, jos tekee väärin. Mutta ei toisten. Pitäisi uskaltaa korjata vääryyksiä, mutta se ei ole helppoa. (Kerran yritin sen tehdä, ja sain pysyvän vihamiehen.)
En väitä, että jos hämmentymisen ja kiusaantumisen hyväksyy, se jotenkin kasvattaisi itsetuntoa. Päin vastoin, se voisi lyödä sen lyttyyn. Mursun kaltaiset ihmiset nauraisivat, jos joku heille sanoisi jotain vähänkin harkitsematonta. Se on heidän etuoikeutensa, suotakoon se heille. Mutta muut nielaiskoon sen kurkkuunsa ja antakoon unohtua vaikka karvain mielin.
Mitä minä nyt kirjoitan, en oikein tiedä itsekään. Hajanaisia ajatuksia.
Palaan Irrallisiin T.S. Eliot'n avulla:
Hän, nainen, kääntyy, katsoo hetken peiliin.
hän tuskin huomaa rakastajan lähdön;
käy aivoissa kuin varkain ajatus:
"Se tuli tehdyksi, ja hyvä niin!"
Liisu,
pyytelet anteeksi, en tiedä miksi. Joka tapauksessa, vaikka olet hämmentynyt, olet hirveän huomaavainen - kiitos siitä, ja kiitos tuosta vastauksesta. Ja T. S. Eliotista.
"Tiedän", "oli puhetta", "jos en tietäisi". Kuvaat hyvin noita tuntemuksia ja tuota tilannetta. Samoissa vesissä liikutaan.
Mutta nyt - hyveli yöteli! (sanoi Uppo-Nalle)
Hyveli yöteli, SCHNUR, myös Sinulle!
Ei ihan vielä, mutta muutaman tunnin kuluttua kumminkin mukkumaan!
Pitää mennä ajoissa, sillä olen rapakunnossa. En ole käynyt lenkillä moneen päivään ja sehän vaikuttaa. Eilen, ei kun toissapäivänä, kävin sentään uimassa, mutta yleensä ottaen haluaisin elää lähempänä päiväntasaajaa, sillä talvi on nyt lumen tultua silmiä hivelevän puhdas ja kaunis, mutta kylmä.
Pyytelin anteeksi siksi, kun kirjoitin niin epämääräisesti. Mutta tuntuu, että tiesit mitä tarkoitin.
Tuo sinun kätesi on hellyttävä. Se riippuu niin rennosti. Se näyttää kädeltä, josta ei ole kenellekään harmia. Kunnioitan sitä, sen herkkyyttä. Herkkyys ei aina ole hyve. Se voi aiheuttaa käden omistajalle vaikeuksia. Oma kokemus.
Sinähän voit olla ihan hyvin herkkäkätinen rautarouva. Emme tunne toisiamme. Mutta sinun sivustallesi keräämät asiat kertovat kaiken tarpeellisen. Käyn siellä välillä voimaantumassa.
Voimaantua on tällä hetkellä minulle tärkeä sana. Mulla on kaikki mitä ihminen tarvii, oikeastaan, mutta silti tarvin voimaannuttavia asioita. Olen jonkun mielestä (omastakin) oman navan ympärillä pyörijä. Joskus kyllä unohdan vähäksi aikaa, että minulla on napa. Mutta pian palaan sitä tuijottamaan. Se on kuoppa keskellä mahaa. Jotenkin tuntuu, että elän väärällä planeetalla. En osaa orientoitua oikein. Mutta tänään tein kunnon työn. Pelastin miehen tietsikan armokuolemalta. Siitä tuli kuin uusi!
Me aina välillä pelleillään, mies ja minä. Ei osata olla vakavia. Välillä me jutellaan laulamalla kuin kreikkalaiskatolisessa kirkossa. Välillä tuijotetaan toisiamme. Ehkä me ollaan apinoita.
Arvaas ilahduinko kun näin sinut tällä sivustolla!
... Minunkin pitäisi (olisi pitänyt) mennä ajoissa: olen viime aikoina näyttänyt tältä. Tai ainahan näytän tuolta, mutta viime päivinä erityisesti. Tenava on räkätaudissa ja nukkuu huonosti, heräillään kumpikin pitkin yötä.
Kirjoitat kauniisti kädestä(ni). On siitä harmiakin ollut ja on, monelle, ja se saa liian vähän (hyvää) aikaan. Riippuu rennosti, ehkä, mutta passiivisena. Koettaa tavoittaa jotain, muttei yritä tarpeeksi. Se on käsi, joka haluaisi luoda jotain, mutta on pysähtynyt eikä osaa tarttua mihinkään.
No, äsken se liotti inkivääriteepussia mukilliseen kuumaa vettä, ja nyt se naputtelee kommenttia tähän blogiin.
Kuvauksesi laulamalla juttelemisesta ja tuijottamisesta hymyilyttivät. Tykkään tuollaisesta! Ja pelleilen paljon lapsen kanssa. Muuten täällä ollaan vakavia ja asiallisia. "Do you fancy a cup of coffee?" "No thanks, I'll have tea". Ja sitten kumpikin tuijottaa taas autistisena omaa tietokonettaan. Ainakin on rauhallista.
"Rautarouva" suorastaan nauratti. Ennemminkin raudanpuutteesta kärsivä tyttönen -- vaikka olen kyllä voimakastahtoinenkin silloin kun tiedän, mitä tahdon. Useimmiten en tiedä.
Liisu, sinun kirjoitustesi perusteella ajattelen, että olet aika monisyinen ja moniselitteinen persoona. Sinussa on maailmoja (tuli mieleen W. Whitmanin "Laulu itsestäni"). Ja kaikenlaisia mielenkiintoisia möklöjä...
Ps. Arvaa ilahduinko, kun näin sinut esim. kuuntelemassa Teelaulua!
"I'm drinking my tea & it's getting late
Thought I heard somebody pass my gate
(I don't know and I wonder what's to become of me
Sitting up all night listening to the CBC)"
Öitä, Liisu
SCHNUR
Tuosta kädestä vielä. Kuvauksesi perusteella minulla on jokseenkin samanlainen, ellei pahempi. Minun käsi on huono tarttumaan toimeen. Se kyllä yrittää esim. avata purkin kantta, mutta ei saa sitä auki, vaikka kuinka hampaat irvessä yrittäisi.
Jos ajatellaan molempia käsiä, oikeaa ja vasenta, molemmilta puuttuu kokonaan taito tehdä esim. käsitöitä. Siivoamistakin ne hiukan vierastavat. Mutta se on kaikkein ikävintä, että ne eivät osaa tehdä pakettia. Sellaista kaunista, mitä myyjät kaupassa kiepsauttavat tuossa tuokiossa, kulmat kauniisti suorina ja rusetti päälle asetettuna. Sanovat, että olen epäkäytännöllinen. Sitä juuri olen. Oikea termi.
Mutta mitä jalkoihin tulee, niihin olen tyytyväinen. Myös sisäelimeni osaavat kyllä toimia tarkoituksellisella tavalla. En moiti niitä. Henkisestä puolesta voisi sanoa: epävarma. ailahteleva.
"I don't know and I wonder what's to become of me
Sitting up all night listening to the CBC"
Tuon lainaan sinulta, mutta CBC:n tilalla voisi olla minun kohdalla Classic Radio.
Nyt kun olemme tutustuneet toisiimme tärkeimmät ominaisuutemme julkituoneina, voimme huokaista vapautuneina: It's Allright. Ja täysin ilman esteitä, voimme käyttää apuvoimia, kuten esim. juuri T.S. Eliotia ja vaikkapa Shakespearea ulkoisena voimavarana.
"Ei syytöstäsi syyksi lasketa,
on valkeus mustaamisen vaivaan,
ja parjaus koristava kauneutta
kuin varis lentää sineen kevättaivaan."
Juon punaviiniä, punaisempaa kuin porvarien veri. Älä anna sen häiritä että höpötän. (Vaan häiritse itse itseäsi? JOO-OO!) (Noh, noh! Äläs ny silti liioittele!) Mitä enemmän kirjoitan, sen vähemmän sanon, minun on lopetettava. Tuolta tulee nimittäin Hirvi, hänellä on lukulasit silmillään, hän katsoo minua kiikarilla ja hän luulee että olen kaukana. En ole, en ole. Mutta lähden tästä kohta pois.
Nyt vaikuttaa siltä, mikis, että sinä näet näkyjä, ja minä olen oikein mäskä kunnossa, öklöttää.
On täysin tyhjä olo, sellainen ontto, tiedäthän.
Minne sinä mikis aiot mennä? Sanot että lähdet tästä pois. Tästä blogista, tarkoitat?
Tuossa olen samaa mieltä, että mitä enemmän kirjoittaa, sen enemmän tulee tyhjiä sanoja.
Kaikki, koko mun sanavarasto on lamaantunut ja väsyksissä. Ehkä pitää panna se nukkumaan.
Liisu, olen viivytellyt kommenttiani tähän, vaikka pidän kovasti tarinastasi. Olet hyvä kertoja, tarinasi ovat minusta lähes poikkeuksetta kuin sulaa voita, liukuvat häiriöttä loppuun saakka. Niitä ei voisi jättää kesken - monen muun tarinan voi.
Tuolla ylempänä Schnur mainitsee, että henkilöt ovat tässä samalla viivalla, eivät kumpikaan voittajia eivätkä häviäjiä. Tämä on se kohta, joka on tarinan ydintä, luullakseni, ja olen tästä hieman eri mieltä. Tai en tiedä erimielisyydestä, mutta ajattelen tässä ehkä toisin. Annan mielessäni mahdollisuuden myös toisenlaiselle tulkinnalle. Jos olisi häviäjiä, niitä olisi ehkä sitten kaksi.
Nimittäin vaikka tarinan hahmot eivät olisi kumpikaan voittajia tai häviäjiä, niin heillä on kuitenkin selvästi erilaiset odotukset toisistaan. Öklö on riippuvaisempi Mursusta kuin Mursu Öklöstä. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö Öklö olisi Mursulle tärkeä, ehkä tärkeinkin, ihmisistä. Mursulla tuntuu kuitenkin olevan laajempi liikkumisreviiri, ja hän saattaa tuntea Öklön ripustautuvaksi, koska komentaa tätä ryhdistäytymään.
Kuvio on monelle perin tuttu, ja se tuntuu tässä pysyvältä tilalta. Toinen on kuvattu sängyssä lojuskelemassa, nautiskelemassa vielä läheisyydestä, joka huokuu lämpimistä lakanoista, toinen on jo menossa jalka oven välissä. Tilanne ei ole minusta silti uhkaava, vaikka pientä tylyyttä on ilmassa. Tämä pieni ristiriita antaa tarinalle tarpeellisen särmän, maustaa sen suolalla.
Tämä on tarina, johon odottaa jatkoa! Ilmassa on ainekset moneksi.
Kitos, Iines kommentistasi!
Oikeastaan on kummallista, minkälaisia tarinoita päästäni sinkoilee. Ja kun ne tulevat sieltä joskus aika valmiina (tämä tuli jo toista kertaa), niin, ettei niitä tarvitse aina moneen kertaan kirjoittaa, luulen, että minulle itselleni ne tahtovat puhua. Ihan niin kuin unissa, minulla on ollut monta kertaa tilanteita, jotka olisi hyvinkin tulkittavissa tapahtumilla, joita itse, tai joku läheinen ihminen on joutunut kohtaamaan. Niitä voisi sanoa enneuniksi. Ehkä ne johtuvat päiväaikaisista tapahtumista, joita alitajunta yöllä unessa käsittelee, ja vääntää ne esiin. Yhä useammin tapahtuu, että herään uneen. Silloin sen parhaiten muistaa, ja jos ennättää käydä sen läpi heti, se ei helposti häviä niin kuin unet yleensä liukuvat huomaamatta takaisin unimailmaan.
Minusta voi hyvinkin tuon jutun, jonka kirjoitin, jokainen tulkita omista lähtökohdistaan. Jollekin irralliset suhteet ovat tätä päivää, jollekin toiselle se voi olla omituista kanssakäymistä. Jos minulta kysyttäisiin, ovatko nämä ihmiset häviäjiä vai voittajia, en osaisi vastata. Mutta osaan kyllä kuvitella, miltä tuntuisi, jos eläisi jonkun toisen ihmisen varassa. Ja osaan kuvitella miltä tuntuisi, jos rakastuisi johonkin ihmiseen, joka olisi epäluotettava ja katoaisi aina välillä hämärille teille.
Sen olen oppinut, että toiselta ihmiseltä ei voi vaatia mitään. Kunnioitan ihmisen itsenäisyyttä. Jos yrittää kahlita jonkun vasten tämän tahtoa, tekee väärin. Jokaisella ihmisellä on oikeus itseensä, mutta ei muihin. Pelkään, että räjähtäisin ilmaan tuskasta, jos joku minulle rakas ihminen noin vain lähtisi ja poistuisi elämästäni. Siis toimisin vastoin oppejani. Minunhan kuuluisi olla onnellinen, jos joku joka haluaa vapauden, ottaa sen itselleen. Eikö sitä pitäsi osata olla onnellinen sen toisen puolesta?
Elämä on vaikeaa. Mikään ei aina suju niin kuin haluaa. Siihen on vain totuttava. Ihailen vapaita ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät ole tilivelvollisia, vaan saavat itse päättää asioistaan. Jouduin lohduttamaan yhtä tuttua, jonka mies kuoli. Mutta eihän siinä lphdutukset auttaneet. Vasta kun hän oli itse saanut mielenrauhansa takaisin, hän alkoi oivaltaa vapauden arvon. Ja nyt hänen silmänsä loistavat. Hänellä on uusia harrastuksia, hän matkustelee ja ja viihtyy hyvin itsensä kanssa ja voi neuvottelematta kenenkään toisen kanssa tehdä omia ratkaisujaan.
Toivoisin että nuo irralliset ihmiset olisivat tyytyväisiä, ja että he kokisivat itsensä onnekkaiksi!
Sinut unohdan vain Liisu - mein lieber kleiner - jos minuun iskee Dementia.
No, luultavasti silloin unohdan myös sen, mitä unohdin.
(huokaisee helpotuksesta)
Sitä paitsi olen ihan hölmö.
Jos näkisin itseni peilistä, puistelisin päätäni. Jolloin
se
peilikuvakin puistelisi päätään.
niinpä niin!
Äsken lunttasin muistiinpanoistani, jotka kirjoitin joskus Fyllandian saaressa noin sataseitsemän vuotta sitten:
"ensin on allegro/adagio. nyt on andante. kolmas on menuetti. 4s finaali"
En tiedä mitä olen ajatellut. Klassisesta sinfoniastahan tässä on kyse. Mutta miksi nyt on andante? Lapsena hiihtelin yksikseni metsässä. Talvella valoisaa aikaa on vähän. Jossain kuusien alla istuin suksieni päällä ja kirjoitin siniruutuvihkooni runoja. Kuulakärkikynä joskus jäätyi, samoin sormenpäät, ja kotiin tulin aina posket punaisina ja jotenkin nolona. - Oi nuoruus, oi nuoruus!
Muuten kiva, mutta en oikein tykkää likaisista vaatteista, puhtausintoilija kun olen, joten se kohta tökki muuten tarina viehätti:)
Mustis oli aiemmin Mustis, nyt hän Plaza? Sopii, mikä ettei. Itsekin olen ajatellut itsekseni että kohta muutun Mikis de Villaksi.
Haluaisin myös että muuttuisin siniseksi. Mutta se kai on liikaa vadittu?
ohoh, muutuinkin oranssiksi. ja vähän siniseks auch. mitähän minä seuraavaksi toivoisin? (rupee miettimään). toivon että...
"Irralliset" on Veijo Meren toiseksiparas romaani. Häkellyttävän hyvä ja hellä. Eli hyvin olet kertomuksellesi nimen valinnut, ehkä tieten. Merellä on jänne lause, jota Hemmi-täti minulle usein sanoi: "Ei Keisarilla ole ystäviä." En oikein ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti; ehkä oli vihainen kepposilleni? Tai oikeasti sen täytyy olla hyvin, hyvin vanha venäläinen sananlasku. Koska tuossa "Irralliset" romaanissa palvelustyttö Anna kiusottelee Vasilia, että "en ole sinun ystäväsi, olen Keisarin ystävä", niin Vasil vastaa vakavasti: "Ei Keisarilla ole ystäviä."
Sinun novellisi on hieno, en sitä analysoi, on se silti hiano. (Kuin piano.)
Mikis,
kiitokset kaikista kommenteistasi! Kiva, kun olet niitä kirjoitellut. Minä en ole vain huomannut käydä täällä, kun on ollut niin heiluvaista tämä elämä. Aina ei oo edes kännykäänkään (hassu sana) siis kännykkä eli känny, mukana, saati tietsikka. Oon tässä nyt laskuja maksellut ja tulin tätä kirjoitusta vilkaisemaan.
Plaza de Mustis,
sinulla on hieno nimi, en ihmettele ettet tykkää likaisista vaatteista ja että olet puhtausintoilija.
Minä en ikävä kyllä ole kovin paljon (vain sen välttämättömän) puhtauden perään. Olen jopa oppinut hyppäämään lattialle pudotettujen vaatteiden yli, niitä tahtoo olla aina lattialla. Jokaisen pitäisi huolehtia omistaan, ei minun tehtävä ole niitä nostella (omat jälkeni vain siivoan). Se on tavallaan mielenosoitus, vaatimus että muutkin siivoaisivat jälkensä. Huom. painotan tasa-arvoa. Ei miehiä pidä liikaa palvella.
Tuo likainen paita ei sitä paitsi ollut minun, vaan Öklön. Pahoittelen jos se kiusasi sinua. Jo nimestä voi jotain päätellä, eikö? : )
Kuule, jos ottaisit tuon karmeen valospotin pois pärstältäsi,
näyttäisit jus niin nätiltä,
mitä olet.
(Näkeehän sen nimittäin. Että oot sievä.)
Kovin punainen on tuo nainen. Onkohan hän ottanut liikaa aurinkoa? Överiksi on mennyt.
Mikis, se on selfie! Otin kameralla kuvaa peilin kautta, ja kuinka ollakaan: salamavalo räiskähti juuri sopivasti keskelle pläsiä. Tulipa hyvä kuva, ajattelin.
Kerrankin näytän VALAISTUNEELTA! Ihanaa!
Tästä kuvasta en luovu! (ehkä joskus tulevaisuudessa, voi olla, tai ei voi olla.)
Anonyymi, kuulepa, ne on punaverisiä ihmisiä siinä kuvassa!
Ne on myös ohutnahkaisia, valmiita suuttumaan pienimmästäkin moitteesta.
Ilmeisesti veri on juuri kuvanottohetkellä purskahtanut pintaan.
Tai ehkä ne ovat punastuneet vasta silloin , kun Sinä katsoit niitä.
Ne on ehkä niin ujoja, että punastuvat pelkästä katseesta. : )
Kun sanon sinua sieväksi, päättelen sen noista käsistä ja tukasta ja hyvällä maulla valitusta paidasta. - Onnittelut vaan aviomiehellesi!
"Marilyn, Marilyn... koska riisut jumpperin?"
Schnuria on ikävä. Hu huu? ... yöperhonen, symppis! ...
Mikis, kun viimeksi "tapasin" Schnurin, hän oli flunssassa. Toivotaan, että hän on jo päässyt siitä ikävästä taudista eroon. Se vie voimia.
Lähetetään hänelle terveisiä! Hän tykkää melko varmasti Alvaro de Campos'sta, koskapa Alvaro on päässyt hänen blogiinsa. Alvarokin yhtyy varmaan näihin terveisiin, koskapa on kirjoittanut tämän:
"Ave, salve, eläköön kaiken nopea ykseys!
Ave, salve, eläköön kaiken nuolenkaltaisuus!
Ave, salve, eläköön kaikkeuden suuri koneisto!"
Hyvää yötä, huhuu, mikis!
Ja Liisu - olen ajatellut juuri Alvaro de Camposia!! Tykkään, tykkään, tai paremminkin rakastan (häntä tai siis Pessoaa). Ajattelin, koska hänellä on runokin tästä riivatun hirmuisesta olotilasta, joka "muuttaa maailmankaikkeuden koko systeemin ja saa tuskastumaan elämään" (tjs). Flunssasta siis. Campos kaipasi totuutta ja aspiriinia, mulla on vain buranaa ja puolitotuuksia.
Toipumaan päin olen jo kuitenkin. *niistää seuraavat kymmenen minuuttia*
Tuosta selfiestä tykkään enemmän kuin mistään, toivottavasti et vaihtaisikaan sitä ikinä, tai ainakaan ihan pian.
Liisun tarinoissa on usein avoin loppu. Peikolla menee aina monta päivää, ennen kuin se tietää, miten tarina oikeasti jatkuu :)
Olette ihania ihmisiä
sinä liisu schnur peikkopieni mustikka-aukio iines kirjailjatar ja kaikki, kaikki...!
Mutta olkaa vaan, ei se kauheesti haittaa.
(Paitsi välillä, vähän.)
Oikeasti tuo ihanuus pukee teitä. Kylläpäs!
Ja Elviira, suloinen tuntematon, Princess winter here.
Schnur!
Sinä olit täällä ja minä olin siellä, blogissasi! Sattuipa hauskasti!
Kysyin vointiasi siellä ja sinä vastaat täällä. Hienoa!
Minäkin tykkään Alvarosta, siis Fernandosta. Hän pukee ajatukseni sanoiksi.
Hän elää kanssamme vaikka on jo kuollut. Hän ei niin muodoin olekaan kuollut. Hän elää. Ei hän muuten voisi puhua.
T.S. Eliot muistuttaa paljon Fernandoa. Niinpä pidän hänestäkin.
Ja melkein kaikista ihmisistä. Rikollisistakin, sillä enkö minäkin voisi olla yksi heistä, tietämättäni.
Isopeikko,
Sinun juttusi loput ovat napsakkaita. Ne sulkevat jutut kokonaisiksi, itsenäisiksi tarinoiksi. Tykkään niistä.
Minun juttuni kuvaavat pikemminkin tilanteita. Välähdyksiä ihmisten elämästä. Ne jäävät avoimiksi, jolloin jokainen saa keksiä niille haluamansa jatkon. Kaikki mahdolliset jatkot ovat oikeita, jos ne tyydyttävät niiden kirjoittajaa. Kaikki on mahdollista. Luulen, että sattuma on suurin vaikuttaja.
MIkis,
olet positiivinen ihminen. Tykkäät kaikista. Se on ehkä luonteenpiirteesi. Kaikki ihmiset eivät ole myönteisiä. Joillakin on jopa vihollisia, tai he itse ovat vihamielisiä. Jotkut jurottavat. Jotkut ovat synkkiä. Minä oon mielestäni aika positiivinen, mutta synkkenen helposti. Tosin en pitemmäksi aikaa. Sen olen huomannut, että jos ahdistaa ja on paha olla, tuntuu, että koko maailma on ahdistava ja paha paikka. Mutta jos tuntuu itsestä mukavalta, koko maailma tuntuu silloin mukavalta. Kumma juttu. Kummassa vika, minussa vai maailmassa? Luultavasti minussa.
Elviira on tuttu minulle jo ajalta kun ensimmäistä blogia opettelin ja hän oli ainoa, joka siellä silloin vieraili ja kannusti ajatuksiani. Ajattelee itse paljon. Hän tykkää vuorikiipeilystä, teki ainakin ennen paljon patikkaretkiä. Ihana ihminen. Positiivinen.
Liisu, minä rohkenin laittaa sinulle kivan haasteen. Siihen vastaaminen olisi kyllä syrjähyppy blogisi linjasta.:) Käy kurkkaamassa minun blogissani.
Tulenpa käymään siellä, kiitos kutsusta!
Marjatta,
kävin katsomassa. Viiden kirjan haaste. Katselin tätä haastetta vastaanottaneiden vastauksia. Oli kiva lukea sinun ja niiden muiden vastaukset näihin viiteen kysymykseen.
Haaste on mielenkiintoinen. Ihan mukava olisi tehdä tutkimusmatka lukemiini kirjoihin, ongelma on lähinnä siinä, että niitä on kovin paljon, voisi sanoa "pilvin pimein" ja kirjoja, jotka ovat olleet minulle tärkeitä on niitäkin runsaasti. Vaikea olisi valita niistä se eniten tärkeä. Mutta voisinhan tietenkin yrittää.
Ollaan huomenna lähdössä pienelle matkalle, siihen kuluu muutama päivä, ja matkalta tultua on edessä laiminlyödyt työt, joiden deadline lähestyy uhkaavasti.
Mikä olisi aikataulu tälle haasteelle? Vastausten pituutta olisi tietysti vapaa valta säätää, vai kuinka?
Mihin formaattiin ne pukisi, on varmaan myös vastaajan käsissä? En ole ennen koskaan tällaiseen osallistunut, mutta kiva olisi tietenkin kokeilla!
Mahdatko löytää tämän vastauksen täältä?
Liisu, tässä on bloggaajalla vapaa valinta kaiken suhteen. Voi vastata kuhunkin kohtaan vaikka yhdellä lauseella tai pitkällä kertomuksella, jättää tekeytymään ja vastata sitten kun ehtii eikä tarvitse myöskään haastaa muita, jos ei siltä tunnu.
Mukavaa matkaa!
Lähetä kommentti