Vesa Haapala: Karhunkivi
Otava, 2016
Romaani, 234 s.
Kansikuva: graafikko Markus Pyörälä
"Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän
sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä
riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennnän haarukalla ja
sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa
keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään.
Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä”.
Pysähdyn
kirjassa noihin sanoihin, vaikka jokainen
sana ja niistä kutoutuneet lauseet, jotka ovat tulleet vastaan
aiemmin samassa teoksessa, ovat olleet merkityksellisiä, usein monikerroksellisia, pohtimisen arvoisia, ja ovat innostaneet jatkamaan lukemista, odottamaan tulevia tapahtumia, milloin täynnä toivoa, milloin
toivon menettäneenä. Onhan kysymyksessä kuvaus taistelusta elämän
puolesta ja sitä vastaan, eivätkä tapahtumat ole hallinnassa. Ne
aiheuttavat jatkuvaa jännitystä ja pelkoa siitä, mitä tapahtuu
seuraavaksi, muuttuvatko tilanteet, parantuvatko olosuhteet, vai
jatkuuko sama tilanne kirjan loppuun asti.
Miksi
juuri nuo sanat ja lauseet pysäyttivät? Tuohan on aivan arkinen
tilanne kirjan loppupuolella. Isä on laittanut ruokaa, kutsuu
poikansa syömään. Kaikki vaikuttaa rauhalliselta ja kotoiselta.
Isä on kiehauttanut vettä nuudeleita varten ja kaatanut sitä lautasilla odottavien riisinauhojen päälle, hämmentää tätä helposti valmistettavaa ruokaa haarukalla, ja poika tekee samoin. Mitä merkillistä siinä?
Se,
joka on lukenut tätä kirjaa alusta alkaen ja eläytynyt sen
tapahtumiin, huomaa, että tuo teoksesta lainattu kappale on kuin
vedenjakaja kirjan tapahtumille. Isä tekee siinä istuessaan yhtäkkiä tärkeän
oivalluksen. Hän tajuaa tilanteen. Hän on osaltaan yrittänyt tehdä itselleen ja pojalleen jotain oleellista, elämää ylläpitävää. Saanut aikaan yhteisen hetken. Se on pyhitetty ruualle. Ei vaatinut ponnistuksia. Se on molemmille samansuuntainen ja yhdistävä. Olla olemassa. Pysyä hengissä. Siitähän tässä on kysymys. Elämästä. Elämästä joka on. On ollut koko ajan.
Lukija miettii: Totta. Elämä muodostuu hetkistä. Ei niitä tarvitse kutsua. Ne tulevat ja menevät kuin itsestään. Ne ovat. Ne vaihtelevat. Vaihtelevat koko ajan. Mutta miten paljon näistä hetkistä jää huomaamatta, ajatteluttaa. Hetki tuottaa iloa, jos sen huomaa. Jälkeenpäin ajatellessa myös surulliset hetket voivat tuottaa paitsi ihmetystä, myös iloa: Miten minä senkin hetken muistan? Miten minä siitäkin tilanteesta selvisin? Minähän olen tässä. Olen olemassa. Elän. Se riittää.
Lukija miettii: Totta. Elämä muodostuu hetkistä. Ei niitä tarvitse kutsua. Ne tulevat ja menevät kuin itsestään. Ne ovat. Ne vaihtelevat. Vaihtelevat koko ajan. Mutta miten paljon näistä hetkistä jää huomaamatta, ajatteluttaa. Hetki tuottaa iloa, jos sen huomaa. Jälkeenpäin ajatellessa myös surulliset hetket voivat tuottaa paitsi ihmetystä, myös iloa: Miten minä senkin hetken muistan? Miten minä siitäkin tilanteesta selvisin? Minähän olen tässä. Olen olemassa. Elän. Se riittää.
Sanotaan,
että kirjassa on tärkeintä alku ja loppu. Pitääkö
se paikkansa? Kyllä kai. Voi olla. Mutta mitä on alun ja lopun
välissä? Kyllä sekin on tärkeää. Varsinkin tässä kirjassa,
jonka olen nyt lukenut alusta loppuun, ja joka lepää tuossa
vieressäni pöydällä. Katson sitä. Siinä, jos missä, alun
ja lopun välinen aines on painava. Se määrää koko kirjan suunnan ja
siinä esiintyvien ihmisten elämää.
Kirja
on Vesa Haapalan Karhunkivi. Kosketan sitä. Kosketan
samalla sen sisällä eläviä ihmisiä. He ovat tulleet kirjan
myötä tutuiksi. Niin läheisiksi ja eläviksi, että heitä tekisi
mieli lohduttaa. Tuntee epämääräistä kiitollisuutta, kun on
voinut seurata heidän elämäänsä ikään kuin omaksi opikseen. Heitä on äiti ja isä sekä
kolme lasta, joista vanhin on poika. Kaksi nuorempaa ovat tyttöjä,
pieniä vielä. Joitakin sivuhenkilöitä siinä myös on, ja lisäksi
hyvin merkittävä tekijä. Luonto.
Päähenkilöiksi
tässä nimeäisin Tiia-äidin ja kahden suloisen tyttären, Ainon ja
Lumin keskeltä, kolme henkilöä, joista jokaisesta voisi kertoa
erikseen. Mutta he tulevat kyllä vahvasti esille kirjassa. He ovat:
Isä, Lasse, joka on kirjan kertoja. Poika, Lauri, joka
on kertomuksen ”sinä” ja Luonto, jonka haluan
henkilöidä, koska se on suurin vaikuttaja tässä kirjassa ja
yleensäkin, jokaisen ihmisen elämässä. Luonto synnyttää uutta,
repii ja rikkoo vanhaa. Aiheuttaa surua ja pelkoa, mutta myös iloa,
työtä ja lepoa.
Alku
tässä kirjassa on rauhallinen. Välillä suorasanaista proosaa,
välillä runollista kerrontaa ja kuvausta. Autolla ajoa lähes
koskemattomassa luonnossa metsätiellä, sopuisaa keskustelua pojan
kanssa, yhdessäoloa, kalastamista, yhteishenkeä.
Isä ja poika yhdessä. Miten hyvältä tuo asetelma aina tuntuu. Tärkeältä. Varsinkin pojan kannalta.
Isä ja poika yhdessä. Miten hyvältä tuo asetelma aina tuntuu. Tärkeältä. Varsinkin pojan kannalta.
Ensimmäisessä
luvussa kaikki on hyvin. Vasta sen lopussa, kun isän mieleen
tulee paluumatkasta puhuessa muisto edellisestä kesästä, sen
mukana astuu kuvaan mutta. Ensimmäinen särö. Pitää
haihduttaa se muisto. Kaikki on taas hyvin. Vähän aikaa.
Toisessa
luvussa vaihtuu ympäristö. Elämä kiihtyy, kadut kiiltävät,
työasiat tulevat mukaan ja myös se salattu kipu, jonka annetaan
pilkistää, vaikka se on vielä näkymättömissä.
Kolmas
luku tuo esiin Karhunkiven, paljastaa sen nimen historian, ja
taistelee Luontoa vastaan, yrittää valloittaa siltä kappaleen maata
ihmisen käyttöön. Se tietää kovaa työntekoa. Ponnistelua.
Neljäs
luku vasta räväyttää
näkyviin kaistan itse ongelmasta ystäväperheen läsnäollessa. Ja
siitä se jatkuu seuraavien lukujen aikana välillä suoraan
näyttäytyen, välillä kätkettynä pelkona, aina vain voimistuen,
kunnes vanhemmat, jotka rakastavat lastaan, ovat hermoromahduksen
partaalla. He yrittävät kaikkensa saadakseen apua yhteiskunnalta
omien voimien ja keinojen pettäessä. Pienet tyttäret alkavat
pelätä kodin hajoamista, he yrittävät hellyttävin keinon tuoda
omaa kiltteyttään ja valoisuuttaan avuksi. Mutta tuntuu, että mikään ei auta.
Luvut
seuraavat toisiaan. Ne ovat välillä lyhyitä, tuovat asiansa esille, ja
poistuvat näköpiiristä. Uusi luku tulee tilalle. Sen hetket ovat
sidoksissa edelliseen, mutta jokaisella luvulla on omat hetkensä. Lukuja on kolmisenkymmentä ja niiden tapahtumapaikka
ja -aika on selkeästi rajattu. Neljännessä luvussa alkaa pikkuhiljaa
käydä ilmi mikä osuus Luonnolla on henkilöiden elämässä. Se on aiheuttanut ikävän yllätyksen, joka kulminoituu
ystäväperheen ollessa paikalla kuin todistamassa asiaa, jonka voisi toivoa pysyvän edes kodin seinien sisällä, vierailta piilossa. Vieraille ja lukijalle käy
ilmi, että yksi perheenjäsenistä, poika, ei täytä odotuksia.
Hänessä on jotain hyvin omituista, jota vanhemmatkaan eivät
ymmärrä. Luku luvulta tuo ongelma on aina jollain tavoin esillä,
tai se kurkistelee taustalta. Se on hankala. Siihen yritetään
parannusta. Apua ei löydy.
Nyt
nousee tärkeäksi tuo alussa oleva ote tästä kirjasta. Luulen, että
siinä kuvatusta hetkestä alkaen isä alkoi nähdä ongelman uusin
silmin, erilaisena.
Entä
loppu? Miten kirja päättyy? Lukija odottaa siltä paljon.
Tapahtuuko onnettomuus? Kuoleeko joku? Miten tästä tilanteesta
yleensä voi selvitä? Onko mitään mitä voi tehdä?
Oli
luettava viimeiset luvut uudestaan, toisen kerran, ennen kuin saattoi
olla varma tapahtumista.
Mutta tulihan se selväksi. Sitä en nyt
kuitenkaan halua tässä suoraan kertoa. Sanon vain, että mielestäni
se on ainoa mahdollinen ja hyvä loppu tälle kirjalle. Miten se
voisikaan muuten päättyä? Se olisi mahdotonta.
Koko
kirjassa on yksi usein esiin pilkistävä asia ”pysyä hengissä”.
On kysymys elämästä, joka sinänsä tuottaa kaikille ihmisille
sekä iloa että tuskaa. Joskus se on toisten ihmisten tuottamaa,
joskus olosuhteet määräävät sen laadun.
Ylin
käskynhaltija ja määrääjä on kuitenkin henkilöitynä Luonto. Se voi hyökätä ihmisen kimppuun viholliseksi pukeutuneena
erilaisten sairauksien tai sille ominaisten yllättävien oikkujen
avulla.
Voiko
Luonto tehdä virheitä? Jos, niin tekeekö se niitä tahallaan, vai
ovatko ne vain onnettomia sattumia? Vahinkoja?
Kun
katsot pientä vastasyntynyttä lasta, se on hellyttävä. Tuleeko
koskaan mieleesi, millainen ihminen siitä tulee myöhemmin? Ja
millainen se on aikuisena? Maailmanparantaja, alkoholisti, ilon
tuoja vai sen tuhoaja.
Jos
voisit itse määrätä, millaiseksi haluaisit tuon suloisen mytyn
kehittyvän, mitä vaatisit? Millaiseksi itse olet kehittynyt?
Oletko tyytyväinen itseesi?
Onko
sinusta tullut se, jollaiseksi olet halunnut tulla?
Et sinä voi sitä itse määrätä. Voit ponnistella, nähdä vaivaa. Luonto on kuitenkin ihmistä voimakkaampi. Se voi tuhota hetkessä aikaansaannoksesi. Vielä 2000-luvulla sitä ei ole saatu taltutetuksi vastaamaan ihmisen tarpeita. Edelleen se rakentaa ja rikkoo. Synnyttää surua tai iloa. Aiheuttaa mullistuksia, rajuilmoja, tulvia, tuottaa ihmisille vahinkoa, mutta se voi tuottaa myös auringonpaistetta, hyvää oloa ja sisäistä rauhaa.
Niin
tekevät ihmisetkin. He rakentavat ja rikkovat sekä itseään, että
toisiaan. Ei tarvita kuin yksi yksilö, ihminen, joka on erilainen,
ajattelee erilailla ja käyttäytyy toisin kuin yleisten sopimusten
ja normien mukaan odotetaan ja vaaditaan. Syntyy ihmetystä ja
epätoivoa. Pelkoa. Joskus tällainen poikkeava ihminen voi aiheuttaa
koko ihmiskuntaa koskevia muutoksia hyvään tai pahaan suuntaan.
Tässä kirjassa se rikkoo perheen sisäistä rauhaa, aiheuttaa
tilanteita, jotka saavat perustan vavahtelemaan ja se synnyttää epätoivoa, pelkoa ja uupumista.
Kun
lukee tuon kirjan ensimmäistä kertaa, eikä pysähdy ihmettelemään
jokaista lausetta ja sanaa (jotka sinänsä olisivat sen arvoisia, ja
tuottavat lukunautintoa), saa kokonaisnäkemyksen, joka vaihtelee ja
poikkeaa varmaan jokaisella jonkun toisen näkemyksestä.
Kirjan sisältöä voisi kuvitella näytelmäksi, joka on kaapattu tositarinasta.
Kirjan sisältöä voisi kuvitella näytelmäksi, joka on kaapattu tositarinasta.
Elämähän
on yleensä kuin näytelmä, jossa jokaisella on oma roolinsa ja
tapahtumat juoksevat omia teitään. Niitä ei voi pysäyttää.
Näyttämö ja esiintyjät vaihtuvat. Tässä kirjassa on kyllä
selkeät tapahtuma-areenat ja -ajat. Ja mikä parasta: Tämä on
kirjoitettu hyvin todentuntuiseksi.
Myötätuntoni
tässä kirjassa kohdistuu perheen poikaan, joka käyttäytymisellään
järkyttää, aiheuttaa epäsopua ja riitaa perheessä, joka muuten
voisi olla ehkä rauhantyyssija. Ainakin kaikki perheenjäsenet
voisivat paremmin. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä, mitä
seuraavaksi tapahtuu. Voisi elää luottavaisella mielellä.
Miten
poika itse kaiken tämän kokee? Sitä ei kerrota. Se on ehkä
mahdotonta todeta. Melkein varma olen, että poika ei tee tätä
tahallaan. Ehkä hän kuuluu siihen ryhmään lapsia, jotka ovat
älykkäitä ja tekevät mielellään asioita, jotka kokee itselle tärkeiksi, mutta joilta puuttuu kyky tavoittaa ja ymmärtää
toisen ihmisen tunteita. On tietoa ja uskomuksia, teorioita, mitä kaikkea ihmiselle voi tapahtua jo ennen syntymää tai sen jälkeen. Kaikki olemme erilaisia. Ketään meistä ei voi syyllistää.
(Muistan
surullisen tapauksen, joka jäi kalvamaan mieltä. Olin avustamassa
kerran pientä ryhmää lapsia, kun niiden vakinainen hoitaja oli sairaana. Leikittiin ja laulettiin, ja meillä oli hauskaa. Kun aika
loppui, sanoin lapsille: Teidän kanssa oli mukava olla. Te olette
kaikki niin kilttejä ja kivoja!
- Paitsi minä, kuului joukosta. Pieni poika vähän sivussa toisista sanoi nuo sanat sydämeen käyvällä, nöyrällä äänellä. Minulta oli päästä itku.)
- Paitsi minä, kuului joukosta. Pieni poika vähän sivussa toisista sanoi nuo sanat sydämeen käyvällä, nöyrällä äänellä. Minulta oli päästä itku.)
Tässä
kirjassa minua ilahduttaa kirjailijan varma ja selkeä, helposti lyyriseksi kääntyvä teksti. Välillä tuntuu, että kertoja-isä
elää samanaikaisesti kolmessa eri maailmassa. Nämä maailmat: realistinen, lyyrinen ja unimaailma, saattavat liukua toisiaan kohti
ja muodostaa kerroksia. Välillä ne erkanevat toisistaan ja kerronta
hämärtyy kuin esirippu laskeutuisi. Näin tapahtuu esimerkiksi kirjan lopussa.
Kun
oli lukenut tämän kirjan, tuli tunne, että tähän on palattava uudelleen. Löytyy uusia kohtia, joita ei ole ehkä huomannut ja niitä, jotka entisestään tarkentuvat. Kirja on monikerroksinen.
Musiikki
tuossa loppuvideossa, kertoo oman tulkintansa elämästä, ja
tuntuu, että se puhuu samaa kieltä kirjan kanssa. Kukaties se on soinut enemmänkin jossain vaiheessa taustalla,
tai ollut ajatuksissa kirjailijan tätä teosta kirjoittaessa. Ja jos on tarkkana, huomaa kirjan toiseksi viimeisen sivun lopussa sanat: But the ghosts that we knew made us black and all blue...
Minusta tuo musiikkiesitys on vaikuttava, samoin kuin kirja. Yhdessä ne myös omituisesti antavat voimaa, vaikka taustalla on surua. Kannattaa lukea ja kuunnella.
Minusta tuo musiikkiesitys on vaikuttava, samoin kuin kirja. Yhdessä ne myös omituisesti antavat voimaa, vaikka taustalla on surua. Kannattaa lukea ja kuunnella.
46 kommenttia:
Ihana kirjoitus, kirja tuntuu ihanalta en ole lukenut mutta aion, ihana musiikki kappale !
Liisu,
olen todella otettu kirjoituksestasi, kiitos siitä! Tuot hyvin esiin lukukokemustasi ja kirjan isoja teemoja. Etenkin tuo mitä sanot luonnosta ja siitä, miten luonto on meissä ihmisissä hyvin monimutkaisin tavoin alkaen aivokemiasta on erittäin osuvaa ja antoi minulle itsellenikin ajattelemisen aihetta - luonto on tosiaan kahtalainen tässä teoksessa. Päähenkilö pyrkii muokkaamaan niin luontoa ihmisen ulkopuolella kuin perheessään, aina vähän kysellen mihin saakka hänellä on oikeus muokata ja puuttua asioihin, joihin kuitenkin on välttämätöntä puuttua, jotta elämä olisi olemisen ja asumisen arvoista.
En nyt sano tämän enempää, etten spoilaa mahdollista keskustelua. Kiitos vielä!
Vesa
Anonyymi, suosittelen kyllä sen kirjan lukemista, ja tuo musiikki on todella niin vaikuttavaa, että tuli paikoitellen kylmiä väreitä sitä kuunnellessa.
Pahoillani, etten noihin ajatuksiini saanut sopimaan esimerkkejä useammasta lyyrisestä, kauniista, kohdasta kirjan sivuilla. Kirjoituksesta olisi tullut liian pitkä. Alkujaan se oli tarkoitettu kommentiksi, mutta kommentiksi tämä olisi ollut aivan mahdoton saada sopimaan kommenttilokeroon.
Vesa,
huomasin tänään miehen koneelta. että "ylöspanossa" oli tapahtunut virhe. Omassa koneessa kaikki oli paikallaan (Macbook Air) mutta luultavasti kaikissa muissa koneissa teksti karkasi nimesi kohdalla kuvan alle tarkoitetusta luettelosta.
Etsin syytä ja lopulta huomasin, että kuvan asettaminen vasemmalle aiheutti virheen. Jos siirsi kuvan keskelle, kaikki oli paikallaan, mutta minusta se sopi paremmin siihen vasemmalle, ja kokeilujen jälkeen, kun laskin tekstiä alemmaksi, se pysyi koossa. Toivottavasti se on nyt oikein kaikissa ulkopuolisissa koneissa!
Kiva, jos sinusta teksti menettelee, vaikka siitä tuli vähän itseään toisteleva. Asiat on kirjajattu sellaisina kuin ne alunperin mielestä tulivat. Hyvä, jos en tehnyt mielestäsi hallaa kirjallesi. Joku toinen osaa tehdä sen asiantuntevasti ja paremmin. Nämä ovat vain yhden lukijan, yhdellä lukemisella tehtyjä havaintoja. Lopun jouduin lukemaan uudelleen, ja totesin, että se on hyvä. Painajaisistakin on joskus apua. Itse näen painajaisia melkein joka yö. Elämä on välillä niin rauhatonta. Olen huomannut, että varsinkin pelot ja selvittämättömät asiat jo tapahtuneista, ovat otollista riistaa painajaisille.
Liisu,
tekstisi oli aito ja rehellinen ja viisas. Siinä ei ollut mitään poseeraamista tai muuta mikä usein on meidän "asiantuntijoiden" helmasyntinä. Olit saanut monta tasoa esiin.
Itse pidän kaikenlaisista unista, myös painajaisista. Ne ovat kuin katsoisi juuri itselle kustomoituja elokuvia, väliin repaleisia ja töhryisiä, väliin kuin taideteoksia, väliin koskettavia, väliin luotaantyöntäviä. Näitä unia on iso osa elämästämme, ja ne ovat mukana silloinkin, kun niitä ei itse muista. Taidekin on unta tai unen tulkintaa. Siihen kirjoittaa aina jotain enemmän kuin itse ymmärtää ja osaa. Toki myös valvetapahtumat ovat tärkeitä, mutta en tiedä millaista elämä olisi jos vain ne muodostaisivat todellisuutemme.
Vesa, kiitos sanoistasi.
Mitä painajaisiin tulee, kai minun on yritettävä ottaa ne tosiaan minulle suotuina yksityisesityksinä. : )
Ensimmäisen painajaisen näin jo 3-vuotiaana, ja muistan sen vieläkin. Ikäni siinä unessa voin päätellä sen tapahtumista. Se hetki on piirtynyt mieleen eideettisen kuvan tarkkuudella. Se uni on täynnä kauhua. Ei naurata vieläkään.
Liisu, kevennykseni ei varmasti toimi tilanteessa, jossa painajaisia näkee kolmevuotias! Ehkä on niin, että mulle unet ovat joka tapauksessa helpompi case kuin valvetodellisuus. Ainakin ne suuntaavat ja kehystävät ja tulkitsevat houkuttelevasti sitä, mikä tapahtuu.
Hyvä kirjakattaus, jonka sisältöön en kuitenkaan enempää puutu, koska en ole kirjaa lukenut. Jutun teksti tietenkin taattua, sujuvaa kerrontaa, kuten aina Liisulta. Jäin miettimään tuota alussa referoitua sitaattia. Siinä oli mielestäni hyvä AJAN kuvaus "ei ala mistään eikä lopu muhinkään". Universumi on alkanut ajattomuudesta ja päätty ajattomuuteen, kun kaikki aine on hajonnut eikä aikaa voi enää mitenkään määritellä, entropianeula pyörii villisti ympyrää tyhjyydessä.
Tämän tason lisäksi kuvauksessa oli myös erinomainen HETKEN tunnelma: juuri tuolla tavalla kerrottuna tajuaa nykyhetken, tajuaa läsnäolon. Hetki voi tietenkin olla joko piinaava tai miellyttävä. Sitaatissa kuvaus oli mestarillisen pysäyttävä.
Hetken tajuaminen voi tosin tapahtua niinkin yksinkertaisesti kuin vain panemalla silmät kiinni ja kuuntelemalla, aistimalla. Silloin "se jokin" tulee ihan lähelle, iholle, mutta kaikkoaa heti, jos sitä yrittää yhtään lähemmin tarkastella. Siinä on jokin yhtymäkohta "tyhjyyden poreilulle", jota kaiken aikaa tapahtuu (tätä kuvaa kuuluisa Casimir-koe). Virtuaalihiukkasia ilmestyy tyhjästä, ne tanssivat kiihkeästi epätarkkuusperiaatteen suoman hetken ja katoavat taas. Eivät nekään anna ottaa kiinni. Missä on todellisuus?
Hyvää tulkintaa sinulta, Hjalmar.
Kokeilin tuota hetken kokemista. Panin silmät kiinni. Kuuntelin ja aistin. Olen yksin tällä hetkellä ja kuulin oman hengitykseni ja hiljaisuuden kohinaa. Merkillistä, miten hiljaisuus tuottaa ääntä. Onkohan puhdasta ja steriiliä hiljaisuutta olemassakaan. Ja miltä se tuntuisi. Puhutaan haudanhiljaisuudesta. En usko, että maan allakaan on täysin äänetöntä. Jotain elämää sielläkin luulisi olevan.
"... äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään"
Tuon hetken voisi tulkita niinkin, että isä näkee elämän levittäytyneen keskeneräisenä, epätäydellisenä, heidän ylleen ilman alkua ja loppua katsoi sitä mihin suuntaan tahansa, mutta että se oli heidän elämänsä, ja siihen piti olla tyytyväinen, sillä ilman sitä elämään he eivät siinä istuisi.
Mielenkiintoinen kirjaesittely ja keskustelu. Nyt on sellainen kutkutus päällä, että ihan varmasti luen tämän kirjan. Luin tästä myös äskettäin jonkun toisen hyvän kommentin, joka herätti myös mielenkiintoni. Tuo hetkien merkityksellisyys, sitä jäin pohtimaan. Kiitos kovasti vinkistä.
Kirjailijatar, puhuin kateudesta sinulle kerran, muistan. Mutta se missä asiassa sitä silloin ilmaantui, sitä en kertonut. Tosin silloinkin ihailu ja hyvä mieli olivat päällimmäisinä, kun kirjoitat niin viehkoa tekstiä omaan tyyliisi, mutta se miten yleensä osaat nauttia elämästä, ystävistä, ruuasta, ympäriston vaihdoksista, kaikesta. Se että olet harvinaisen positiivinen, onnellisen tuntuinen ihminen, ainakin sinulla on oikea asenne elämää kohtaan. Sitä kaikkea vasten ajatellen voi ajatella että olemme toistemme vastakohtia. Ilon tilalla minulla on pelko. Ystäviä? Mitä ne ovat? Aina tuntenut itseni yksinäiseksi. Välillä mietin olenko edes olemassa. Elän unessa. Löydän itseni eri paikoista ja kummastelen, miten minä nyt tässä?
Tuosta kirjasta, josta kerroin, Vesa Haapalan Karhunkivestä pidän erikoisesti sen sisällön takia ( toki runoilijan kirjoittamana sen kieli on kaunista ja nautinnollista luettavaa), mutta hänen kuvaamasta perheestä löydän itseni, ja voin katsella siitä kuin kuin kuvista tuttuja ihmisiä.
Kyllä se kannattaa lukea. Se on hyvin todentuntuinen.
Sen sinun kirjasi yritän saada käsiini heti kun se on mahdollista. Onnittelut vielä sen johdosta!
Liisu, hieno esittelysi sai minutkin lisäämään tämän kirjan lukulistalleni! Kiitos siitä, kirja tuntuu tärkeältä luettavalta. Tästä oli Helsingin Sanomissakin kelpoisa esittely, muistaakseni ihan seuraavana päivänä sinun esittelystäsi.
Iines, niin, uskon että tämä kiinnostaa sinua. Olen lukenut tekijän runokirjoja, ja tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Niinpä kirjasta löytyy lyyrisiä kohtia, mutta myös täyttä realisimia, arkielämän kuvausta. Arki ei suju aina niin kuin pitäisi, se on minullekin tuttua. mutta tässä kirjassa ongelma on epätavallista lajia. Kunhan olet lukenut, sitten voidaan varmaan puhua ja vaihtaa mielipiteitä. En tunne tarkkaan kirjallista makuasi, mutta ehkä jo ammattisi (tai tyttäresi ammatin) kautta tämä tuntuu kiinnostavalta. (Tämä on myös e-bookina saatavissa.)
Kiva, että kävit täällä. Sinulla ei varmaan ole paljon aikaa kommenttien kirjoittamiseen muualla, kun oma blogisi vaatii sinulta niin paljon läsnäoloa, että se on jo poikkeuksellista. Ihmettelen joskus, kuinka sinä jaksat kun vastauksesi kommentteihin, joita tulee monelta suunnalta ja erilaisia, ovat hyvin ajateltua ja asiaan paneutuvia. Sitä paitsi olet tasapuolinen vastauksissasi. Kuvittelen sinut välillä laivankapteeniksi, joka pyrkii välttämään karikoita ja suuntaa avomerelle päin. Hyvin avara ja innostava ilmapiiri siellä vallitseekin. Mutta ainahan on niitä, jotka haluavat erottua joukosta, milloin mihinkin suuntaan.
Liisu, minulla on kirjastovaraus tuosta Karhunkivestä ja saan sen luultavasti jo pääsiäiseksi.
Omaan blogiin tosin menee energiaa ja aikaa, kun seuraa keskustelua ja ottaa osaa. Kaikkiin kommentteihin en enää näe tarpeelliseksi "vastata", sillä keskustelu usein vain paranee, kun on itse hiljaa eikä päsmäröi liikaa. Ja jokuset tarinat kommentteissa vaan ovat niin hyviä, etten viitsi pilata niitä arkipäiväisellä kommentoinnilla.
vaikken kommentoi kovasti mualla, seuraan silti aktiivisesti blogiasi, Liisu, samoin monia blogeja. Aika monia hyviä blogeja on, joihin en rohkene sanoa mitään, vaikka mieli tekisi. Kemppinen on yksi tämmöinen.
Huh noita lyöntivihreitä! tosin po. tosiaan, mualla = muualla yms.
Iines, taidetaan olla turhaan huolissamme typoista. Luin tuon kommenttisi enkä huomannut yhtään virhettä ennen kuin itse ne mainitsit. (iso hymiö).
Miksi sinä Kemppistä arkailet, hänhän on kuitenkin loppujen lopuksi ihminen (joka saattaa tehdä virheitä siinä kuin muutkin ihmiset)? Ja kuka loppujen lopuksi voi sanoa mikä on oikein, mikä väärin. Se mikä on oikein jollekin, voi olla, ja usein onkin, väärin toiselle.
Olen sitä mieltä, että sinä et VOI kirjoittaa mitään asiaa, josta olet jotain mieltä, väärin, koska se on SINUN mielipiteesi. Näin ajattelen.
Kemppinen on minusta mielenkiintoinen kun hän niin sujuvasti hyppelee asiasta toiseen. Taito se on sekin.
Liisu, olet niin järkevä ihminen, että jos sua alkaa kehua, tuntee itsensä järjettömäksi.
(Olen pahoillani. Eli sorry.)
Peikkokin tykkää lukemisesta ja sen tekemisestä. Musiikki on sille hebreaa, jota se tietty puhuu ja ymmärtää sujuvasti, Vaan tiäsitkö, että peikko on kova narraamaan ;) Lue vaikka tämä http://osuuskumma.fi/julkaisut/sikafarmari/
MIKIS,
Olet ensimäinen ihminen, joka sanoo minua järkeväksi, ja se tuntuu tietysti mukavalta. Kiitos siitä!
Mutta, mikis, jos tietäisit millaisen TUNNERYÖPYN vallassa josta järki on kaukana, olen tälläkin hetkellä ei-nukutun yön jälkeen, sanoisit ehkä: Olet järjetön!
Jos minulla olisi järkeä, työntäisin tuon vaivaavan ja lamaannuttavan tunneryöpyn kauaksi pois itsestäni. Niin kauaksi, että se hajoaisi pieniksi pisaroiksi ja lentäisi tuulen mukana Päiväntasaajalle asti, nousisi siellä ylös taivaalle kylmiin ilmakerroksiin, jäätyisi siellä ja sataisi valkoisina rakeina takaisin maanpinnalle. Ja pienet iloiset tummat lapset tanssisivat niiden päällä. Eikä niillä mustatukkaisilla lapsukaisilla olisi pienintäkään tietoa siitä, että oikeastaan ne hyppelehtivät pikkuliisua ahdistaneen tunneryöpyn päällä.
ISOPEIKKO,
Kiitos linkistä. Kun palaan illalla (tiettävästi) kotiin (nyt olen muualla) annan tuon linkin johdattaa minut googlen avulla sikafarmarin luo! Uskon, että hän on hauska mies. Et sinä muuten häntä minulle suosittelisi, ethän?
ISOPEIKKO!
No nyt oon kotona ja kävin kurkkaamassa sikafarmaria. Mutta yllätys, yllätys! Eihän se ollutkaan yksi farmari vaan oli kokonainen KIRJA sikafarmarista.
Toisin sanoen: Sinulta on julkaistu kirja, uusi, tänä vuonna. ONNEKSI OLKOON! Sen luo tuo antamasi linkki edellisessä kommentissasi - http://osuuskumma.fi/julkaisut/sikafarmari/ - johtaa. Ja käy ilmi, että sitä on saatavilla sekä nidottuna että e-bookina ja paikat mistä niitä saa on kerrottu. Lisäksi siellä on näytteenä ote kirjasta, josta saa ensi makua.
Näytteen perusteella se vaikuttaa hyvin kirjoitetulta ja tempaa mukaansa...
Siitä vaan, kaikki, jotka sattuvat Sikafarmarista kuulemaan tai näkemään, kiiruhtakoon ostamaan kirjaa itselleen! Hintakaan ei näytä pahalta, käy katsomassa!
Liisun kun heittää ilmassa ympäri kuin letun, kuuluu PLÄTSISTÄ. (Ja taas Liisu iloisena naureskelee kuin Blini.)
Mistäs minä tämän tiedän? No en tietenkään mistään.
Jos olis vappu, ja olisin teekkari, ja kaikki mun kaverinikin olisivat teekkareita, mee kidnapattais Liisu jostain kadunkulmasta ja alettaisiin heittelee sitä ilmaan. Samalla laulaisimme "hei hurraati hurraati hurraa hei, HEI!"
Mikäs sen kivepaa kuin heitellä Liisua ilmaan. (Ja ottaa välillä myäs kii, kun se tulee alas.)
Liisulätyt vois varmaan maistua hyvälle, mikis. Mutta niitä tehdessä pitäis olla varovainen. Minulla on sellainen kokemus, että kun heittää lätyn eli letun ilmaan, se ei palaakaan lettupannuun vaan lätskähtää lattialle ja hiluvilu hei, sitä ei sitten kukaan syö, ei! : )
Samma häär. (Koska ihmisenä olen, kuulemani mukaan, kronkeli.)
Enkä varmaan ole!
Ite olette!
Liisun kanssa on kiva jutella, hän ei koskaan ole ilkeä, ei kellekään, se on ihailtava piirre ihmisessä. Vaikka haluaisin joskus nähdä kiukkuisen Liisun, sellaisen joka polkee (toisella) jalalla maata ja jonka silmät säihkyvät salamia ja joka huutaa: "voi Hitto teidän kansanne! piru teidät periköön!" Mutta ei sellaista Liisua todennäköiseti oo olemassa. (Paitsi ehkä Painajaisunissa.)
Lempeissä painajaisunissa Liisu kiukuttelee. Ja imee myrtsin näköisenä tikkaria. Hän on pieni lapsi vasta, hädin tuskin viiden vanha, mutta katsoo kameraan kuin vanhus. On kesä ja kärpäset häiritsevät häntä. Kun valokuvaajasetä on ottanut fotograafinsa, Liisu niijaa, tekee u-käännöksen ja kävelee kotiinsa. Siellä hänen äitinsä, jolla on leppäkerttupuku (Coccinellidea) päällä, keittää hälle puuroo.
Vastaus 1.
Et ole, mikis kronkeli, sen tajuaa teksteistäsi. Rekisterisi on tavallista laajempi ja se osoittaa sallivuutta kaikilla elämään kuuluvilla alueilla. Odotan koko ajan milloin annat palaa kirjaksi asti, niin että kaikki muutkin, jotka eivät pääse tietämään kommenteistasi osaisivat ottaa elämän ihan uudelta kantilta. Nähdä se, mikä kuuluu ihmisyyteen, sen hyvät ja huonot puolet. Se ravistaisi parhaassa tapauksessa heidän asenteitaan pois totisuudesta ja vapauttaisi ottamaan vastaan kaiken "ei sevväliä"- asenteella, sillä vaikka me ihmiset surisisimme kuin ampiaiset pellolla, ei se auta. Vain ne selviävät, joilla on varaa höllentää mielensä kireyttä. He ovat ainoita, joilta voi odottaa, että he kuolisivat hymyilevinä. Kaikki me kuolemme (varteenotettava tosiasia), mutta siinä, millä mielin me kuolemme, on paljon eroa. Kuolla kireästi hermorauniona tai kuolla elämälle kiitollisena. Kumman valitsisit? No, tiedänhän minä sen. Se on siis vain retorinen kysymys.
Vastaus 2 ja 3.
Mikis. Usein minulle sanotaan: Koettaisit muuttua jo aikuiseksi! Se sanotaan kireällä ja komentavalla äänellä, niin että tunnen entistä paremmin olevani vasta elämää aloitteleva pieni rääkyvä pentu, joka ei osaa puolustautua. Joka konttaa (jos osaa) nurkkaan häpeämämään syntymistään ja haluaisi takaisinturvaan äitinsä kohtuun.
Lennä lennä leppäkerttu
ison kiven juureen.
Siellä sun iskäs tai äitis keittää
sulle paksua kaurapuuroo!
Tämä laulu, tämä teksti mua aina
koskettaa.
https://www.youtube.com/watch?v=QjJ7drm_oqE
Kuuntelin sen, en ollut ennen kuullutkaan.
Tuo laulu, siis sen teksti, on vähän falski. Tämän on uskottavampi:
https://www.youtube.com/watch?v=UzJp9EvbfcI
Muistan. Ja tunnen. (Mua vainoo se että välillä muistan liikaa asioita. Melkein kaiken. Ja tunnen.)
Mikis! Ootko sinä kuunnellut tuon juttuni lopussa olevaa videota? Minusta se on kaunista musaa ja se liikutti minua, kun kuulin sen ensimmäisen kerran!
Hei Liisu tykkään lukea juttujasi, nyt vähän kiirettä muka, mutta jos olisi vähän kapeammalla palstoituksella, niin olisi ehkä helpommin luettavissa jutut? Minun on aina vaikea hahmottaa leveää palstoitusta, kohdistusvaikeutta:) Mutta voi olla, että mulla vain silmät harittaa ja tämä on muista erittäin hyvä leveys. Kaunista kevättä Liisukalle ♥
Liisu,
tämä kirjoitus on kummitellut mielessäni siitä saakka kun luin sen ekan kerran. Hätkähdin vähän tuota alun lainausta, jossa hämmennetään nuudeleita, koska kirjasin samantapaisen tosielämän hetken kuvauksen ylös en kovinkaan kauan sitten, ja sattumoisin koin sen juuri nuudelikulhon äärellä (en edes pidä nuudeleista, mutta se on toinen juttu). Noh, merkityksetön yhteensattuma, mutta minulle yksi syy lisää sympata kirjaa jo valmiiksi mielessäni. Kirjoitat kirjasta kiinnostavasti. Niin ja tämä kohta puhutteli ihan erityisesti: Miten poika itse kaiken tämän kokee? Sitä ei kerrota. Se on ehkä mahdotonta todeta. Melkein varma olen, että poika ei tee tätä tahallaan. Ehkä hän kuuluu siihen ryhmään lapsia, jotka ovat älykkäitä ja tekevät mielellään asioita, jotka kokee itselle tärkeiksi, mutta joilta puuttuu kyky tavoittaa ja ymmärtää toisen ihmisen tunteita. On tietoa ja uskomuksia, teorioita, mitä kaikkea ihmiselle voi tapahtua jo ennen syntymää tai sen jälkeen. Kaikki olemme erilaisia. Ketään meistä ei voi syyllistää.
Kappale (Ghosts That...) vaikutti ensin ihan mukavalta ja nätiltä, mutta mitä useamman kerran olen sen nyt kuunnellut, sitä enemmän se on alkanut mennä nahan alle. Tajusin vasta nyt, että siinä soi kitaran ohessa banjo. Mikään ei varmaan sopisi toivon säilyttämisestä kertovaan lauluun paremmin: mulle ainakin banjo on sellainen soitin, jonka ääni tuntuu kuvaavan toivoa ja toiveikkuutta, ehkä vähän naiivin optimistisesti, mutta aidosti.
- Schnur
Plaza de Mustis ja Schnur, kiva kun olette käyneet täällä ja jättäneet puumerkkinne luettavakseni.
Olen ollut "kirjoittamattomissa", poissa, muissa maisemissa, ja nyt kun tulin, huomasin vasta katsoa tätä omaa blogiani. Olin varma, ettei täällä enää kukaan jaksa käydä, kun pidän niin kauan aina samaa juttua näkyvissä. Ja kappas vaan. Te olittekin täällä! Kiitos teille!
Mustis, minusta tämä kirjoitusalusta ei ole myöskään paras mahdollinen. Sitä paitsi kirjoitan liian pitkiä juttuja. Pyrkimys lyhyeen ja ytimekkääseen elää minussa, mutta ei onnistu, ei millään. Pahoillani.
Olen liian monisanainen, sen olen todennut. Tekstin koossakin olisi toivomuksen varaa. Jotenkin tuntuu välillä, ettei Googlekaan ole tyytyväinen, kun aiheuttaa kaikenlaisia vaikeuksia yllättäen kokoonpanossa. Voi olla vika koneessakin. Mutta suurin vika on usein siinä, joka muita syyttää. Tällä kertaa siis minussa.
Kaunista kevättä sinullekin, Mustis!
Schnur, luin itse tuon kirjan kahteen kertaan, ja toisen lukemisen jälkeen huomasin ohittaneeni siinä monta tärkeää kohtaa niitä erikoisemmin huomaamatta. Kaikkea, niin kirjoja kuin musiikkiakin ja myös kuvataidetta olisi maltettava katsella ja kuunnella kaikki aistit avoinna ja useampaan kertaan. Mitä tutummalta se alkaa tuntua, sitä enemmän se kertoo omalla kielellään. Ja hyvä teos, millä tahansa taiteen alalla, on moniulotteinen. Kaikkia sisältämiään vivahteita se ei haluakaan heti paljastaa. Sitä parempi se on, mitä enemmän sillä on tarjota yllätyksiä aina uudestaan ja uudestaan sitä tutkimalla. Sen takia usein hyvin vanhatkin työt kestävät ajan kulutusta, ja vaikuttavat aina tuoreilta.
Musiikkia kun kuuntelee toiseen kertaan, se on uutta. Kirjoitettu teksti ei ihan samalla lailla ole. - Enkä tarkoita että ihminen, eli kokija, siinä välillä muuttuu, kun lukee tai kuuntelee. Koska se on itsestään selvää että näin käy. Ikävä kyllä. Koska... lukija/kokija on tämän neljännen asteen yhtälön muuttujista se arvattavin. Ja arvatkaa kuka minä olen?
Voitte vaikka veikata?
nimimerkki "äärimmäisen salaperäinen anonyymihenkilö"
En osaa arvata, mutta tiedän: Olet äärimmäisen salaperäinen anonyymihenkilö! Sehän sinä olet. Ja olen samaa mieltä siitä mitä sanot. Muutan herkästi mielipiteitäni. Jos joku sanoo jotain järjellistä, mikä tuntuu mahdolliselta, olen heti samaa mieltä. Mieliä minulla on useita, kuin mekkoja vaatehuoneessa. Usein sieltä löytyy sopiva kulloiseenkin tilanteeseen. Ja kun oikein ajattelen, kovasti pinnistellen, niin nyt alkaa tuntua, että niinhän se on. Ihminen, me kaikki ihmiset, emme ole arvattavissa, sillä joka hetki muutumme. Emme aina tiedä edes kuka itse olemme. Minä ainakaan en tiedä. Olen eksynyt itsestäni. Ei sillä väliä. Olla joku toinen voi hyvinkin olla hyvä ratkaisu. Kuka sinä olet? Saat olla ihan kuka tahansa, tykkään sinusta, kun kirjoitat niin kauniisti ja hyvin. Minulla ei ole minuutta. Sinulla sitä on.
Veikkaan: olet Schnur, Iines, mikis, Tapsa, Riku, Kirjailijatar, Marjatta, Mustis tai Anonyymi. Tai olet kaikki nämä yhdessä! Terveisin Liisu
Veikkauksesi, yksi risti kaksi markat miljoonaksi, osui kutkuttavan tarkasti keskelle napaa. Tuli Napakymppi. Muutenkin filosofoit minun mielestäni samalla tavalla kuin auch me. Tai tämä on vain mielipiteeni, jonka voin vaihtaa, jos et tykkää siitä. Voin vaihtaa sen vaikka vähän käytettyyn pipoon, joka on vielä lämmin ja haisee hiuksille. Tai johonkin muuhun mitä sulla sattuu oleen? Ei sen niin väliä ole.
nimimerkki "eksistentialismikin on humbuukia"
Terve, mikis! Ja kaikki yhdessä, rohkaisijat!
Saan uutta tuulta myllyyni!
Tuulella käyvä kahvimylly? Ken sellaisen keksii, saa nooooobelin palkinnon. Ja kausikortin MatSkPs-HIFKJÄS salibanypeleihin kaudeksi 2017-2039. Ja Muumimukin. Ja tietysti myös osaanottomme.
nimimerkki "kaikella kunnioituksella kaikkia kohtaan"
Liisu, kai tähän voi vielä kommentoida? Luen nyt Karhunkiveä ja tykkään, tykkään, tykkään lukemastani tähän saakka: olen nyt melkein puolessavälissä. Ei se ole helppo eikä kevyt kirja, varsinkaan sisällöltään, mutta sitä lukee juuri noin kuin kirjoituksen alussa kuvaat: samalla kielellisen ilmaisun pysäyttämänä ja vangitsemana, samalla odottaen ja jännittäen tulevia tapahtumia. Mainitsin tuon yhden kohdan, joka sai minut kiinnostumaan kirjasta erityisesti, ja vaikka se, millainen Lauri on ja kaikki siihen liittyvät kysymymykset ovatkin mulle läheisiä, kokonaisuus on tässä kuitenkin tärkeämpi ja mielenkiintoisempi. monitahoinen teksti tarjoaa useita tarttumapintoja. Mutta (jos sopii) palaan tähän vielä sitten kun olen lukenut kirjan kokonaan.
Ps. Humbuuki-filosofi, mielipiteen vaihtaminen vähän käytettyyn pipoon voisi olla välillä hyväksi itse kullekin! Etenkin kylmällä säällä.
Sain Karhunkiven luetuksi eilen. Se oli minun mittapuullani nopealukuinen kirja, ja vaikka totesinkin, ettei ollut mitenkään kevyttä, niin ei toisaalta myöskään yhtään raskassoutuista tai puuduttavaa lukemista. Mielenkiinto pysyi yllä ja motivaatio jatkaa viimeiselle sivulle asti säilyi hyvin jopa tällaisella keskittymishäiriöisellä lukijalla, jonka viime vuosien saldo on enemmän keskenjääneitä kuin loppuun saakka luettuja kirjoja. Mitään ihan näin uutta en ole aikoihin edes kokeillut: olen jotenkin jämähtänyt ns. klassikoihin, joista mulla on vielä niin järkyttävä määrä lukematta, että niissä riittää (ainakin tällä vauhdilla ja tarmolla) sarkaa loppuelämäksi. Tyhmän kaavamaista ajattelua toisaalta: eiväthän vanha ja uusi sulje toisiaan pois. Musiikin suhteen olen joustavampi.
Tähän tartuin esittelysi ansiosta, kiitos siitä, Liisu. Tuntui kivalta lukea jotain, joka heijastaa tätä aikaa ja sen asioita, vaikka toki siinä oli ikuisuusaiheitakin niin kuin kai hyvässä teoksessa aina. Teksti oli sopivan ilmavaa ja runollista, ei liikaa, se pysyi hyvin tasapainossa realistisen kerronnan kanssa, samoin kuin henkisten asioiden kuvaus fyysisyyden kuvauksen kanssa. Noita kolmea esiin nostamaasi "päähenkilöä" (Lasse, Lauri, Luonto) ja näiden taistelua pehmentää feminiininen kolmikko,äiti ja tyttäret, ja henkilöiden suhteet toisiinsa muodostavat toimivan kokonaisuuden, jota on mielenkiintoista seurata. Ilman Lauria asetema ei ehkä olisi riittänyt pitämään mielenkiintoani yllä: Laurin ongelmaisuus tekee niin ison särön tähän muuten aika onnelliseen perheeseen, jolla olisi toki tavanomaiset huolensa muutenkin, muttei ehkä mitään, mikä ravistelisi koko olemassaoloa ja murtaisi kulissit. Vanhempien suhde on kadehdittavan tasapainoinen ja hyvä. Kummallakin on työnsä, koti, lapset, kaikki menee enemmän tai vähemmän odotusten mukaan. Sitten on Lauri, joka on kuin luonnonvoima: arvaamaton, ennakoimaton ja hallitsematon.
Tykkäsin erityisesti siitä, että Lauri on kirjassa "sinä": suora puhuttelu tekee hänestä merkityksellisemmän ja tärkeämmän ja esineellistää vähemmän kuin jos häneen viitattaisiin kolmannessa persoonassa. Minulle tuli jokin hämärä mielleyhtymä yhden suomalaisen runoilijan teksteihin, mutta niiden lukemisesta on aikaa, joten ehkä mielikuvani ovat vääriä: joka tapauksessa tuo puhuttelu ja vanhemman huoli ja kärsimys lapsen vaikeuksien takia toivat hänet mieleeni.
Tasapaino tai sen hakeminen ja jonkinlainen dialektisuus (?) olivat mulle keskeisiä asioita tässä kirjassa. Vertaan esim. Eevan vanhempia ja perhetilannetta väkisinkin Laurin perheeseen, miten vastakohtaisia ne ovat, vaikka pointti lienee se, ettei kumpikaan saa yhteiskunnalta tarvitsemaansa tukea. Kuitenkin Laurin vanhemmat, erityisesti isä,nousee tässä asetelmassa merkilliseen rooliin: hän on samanaikaisesti sekä riittämätön että melkein yli-inhimillisesti suoriutuva. (Mietin mihin oma pinnani venyisi vastaavassa tilanteessa, ja luulen, ettei se riittäisi kovinkaan pitkälle. Olen enemmän Lauri kuin Lasse, valitettavasti. ) Laurille aggressiivisuus ja väkivalta tuntuvat olevan keinoja yrittää hallita - huono sana, sillä en tarkoita diktaattorimaista hallitsemista vaan ylipäänsä asioiden ja tapahtumien kaoottisuuden jäsentämistä. Isä on kai ymmärtänyt tämän koska ei koeta kitkeä kiinnostusta väkivaltapeleihin, aseisiin ym. vaan ennemminkin tukee noita kiinnostuksenkohteita ja koettaa suunnata kiinnostusta turvallisesti.
Lukaisin Iineksen mainitseman Hesarin arvostelun ja siinä sanottiin aika ovelasti ja osuvasti tuosta kirjassa esitetystä väkivallasta, ajatuksena se, että eniten ahdistusta aiheuttavat ne kohdat, joissa kuvataan yhteiskunnan koneiston taholta tukea tarvitseviin kohdistuvaa väkivaltaa. Ditto ja amen.
Voi Liisu, miten todella hyvä ja paneutunut kirjoitus Vesa Haapalan romaanista! Sain juuri kirjan luettua ja aloin jo kirjoittaa postausta omista tunnelmistani, mutta päätinkin lukea ensin, mitä kirjasta on muualla kirjoitettu. Nyt tuli rimakauhu. Osaanko edes kirjoittaa tavalla, minkä tämä kirja ansaitsee?
Olen hyvin surullisessa mielentilassa, kirjan kauneuden ja sen ongelmien mykistämänä.
Helsingin Sanomien jutussa huomioidaan hyvin kirjan yhteiskunnallinen sanoma.
Katson vielä, mitä muualta löytyy ja kuuntelen tuon laulun. Tiedän jo etukäteen, että itkuksi menee, hyvää tekeväksi itkuksi.
Pakkohan tästä on kirjoittaa...
Lähetä kommentti