ALASTON TOTUUS (elämää osa 3/3 )

Jos olet sattumalta nähnyt kadulla naisen, joka onnellinen hymy huulilla työntää lastenrattaita, voi olla, että se olen minä. Ehkä olet pannut merkille hänessä jotain tuttua, jonka perusteella yhdistät hänet Brunoon, mieheen, josta oli joku aika sitten puhetta? Jos, niin voin sanoa: Olet oikeassa. Olen nimittäin hänen vaimonsa, Emma Kalvman, os. Kuttu. Voisimme sanoa: Hauska tavata!

Oikeastaan - pitää heti korjata - en tunne itseäni enää vaimoksi. Siitä on jo aikaa, kun Bruno lähti toisen naisen mukaan, eikä häntä ole sen jälkeen näkynyt. Nykyisin olen yksinäinen nainen, jolla on kuin kohtalon oikusta lapsi. Vieläpä oma lapsi, sillä se on lain ja asetusten mukaan minun huostaani uskottu. Minun tehtäväni on kasvattaa hänet, tämä kultajyvänen josta olen ylpeä, aikuiseksi. Luoja tietää, miten tärkeäksi koen tehtäväni. Sillä lapsesta, jota rakastetaan, tulee harvoin murhamies tai muuten epäonnistunut yksilö, rakkaus on se elementti, jota pienokaiset tarvitsevat. Siitä he elävät ja imevät itseensä uutta rakkautta yhtä tehokkaasti kuin mehiläiset keräävät hunajaa, josta tosin harvoin saavat itse nauttia, sillä suurin osa heidän työnsä tuloksesta, samoin kuin rakkaudesta, leviää toisten iloksi ja hyödyksi.

On yksi asia, joka minua heikkoina hetkinä häiritsee, joskus jopa viiltää sisuksia. Se liittyy elämään Brunon lähdön jälkeen, sen seurauksiin. Sitä kautta myös tähän lapseen. Jos kerron siitä, se saattaisi helpottaa oloa. Tiedän, minusta puhutaan sekä hyvää että pahaa, niin kuin yleensä hmisistä puhutaan. Niistä puheista ei kannata välittää. Ne ovat vain tuulikanteleen soittoa. Ihmiset puhuvat omia näkemyksiään asioista pukemalla ne itsensä kaltaisiin vaatteisiin, kaikenlaiset rievutkin kelpaavat puheiden peitoksi.

Alaston totuus minun ja tämän lapsen kohdalla on, että minulla oli sormet pelissä, joka tähän hetkeen johti. Luoja antakoon sen minulle anteeksi, jos katsoo sen pahaksi.

Tuossa maalauksessa, joka on seinälle ripustettu, näen itseni. Soikea pää vinossa, ruumiinosat perusmuotoja, kaikin tavoin abstrakti olio, vähän omituinen. Kaikki oleellinen minusta on siinä kuvattu. Mutta vaikka vaikutankin yksioikoiselta, jollainen olin varsinkin sen jälkeen kun Bruno oli elämästäni poistunut, ei minusta rakkaus ole minnekään kadonnut. Se seurasi ensin Brunoa ajatuksina ja kaipauksena, ja siirtyi hänestä lapseen, jota työntelen päivittäin ulkosalla, valon hitaan tulvan alla.

Ulkosalla, valon hitaan tulvan alla! Siinä sanoja, joista saan voimaa. Se on kauniisti sanottu. Luin sen eräästä kirjasta, ja se painui heti mieleeni.

Kaipaat ehkä selitystä nykyiseen olotilaani. Mietin, kuinka sen voisi muutamalla sanalla kertoa kun siihen sisältyy monta eri maailmaa!

Voin yrittää. Mutta jos jotain jää uupumaan, saat sen itse lisätä.

Ensimmäinen maailma: Bruno ja minä. Bruno kaipasi vapautta. Minä kaipasin lasta. Kumpikin epäonnistui toiveissaan. Bruno koki itsensä vangiksi. Minä en saanut kokea synnyttämisen onnea. Syy oli minussa. Se    paljastui karvaana, kun tartuin riuskoin ottein asioihin, jotka näyttivät kulkevan väärää latua.

Jaksatko kuunnella?

No. Toinen oli Brunon maailma. Bruno oli onneton. Hän kaipasi vapautta. Olin este hänen villille tahdolleen ja mielikuvitukselleen. Näin hänen ilmeistään, että olin hänelle vain vanginvartija. Ja että hän kärsi. Vapaus pakeni häntä, vaikka hän yritti sen saavuttaa. Hän yritti etsiä ratkaisua omalla tavallaan. Kun se ei onnistunut, hän pettymystä purkaakseen rankaisi siitä minua. Käytti minua hyväkseen. Hän kehitti oman tapansa ärsyttää. Hän tiesi toiveeni. Niinpä hän usein täytti asiaan kuuluvat aviomiehen tehtävät tunnollisesti, mutta öisin. Hän valitsi tarkkaan ajan. Juuri, kun olin jo syvässä, ihanassa unessa, jossa pikku veitikkaiset temmelsivät ympärilläni ja kuulin huutoja, äiti, äiti! Bruno tökkäsi minut hereille, törmäsi päälle ja alkoi rajusti syöksynsä sisääni tiuhassa tahdissa, hengitti kiivaasti, huohotti, voi sitä menoa, odotin hetkeä jolloin kaikki hiljeni ja Bruno vavahteli ja hänen suustaan kuului syvä, tyytyväinen huokaisu. Sen jälkeen hän irrotti itsensä minusta ja makasi selällään vähän aikaa voipuneen, mutta onnellisen näköisenä. Bruno kulta!

Ei, ei se paha ollut, ei ollenkaan. Enkä minä valita. Välillä se tuntui oikein mukavalta, ja ne olivat tärkeitä, hyviä hetkiä elämässämme. Tosin ilman tuloksia. Bruno oli edelleen vankilassaan. Olimme edelleen lapsettomia. 

Kun tämän oivalsin, aloitin tositoimet. Tajusin, että oli olemassa myös kolmas maailma: Toiset ihmiset.

Bruno kärsi yksinäisyydestä. Yritin houkutella häntä olemaan läsnä kun kutsuin naisystäviäni päiväkahville. Ihania ihmisiä, virkanaisia, osa edustusvaimoja, kaikki hyvätapaisia, kauniisti käyttäytyviä ja ystävällisiä, eräs heistä erityisen herttainen.

Bruno suostui pyyntööni. Ei mennytkään istumaan huoneeseensa yksin, niin kuin tavallisesti, vaan tuli joukkoomme. Mitä siitä seurasi, kehtaanko edes kertoa... No. Totuus esiin!

Kokemattomana osallistujana naisten yhdessäoloon, Bruno ei näyttänyt alkuunkaan tajuavan miten tarkan, näkymättömän kaavan mukaan naisten kutsuissa kahvipöydän ympärillä istutaan. Tai sitten hän käyttäytyi tahallaan niin kuin hänelle ei olisi koskaan opetettu alkeellisimpiakaan pöytätapoja! Hän keikutteli tuolia ja röhnötti puoli ruumista pöydällä, jalat ilmassa, vaikka yleisesti tiedetään, että oikeaoppisesti vain käsi saa olla rannetta myöten kupin tai lautasen vieressä kahvi- tai ruokapöydässä. Siitä nämä naiset olivat erityisen tarkkoja. Bruno parka. Kuin huomiota saadakseen hän heitteli sopimattomia vitsejä kesken toisten puheita, ja kun kukaan muu kuin hän itse ei avannut suutaan nauruun, ei edes hymyillyt, hän alkoi muljautella silmiään ja osoitteli sormellaan yhtä naista kerrallaan ja lateli hänestä totuuksia, joita ei missään nimessä olisi saanut ääneen sanoa. Kun päät alkoivat vetäytyä taaksepäin tuoleissa, kauhistuneina kuin viljankorret pellossa tuulen painamina, hän vaan lisäsi vauhtia, ja alkoi sitten kaivaa nenäänsä, räkiä ja sylkäisi kuppiinsa - luojan kiitos, omaansa - mutta siinä vaiheessa, kun hän vasta oikein innostui saamastaan huomiosta, hän alkoi kiroilla ääneen ja noitua. Helvetti. Sitä, minä en enää kestänyt! Jotkut naisista nousivat pöydästä ja vedoten kiireisiinsä alkoivat mielenosoituksellisesti poistua. Vain rohkeimmat jäivät paikoilleen. Ehkä heitä viehätti Brunon alkeellinen, brutaali käyttäyminen, ehkä se oli heistä eksoottista. Minä seurasin tapahtumia kuin hypnoosissa. Ihmettelin Brunon rohkeutta. Hän oli kuin talven navetassa ollut vasikka, joka keväällä laskettiin laitumelle ja joka heitteli takajalkojaan vapauden huumassa. Tai ehkä hän humaltui niistä naisista? He olivat kaikki hienosti pukeutuneita, hyvän hajuisia, kampaajalla käyneitä daameja.

Jaksatko vielä kuunnella?

No hyvä. Oli miten oli, kestin sen vierailun. Mutta kun viimeinenkin vieras oli poistunut, huokaisin helpotuksesta. Bruno oli vieläkin vauhdissa. Kuin loppukaneetiksi hän teki tempun, joka minun oli vaikea sulattaa. Oliko hän tullut hulluksi! Minun rakas Brunoni. Sen sijaan että olisi mennyt WC:hen hän käveli kiirettä pitämättä hitain askelin suoraan kohti olohuoneen nurkkaa, siinä seisovan suuren viuhkapalmun luo, avasi housunsa halkion ja alkoi pissata lorottaa kukkaruukkuun. Ehkä hän tarkoitti ohjata kaiken virtsansa kasvin hyväksi - se olisi ollut hyvä asia, olin unohtanut sen kastella - mutta kun hän ovela ilme kasvoilla kurkki koko ajan olkansa yli minua, virtsasuihku lenteli holtittomasti sinne tänne, ja pian koko lattia lainehti hänen kustaan.

Peitin käsillä kasvoni. Purskahdin itkuun. Ehkä se oli oikea tapa osoittaa pahaa mieltä. Joka tapauksessa, kun tiirailin sormien välistä Brunoa, hän näytti minusta katuvalta. Ja eikös mitä, hämmästyin. Hän haki siivouskomerosta luutun ja alkoi itse kuivata lattiaa. Niin nöyrältä ja puuhakkaalta hän näytti siinä jalat harallaan takaperin kulkiessaan, käsillään luuttua lattiaa pitkin vetäen, että sitä näkyä en koskaan unohda! Harmi suli hetkessä minusta, ja minun oli pakko mennä kiittämään ja ottamaan häntä kaulasta.

Myötä- ja vastoinkäymisissä pitäkää yhtä, pappi sanoi kun meidät vihittiin. Muistan sen kyllä. Otin sen todesta. En halunnut rikkoa papin sanoja. Rakastin edelleen Brunoa, niin uskon, mutta jos olen rehellinen, sen vierailun jälkeen aloin suunnitella, miten pääsisin eroon hänestä. En itseni takia, vaan hänen itsensä takia. Sillä hänellä täytyi olla painava taakka mielessä, jota purkaakseen hän käyttäytyi niin kuin kerroin, ja vei minulta kaikki ystävänaiset yhtenä humauksena samana iltana. Sen jälkeen en ole kuullut heistä enää mitään. En minä heitä sure. Suren Brunoa ja itseäni.

Luoja antakoon minulle anteeksi. En tunne itseäni pahaksi. Ja olen sitä mieltä, että olemme kaikki ihmiset syntyneet samanlaisen nahkan sisään ja meillä on kaikilla sama kohtalo, kuolema. Näin puhui - ei pappi - vaan Duarte eräässä kirjassa, ja se jäi mieleen. Olen samaa mieltä, mutta siitä huolimatta kehittelin, kieltämättä kavalaa, mutta tarpeellista, suunnitelmaani ja sain sen valmiiksi. Ei siihen tarvittu kohtaloa, ei toisen tappamista, eikä muitakaan konnankoukkuja. Sillä minä ajattelen aina Brunon parasta. Bruno rakasti naisia. Varsinkin sellaisia hepsankeikkoja. Iloisia, tanssivia, kevytkenkäisiä, ei raskaissa saappaissa käveleviä, maailman murheita selässään kantavia. Yksi sellainen minulla oli tiedossa. Otin häneen yhteyttä. Kutsuin häntä käymään, ja hän tuli. Tuo naikkonen.

Bruno istui alushousuissa ohuoneessa ja leikkasi varpaankynsiä, minä hääräilin keittiössä, kun ovikello soi.

- Käytkö kulta avaamassa? Minulla on kädet taikinassa! hihkaisin Brunolle.

Kuulin, kun Bruno ähkäisi ja meni pahaa aavistamatta avaamaan ovea. Kurkistelin keittiönoven raosta. Vau, mikä ilmestys purskahti esiin! Solakka, lyhytkavuinen, mutta sievähkö ruskeaverikko. Sopivan kokoinen, täsmälleen Brunon mittainen, saattoi olla pari senttiä lyhyempikin. Miten hurmaava mekko, mitkä korut! Entä tuoksu? Sekin hur-maa- va!

Olin iloinen Brunon puolesta. Hänkin oli selvästi ilahtunut. Ja kun naisen kasvoille lehahti veikeä hymy joka asettui hänen kirkkaille huulilleen, jotka peittivät silloin tällöin vilahtavia pieniä, teräviä hampaita, Brunokin avasi suunsa ja näytti omat leveät, vähän kellertävät purukalunsa. Jännittikö häntä? Ei näyttänyt siltä, ellei lasketa mukaan pieniä värähdyksiä polvissa ja hänen hiukan hankalalta näyttävää kävelyään, kun hän urhoollisesti johdatti vieraan peremmälle ja pyysi tätä istumaan omaan tuoliinsa, joka oli ehdottomasti paras paikka koko huoneessa, ellei, Brunon mukaan, koko maailmassa!

Vieläkö jaksat kuunnella? Huolissani. Tästä tuleekin pitkä tarina.

No. Jatkan.  Hermostuneena kynnenpalasista lattialla, vai huomasiko hän olevansa pelkissä alushousuissa, Bruno vilahti pois näkyvistä, mutta tuli pian takaisin puku päällä, lankatut kengät jalassa ja veti tuolin, jossa minulla oli tapana istua, lähelle vierasta ja alkoi ihaillen tuijottaa naista. Seurasin salaa ovenraosta, mutta kun kaikki näytti sujuvan hyvin, jatkoin töitäni, vaikka kyllä minua kieltämättä jännitti.

Ehkä se oli sitä kuuluisaa rakkautta ensi silmäyksellä, en tiedä. Mutta hyvin he tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa. Vedin pullat uunista, keitin kahvia. Puheenporinasta kuulin että he olivat päässeet samalle aaltopituudelle. Välillä kuului ohutta, kilahtelevaa, välillä tummaa, hohottavaa naurua. Valehtelen, jos jätän sanomatta, että tunsin kateutta. Miksei meillä Brunon kanssa ollut enää noin iloista ja luontevaa yhteisoloa?

En halunnut heitä häiritä, tiesin, että tilanne, jonka olin järjestänyt, saattoi olla siunaukseksi meille kaikille. Lopulta pakotin kuitenkin itseni menemään heidän seuraansa (se oli vaikeaa sillä jo siinä vaiheessa minulle tuli äkkiä ikävä Brunoa). Sain pidätellä tunteitani kun huomasin että he istuivat jo polvet kiinni toisissaan, viittä vaille etteivät ne kolahdelleet yhteen kun he liikahtelivat kohti toisiaan. Katoin kahvit pöydälle tuoreen, lämpimän pullan kanssa. Siinä me sitten istuttiin, kaikki kolme.

He pitivät silmäpeliä Nainen oli siinä taitava, Brunolle se oli uutta. Kokemattoman tuntuisesti hän räpsytteli silmiään, mutta hampaat oli hänellä koko ajan näkyvissä.

Siitä se alkoi. Mutta nyt, arvaan, tämä ottaa  liikaa voimillesi. Haluatko kuulla loputkin? 

Hyvä on. Mutta tätä loppua on vaikea kertoa. Minua itkettää kun ajattelenkin myöhempiä vaiheita. Jospa kuittaan ne lyhyesti, panen silmät kiinni ja luettelen. Se tuntuu helpommalta. Näin se meni:

Suunnitelma onnistui. Brunolla alkoi olla joka ilta menoa. Mukaan ei minua tarvittu. Ja kun hän tuli kotiin, se tapahtui usein vasta aamulla. Ei selityksiä, enkä minä niitä vaatinut. Mutta siinä vaiheessa kun Bruno ei tunnut kotiin ollenkaan, olin heikoilla. Itkeä tihrustelin joka aamu ja ilta. Joskus keskellä päivääkin vedet tulvahtivat silmiini. Koetin olla urhoollinen. Ajattelin, että nyt Bruno on onnellinen. Se ajatus auttoi. Sitähän olin aina toivonut.

- Mutta se lapsi? hihkaiset hätääntyneenä. Sinähän lupasit kertoa!

Niin. Oikeassa olet. Se onkin asia joka tekee tästä jutusta samalla sekä onnellisen että onnettoman. Mitä tapahtui? Pitää vähän miettiä ja selvittää päätä, joka on kuin myllätty perunapelto. Mutta katsopa, tuossa se istuu tuolilla ja tuijottaa meitä sinisillä silmillään, pikku kulta! Onhan söpö! Uu,uu!... Tsä, tsä tsää! No nyt se nauraa. Ihanaa! Kohta onkin sen ruoka-aika. Se on puolitoistavuotias, osaa jo kävellä. Mieluiten se istuu sylissä.

Jatkan. Pyynnöstäsi. Tänään on kulunut päivälleen kolme viikkoa siitä, kun eräs tuttu nainen tuli luokseni ja kertoi nähneensä Brunon Pietarsaaressa. Siellä se oli tepastellut kadulla, hoiperrellut humalassa ja laulanut jotain renkutusta. Hän oli kysellyt Brunolta kuulumisia, mutta ei ollut saanut paljon selvää sen puheesta. Kovin oli kiroillut ja noitunut tämän maailma pahuutta. Jotain se oli myös mökeltänyt petollisista naisista, mutta ei ollut maininnut mitään nimiä.

Eräs toinen nainen, jonka anoppi asuu Pietarsaaressa, tiesi että Bruno oli elänyt siellä yhdessä jonkun epämääräisen naisen kanssa, ja että nainen oli synnyttänyt hänelle terveen lapsen, mutta jättänyt sen Brunolle muistoksi ja kadonnut omille teilleen. Epäiltiin, nainen kertoi, että tämä hutsake oli mennyt Ruotsiin, sillä oli miehiä joka puolella. Vauvaa  se ei ollut ottanut mukaansa, kukapa mies sellaista tuliaista haluaisi. Vauva oli jäänyt muistoksi Brunolle. Brunolle se oli isku. Ei hän pystynyt lasta hoitamaan, varsinkaan kun hän oli alkanut etsiä lohdutusta viinasta. Lapsi, joka oli tyttö, oli sijoitettu lastenkotiin jonnekin Pohjanmaalle.

Tämän kuultuani, itkettyäni ainakin kaksi vuorokautta, päätin ryhtyä toimenpiteisiin. Matkustin Vaasaan saadakseni maistraatista käsiini jotain papereita Brunosta ja siitä naisesta. Ei sieltä mitään löytynyt. Menin bussilla Pietarsaareen. Brunoa en löytänyt, mutta sen sain selville, mihin lastenkotiin lapsi oli sijoitettu. Sieltä tämä söpöläinen, rakas kullanmuruni löytyi! Orvokki, on hänen nimensä. Adoptoin Orvokin itselleni. Siinä minua auttoi vihkitodistus, jolla osoitin olevani Brunon virallinen vaimo. Lapsi sai kodin! Kaikki olivat iloisia. Olihan siinä jotain lain kiemuroita, joitten takia jouduin odottelemaan. Olin jo menettää toivoni. Mutta sen kaiken haluan pois mielestäni. Nyt olen onnellinen äiti!

Ajatella! Elämäni on saanut täyttymyksen! Kiitän siitä Brunoa ja sitä naikkosta, vaikka hän oli kohdellut Brunoa huonosti ja hylännyt lapsensa.

Me rakastamme toisiamme, Orvokki ja minä. Syvällä, jossain mielen pohjalla odotan vielä Brunoakin kotiin. Näen hänestä joskus unta. Mehän olemme edelleen naimisissa. En ole hakenut avioeroa. Orvokille olen iltasatuna kertonut hänen isästään. Eihän Orvokki vielä ymmärrä, mutta osaa hän hymyillä!

Eilen oli ihana hetki! Orvokki tapailee jo sanoja, hän osoitti pikku sormellaan minua ja hänen suustaan tuli ihan selvästi ÄT! Sehän tarkoittaa äitiä. Arvaapa, miltä minusta tuntui!

Kiitos, kun jaksoit kuunnella! 

(Videossa näytetään osa (n. 4min) Igor Stravinskin Kevätuhrista, joka on baletti- ja orkesterimusiikkia  Tälle sävellykselle buuattiin sen ensiesityksissä, ja baletti siitä aiheutti mellakoita, mutta nykyisin se on maailmakuulu klassisen musiikin teos, yksi kolmesta suosituimmasta Stravinskin sävellyksistä. Tämän baletin koreografia, josta osaa voit nyt katsella on tehnyt: Maurice Béjart.  Video: Kanál uživatele Chlap77 )

Kannattaa katsoa! Siinäkin on samaa alastonta totuutta niin kuin elämässä yleensä on, vaikkei siitä mielellään puhuta. Aina löytyy joku, joka on sopiva uhri, aina joku tai joitakin, jotka ovat valmiita vainoamaan sopivaksi valittua uhria itselleen iloksi ja hyödyksi.

              (Esitys muuttuu näytön kokoiseksi jos näppäisee kuvaa ja  sen oikeaan nurkkaan ilmestyvää pientä neliötä. )