"Dies
iræ, dies illa, dies tribulationis et angustiæ, dies calamitatis et
miseriæ, dies tenebrarum et caliginis, dies nebulæ et turbinis,
dies tubæ et clangoris super civitates munitas et super angulos
excelsos." ***
Rotat
tulivat kolmantena yönä. Se
oli yö, jolloin äiti kuoli.
Minut oli jätetty yksin, ja se ei ole
oikein. Itkin vuolaasti, niin kauan kuin jaksoin. Oli tapahtunut
jotain sellaista mitä en ymmärtänyt. Olin neljätoistavuotias. Eikö
neljätoistavuotias ole vielä melkein lapsi? Minä ainakin olin.
Olin lapsi joka rakasti äitiään, ainoaa ystäväänsä,
yli kaiken.
Aina
kun olin kuunnellut luokkatovereita, heidän puheitaan, suuri osa
heistä tuntui vihaavan äitiään.
"Se
on inhottava!" "Epäluuloinen". "Se on kuin
vanginvartija". "Sekaantuu asioihini." "Kieltää
hauskanpidon". "Vahtii". "Määräilee".
"Haukkuu ja nuuskii". "Joutaisi kuolla!".
En
ymmärtänyt. Minun äiti ei ollut sellainen. Hän oli ainoa ihminen
johon luotin. Ainoa, joka oli vilpittömän iloinen, jos joku asia
meni minulla hyvin, ja ainoa, joka suri ja lohdutti, jos minulla meni
huonosti. Hän ei kiusannut minua koskaan.
Vihasin niitä luokkatovereita, jotka istuivat kuin tatit
tunnilla, kuiskuttelivat toisilleen ja lähettelivät paperilappuja.
Usein ne vilkaisivat minuun vino ja ilkeä, salaperäinen ilme
kasvoillaan sen näköisinä kuin minä olisin pahin ääliö maan päällä,
niin kuin tunsin olevanikin.
He nauttivat siitä kun olin
puolustuskyvytön. Ainoa mitä saatoin tehdä, oli olla katsomatta
heidän suuntaansa. Painoin pään pulpettiin ja suojasin käsillä kasvoja, etteivät he näkisi, miten pidätin itkua. Sitä iloa en halunnut niille suoda.
Joskus myöhemmin ajattelin että ne olivat kuin
rottia, jotka nakersivat itsetuntoani.
Parasta
äidin kuolemassa oli varmaan se, ettei minun tarvinnut mennä
kokonaiseen viikkoon kouluun. Jos äiti olisi ollut elossa, olisin
nauttinut siitä. Mutta asua yksin talossa, jossa on kaksi ovea, joita täytyy koko ajan vahtia onko muistanut ne lukita, ei ole
helppoa. Ja minulla oli äitiä ikävä. Virheeni oli siinä että
olin pitänyt äitiä itsestäänselvyytenä. Ei ollut tullut
mieleenkään, että jonain yönä ambulanssi katoaisi pimeään, enkä
seuraavana aamuna löytäisi äitiä mistään.
Kahtena päivänä
ennätin käydä sairaalassa äitiä katsomassa, mutta se ei ollut
enää sama äiti. Se vain makasi silmät kiinni, jalat suorina,
liikkumatta kuin horroksessa, ei vastannut, jos kysyin jotain, ei se
edes huomannut minua. Yöt vietin yksin tyhjässä talossa, enkä
saanut unta.
Naapurin
mies oli nähnyt rotan meidän pihassa. "Sellainen suuri ja
roteva vonkale se oli, äkkiä se vilahti!", hän kertoi. En
uskonut sitä. Hän valehtelee, ajattelin. Mutta kuin
rohkaistaakseen minua uskomaan itseään mies selosti, mitä hänen
vaimolleen Raakelille oli tapahtunut.
Raakel
oli mennyt WC:hen tarkoituksella tyhjentää virtsarakkonsa. Hän oli
avannut vessanpöntön kannen ilmeisen hyväuskoisena, tarkemmin
pönttöä tutkimatta. Laskenut pikkuhousut jalastaan, ollut valmis
istumaan takaperin pöntölle, mutta kuin hetken mielijohteesta,
täysin sattumalta, melkein kuin vahingossa hän oli vilkaissut
olkansa yli taakseen ja huomannut iljettävän näyn: Iso rotta
nosti päätään pöntössä!
Sen
takaruumis oli osittain veden alla. Se oli tuijottanut Raakelin
paljasta alaruumista saaliinhimoisen näköisenä. Raakel oli
kiljaissut kauhusta ja juossut housut lepattaen, jalat täristen
miehensä luo turvaan. Tämä oli rynnännyt katsomaan. Oli kuulunut
molskahdus, mutta rottaa ei enää näkynyt.
Minä
en uskonut miestä. Olin varma, että se oli pelkkää tarua. Vasta
sitten kun Raakel itse kertoi sen minulle, kauhun jäänteet vielä
suupielissä, uskoin häntä.
Olin
pois tolaltani. Minulle tuli pakkomielle mennä yöksi makaamaan
lattialle pihaoven eteen vahtimaan ovenpielessä olevaa halkeamaa.
Jotta
en nukahtaisi, olin kontallaan mahallani. Jo pari yötä olin
viettänyt yksin talossa, samassa asennossa. En liikkunut, en syönyt
enkä juonut mitään.
Oikeastaan se oli hyvä asento. Se jotenkin
helpotti oloa. Mutta vasta kolmantena yönä korvani alkoivat erottaa
rapinaa ja nakertavaa ääntä. Se kuului seinän takaa. Tuntui että
ääni läheni ja voimistui.
Olin kauhuissani. Vihasin ja inhosin
rottia enemmän kuin mitään muuta. En ollut koskaan omin silmin
nähnyt niitä, mutta uskoin ihmisiä, heidän puheitaan. Ja olinhan
nähnyt niistä kuvia. Karheakarvaisia, luiruja tai lihavia, joka
tapauksessa aivan inhottavia olioita.
Kuu
paistoi eteisen ikkunasta ja näin itseni makaamassa lattialla täysin
aseettomana, oudossa asennossa. Toinen jalka oli osittain mahan
alla, toinen sojotti suorana. Olin kuin vastasyntynyt vasikka, joka
yrittää nousta huojuville jaloilleen.
Siinä ei ollut sinänsä
mitään ihmeellistä. Minulla on luontainen tapa nousta usein ilmaan
itseni yläpuolelle tarkkailemaan käytöstäni. Mutta nyt minua
hirvitti. Pelkäsin kamalasti mitä rotat tekisivät jos ne
murtautuisivat joukkovoimalla sisään, miten ne kohtelisivat minua.
Se oli kolmas yö yksin. Olin jo niin väsynyt ja unen puutteessa, että
olin kuin kohmeessa. Yritin nousta, muttei se onnistunut, lämähdin
takaisin lattialle. Ajattelin että tarvitsin naapurien apua, he
olivat auttaneet äitiäkin, soittaneet hänelle ambulanssin. Koetin
ujuttaa kättä ovea pitkin, että saisin sen auki. Sormet jo
hipaisivat kädensijaa, mutta eivät pystyneet avaamaan lukkoa.
Puutunut laiha käsivarsi teki tenän. Se putosi takaisin lattialle, sormet perässä.
Ei
auttanut muu kuin odottaa kuolemaa, niin minä luulin.
Jos
joku olisi silloin kysynyt , mitä minä ajattelin siinä
tilanteessa, en olisi osannut vastata. Ehkä
ajattelin äitiä ja mietin mitä hän tekisi jos olisi ollut
samassa tilanteessa. Äiti oli neuvokas ja tiesi aina, miten pitää
menetellä, oli tilanne mikä tahansa.
Ehkä minä ajattelin myös
itseäni. Tai rottia. Oli aikaa ajatella. Sitä minä ainakin mietin, mihin minä
joutuisin, jos rotat ryntäisivät kimppuuni ja pistelisivät minut
suuhunsa.
No, silloin tietysti olisin palasiksi jakautuneena rottien mahassa. Kun ne ulostaisivat, muuttuisin mullaksi.
No, silloin tietysti olisin palasiksi jakautuneena rottien mahassa. Kun ne ulostaisivat, muuttuisin mullaksi.
Mutta henkeni,
mihin se menisi? Muuttuisiko sekin mullaksi, vai nousisiko se jonain
päivänä vaikkapa kukkasena etsimään valoa ja aurinkoa? Se ei kuulostanut kovin pahalta.
Entä rotat? Ne olivat eläviä otuksia.
Entäpä jos niillä ei ollutkaan mitään pahaa mielessä. Ehkä ne
olivat juuri syöneet ja niiden mahat oli täynnä ruokaa, ja ne
olisivat hyvällä tuulella. Korkeintaan nuolisivat nahkaani.
Meistähän voisi tulla ystäviä! Kaikki on mahdollista. Tanssisimme
ja riemuitsisimme yhtenä iloisena joukkona vaikkapa olohuoneessa.
Tilaa kyllä löytyisi! Panisin levyn soimaan.
Mutta
sitten muistui mieleen äiti, joka oli sairaalassa. Ei olisi sopivaa
tanssia iloisena. Pitäisi istua vakavana ja kuunnella sitä levyä,
jota äiti aina kuunteli.
Olin
rauhoittunut. Muistaakseni nukahdin. Sen muistan aivan varmasti, että
kun heräsin johonkin aikaan aamuyöstä ja höristin korvia ja
kuuntelin, oli aivan hiljaista. Mistään ei kuulunut rapinaa eikä
nakertavia ääniä. Hyvämielisenä pääsin jotenkin kömpimään lattialta ylös
ja menin varmuuden vuoksi sänkyyn jatkamaan nukkumista. Kaikki oli
hyvin. Niin minä luulin.
Aamulla
soi ovikello. Naapurin mies seisoi oven takana vaimonsa Raakelin
kanssa. Heillä oli minulle surusanoma. Sairaalasta oli soitettu aamuyöstä. Äiti oli kuollut.
"Kaikki
nämä maailman ihmiset!" kumea ääni kuuluu korviini.
Mikä ääni? Mistä se tuli? En tiedä. Se oli jotenkin suojeleva, ja lämmin. Ei uhkaava.
Mikä ääni? Mistä se tuli? En tiedä. Se oli jotenkin suojeleva, ja lämmin. Ei uhkaava.
Ehkä
se halusi vain kertoa meille ihmisille, että yö voi muuttua
päiväksi, ja päivä voi muuttua yöksi milloin tahansa.
*** "Se päivä on vihan päivä, hädän ja ahdistuksen päivä,
onnettomuuden ja hävityksen päivä, pimeyden ja synkeyden päivä,
pilven ja sumun päivä, pasuunan äänen ja sotahuudon päivä. Se
vyöryy varustettuja kaupunkeja vastaan, korkeita torneja vastaan."
23 kommenttia:
Ensiksi ajattelin: ai jaa, taas tässä matkitaan Camus'ta ja hänen "Sivullista". Ja aika pätevästi... Mutta sitten kun siihen tuli ne rotat, ajattelin: ei, ei, ei!
Luin novellisi väärin, alusta loppuun, se pitäisi lukea lopusta alkuun. Sun symboliikkas on vahvaa. Kerran Helsingin Kauppatorilla valkoihoiset linnut, tiiroja kai, hyökkäsi kimppuuni. Huusin niille: "linnut, linnut, menkää pois!" Ja ne lensi pois, kun vähän aikaa ensin kaartelivat. Mutta samperi, kun ehdin säikähtää.
Sinun novellissasi rotat on symboleja auch, niitä sillä lailla säikähdä. Mutta jos niitä kauheesti vilisteli, totta kai niillekin huutaisi "rotat, rotat, menkää pois!"
Hmnh. Tarkoitan että hyvä novelli. Taas. Mutta kun ei Sua aina sais kehua... Nytkin etsin suurennuslasi kädessä (samalla kun toisella kädellä kaivelin tikulla hampaitani) vääriä sanoja tuossa tarinassasi. Enkä löytänyt niitä kuin vain 11 kappaletta. Joka on häkellyttävän, eli samperin vähän.
Onnea Liisulle ja Liisun tulevaisuudelle!
Kiitos, mikis!
Olet hyvä kriitikko. Niin hyvässä kuin pahassa näet jotain. Näet symboliikkaa, ja sitähän on. Mutta on myös paljon totta. Oikeastaan kaikki on tositapahtumaa mielen tasolla. Kaikelle on selityksensä. Kaikki rotat ovat tehneet tuhoa, vaikken ole koskaan edes oikeasti nähnyt niitä, kuullut vain puhuttavan.
Ps. Kun lukee kommenttejasi eri sivustoilla, ihmettelee, miten lähelle totuutta usein pääset. Sinulla on näkijän lahja. Osaat käyttää sitä oikein. Joskus toimit välittäjäaineena. Koskaan et erehdy vihanpolulle. Näet asiat oikeassa valossa. Joskus on tuntunut kuin aamuaurinko olisi noussut, kun huomaa ja on lukenut kommenttisi. (Aamuauringosta tulee AINA hyvä mieli!)
Uskaltaisinko kerto tämän...?
(miettii vähän aikaa erittäin ankaristi)
Kuulin tämän jutun kun olin pikkupoika vasta. No, kai sen sitten voi kertoa naisellekin. Minulle yks sotaveteraani nimittäin kertoi, että kun he...
"... kun me oltiin 1943 Niinisalossa upseerikurssilla. Niin siellä oli sellainen kymmenen reikäinen ulkohuussi. Niinkuin vanhoissa kansakouluissakin on. Piruttani aloin levittää sellaista huhua että 'kerran kun siellä istuin niin rotta puri mua peniksen päästä'. Älä ny, kaikki ihmettelivät. Ja minä sanoin 'ihan totta, vertakin tuli hirveesti'.Älä ny, kaikki ihmettelivät. Ja minä sanoin 'ihan totta, vertakin tuli hirveesti'... No, seuraavana päivänä kun sinne käymälään menin, kauhee kolina vaan kuului kauas. Jätkät oli nääs hakeneet metsästä riukuja ja kolistelivat niillä sitä huusin seinämiä. Ettei rotat totanoin puris heitä... Pikkasen mua hävetti." ...
Ps. Äsh. Pari lausetta toistin itseäni. Kordinaattiovirhe!
Tuuli puhaltaa nyt muuten koillisesta. Mutta hyvin heikosti. Hemmi-tätikin voisi rauhassa kävellä kartsalla kauppojen mainosikkunoita katsellen. Eikä tuuli häntä kumoon kellauttaisisi. (Ja Hilja-täti istuu yläkerran pienessä huoneessaan ja katselee ikkunasta ulos ja pelaa pasianssia. Välillä vaan nuolaiseen lusikallisen mustaherukkahilloa. Josta hän tykkää hirveesti. Ja sitten taas läpsyttelee korttejaan.)
Liisu, tämä on niin vahva ja dramaattinen kertomus, mustaa ja punaista, kuten toisaalla tästä mainitsin, että tämä mykistää voimallaan. En voi kuin ihailla taitoasi kirjoittaa dramaattista, symbolista ja raadollistakin tekstiä, joka on kuin maalaus, ehkä espanjalainen, vähän lorcamainen.
Kiitos, Iines! Taistelin tämän jutun kanssa saadakseni sen sellaiseen muotoon, että saatoin itse sen jotenkin hyväksyä. Kauan se kesti. Mutta se että sinä sen hyväksyt, sitä arvostan enemmän kuin omaa tunnettani, sillä olet asiantuntija, joka tietää mitä puhuu.
Mikis tuolla yläpuolella jo sanoo, että tässä on symboliikkaa, ja sitähän siinä on. "Rotat, rotat, menkää pois!" minun pitäisi mikiksen mielestä sanoa aina kun tuntuu kurjalta. Pala palalta olen koonnut tämän jutun, johon aiheen sain eräästä koululaisen jutusta, joka löytyi papereitteni joukosta ja oli täysin abstrakti. Sovelsin sen omiin kokemuksiini.
Nyt et enää voi kamppailla ylisuuren itsekritiikin ankarissa kourissa, sillä olen vakuuttunut siitä, että sinäkin olet varma tästä uusimmastasi. Minusta se on neron työtä. Rottapohdinta on kuin klassista Kafkaa, mutta ei jää yhtä kapeaksi vaan laajenee hienoksi humaaniksi pohdinnaksi ihmisen hauraudesta. Juuri kuvaamallasi tavalla nuori ihminen järkyttyy kun maailma lyö ensimmäisen kerran lujaa. Yritän vielä oppia jotain mestarillisesta tyylistäsi. Kiitos tästä, Liisu!
Kiitos kauniista sanoistasi, Hjalmar!
Minulla on aina, kun pitäisi kirjoittaa uusi juttu, tunne kuin seisoisin kuilun partaalla.
No miks mä sitten yleensä kirjoitan?
Ehkä se on jonkinlaista itsekidutusta. Tai sitten se on erilaisten tahtotilojen välistä kamppailua.
Sille en voi mitään, että jos ja kun luen jostain hyvää tekstiä, se innostaa ja syntyy halu yrittää koetella voiko sellaiseen pystyä kuka tahansa.
Siinä olet oikeassa että kyllä sen jotenkin vaistoaa onko tulos hyvä vai huono.
Liisu Liisu Liisukkainen, missä sinä luuraat?
Kun et enää kirjoittele näitä kamalan karmeen kivoja juttuja?
Nimimerkki: eräs Sinuun lätkähtänyt ihailijasi
Täällähän minä, mikis! Olen ollut vähän niin kuin lomalla. En ole käynyt täällä pitkään aikaan. Kiitos kommentistasi! Minulla on semmoinen tunne, että en osaa enää kirjoittaa mitään. Saa nähdä tuntuuko se siltä jatkossakin, vai onko se tunne vain tällä hetkellä. Sinun hyviä ja paljon tietoutta sisältäviä kommenttejasi luin eilen Iineksen blogissa. Hyviä kommentteja! Ihan suu loksahti. (tämä ei ole pelkkä kohteliaisuus, se on totta.)
Ei tulisi mieleenikään painostaa sinua, murtsimöykkyseni. Tiedän miten vaikeaa kirjoittaminen on, välillä mahdotonta, ei siinä mitään uutta ole. Pidä ihmeessä sadetta kun satumetsässä sataa, istu vaikka - ikään kuin linja-autopysäkillä - ison kärpässienen alla. Ja kuuntele miten sadepisarat, kalossit jalassa, lyövät sienen kattoon PAM POM POMPP PAMP POM. Kaunista, traagista, mutta enemmän kaunista on tuo musiikki.
Ps. Ei meillä ole mitään hätää niin kauan kun sinä tykkäät miehestäsi, ja minä tykkään Tarjasta. (Ei ole.)
hitsi kun mä oon kauhee romantikko. oon varmaan kilokaupalla lukenut vääriä kirjoja. ei koulussa olisi tarvinnut lukea kuin vähän luonnontieteitä ja vähän enemmän matematiikkaa... niin nyt olisi professorina Oulussa. voi hitsi. ja selittäisi uusille opiskelijoille: älkää lukeko epäillyttäviä romaaneja. tai blogeja. (piru teidät perii jos luette)
Niin, mikis. Satuahan se on tämä elämä. Lieneekö pelkkää unta. Olen oppinut sinulta sanonnan: Ei sil väliä! (tai ainakin jotenkin sinne päin).
Aika rennosti kun oppisi elämään, olisi paljon helpompi. Mutta ei ihminen paljon voi itselleen. Sitä melkein on mikä on. Tykkään ihmisistä, se on varmaan hyvä. Ihmiset kun on kivoja ja ystävällisiä yleensä, mutta on niitä keljujakin tyyppejä. Esim. kävin kerran apteekissa, kun laskin vähän leikkiä. Yritin saada sen luukku-ihmisen hymyilemään. Ei onnistunut. Se oli sellainen viileä ja kuiva ja virallinen. Se otti todesta mun leikkini. Mun piti sanoa, että se oli leikkiä. Silloin se mulkaisi minua pahalla silmällä. Sillei kierosti ja oli vielä virallisempi, sellainen kuivakas ja tyly. No, antaahan olla, ajattelin. Kyllä tuommoisen kestää, kun ei tarvitse viipyä pitkään luukulla. (Mun mies, joo. Se puhuu aina höpöjä. Silloin kun se puhuu höpöjä, tiedän että se on hyvällä tuulella.)
Minä en koskaan osaa puhua höpöjä. Siinä mielessä olen kuin tuo Sinua Apteekin luukun takaa kyyläävä, myrkkysiemeniä kylvävä akka. - Mutta asiasta johonkin muualle... Kerroit lukeneesi mun juttujani jossakin, ei sev väliä, tai mittää sil väliä on, mutta kiinnitin huomioni kaikilla kahdeksalla (sic!) hämähäkinsilmälläni huomion tuohon... rakas Vestan Neitsyt - jois näin saa sanoa, miehesi luvalla - kun "... Ihan suu loksahti." ... Siis loksahtiko se a) auki vai b) kiinni? Kysyn tätä vain ihan tilastomielessä. Entisistä tyttöystävistäni, mitä niitä nyt on ollut - ei kovin paljon (onpas! 9246) - niin 99 % heillä suus loksahti kiinni. Vain vajaalla sadalle siis se aukeni... Kysymykseni on (kiemurtelee vaivaantuneena) hieman intiimi. Mutta esitän sen silti. - Kuulutko mahd. tuohon 1 % vähemmistöön?
Kärpäsen silmillä, mikis. En oo koskaan huomannut hämähäkin silmiä, mutta kai silläkin silmät on. Hämähäkkejä meillä on aika paljon, mutta ne on kuolleita. Meillä on yhdessä huoneessa kattoikkuna, kolminkertainen lasi siinä, ja kahden ylemmän lasin välissä on legioona hämähäkin ruumiita (nimitän sitä hämähäkkien hautausmaaksi) ja kun sitä väliä ei voi avata, ne makaavat siellä kuin lasiarkussa ohuet raajat suorina. Ei mikään mieltä ylentävä näky.
Luen sinun juttusi aina kun näen sen. Sinulla on oma tyyli. Omaat kirjallisia lahjoja, (mutta ei, nyt tuli vieraita, jatkan myöhemmin)....
Jäi kesken, jatkan...
minulla menee nyt hämähäkin silmät ja kärpäsen silmät sekaisin, mitä mahdoit niistä kysyä, en muista tai tiedä. Mutta tämä jäi kesken: omaat kirjallisia lahjoja, kerrot hauskoja asioita kommenteissasi, siitä on ollut aiemminkin puhetta. Ei niinkään asiat, vaan tapa jolla kerrot, on se, joka nostaa juttusi toisten pään yläpuolelle. Paitsi yhteiskunnallisia ongelmia huomaa äkkiä kuulevansa puhetta elämästä, joka on maustettu herkullisilla yksityiskohdilla, niin että huomaakin äkkiä lukevansa pienoisnovellia.
Suun loksahtaminen auki tarkoittaa minulla yllättävää tilannetta, hämmennystä, ja käytän sitä vain tehokeinona. En usko, että sillä on mitään tekemistä prosenttien kanssa. Sen olen huomannut. Mutta senkin olen huomannut, että omilla puheillani on taipumus herättää live-elämässä puntarointia: onko tuo hullu vai mikä se on? Näen asioita eri näkökulmista kuin he itse. Se aiheuttaa levottomuutta ja väärinkäsityksiä. Joita on vaikea oikoa. Ei sevväliä! Niinhän se on.
Mielestäni sinä olet - tai tässä tapauksessa tässä kuultava potilas - olet aika normaali. Etenkin ihmiseksi. ja tässä tapauksessa potilas edelleen sinnikkäästi väitti olevansa ihminen. vartaloltaan hän sutjakka, eli siis norja, ja kaikenlisäksi vielä naaras. jota en, sitkeistä yrityksistäni huolimatta, pystynyt tarkistamaan... rimpuili niin vastaan kohhtuullisen helliä yrityksiäni sabotoiden. ja hävyttömästi puri myös mua mun sormeeni Älä ole huolissasi. potilas jakuvasti inttää kuulevansa harhoja. että joku vanhempi setä hänelle koko selittelisi asioita. Sulla on kuule hullu lääkäri. Väitti myös tämä potilas, kun vähän häntä kovistelin, että tämä 'herrasmies' sanoi minua hulluksi. Epäasiallinen diagnoosi, etenkin minusta. Toisin sanoen tämä viettiensä pyörteisiin joutunut naaraspuolinen nainen on käsittääkseni terve. Niinpä määrään että hänelle pannaan laastari oikeaan kyynärpäähän. Puolikkaan ehkäisytabletin hän voi ottaa, mutta ainoastaa aamuisin - ei iltaisi. Ja Bebantiinia voi hän sivellä pitkin kehoaan. Se nyt ei intiimeimpiäkään paikkoja hänessä enempää vaurioita kuin suihkussa käynti.
Allekirjoitus: lääke- ja suu ja kurkkutautien kirurgi Mikis Mallikas. - No noin. ... jep. Ja kassan kautta (1.07,55- €) sitten ulos. - Hyvää Päivänjatkoa.
Kiitos, Doktor!
Taudit ei nyt ihan täsmää, mutta yleisvointi onkin hyvä. : )
Uh jotenkin ahdistuin kertomuksen tunnelmasta, tyhmistä naapureista ja myös rottien puolesta vaikka eihän pikkutyttö voi pelolleen mtn... yksin jääminen lapsena on pelottavaa, aivan yhtä paljon kuin koulukin. Hylätyksi tulo äidin kuoleman myötä ilman satujen ihanaa isoäitiä, ai niin mut eikös sekin ollut kuollut:) Ihanaa kesää Liisukalle. Olen enää vähän bloggerissa, en jaksa enkä aina ehdikään.
Joo Liisu, pyytäisin anteeksi jos pystyisin, mutta en pyydä kun en pysty. Olen tekojeni summa eikä minusta voi vähentää. Jossain vaiheessa kun viinaa tiheästi ottaa menee ylikierroksille, sitten järki leikkaa kiinni, ja puhuu läpiä päähänsä. (Kuin iso reikäjuusto.)
Irja,
kirjoitin blogiisi, joka on todella hieno, kiitokset käynnistäsi täällä. Kiitos tässäkin. Thanks!
mikis,
mitä tarkoitat anteeksipyynnöllä? Minähän olen kiitollinen sinulle. Itse käyn ylikierroksilla ilman viinaakin. Liikaa innostun ja se aiheuttaa levotonta jälkeä. Sitten hävettää. Mutta eiköhän meidän, mikis, ole syytä olla sellaisia kuin olemme. Tuulihattuja tai mitä tahansa. Se että on aidosti oma itsensä tilanteessa missä tahansa on kai parempi kuin jos teeskentelisi jotain muuta.
Kiitos lukunautinnosta, vaikka vähän kyllä hirvitti lukea, koska inhoan rottia. Tiedän kyllä, että ne ovat sitkeitä taistelijoita, mutta jotenkin ne kauhistuttavat, liittyy tietysti kaikkeen siihen symboliikkaan, jota niihin liitetään ja jota sinäkin onnistuneesti käytät tässä.
Oikein ihanaa, ja rotatonta, kesää!
Kirjailijatar! Minäkin inhoan ja pelkään rottia, vaikken ole niitä edes nähnyt koskaan livenä. Mielikuvitukseen ne sentään voivat kuitenkin työntyä tarvittaessa. Jo sana: rotta, aiheuttaa puistatuksia. Rotta parka. Sitä inhotaan. Itken kaikkien puolesta, joita inhotaan. Kuitenkin ne joutuvat elämään ja kantamaan kuormansa, hoitamaan mahdolliset jälkeläisensä, vihattuina ja inhottuina. Ei mukavaa. Onneksi ainakin rotat ovat urhoollisia. Ne kuulema elävät yhdessä luteiden, torakoiden ja hyeenoiden kanssa kaikkein kauemmin maailmassa. Vain bakteerit ja basillit pystyvät samaan, ja vielä parempaankin. Ihmeellinen tämä luomakunta.
Lähetä kommentti