HELLYYTTÄ JA ARKEA

Aina, kun ajattelen ex-miestäni ja hänen sukulaisiaan, minulle tulee mieleen lehmät. Enemmän minä lehmiä kaipaan kuin yhtäkään niistä ihmisistä.

Mutta mitä tekemistä minulla on voinut olla lehmien kanssa?

Sitä ihmettelen itsekin. Siitä on jo aikaa, kun hoitelin niitä. Mutta ajatuksissani ne seuraavat minua enemmän kuin mikään muu menneisyydestä. Ne tuskin muistavat minua, mutta minä kaipaan niitä.

Nyt kaikenkarvaiset ukkelit, dementiaan sairastuneet, ovat lehmien asemasta hoidokkejani. Mutta ei se lehmävaihe hyödytön ollut. Opin siitä paljon. Se, joka osaa hoitaa lehmiä, osaa hoitaa ihmisiäkin. Kysymys on kärsivällisyydestä, eikä yksilöllisyyttäkään saa unohtaa.

Eikä ihmisillä ja eläimillä ole suurtakaan eroa, jos pohjalle mennään.

Lare, entinen mieheni, kehukseli tutustumisvaiheessa minua ja maalaistaloa, josta oli kotoisin. Totta hän puhui. Talo oli suuri ja vauras. Ja minä, kaupunkilaistyttö, hohdin varmaan hänen silmissään kuin kuusenkoriste. Olin rakkauden ja kauniiden vaatteiden perään. Korkokenkiä ja koruja rakastin. Hoitelin naamaani. Olin siihen tyytyväinen, uskoin että saan sen avulla itselleni onnen.

No, sain ainakin miehen. Ja hehkeä olen vieläkin, niin ainakin ukkelit täällä hoitotalossa antavat ymmärtää, kun syliin pyrkivät. Eivät he enää maailmanmenosta välitä, eikä turhista käskyistäkään. Aina niistä joku pyrkii puristelemaan jo hieman pullistuneita muotojani. - Soh, soh! sanon.

Mutta sen minä sanon myös, ettei ulkonäkö tee ihmistä onnelliseksi sen paremmin kuin omaisuuskaan.

Lehmät voivat parhaassa tapauksessa saada ihmisen tuntemaan, että hän on olemassa, vaikka hän niiden seurassa itse unohtaisi itsensä. Lehmän lämpöä hohkaava nahkaiho ja kostea, hamuileva turpa, josta voi odottamatta kuin hellyyden osoituksena läiskähtää kasvoille tai käsille märkä nopea nuolaisu, tekee onnellisemmaksi kuin tuhat sanaa. Niin minä sen koin.

Tuntuu että lehmä on ainoa asia, jota menneisyydestäni haikailen. Siitä muodostui mittari, jolla pystyn mittaamaan itseäni. Lehmiltä sain sitä palautetta, mitä eniten kaipasin, hellyyttä. Ihmisten taholta sitä ei herunut. Minut mitätöitiin.

Muistan kuinka nuorikkona istuskelin pirtin penkillä helmet kaulassa ja punaiset korkokengät jalassa ja yritin hymyillä saadakseni talonväen huomaamaan, että olin olemassa, vieläpä heidän joukossaan. Kenelläkään ei ollut aikaa eikä halua puhua kanssani. Jos joku vahingossa vilkaisi minua, käänsi hän kasvonsa nopeasti pois. Sivukarein katselivat kuin ulkomaan eläjää. Ei ollut yhteistä kieltä. Larea ei päivisin näkynyt, ei aina öisinkään. Oli isännän kanssa metsätöissä, saattoi olla viikkotolkulla poissa. Ja kun tuli, ei ollut juttuseuraa enää hänestäkään. Nukkui kuin tukki kotiin tultuaan. Kuorsasi öisin. Ei ollut yhteistä kieltä enää meilläkään. Tunsin itseni turhakkeeksi.

”Kyllä sinulle vielä tekemistä löytyy”. Lare sanoi. "Nuo helmet voisit ottaa pois". Siinä vaiheessa istuin vielä pirtissä nätti mekko päällä, siinä pitsikaulus. Mutta että se kaulus niitä ärsytti, sitä en älynnyt. Ei emäntä siitä minulle sanonut, mutta ei hän muutenkaan puhunut suoraan minulle, kaikki kulki Laren kautta. ”Äiti sanoo että olisi jo aika panna jotain muuta päälle”, Lare ilmoitti. ”Ei pitsit sovi arkipäivään”.

Se olikin sitten jo seuraava aamu, kun emäntä toi minulle navettatakin ja muut varusteet. Minut valjastettiin talon töihin.

Lare lähti näyttämään minulle navettaa. Antoi minulle omat vanhat kumisaappaansa, ja me mentiin peräkkäin pihan poikki. Lare esitteli paikat ja lehmät ja sen, mitä siellä navetassa ja karjakeittiössä piti tehdä. Minä vain seisoin ja tölläsin ja kuuntelin.

Se oli ikävä paikka. Siellä haisi. Ja ne lehmät olivat pelottavia. Niitä oli pitkä rivi, seitsemän lehmää, kaikilla niillä oma nimi. Muistan ne vieläkin: Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki, Mielikki, Jolla ja Onnikki.

Ne seisoivat ja mölisivät matalalla äänellä ja muljauttelivat silmiään ja tölläsivät minua. Kauhistutti, että noilleko minun pitäisi jotain tehdä.

Minulle tehtiin selväksi, että vanha emäntä oli nuorikkona taloon tultuaan herännyt joka aamu neljältä, sytyttänyt tulen hellanuuniin, keittänyt puuron ja kahvin valmiiksi niitä varten, jotka heräsivät myöhemmin, jättänyt ne hellankulmalle, että ne pysyisivät lämpiminä, ja mennyt sitten navettaan navettatakki päällä ja kumisaappaat jalassa, ihan yksin. Hoitanut lehmät, luonut lannat ja lypsänyt. Se olisi nyt minun tehtävä.

Lare lupasi olla aluksi mukana, ja olikin. Mutta sitten se yhtenä aamuna jäi nukkumaan, ja sanoi, että kyllä sinä selviät yksin, kun vaan tarpeeksi yrität. Hänen piti lähteä isänsä kanssa metsätöihin, heti, kun päivä valkeni.

Silloin minä ymmärsin, mihin minua siinä talossa tarvittiin. Navettapiiaksi.

Hoidokkini täällä hoitotalossa eivät vaadi minulta mitään. Eivät he muista asioita, mutta huomaavat kyllä minut, luulevat joskus jopa rouvakseen. ”Huomenta, vaimokulta, montako lasta meillä onkaan?” eräs heistä kysyi kohteliaasti. Kaikki he pitävät minusta. Sille osaan antaa arvoa.

Kun olin nuori, en tiennyt mitään tästä maailmasta. Purkissa kasvatettu, joku sanoi. Tykkäsin käydä tansseissa. Vietin kesää tätini luona. Siellä, lavatansseissa, se tapahtui. Kohtasin ensi rakkauden. Se olisi voinut olla kuka tahansa miehistä, jotka hakivat minua lavan toiselta reunalta, mutta Lare oli ensimmäinen joka haki minut useamman kerran. Ja hän tuli saattamaan minua kun olin pois lähdössä. Eikö se ollut selvä merkki, että hän piti minusta? Niin minä ainakin sen tulkitsin. Ja minusta se oli niin mukava asia, että katsoin tehtäväkseni pitää hänestä. Eikö se niin mene? Sellainen minua pitempi muhkea mies. Kohtelias ja käyttäytyi hyvin.

Lare sanoi olevansa maalaispoika ja asuvansa muutaman kymmenen kilometrin päässä lavasta. Hän sai minut lupaamaan, että menisin muulloinkin lavalle tanssimaan. Ja niin tapahtui, että kun tanssit oli tanssittu ja koitti syksy, Lare ilmestyi koputtelemaan kotini ovea, vaikka se oli jo junamatkan päässä. Ihmettelin. Mutta kun äiti näki hänet, oli hän pois tolaltaan. Voi, mikä mies! Pidä kiinni hänestä. Harvoin näkee noin kohteliasta ja hyvätapaista nuorta miestä! Äiti suorastaan säteili. Eikä minun tarvinut pitää Laresta kiinni. Lare piti kiinni minusta. Niinpäin se oli.

No, Lare sai puheissaan kotinsa näyttämään juuri siltä unelmien punaiselta mökiltä, jossa oli perunamaa, ja josta äiti oli usein puhunut. Hän oli onnellinen puolestani. Mutta ei se ollut mökki. Äiti erehtyi. Se oli iso talo, jonka takana oli kyllä perunapelto, mutta lisäksi siinä oli laajat viljapellot ja niityt ja metsääkin satoja hehtaareja. En minä tiennyt, kuinka suuri on hehtaari, mutta se kuulosti hyvältä.

Lare kosi minua, kysyi ensin äidiltä, siitä äiti oli mielissään. Minustakin oli jännä mennä kihloihin ja sitten naimisiin. Me ostettiin kaupungista sormukset ja yhtenä sunnuntaina mentiin käymään Laren kotona. Siitä piti tulla minunkin koti. Lare oli ainoa poika, perisi lopulta kaiken.

Oli siellä iso pirtti! Se teki minuun suurimman vaikutuksen.

Pirtin penkillä istui Laren isä ja naapurinmiehiä ja joku emäntäkin. Laren äiti hyöri ahkeraan keittiössä, kävi kyllä pikimmiten tervehtimässä, mutta ei katsonut kohti. Se vilkaisi minua sellaisella syrjäkatseella, kuin olisi pelännyt tarkempaa tarkastelemista. Samalla se kantoi pirtin pöytään kuppeja ja pullapitkoa ja kermaa ja sokeria, ja keittiöstä alkoi tulla kahvintuoksua.

Kyllä ne naapurit minua tölläsivät. Minulla oli tietysti parasta päällä, helmet kaulassa ja olin käynyt permanentissa, joten kyllä minua varmaan sietikin katsella. Lare näytti olevan minusta ylpeä. Se istui vieressäni penkillä ja tuli pöydässäkin viereen istumaan, kun juotiin kahvia.

Minua ujostutti. Yritin hymyillä, mutta ei se onnistunut. Lare näytti komealta, ja minä olin hänestä ylpeä. Hänellä oli puku päällä, niin kuin oli ollut aina silloin, kun kävi meillä kotona. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että siinä vietettiin meidän kihlajaisia. Naapurit näyttivät erilaisilta kuin sitten myöhemmin. Mutta kun oli meidän häät, niillä oli taas ne paremmat vaatteet päällänsä.

Niitä häitä en välitä muistella, kun ne päättyivät onnettomasti. Kaikki miehet olivat päissään, ja Lare oli oksentanut mustan rippipukunsa täyteen oksennusta ja räyhäsi. Ajoi lopulta kaikki vieraat koteihinsa. Mutta se oli kai siellä yleistä, että joku häiriköi. Eivät ne panneet vastaan, lähtivät ihan kiltisti.

Hääyötäkään en halua muistella. Minua kauhistutti. Lare oli hurjana ja humalassa. Se yritti tehdä jotain, mikä inhotti minua. Kyllähän minä tiesin, että se kuului asiaan, mutta silti. Onneksi en enää välitä niistä touhuista. Ja jos välittäisinkin, on minulla sentään vapaa valta valita seuralaiseni.

Siitä alkoi arki ja ne navettatyöt. Vähissäpä olivat jo Laren puheet. Eikä hän tullut viereen istumaan. Meille oli annettu oma kamari, siellä oli minun tavarat, ja siellä me nukuttiin. Iltaisin ennen nukahtamista Lare kyllä kiehnäsi minussa kiinni, oli jatkuvasti kimpussa. Ja jo aamuyöstä tuli hänen kätensä herättämään minua.

Kerran Lare vei minut maamiestalolle tanssimaan. Mutta siihen päättyikin sitten minun lentoni. En sitä silloin arvannut. Kun me siinä Laren kanssa pyörittiin, tuli tyhjä tila ympärille. Ne halusivat varmaan nähdä, miten kaupunkilaistyttö pyörähtelee. Ja kyllä minä niille näytinkin. Minulla oli sifonkihame päällä ja korkokengät jalassa ja kirkkaanpunainen silkkipusero ja minä olin oikein vauhdissa!

Lare ei tykännyt yhtään, kun kaikki pojat sen tanssin jälkeen rynnisti minua kohti. Jokainen olisi halunnut tanssia minun kanssa. Laren ilme oli synkkä, se mutristeli huuliaan ja oli vielä kotona kamarissa vihainen; käänsi selkänsä, kun ruvettiin nukkumaan.

Sen vielä muistan, kuinka minua jännitti, kun ensimmäistä kertaa jouduin menemään navettaan yksin. Vielä vähän unentokkurassa hiippailin kylmään eteiseen, otin naulasta navettatakin, joka nyt siis kuului minulle, panin kumisaappaat jalkaan, huivin päähän, sytytin pihavalon ja menin pihan poikki navetalle, avasin sen oven ja panin karjakeittiöön valot. Yksi kuhaus, kun torakat hajaantuivat ja hävisivät muuripadan ympäriltä. Minne ne katosivat? Ne olivat inhottavia. Hiiriä ja rottia inhoan vieläkin enemmän, onneksi niitä ei siellä näkynyt. Se muuripata oli oikein iso. Sen alle kuului ensin sytyttää tuli, että vesi lämpiäisi. Sitten avasin navetan sisäoven. Voi mikä höyry ja lämmin virtsan ja lannan ja lehmän haju sieltä lehahti. Olin pökertyä. Mutta kyllähän siihen hajuun vähitellen tottui.

Piti luoda lanta. Se tapahtui lapiolla ja harjalla. Se oli kovaa työtä. Lehmät ynisi ja nosteli jalkojaan ja niiden mielestä ne olisi pitänyt lypsää heti. Mutta ensin ne oli puhdistettava. Oli otettava sankoon muuripadasta lämmintä vettä ja pestävä rätillä niiden mahanaluset ja varsinkin utareet ja nännit, ja se piti tehdä huolella. Jotkut lehmät eivät tykänneet pesusta. Ne nostelivat jalkojaan vihaisina. Mutta oli pakko. Yhtään mahanaluskarvaa, eikä muutakaan likaa, saanut joutua maitoon. Se, miten puhdasta ja rasvaista maito oli, sillä mitattiin paitsi tilan arvo, lehmien arvo, lehmien hoitajan arvo ja tässä tapauksessa erikoisesti miniän arvo ja minun ihmisarvoni. Itsekin jännitin, olisiko minusta mihinkään.

Lypsämisen kohdalla näytti ensin huonolta. Mutta opin, että sitkeydellä pystyy mihin tahansa. Lopputulos oli se, että maito tuli joka vedolla kohisten ämpäriin, se ihan vaahtosi. Siitä olin mielissäni. Ja näytti että lehmätkin olivat. Ihan kuin ne olisivat alkaneet arvostaa minua. Joku niistä joskus nuolaisi minua karhealla kielellään kuin kiitokseksi, kun jakelin niille heiniä.

Ei minua muut kiittäneetkään. Isäntä joskus kävi tarkistusmatkalla navetassa, mutta pysyttelin hänestä etäällä, vierastin häntä.

Siinä talossa ei kyllä muitakaan kiitelty. Vasta jos teki jotain väärin, silloin kyllä sanottiin.

Mutta meistä lehmien kanssa tuli ystäviä. Ja joskus, kun minulla oli oikein paha mieli, ne lohduttivat minua. Varsinkin Onnikki - se oli minun lempilehmä - sen lämmintä mahaa vasten tuli monet itkut itkettyä. Se katsoi minua erikoisen lempeästi ja ynisi sillein hellästi, lohduttavasti.

Sille ei olisi saanut antaa väkirehua, kun se oli ummessa, mutta aina minä pistin sille kaksi koussillista niin kuin muillekin, kunnes se huomattiin ja minua toruttiin.

Ei emäntä minulle mitenkään ilkeä ollut. Hän ei vain huomannut minua. Hän hoiti sisähommat, ja näytti, että hänellä oli tarpeeksi tekemistä. Joskus hän vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään. Enkä minä hänelle. Parhaiten viihdyinkin navetassa. Kävin siellä kurkkaamassa usein päivälläkin. Totuin lehmiin ja ne tottuivat minuun. Joskus lauleskelin niille. Minulla on aika hyvä lauluääni. Silloin oli mukavaa, kun minä lauloin, ja lehmät kuuntelivat ja ynisivät matalalla äänellä. Ihan kuin oltaisi oltu lehmäkuoro, minä solistina.

Sitten tuli se, mistä minua syytetään.

Lapsi, jota odotin, syntyi, mutta se oli vammainen. Ja se kuoli.       

”Jumalan rangaistus”, minulle sanottiin. ”Seurausta tansseissa käymisestä ja koreilunhalusta”.

En ole varma, onko viisasta kertoa kaikkea tätä onnettomuutta. Mutta kerronpahan kuitenkin. Menetin elämänhaluni. En jaksanut aamuisin nousta sängystä. En edes navettaan jaksanut mennä. Onnikki menetti vasikkansa samoihin aikoihin. Onnikki ennätti nauttia äitiydestä vain sen verran, että nuoli vastasyntyneen, kun se jo erotettiin äidistään ja vietiin vasikkakarsinaan, joka oli toisessa päässä rakennusta. Onnikin surullinen mölinä kuului pihalle asti. Me olimme kohtalotovereita. Olisimme hyvinkin voineet lohduttaa toisiamme.

Siellä kamarissa maatessani minulle syntyi vastustamaton halu lähteä pois, paeta.

Laresta ei ollut lohduttajaksi. Juron näköisenä se kuunteli yhtenä iltana vähän aikaa, kun itkin koko elämääni ulos. Sanoin, että se saa itse mennä navettaan tai laittaa sinne äitinsä. Minä en sinne enää mene. En jaksa.

Lare kuunteli aikansa ja sanaakaan sanomatta poistui. Olisi se voinut edes päätä sipaista, ennen kuin lähti. Mutta ei. Eikä se tullut takaisin. Koko yön valvoin ja odotin. Se nukkui ilmeisesti pirtin hetekassa ja lähti äänistä päätellen äitinsä kanssa navettaan aamulla. Kuulin kun ne juttelivat eteisessä. Sitten kun ne olivat menneet, päätin, että nyt lähden. Keräsin vain vähän tavaraa mukaani, sen verran kun kassiin mahtui, ja lujahdin salaa ulos.

Ennätin juuri parahiksi maitolaiturille, kun postiauto tuli. Postipoika oli jo kerinnyt heittää lehtikäärön avoimeen laatikkoon, kun kuljettaja huomasi minut. Hän oli näreissään kun joutui pysähtymään. Mutta niin minä vaan lähdin. Uskon, ettei minua kukaan kaivannut.

Minnekä minä muualle olisin mennyt, kuin sinne, mistä olin aiemmin lähtenyt. Äiti voivotteli, ei ollut yhtään iloinen, kun tulin.

Mutta kesti monta viikkoa. ennen kuin Lare ilmestyi soittelemaan ovikelloa. Äiti oli varmaan hänelle kirjoittanut. Lare oli vihainen. Minkä häpeän olin aiheuttanut koko suvulle, häipynyt noin vain. Eivätkä naapuritkaan enää uskoneet selityksiä. Lare oli määrätty hakemaan minut takaisin suvun kunnian tähden.

En lähtenyt. En. Kerrankin olin päättäväinen. Lehmiä minulla oli ikävä. Mitään muuta en sieltä ikävöinyt.

Lehmistä olen sen jälkeenkin aina pitänyt. Joskus kun pyöräilen jonkun maalaistalon ohi ja ilmassa on hiukankin navetan hajua, vedän sitä syvään sisääni. Ja minulle tulee haikea olo. Huutelen siinä pyöränselässä istuessani ja maisemien halki kiitäessäni entisiä ystäviäni, toistelen niiden nimiä kuin mantraa:

Hoi Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki!

       Hoi Mielikki, Jolla ja Onnikkii, hoi hoiii!

Onnikki jää aina pitempään soimaan korviin.

Larea en ikävöi kuin ihan pikkuisen joskus. Lare oli alkanut lähtöni jälkeen ryypätä. Ryyppäsihän se aikaisemminkin, mutta nyt se oli lisännyt ryyppäämistä.

”Syyllinen, syyllinen!” Näen, miten he sormellaan osoittavat minua. ”Jos se sen akka ei olisi karannut, Lare jaksaisi pitää taloa tänäkin päivänä."

Nyt tämä akka elää, ja onhan noita miehiä! Tänäkin iltana on töihin meno. Ja koko yön saan vahtia mukavia yllätyksiä aiheuttavia, välillä outoja puhuvia äijiä. Aivan hellyttäviä. Minä heitä hauskutan. Minulla on sentään puhekumppaneita. Ei tarvitse olla yksin.

Joskus kutsun heitä niin kuin lehmiä, heidän omilla nimillään. Huutelen heitä syömään. Siitä he pitävät. Näyttävätpä muistavan nimensä.

Joskus hassuttelen heidän kanssaan latelemalla muistista lehmäystävieni nimiä. Lauleskelen niitä niin kuin ennen hakiessani niitä laitumelta.

      

Hoi, Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki!      

Hoi, Mielikki, Jolla, ja Onnikki, ho hoiii!

Sitä nämä miehet täällä erikoisesti arvostavat. Se on heistä mukavaa.
Joskus mietin, että vieläköhän ne elävät, lehmäystäväni.

Oi, Onnikki, Onnikki! Sinua minä eniten kaipaan! Vaikka olit lehmä, sinä olit ainoa, jolta tunsin saavani hellyyttä, silloin kun sitä eniten tarvitsin.

                                                         

                                                      If - 02 - Atom Heart Mother - Pink Floyd