PYÖRTEITÄ

Kun Iiris ja Olli rakastelivat, oli siitä oksat pois. Ennemminkin se muistutti painiottelua kuin lempeää yhdessäoloa, ja kun he hikisinä heittäytyivät erilleen hengitystä tasoittaakseen ja jäivät niille sijoilleen hetkeksi loikoilemaan syvän raukeuden vallassa, tuntui että elämä oli sillä hetkellä elämisen arvoista.

Kun Iiris ja Olli tappelivat, oli siitäkin oksat pois. Aluksi he taistelivat sanoilla, mutta kun ne pian osoittautuivat hyödyttömiksi, kävivät he toistensa kimppuun. Tavallisesti se oli Iiris, joka ensin muksautti liikuttavan laihalla, luisella nyrkillään Ollia rintaan. Se isku oli kuin huutomerkki: nyrkki oli piste ja lyönti laiha käsivarsi pisteen jatkona. Se ei paljon Ollia hetkauttanut muuten kuin että siitä hän sai hyvän syyn käydä käsiksi Iirikseen, joka oli jokseenkin samankokoinen, mutta hento ja paljon heikompi. Ei häntä lyödessä tuntunut miltään. Sama kuin olisi ilmaa huitonut. Mutta jäljet olivat kamalat. Usein ottelun jäljiltä Iiris oli kuin uppotukki, ohut sellainen, joka oli veden alla lojuttuaan sinistynyt ja limainen, silmät iskuista tai kyynelistä umpeen muurautuneet, tukka hajallaan törröttäen. Ei. Sellaista ei ollut mukava katsella. Niinpä Olli katsoi tappelun jälkeen aiheelliseksi kadota.

Minne Olli häippäsi, sitä ei Iiris tiennyt, ainoastaan arvaili. Itse hän ryömi peiton alle takaisin ja vietti siellä välillä nukkuen, välillä valvoen, päivän tai pari. Paranteli haavojaan. Hän ei valittanut. Sillä aina hänellä oli hämärä tunne, että oli ansainnut Ollin iskut. Sillä mikään täydellinen hän ei itse missään tapauksessa ollut. Kaukana siitä!

Iiris ja Olli olivat tottuneet toisiinsa. He tunsivat ja tiesivät toisensa. Sitä, rakastivatko he toisiaan, oli vaikea sanoa. Iiris oli se, joka ainakin halusi rakastaa, ja sanoikin rakastavansa. Ollista ei kukaan mennyt takuuseen, ei edes hän itse. Rakkaus ja siihen liittyvät sanat näyttivät häntä lähinnä ärsyttävän. Koskaan hän ei suostunut ottamaan sanaa 'rakas' kielensä päälle, saati, että olisi päästänyt sen ulos suustaan.

Kun Iiris kerran hyvänä yhdessäolon hetkenä valitti: ”Rakas, miksi sinä et koskaan sano, että rakastat minua? Rakastatko sinä? Sano suoraan!” Olli ei vastannut. Hän vain vilkaisi Iiristä vaivautuneen näköisenä ja vaikeni. Kun Iiris jankutti: ”Kyllä sinun on nyt sanottava! Minä haluan tietää!” Olli sanoi lyhyesti: ”Jos et sinä sitä tiedä, niin turha minun on sitä sinulle sanoa!” Ja niine hyvineen hän poistui huoneesta. Ja Iiris oli jäänyt huoneeseen tuijottamaan sormenpäitään, jotka yhdessä muodostivat kuin sisarussarjan, jotka olivat aina saatavilla ja valmiina pitämään seuraa.

Kun Iiris ajatteli elämäänsä Ollin kanssa, hänellä oli tunne kuin olisi katsellut valokuvia. Räpsäys siellä, toinen täällä. Elämä yhdisti nämä kuvat jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Eivät ne olleet mitään taidekuvia, mutta ne olivat tarkkoja ja selviä, ne missä he olivat kahden. Vasta siinä vaiheessa kun kolmas henkilö oli alkanut tunkea itseään kuviin mukaan, oli kuvien laatu muuttunut. Siitä alkaen niistä oli tullut epäselviä ja kuin laajoja maisemia. Paljon aukeita, tyhjiä peltoja, viemäriojia, takana synkkää kuusikkoa. Ja jos aurinko paistoi, paistoi se sankkojen saastepilvien läpi.

Elämänhalu oli Iiriksestä kadonnut. Ei hän sitä heti huomannut. Vasta kun istui lääkärin edessä tuolilla ja tämä katsoi häneen. ”Ikävä sanoa, mutta..." hän kuuli kyllä puheen kokonaan, mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ja kun sanat tulivat tuosta hänen edessään liikahtelevasta tärkeästä suusta, ne putosivat samaa kyytiä lattialle jalkoihin, joita Iiris tuijotti, silloin vasta Iiris tajusi tyhjyyden, miten laaja ja loputon se oli.

Kun Olli oli ensimmäisen kerran tullut kotiin työhuoneeltaan tämän naisen kanssa – nuori tyttöhän se oli, ei minkään näköinen, tai jos se joltain näytti, niin itsetietoiselta – oli Olli sanonut: ”Tänään toin työt mukanani kotiin! Tämä on minun mallini, tämä tässä", ja oli taputtanut kuin sanojensa vakuudeksi lempeästi tytön olkapäätä, ja he olivat asettuneet ruokapöytään, jonka IIris oli jo valmiiksi kattanut, vain yksi lautanen lisää, syöneet yhdessä Iiriksen kanssa, nauraneet, olleet hyvällä tuulella ja kun Iiris jäi korjailemaan astioita pois pöydästä, oli Olli jo naisen kanssa toisessa huoneessa, jossa he istuivat vierekkäin toisiinsa nojaten ja erkanivat vasta kun Iiris tuli paikalle.

Seuraavalla kerralla Olli teki jo asian selväksi : ”Nyt on tilanne se, että Erja muuttaa tänne. Näin iso talo, kyllä tähän kolme mahtuu!”

Näillä sanoilla Iiriksen elämään repesi railo. Hän seisoi mustan veden toisella puolella, jäälohkareella, häntä paleli. Toisella puolella seisoivat Olli ja nainen ja he pitivät yhtä. He pitivät toisiaan kädestä, ja näytti, että heillä oli lämmin.

Se, että olisi muuttanut pois, ei juolahtanut Iiriksen mieleenkään. Mihinpä hän omasta kodistaan olisi lähtenyt. Asunto oli hänen, perintönä saatu. Kaikki huonekalutkin olivat hänen, perintönä saatuja. Se oli Olli, joka oli tullut siihen melkein ilman tavaroita. Eikä Iiris voinut vaatia, että Ollin olisi pitänyt muuttaa. Olihan se vähitellen muuttunut Ollinkin kodiksi. Millä rahoilla Olli sitä paitsi olisi hankkinut itselleen uuden asunnon, tai edes vuokrannut sellaisen. Sen vähän, mitä hän töitään myymällä sai, hän pisti tarkkaan tarvikkeisiin, joskus ei riittänytkään, Iiriksen piti maksaa laskut, jotka Olli pudotti muitten laskujen sekaan eteisen siniseen puiseen kuppiin.

Mutta se nainen. Sillä ei Iiriksen mielestä ollut mitään osuutta asuntoon. Siitä nainen vähät välitti. Keikisteli tyytyväisenä Ollin kainalossa, ja he temmelsivät kuin pahaiset kakarat keskenään. Iiris yritti monta kertaa pystyttää riidan, ei naisen, vaan Ollin kanssa, sellaisen ravakan riidan, mitä ennen oli ollut, kai vain purkaakseen pahaa mieltään, mutta Ollista oli tullut ihmeellisen rauhaa rakastava. Sen sijaan että olisi ottanut osaa tai edes osoittanut riidanhalua, hän antoi kädellään merkin naiselle, ja yhdessä he poistuivat huoneesta tai koko talosta. Siihen jäi Iiris porisemaan raivosta ja suremaan sydämensä pohjasta asti.

Iiris ja nainen eivät puhuneet keskenään. Jos naisella oli jotain sanottavaa, hän sanoi sen Ollille, ja Olli välitti sen Iirikselle. Kerran Iiris oli yrittänyt puhua omista oikeuksistaan suoraan naiselle, mutta tämä oli vastannut vihamielisesti ja uhmakkaalla äänellä: ”Et sinä voi Ollia omistaa!” Sitä hän toisti. Ja Olli vahvisti. ”En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Minä teen omat ratkaisuni ja toiset saavat tehdä omansa, niihin minä en puutu!”

Elämänhalun kadottaminen ei ole pikku juttu. Se kyllä helpotti tilannetta yhteisasumisen suhteen, sillä Iiris ei jaksanut tai välittänyt enää edes yrittää pitää puoliaan. Melko iso huoneisto oli pian kuin itsestään jakautunut kahtia. Oli Iiriksen puoli (siihen kuului keittiö) ja Ollin puoli, josta nainen näkyi valloittaneen suurimman osan.

Paha asia Iiriksen kannalta oli se, että talon ainoa kylpyhuone, jossa oli myös ainoa vessanpytty, kuului Ollin, ja hänen mukanaan myös naisen alueeseen. Oli nöyryyttävää odottaa aamuisin, kun nainen säntäsi vessaan laittelemaan itseään päivää varten. Se teki sitä pitkään ja hartaasti. Sitten vielä Olli kävi heti perään lukemassa siellä päivän sanomalehden samalla kun antoi vatsalleen aikaa toimia. Iiris oli se, joka joutui odottelemaan. Joskus hän pani kellon herättämään ehtiäkseen vielä neitseelliseen, hajuista vapaaseen vessaan ensimmäisenä, mutta ikävä kyllä kuuluvuus asunnossa jonka kaikki huoneet sijaitsivat samassa kerroksessa, oli niin hyvä, että kaikki kolme heräsivät yhtä aikaa, ja vaikka Iiris yritti pitää kiirettä, oli hän se, joka jäi aina kuitenkin viimeiseksi, sillä hän nukkui kylpyhuoneesta kauimpana. Myrtyneen näköisinä Olli ja se nainen tulivat sellaisina aamuina aamiaispöytään ja osoittivat mieltään Iirikselle, vain syystä, että heidän oli pitänyt herätä liian aikaisin.

Joskus Iiris erehtyi vetoamaan sairauteensa. Lisätutkimuksissa oli todettu, että hänellä oli munasarjasyöpä, se oli leikattu, mutta ilmeisesti se oli levinnyt, koskapa hänen ei annettu olla rauhassa, vaan hänelle tehtiin jatkuvasti uusia tutkimuksia ja häntä lähetettiin kuin pakettia paikasta toiseen.

- Teidän pitäisi ottaa huomioon, että minulla on syöpä, Iiris sanoi kuin testatakseen sanojen vaikutusta.

- Syöpä! Olli tuhahti. – Niin kauan kuin minä olen sinut tuntenut, on sinulla aina ollut joku sairaus! Sinä olet oikea mestari keksimään ja kehittämään tauteja itsessäsi. Puhuisit joskus vaikka malariasta, tai siitä että päässäsi on vikaa, kuin syövästä. Syöpä nyt on kaikilla jotka sairauksia pelkäävät! Sen yleisempää juttua ei olekaan!

Sillä ei ollut väliä, ettei kukaan ollut käynyt häntä sairaalassa katsomassa, mutta kun hänet kotiuttettiin, ja he olivat levittäneet hänen ja omat tavaransa sekaisin ympäri asuntoa, se otti koville. Ja se, etteivät he kyselleet hänen vointiaan, olleet siitä edes mukakiinnostuneita, tuntui omituiselta. Asuivathan he yhdessä. Mutta mihinkä rakoon kiinnostus häntä kohtaan olisi mahtunutkaan naurun ja mekastuksen keskellä, jota he keskenään pitivät.

Masennus, joka tuntui takertuvan Iirikseen lujemmin kuin kasvain, joka oli ainakin tilapäisesti nyt poistettu, helpotti tilannetta Iiriksen kannalta. Hän ei jaksanut surra. Ei sairauttaan, ei elämäntilannettaan. Mikään ei häntä enää lopulta hetkauttanut. Hän oli täynnä kaikkea.

Mutta eräänä noista loputtomista öistä, jolloin hän valvoi, hän alkoi kuulla ääniä. Ne olivat pelottavia ja uhkaavia. Ensin hän luuli, että ne tulivat ulkoa, mutta pian selvisi, että ne tulivat Ollin puolelta. Huutoa, uhkauksia, mäiskyntää ja karjahduksia, seinä tömähteli kuin siihen olisi heitetty jotain. Mutta vasta kun joku alkoi kuin henkensä hädässä huutaa apua, auttakaa! ja se ääni viilsi haavoja Iiriksen mieleen, hän valpastui ja nousi. Käveli seinän luo ja kuulosteli. Äänet jatkuivat terävinä, ne kiihtyivät. Mitään ajattelematta hän meni käytävään ja jäi hetkeksi seisomaan suljetun oven taa. Mutta kun äänet yhtäkkiä lakkasivat ja tuli luonnottoman hiljaista, iiris koputti oveen ja avasi sen.

Jälkeen päin Iiris muisti vain miten hän oli katsellut verisiä sormiaan yritettyään auttaa naista, jonka päästä oli tullut verta sellaisella paljoudella että se levisi lammikoksi lattialle ja nainen oli näyttänyt elottomalta maatessaan siinä hiukset verilammikossa ja Olli taaempana huoneessa alushousuissaan avuttoman näköisenä painelemassa kännykkänsä näppäimiä.

Nyt Iiris oli yksin talossaan. Ambulanssi vei naisen. Ollia ei näkynyt. Siihen Iiris oli tottunut, ei hän osannut enää edes kaivata. Kaikki tuntui samantekevältä.

Kun nainen jossain vaiheessa myöhemmin tuli hakemaan tavaroitaan, hän katsoi Iiristä ensimmäistä kertaa suoraan kasvoihin ja sanoi: ” Saat pitää villipetosi! Minä en sen raadeltavaksi enää suostu!” Lähtiessään hän vielä lisäsi: ”Olisit sinä kyllä voinut sanoa, että se on väkivaltainen! Sanallakaan et siitä minulle maininnut."

Iiris seisoi ja katsoi kun nainen poistui. Mitään hän ei puhunut. Mitään hän ei kaivannut. Hän tunsi heränneensä kuin unesta. Se oli paha uni. Se oli vienyt hänen elämänhalunsa. Mutta nyt se oli poissa. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja terveeksi ja huolimatta hoidoista, joita hänelle vielä tehtiin varmuuden vuoksi, hän huomasi, miten onnekas hän itse asiassa oli. Kaikki oli nyt hyvin. Hän sai elää. Ja mikä ihmeellistä, hän ei tuntenut jääneensä yksin. Kaiken melskeen keskeltä hän oli kuin olikin, huomaamattaan, tehnyt tärkeän löydön: Hän oli löytänyt itsensä.

                                    

                                              Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna 

                                                                    
                                                                      Kun painat näkyviin tulevaa  pientä ruutua
                                                                      oikealla alhaalla, saat nauttia Helvetistä 
                                                                      ja sen kauheudesta täydellä volyymilla!
HELVETISTÄ VALOON                                 



Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords