ÄÄNIAALLOILLA

(The open secret of life) 

Katsopa kuvassa olevaa ihmistä, sitä joka katsoo sinua... Katso hitaasti, adagio, ohjaa katseesi hänen silmiinsä. Näetkö hänen sisäänsä? Vaikka kuva on hiilipiirustus, se elää. Henkilö, joka on kääntänyt kasvonsa sinuun päin elää myös ja katsoo edelleen sinua. Hän ei ole yksin, mutta tällä hetkellä hän näyttää olevan kiinnostunut vain sinusta. Sinä et ole yksin. Hän ei ole yksin. Teillä on kosketus toisiinne ja samalla teillä molemmilla on kosketus siihen näkymättömään maailmaan, jonka tämä kirjoitus yrittää nostaa esiin. 

Kuka on tuo mies? Sillä ei väliä. Mutta se, että hän arvostaa ja kunnioittaa sinua, tuhlaa aikaansa ja myös sinun aikaasi, on jo huomionarvoista. Ilme hänen kasvoillaan vaihtelee. Nyt se on vakaa ja liikkumaton kuvaa varten. Mutta jos joskus näet häntä muualla ja hän sattuu katsomaan sinua, huomaat että hänen ilmeensä vaihtelevat koko ajan. Yleensä hänen katseensa on paljas ja avoin. Se voi olla täynnä ymmärrystä ja lämpöä, joskus jonkinlaista hellyyttä. Siitä tulee hyvä mieli. Se vapauttaa jännitteistä ja rentouttaa, herättää uskoa ihmisyyteen. Hän nauraa paljon. Yllättäen nauru saattaa kiepsahtaa ilmaan kesken keskustelun, välähtää hetken ilmassa ja tehden iloisia mutkia palaa pian keskustelun poimuihin. Mistä nauru tulee? Se tulee hänen sisältään ja istahtaa hymynä huulille. Mutta annas olla. Pian kuuluu myös oma naurusi. Älä säikähdä. Vaikka olisit totinen ihminen, et voi välttyä siltä, että sinustakin löytyy naurua, joka hypähtää esiin ja ponnahtaa kuin kutsusta luontevasti tämän toisen naurun seuraksi. Ja keskustelun sävy muuttuu. Vakavatkin asiat kuitataan naurulla, ja sekös sopii hyvin keventämään oloa. Ja siitä voit olla varma, ettei nauru millään tavalla muuta asioiden luonnetta. 

Tuo mies kuvassa, olipa hän metsämies, purjehtija, itsensä toteuttaja tai toisten auttaja, on oma itsensä. Hän elää elämäänsä kantaen aina itseään ja kaikkia siihen kuuluvia 0sia mukanaan. Siten toivoisi toistenkin tekevän. Mutta niin ei ole. Se mikä monelta puuttuu on rohkeus. Ei uskalleta näyttää itsestä kaikkia puolia, ollaan varovaisia. Toinen, mikä usein puuttuu on henkinen maailma, joka kulkee kaikkien lähettyvillä, usein ihan vieressä. Useimmilla se on kyllä tiedossa ja he tekevät sinne vierailuja useinkin, mutta joiltakin se on piilossa sumuverhon takana. Sitä on sieltä vaikea huomata, eikä sitä oikein hallita, ei ymmärretä. Riittää kun tiedetään, että se on olemassa. On kyllä sattunut sellaista että joku esimerkiksi musiikkia kuunnellessa on yhtäkkiä herännyt kuin unesta ja joku kohta kappaleesta alkaa soida hänen sisällään niin kauniina ja koskettavana että kuin salaman iskusta koko hänen olemuksensa rävähtää auki ja sävelet pääsevät virtaamaan vapaasti hänen sisäänsä. Ja siitä hetkestä hänelle tulee suorastaan nälkä musiikin kuuntelemiseen. Jopa samaa kappaletta hän voi kuunnella aina ja aina uudestaan. Ja hän innostuu ja alkaa intohimoisesti, apassionato, melkein kyyneleet silmissä ikävöidä juuri sitä. Se on hyvä alku uudelle alueelle hänen sisimmässään. Pian sinne voi kasvaa puutarha, johon on istutettu muitakin lajeja. Näkymätön alkaa muuttua näkyväksi.

Mutta keitä nuo kolme muuta henkilöä tuossa kuvassa ovat? - Ne ovat meitä katsovan miehen omia kuvia. Hän itse. Eri paikoissa ja eri aikoina. Mies on hyvin liikkuvainen ja toimelias. Hän ei ole missään yksin. Minne hän meneekin, hän ottaa aina kaikki omat itsensä mukaan. Yksinäisyydestä, josta monet valittavat, ei hänen kohdallaan voi puhua. 

Kuvat ovat kuvia, niillä on paljon kertomista. Mutta kyllä sanatkin ovat tärkeitä. Varsinkin jos ei sorru puhumaan liikaa ja osaa harkita mitä kannattaa sanoa. Sanat voivat muuttaa maailmaa. Ne voivat myös tuhota maailmaa ja hävittää kaiken sen hyvän mitä on. Mutta onneksi ne voivat myös luoda uutta, parempaa, lisätä kaikkea hyvää, ystävällisyyttä ja iloa, vilpittömyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Mutta sanat eivät yksin riitä. Ne vaativat tuekseen tekoja. Forte fortissimo, erittäin kovasti ne vaativat tekoja! Mutta jos innostuu liikaa ja puhuu ilman aiettakaan lopettaa, tulee tuhlanneeksi ja jopa tappaneeksi sanoja. Sitä pitäisi osata varoa.

Tämä kirjoitus on jo ylittänyt rajan. Syy lopettaa. Monessa muussakin asiassa voisi aina muistaa nämä kaksi neuvoa:

Ma non troppo, ei liikaa. 

Molto moderato, erittäin kohtuullisesti. 

Niin on hyvä!

                                  

Johann Sebastian Bach: two versions of the same piece. First the Largo from the c.1738 keyboard concerto no.5 in F minor BWV 1056 (arranged and played by Alfred Cortot), followed by the Sinfonia from the 1729 Cantata "Ich steh mit einem Fuß im Grabe" BWV 156 (played by Heinz Holliger).

( Suom. Johann Sebastian Bach: kaksi versiota samasta kappaleesta. Ensinnäkin Largo c.1738: n näppäimistökonsertosta nro 5 F minor BWV 1056: ssa (järjestämä ja soittanut Alfred Cortot), jota seurasi Sinfonia 1729 Cantatasta "Ich steh mit einem Fuß iGrabe" "Seison yhdellä jalalla haudassa" - BWV 156 (soitti Heinz Holliger).