KAIKKI ME OLEMME TULLEET PIMEÄSTÄ VALOON

Tästä ylöspäin...

... noinko ajattelee tuo pieni vauveli, jonka etusormi näyttää opastavan silmiä mihin suuntaan kannattaa katsoa. Sinnepäin tietysti, mistäpäin on jotain tulossa. Nyt juuri hän katsoo ylöspäin ja on hiljaa.  Näyttää kuin hän odottaisi jotain.   

Mitä se mahtaa olla? 

Ehkä hän on vain ihmeissään, kun pään yläpuolella ei näy ketään. Tavallisesti siellä on aina joku,  joka tuo kasvonsa aivan lähelle. Useimmiten se on äiti, jonka hahmon ja äänen hän erottaa parhaiten toisista.

Osaakohan vauva ihmetellä, miten erilaisella äänellä kaikki vieraat puhuvat kun puhuvat toisilleen. Hänelle puhuessaan ääni ohenee viserrykseksi tai se on järeä, mutta huippuunsa soinnitettu. Samalla se on kuitenkin rakastettava ja mieltä lämmittävä. Ehkä puhuja kuvittelee että sellaisena vauva ymmärtää sitä paremmin, vaikkei ymmärrystä tarvita. Lämpö, johon ääni on kääritty ilahduttaa vauvaa näkyvästi. Vaikkei hän osaa vielä puhua, hän kääntää tutkivan katseensa ja tuijottaa puhujaa suoraan silmiin katse kirkkaana.

Vauva on jo tottunut ihmisten kasvoihin ja osaa erottaa ne häilähtelevistä varjoista, jotka liikkuvat sinne tänne levottomasti, mutta eivät pysähdy. Kaikki kasvot, jotka pysähtyvät häntä katsomaan välittävät iloa ja ihmetystä, hyvää mieltä ja lämpöä, ja ääni, jonka hän kuulee kieppuvan korvissaan, on lempeä.  Yhdessä ne kaikki saavat aikaan tunteen, että hän ei ole yksin ja että hänestä välitetään. 

Kun vauva hymyilee ja hymy säteilee hänen kasvoiltaan tuntee katsoja iloa ja on kuin aurinko paistaisi, ja koko maailma alkaisi täristä liitoksissaan ja asettuisi parempaan asentoon.

   Ja kun ensimmäinen sana tipahtaa vauvan suusta, on katsoja ihan ihmeissään ja painaa sen muistiinsa. Ja kun sanaan yhdistyy lisää sanoja, niin että se muuttuu lauseeksi, katsoja on jo poissa tolaltaan, ja hihkuu: Kuunnelkaa, noin pieni ja osaa jo puhua!

   Ja kun ensimmäinen hammas on vauvan leukaluussa ja hehkuu puhtaan valkoisena, ei tiedä enää mitä sanoa. On ihan mykkänä ihastuksesta.

   Mutta entä sitten, kun vauva ottaa ensimmäisen askeleen, voi sitä intoa, on kuin urheilukilpailussa. Jatka, jatka! Ja kun toinen askel tulee vähän horjahtaen, tulee kolmas ja neljäskin. Viidennen jälkeen vauva lyyhistyy ja istuu lattialla ja ihmettelee itsekin, mitä tuli tehtyä!  

    

Kaikesta, mitä vauva saa kokea, hän kerää huomaamattaan  itselleen tietoa, mitä kaikkea ihminen voi kokea jo elämänsä alkuvaiheessa. 

   

 Riitaisat ja ilkeät äänet ovat joskus  voineet pelästyttää lapsen  jo kohdussa. Ja vaikka hän ei olisi halunnut varastoida niitä tajuntaansa, ne ovat voineet jäädä elämään kaiken hyvän alle. Sieltä ne ovat saattaneet vaikuttaa ja aiheuttaa epätietoisuutta, pettymystä ja ikävää oloa. Niitä pitää vieläkin varoa ja yrittää oikoa. Oman mielialan tyynenä ja iloisena pitäminen ei ole helppoa. Mutta jo sen yrittäminen auttaa. Maailma on se, mikä on. Jos siinä on vikoja, niitä voi yrittää parantaa ainakin omalta kohdalta, mutta ajatellen myös toisia. Omahyväisyys on sairasta.

     

KATSOPA vielä kerran tuota yhteiseksi muuttunutta vauvaamme kuvassa yläpuolella, tai omaa vauvaasi, jos sinulla on sellainen itselläsi tai lähipiirissä, ja ajattele miten ihanaa olisi, jos hänestä on joskus tulossa, tai on jo tullut, sellainen ihminen, josta meillä on enemmän iloa kuin surua. Miten iloisia silloin voimme olla, täydellä sydämellä.

PS.

Mutta mistä tulevat sellaiset vauvat, ja miksi, joista voi käyttää isona sellaista nimeä kuin psykopaatti, narsisti, a-sosiaalinen tms. Onhan niitä. Mutta se on eri juttu. Sitä voi ajatella ja ottaa selvää. Ei heitä saa unohtaa!

Mutta varmaan kaikki vauvat pitävät musiikista. Jotkut heistä kuulemma alkavat musiikin kuuntelemisen jo kohdussa. Uskomatonta, mutta voi olla tottakin. Kuunnellaanpa nyt kuitenkin tämä teos, josta kaikki vauvat voivat pitää sen rauhallisuuden takia.