Kukkamekko
"So long as men can breathe or eyes can see,
So long lives this, and this gives life to thee."
(Shakespeare)
He tulivat jostain hämärästä ja tuulesta, Undi ja Mandi. Joka kesä he ilmestyivät elokuun loppupuolella, aina silloin, kun sitä vähiten odotti.
Mandilla oli heleä kukkamekko ja helmet kaulassa, paksu kultainen rengas ranteessa, sormet täynnä sormuksia. Iholla tuoksui mahonia. Pullean pyöreillä kasvoilla oli pysyvä hymy ja hyväntuulisuus oli hänen paras tavaramerkkinsä, niin minä sen ajattelin.
En tiedä, miksi en pitänyt Mandista. Turhamainen, ajattelin. Vai olinko kateellinen hänen luonteenlaadustaan? Iloluotoinen, ilolintu teki mieli sanoa. Kyllä minäkin haluaisin olla aina iloinen, kukapa ei haluaisi. Mandin ystävällinen, lämpöä hehkuva katse valaisi koko huoneen kattoa myöten, mutta minut se pimitti. Helppohan Mandin on olla, pelkkä kotirouva, ei jälkikasvua. Tuskin hänellä on edes mitään harrastuksia. Ei ainakaan puhu niistä, ajattelin. Enimmäkseen hänen tekemisensä näyttivät riippuvan Undissa. Undi sai kylpeä joka kerran kun tapasimme täydessä hehkussa, joka lähti, epäilemättä, Mandin sydämestä. Undille paistoi varmaan sateellakin aurinko, sillä Mandin nauru helähteli iloisesti minun synkkien ajatusteni taustalla.
Tyhmä, ajattelin Mandista. Vähän viisaampi, ajattelin Undista.
Miksi he aina tulevat meille, vaikkei heitä ole kutsuttu? Jotain kaukaisia sukulaisia, sellainen käsitys minulla oli, muttei meistä kumpikaan tiennyt edes missä he asuivat. En minä ainakaan tiennyt heistä mitään. He vain tulivat. Ei heiltä voinut mitään kysellä, se olisi ollut noloa, sillä he näyttivät tietävän kaiken meistä.
Undilla oli harmaa puku ja harmaa tukka. Hänellä oli virkamiehen nuiva, mutta asiallinen katse. Hän oli laiha, mutta luotettavan näköinen. Itse asiassa pidin Undista. Hän ei liioitellut puheissaan. Häneltä ei voinut odottaa meheviä vitsejä, ei edes kuivia ja epäonnistuneita. Hän eli molemmat jalat maassa, niin kuin kuulee joskus sanottavan. Omituinen sanonta. Mutta omaa elämääni ajatellen se voisi olla tavoittelemisen arvoista.
Undi ja Mandi istuivat aina meillä ollessaan vierekkän sohvalla toistensa lähituntumassa. Välillä, kesken asiallisen puheen, Mandi saattoi yhtäkkiä nostaa käsivartensa, niin että rannerengas kilahti ja ilmassa välähti ja hän pörrötti vasemmalla kädellään Undin taakse kammattua tukkaa, sekotti sen perinpohjin, niin että se alkoi vaahdota ja törröttää, ja Undin otsalle, keskelle eteen, muodostui korkea laine, joka ikään kuin liplatti, ja aina kun Undi liikautti päätään se heilahti. Undi ei siitä välittänyt, ei ollut tietääkseenkään. Vähän yritti välillä tuimentaa ilmettään, pyyhkäisi kasvojaan ja rykäisi. Katsoi sitten Mandia ja molemmat näyttivät tyytyväisiltä. Se minua ihmetytti.
”Viisikymmentä kesää tässä on jo yhdessä huokailtu”, Undi sanoi ja hymyili hänkin ja kääntyi Mandiin päin. Mandi nauraa rähähti ja näytti vielä tyytyväisemmältä. Ainoa asia, josta Mandilla näytti olevan huoli oli ylähampaat. Ne putosivat välillä alahuulen päälle. Vikkelästi hän sai ne kuitenkin sormensa avustuksella imaistua takaisin, niin että suu loksahti.
”Niin on”, Mandi sanoi, ja lirautti vielä uuden naurun.
”Joskus sitä kyllä voisi itkeäkin kun luulee olevansa lapsi”, Mandi sanoi ja pyyhkäisi paksulla sormellaan roikkuvia silmäluomiaan. Tökkäsi sitten samalla sormella Undia hellästi kylkeen. Undi vastasi tönäisemällä Mandin kuvetta pehmeästi, mutta niin että harmaa vaahtopää laine otsalla liikahti.
Undi ja Mandi. Miksi minä en milloinkaan ilahtunut, kun tulitte käymään? Ajattelinko menetettyä aikaa, jolloin ei voinut muuta kuin istua ja puhella joutavia. Miksi minä en ottanut todesta teidän rakkautta toisiinne, joka pursusi esiin teistä kummastakin? Ajattelinko, että ei kenenkään elämä voi olla noin päivänpaisteista. Miksi minä en uskonut, että teidän elämänne oli onnellista? Ajattelinko, että se oli pelkkää esitystä, näytelmää, jonka vuorosanoja ja taukoja halusitte esittää meille. Ehkä olin vain kateellinen teille molemmille. .
Kului muutama kesä eikä Undia ja Mandia näkynyt.
Mutta sitten tuli se kesä, jonka jälkeen oli tavallista pitempi ja lämpimämpi syksy. Syyskuu oli jo reippaassa vauhdissa ja korjattiin omenia puusta, kun Undi tuli. Mutta hän tuli yksin.
Hiukset Undin päässä oli ohentuneet. Paljon näkyi tyhjiä paikkoja päälaella. Kiilto hänen silmissään oli samentunut. Harmaassa puvussa oli tahroja, hihansuut likaantuneet, melkein mustia. Kasvoillaan hän kantoi kulkukoiran alistunutta ilmettä.
”Kaikesta muusta”, Undi sanoi, ”olen jotenkin selvinnyt, mutta hänen vaatteensa, jotka vielä roikkuvat kaapissa, niihin en ole pystynyt koskemaan”.
Yhtä alakuloisena kuin oli tullut, Undi lähti.
”Olisikommehan me voineet häntä edes jotenkin lohduttaa?” sanoin varovaisesti.
”Mitä me olisimme voineet tehdä?”, mies vastasi. ”Kummastakaan meistä ei olisi Mandiksi”.
PS.
Jos haluat päästä käymään konsertissa, paina ylläolevan videon oikeassa alakulmassa olevaa viimeistä neliön muotoista pikku kuvaketta. Se tulee näkyviin, kun video käynnistyy. (Et ennätä väsyä, video kestää vain vähän yli 10 minuuttia).
Tapahtuu HUPS! Huomaat olevasi Oslossa Norjassa suuressa konserttisalissa suuren orkesterin edessä. Mene istumaan ja ala kuunnella. Nauti musiikista joka virtaa kuin joki unen maisemassa, joka on välillä myrskyinen, välillä tyyni ja aurinkoinen. (Voit välillä vilkaista yleisöä, näet paljon norjalaisia ja huomaat ehkä, että eturivissä istuu Norjan kuningatar Sonja.) Teos, joka soitetaan on suomalaisen Sauli Zinovjevin säveltämä. Kapellimestari on myös suomalainen, Klaus Mäkelä.
This music flows forwards like a river in a dream world. It stays in mind and warms it. ❤️
11 kommenttia:
Lämminhenkinen tarina Undista ja Mandista, jotka olivat kasvaneet yhteen, kuin samaksi puuksi. Yhtaikaa iloinen ja surullinen. Noin käy joskus onnellisimmillekin liitoille.
Arkisena realistina jään pohtimaan sitä, mikä ajoi Undin ja Mandin noin yhteen. Olisiko ollut mahdollista elää onnellisestiyhdessä, mutta myös riittävästi erillään, omaakin elämää? Voiko kaksi oikeasti olla milloinkaan niin kiinteä symbioosi, että on vain yksi yhteinen persoona?
Minusta, Iines, se on ehkä nykyisin harvinaista, nutta edellisen sukupolven ja ainakin sitäkin edellisen aikana se oli kai yleisempää. Eroaminen oli silloin melkein syntiä. Eonnutta naista pidettiin "halpana", miestä "roistona", ja jo Jumalan sana sitoi ihmiset yhteen yhdeksi puuksi, niin kuin sanot. Sillä puulla saattoi olla kyllä kaksi latvaa, jotka liehuivat yhdessä, toinen ehkä toista korkeammalla
Nykyisin esimerkiksi meidän tuttavista suuri osa ihmisistä on eronneita, sitä pidetään harvinaisena jos joku on jaksanut tai jaksaa elää saman ihmisen kanssa koko elämänsä parhaat vuodet. Ja kyllä minä ainakin yhden pariskunnan tiedän, jotka molemmat käyvät töissä, mutta vaimon pitää antaa palkkansa miehen tilille, ja pyytää häneltä rahaa vaatimattomiin ostoksiinsa. Mutta sulavatko mielet yhteen, sitä on vaikea tietää. Varmaan niinkin voi käydä, tai on käynyt. Kaikesta ollaan samaa mieltä.
Ketään ei voi velvoittaa tekemään ketään muuta onnelliseksi. Onnea ei kannata yrittää imeä toisesta tai muista, vaan löytää oma tyyneytensä ja tämänpäiväisyytensä itsestään. Tämä kun ymmärtää, pariskunnalla on paljon helpompaa. Loppuu se toisessa kiinni roikkuminen. Kumpainekin kunnioittaa toisen sisältä löytyvää Olevaisuutta, alati säteilevää. Ismo Alangon sanoin: "Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta"
Kauniisti kirjoitettu, Nimetön. Totta puhut. Jos kiristää onnea itselleen toisesta ihmisestä ja valittaa, jos ei sitä saa, on kyllä väärillä poluilla. Toisessa roikkuminen on rasittavaa kummallekin osapuolelle, ja se vie taatusti onnen molemmilta.
Toisen kunnioittaminen on varmaan perusasia. Jos ei kunnioita vaan suhtautuu vähättelevästi, se tekee ainakin toisen onnettomaksi. Ismo Alanko on löytänyt oikeat sanat.
Jännä tarina, Liisu! Psykologisesti ja kirjallisesti. Omaat taidon kuvata ihmisiä siten, että lukijan omille päätelmille jää myös tilaa.
Olen itse hämmästellyt moniakin pariskuntia. Ihmetellyt miksi he ovat yhdessä. Tunnesiteet eivät näy aina päällepäin. Joitakin pareja omaisuus pitää yhdessä, joitakin läheisriippuvuus, joitakin seksi.
Lapset ovat myös usein pareja "väkisin" yhdessä pitäviä "voimia". Ei erota lasten takia, ei jakseta osittaa omaisuutta jne.
Ei ole voimia erota, vaan on helpompaa junnata samaa rataa ja olla onneton, kuin uskatautua pois "mukavuusalueeltaan".
Olisiko tässä Liisun novellissa ollut kysymys vanhanaikaisesta rakkaudesta, tahtomisesta ja sitoutumisesta toiseen ihmiseen?
Leonoora, kiitos! En osaa minäkään vastata asioihin, joita mietit. Nykyään, joilloin solmitut avioliitot purkautuvat useimmin kuin kestävät täyttävät aina jonkin mainitsemistasi syistä. Ennen vanhaan oli kai tilanne usein sellainen, että isä kävi töissä, äiti hoiti lapsia ja kotia. Ei voinut kuvitella, että isä jättäisi vaimonsa ja lapsensa noin vaan. Eikä vaimokaan ainakaan usein poistunut näyttämöltä vaikka ei olisi ollut tyytyväinen arkeen. Nykyisin useimmat naiset ovat opiskelleet itselleen ammatin, eivätkä ole riippuvaisia taloudellisesti miehestään. He ovat vapaita vaikka eroamaan tarpeen vaatiessa. Mutta lapsille se on aina kauhistus.
Tuo juttu ei ole tuulesta temmattu. Se on totta. Kerroin sen sellaisena kuin olen sen kokenut, mutta en vieläkään tiedä tapahtumien taustaa. Enemmän sen kohdalla kyllä ihmettelen ennen kaikkea itseäni. Kuinka matala otsainen osaan olla. Sen sijaan että olisin ollut iloinen tuon pariskunnan käynneistä, en ollut erikoisemmin innostunut.
Tunnen muutamia aviopareja, joita ensi alkuun ihailin ja ihmettelinkin kun he aina olivat kaikkialla kulttuririennoissa jne. yhdessä. Koin pientä kateuttakin, koskapa joudun menemään aina yksin tai ystävieni kanssa erilaisiin tapahtumiin, ilman kotona omissa oloissaan viihtyvää kumppania. No, sittemmin olen saanut tietää, ettei tiivis yhdessä hengailu pariskunnilla yksityiselämässä ole aina auvoista. Joko vahditaan toista osapuolta ettei tämä vaan joudu väärille teille - innostu juomaan alkoholia liikaa - tai peräti sotkeudu syrjähyppyihin.
Eräs siippa on avuton ilman kumppania lähes kaikessa. Pitää olla tuki ja turva aina käden ulottuvilla.
Voihan mukana olla syviä tunteitakin, ainakin toisella osapuolella.
Lienee pariskunnilla toki jotakin yhdessä pitäviä muita ominaisuuksia kuin kiintymys ja yhteiset harrastukset. Usein se on omaisuus, tai toisen yhteiskunnnallisesti korkea asema.
Viimeksimainitut asiat voivat pönkittää huonomman itsetunnon omaavaa ja "köyhempää" osapuolta. 😃
Leonoora, en tiedä, mutkikasta on. Kaikki on mahdollista. Kai siinä pohjalla tervitsee aina olla jonkinlaista kiintymystä, tykkäämistäkin. Se ainakin on ilmi selvää että toista tarvitsee kunnioittaa teki hän mitä työtä tahansa, pitää ajatella miltä hänestä tuntuu, ja on hyvä, jos henkiset asiat eivät ole ristiriidassa keskenään, perusasiat on silloin kunnossa. Vai ovatko? Se riippuu kahdesta ihmisestä.
Avioon meneminen on arpapeliä?
Vauvalla on varmaan sama vaistotoiminta syntyessä kuin esim. linnuilla?
Voi olla että tarvittavat tiedot ovat valmiina aivoissa jo syntyessä.
Lähetä kommentti