Herra Raitis kantoi näkymätöntä lippua korkealla. Samaa lippua, jota hänen isänsä ja isänsä isä olivat kantaneet: Herra Raitis halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Herra Raitis oli raitis.
Herra Raitis, etunimeltään Raimo, olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodostivat vaimo ja tytär, ottaisivat hänestä mallia. Mutta tytär oli jo teini-ikäinen ja harvoin kotona. Yksi poikakin oli heillä ollut (mikä toivottu kombinaatio!), mutta poika oli kuollut jo elämänsä alkumetreillä - Raimo Raitis tunsi aina palan kurkussaan, kun hän ajatteli rakasta poikaansa ja tämän iloista ja raikasta läsnäoloa - ja josta aikaa myöten melko varmasti olisi tullut oiva tuki isälleen niin lipunkannossa kuin kaikessa muussakin, mutta joka suuressa urheudessaan uskalsi kokeilla moottoripyörällä ajoa naapuritalon pojan vanhalla rakkineella. Olihan se menoa se! Oli. Mutta päättyi onnettomasti.
Elämän asettamista vastuksista huolimatta Raimo Raittiin toivomus lipun korkealla pitämisestä raikkaassa ilmassa oli pysynyt vahvana ja vahvistui vahvistumistaan koko ajan. Muuta hän ei jaksanut toivoakaan, kuin että koko perhe olisi ymmärtänyt mitä hän liputuksellaan tarkoitti ja mihin hän sen avulla tähtäsi heidän elämässään. Sen vuoksi hän näytti heille mallia joka päivä ja uskoi sen voimaan. Ja vaikkeivät kaikki heistä olisi pystyneet kantamaan omaa lippuaan yhtä korkealla kuin hän itse, mutta yritti parhaansa, se riitti ja he voisivat elää onnellisina joka päivä ja nauttia toistensa seurasta. Tämän uskon hän halusi istuttaa tiiviisti jokaiseen perheenjäseneen. Mutta, mutta… Asiassa ilmeni monta muttaa, joita ei olisi arvannutkaan.
Pian avioon menonsa jälkeen, herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa ei ollut raitis. Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, mutta ei sitä velvoitetta, johon nimi viittasi. Se ei hänelle kelvannut. Vaimo jopa virnuili nimelle ja piti sen sisältöä pilkkanaan. ”Kuulepas, Raimo”, hän sanoi. ”Raitis ja reilu ei horju ja heilu, mutta sinä Ramikulta heilut yhtenään. Sinun kannattaisi käydä mittauttamassa jalkasi!” Ja jo hääpöydässä oli vaimo hulauttanut silmät kirkkaina hänelle tarjotun häämaljan suoralla vedolla kurkkuunsa aivan Raimo Raittiin nenän edessä, kun tämä oli kääntynyt katsomaan rakastava katse silmissään somaa morsiantaan.
Rakastava katse oli heti pysähtynyt ja jähmettynyt ja kiinnittynyt ohutjalkaiseen lasiin, jota Raitis nimen kuin lahjaksi saanut nuori nainen piteli valkoisessa pitsisessä hääasussaan hennoilla sormillaan ja nosti sen huulilleen. Ja sinne meni! Ruokatorveen. Noin vain, huolettomasti. Se oli yllätys. Kuka oli tuon ohutvartisen lasimaljan hänen rakkaansa käteen toimittanut, vai oliko tämä kaapannut sen itse? Samanlainen lasi näkyi olevan pöydällä hänen omankin lautasensa kohdalla aivan tavallisen juomalasin viereen asetettuna, mutta ne olivat molemmat tyhjiä. Sen verranko ravintolaväki oli häntä ja sopimusta noudattanut. Ei väkeviä. Vaikea uskoa. Mahtoiko se olla enne?
Se oli enne.
Mitä pitemmälle heidän avioliittonsa eteni, sitä useammin Raimo Raitis sai huomata, että Raili Raitis, hänen vuosi vuodelta hiukan tukevoitunut, mutta herttainen vaimonsa, osasi olla ystävällinen, varsinkin vieraille ihmisille. Mutta, ikävä kyllä, hän oli sangen ystävällinen myös Raimon, siis miehensä, näkymättömälle ja kaukaiselle viholliselle, viinalle. Raili Raitis ei pitänyt siitä, että hänen miehensä kutsui brutaalisti hänen usein aika hankalasti hankkimiaan ja sangen kalliitakin juomiaan viinaksi. ”Viinejä ne ovat, eivät viinoja!” hän korjasi loukkaantuneena ja puolusti tummia mielipullojaan esittelemällä ne miehelleen yksitellen niiden kauniisti solahtavilla nimillä: Chateau Guiraud, Ripassa Valpolisella, Chaples Laroche. Aivan kuin ne olisivat olleet ihmisiä, hänen rakkaita ystäviään.
Kuten sanottu, Raili Raitis piti myös ihmisistä. Erikoisalana vieraat ihmiset. Niitä hän piti tärkeinä. Suoraan sanoen hän suorastaan rakasti heitä. Hänelle ei kukaan aivan tuntematon ollut koskaan mikään varottava, saati kuvottava, tai outo henkilö. Jopa väärintekijät ja rikolliset saivat hänen herkissä, sinisissä silmissään nopeasti heilahtavan, ymmärtävän katseen: ”Ajatelkaapa miten suloinen ja vilpitön hän on melko varmasti ollut vauvana! Ja onko se hänen syynsä, jos mahdolliset rikolliset geenit ovat ylittäneet jossain vaiheessa hänen ymmärryskykynsä? Vai onko hän joutunut elämään olosuhteiden tai kaveripiirin myötäilemässä, ikävässä ilmapiirissä? - Eikö tehtävämme ole näyttää hänelle hänen oikea olemuksensa ja tieto siitä, että rakastamme häntä ja haluamme rakkaudella pelastaa hänet ikävältä kohtalolta, joka vie hänet turmioon?”
Lyhyesti sanoen, Raili Raitis ajatteli että kaikille ihmisille olisi hyvä elämä tarjolla, jos vain kaikki olisivat tämän ihmisen puolella eikä häntä vastaan. ”Tietysti heissä on eroja, kuinkas muuten, mutta kaikki he ovat syntyneet ja elävät omaa elämäänsä, johon heillä on mahdollisuus vaikuttaa, kunnes kuolevat. Eikö heitä siis pidä kohdella kanssaeläjinä ja ystävinä!”
Rouva Raitis ei kantanut lippua, mutta hän huiskutti nenäliinaansa, jolla kuivasi välillä silmiään kun liikuttui itsekin puheistaan. Tottakai hän oli sanojensa takana. Hän piti kaikista, varsinkin perheen ulkopuolella olevista ihmisistä, ja ennen kaikkea heidän takanaan piilevästä ihmismerestä, josta löytyi vaikka mitä! Kyllä hänelle tututkin vieraat olivat mieluisia. Heitä oli helpompi kantaa mielessä, ja helpompi ikävöidä. Ja juuri heidän varjollaan hän pystyi sanomaan tämän tästä: "Kuule, Rami, meillä on niin tylsää! Kutsutaanpa vieraita, ne piristävät!”
Raimo Raitis ei ollenkaan pitänyt vieraista. Varsinkaan tuntemattomista ihmisistä. ”Ajattele nyt! Täysin vieraita ihmisiä meillä, omassa kodissamme! Mitä ihmettä he täällä tekevät? Pysyisivät omissa kodeissaan ja tehkööt niistä niin mukavia, että viihtyvät siellä!”
Vieraat olivat Raimolle ehkä vielä vastenmielisempiä kuin vaimon tummat, sutjakkakaulaiset pulloystävät. Pullot olivat yleensä hiljaa, mitä nyt kilisivät vaimon niitä kallistellessa. Pullojen tuloa varten ei tarvinnut valmistautua panemalla kotia vieraskuntoon, tehtävä, joka useimmiten kaatui hänen, Ramin tehtäväksi. Pullot halusivat olla rauhassa. Kotiinkin ne tulivat mieluummin aivan salaa.
Onneksi suurin osa kutsuvieraista, ehkä Raimo Raittiin helpotukseksi, alkoivat ajan kuluessa harventua. Mutta pian heidän tilalleen alkoi ilmestyä yllätysvieraita, joita saattoi silloin tällöin pöllähtää sisään, oli huusholli missä kunnossa tahansa. Heitä tuli myös Railin, siis vaimon, mukana kuin tuliaisena, kun tämä palasi, joskus vasta aamuyöllä omien tuttujensa Ystävä-illasta. ”Kun tällä raukalla ei ole paikkaa missä nukkua ja meillä on yksi ihan tyhjä sänky kun Eevikin on taas yökylässä, niin otin hänet mukaani!”
Lopulta, ajan kuluessa vuosi vuodelta, herrasväki Raittiin kotona oli välillä suoranaista vilskettä, kun yhtäaikaa saattoi ilmestyä joku yksinäinen yksin, tai johonkin joukkoon kuuluva suurempi määrä ihmisiä, joiden joukossa oli usein kokonaan tuntemattomia, mutta sangen mielenkiintoisia ihmisiä. Heitä tuli joko tutustumaan tai vain viettämään aikaansa. Ei heitä voinut poiskaan käskeä. Se ei olisi reilua, Raimo Raitis ajatteli. Raili Raitis puolestaan lenteli aina silloin kuin lintu iloissaan. Hän tiesi, mitä melkein jokaisella tulijalla oli kassissaan tuomisina, juuri silloin kun häneltä itseltään oli juomat lopussa. Kylläpä olivat tervetulleita, ihania ihmisiä!
Se, että vieraat tulivat kutsumatta heidän kotiinsa, eivätkä menneet muualle, oli osoitus siitä, miten Raittiita ja heidän asuntoaan arvostettiin. Ja ehkä he osasivat hiukan heitä kunnioittaakin, varsinkin herra Raitista, joka huolimatta peitellystä jöröydestään oli hyvin sivístynyt ihminen. Ja se, että Raili, ihana Ilmatar, rakasti heitä, se tiedettiin. Kylläpä heillä oli lämmintä ja mukavaa yhdessä, ja illan kuluessa aamutunneille asti tultiin aina vaan tutuimmiksi. Raimo muuttui Ramiksi ja Raili Rampaksi. Rami ja Rampa olivat kaikkien, itsensäkin iloksi, hyviä, tosi mukavia ihmisiä!
Raimo Raitis, joka oli sydämeltään vierasvastainen, mutta luonteeltaan todellakin sivistynyt ihminen, tiesi kyllä, miten vieraita pitää kohdella, olivat he kotoisin mistä tahansa. Hän yritti kaikkensa miellyttääkseen paikalle tulleita varsinkin alkuillasta. Hänen hörönaurunsa soi kaikkien korvissa.Mutta myöhemmässä vaiheessa kun oli jo jokaisen läsnäolevan synnyttämää melkoista mekkalointia ilma sakeana, he kyllä pitivät kiitettävästi seuraa vain itselleen ja toisilleen, eivätkä edes huomanneet Ramia. Niinpä hän saattoi aina jossain vaiheessa kömpiä omaan sänkyynsä tyytyväisenä nukkumaan. Eikä kukaan häntä kaivannut.
Mutta missäs tytär? Mikä oli hänen osansa muitten seurassa?
Tytär. Niin… No siitä ei huolta! Eevi Raitis oli jo pienestä tottunut huoltamaan itsensä. Siinä suhteessa hän oli kyllä vanhempiensa mielestä tavallista taitavampi. Kuka keitti aamulla itselleen puuron ja joskus kahvinkin, jos sattui olemaan kotona? No, Eevi! Kuka herätti joskus ennen kouluun lähtöään Rampan ja Ramin? No, Eevi, tietenkin. Kuka heistä piti huolta jos tuli koulusta kotiin eikä mennyt tekemään koulutehtäviä jonkun luokkakaverinsa kanssa? No sitä ei tarvitse kysyä. Eevihän se, kysymättäkin. Sitäpaitsi kyllä hän jätti usein puuroa syötäväksi vanhemmilleenkin. Ja tarjosi illallistakin, joskus. Ei hän ollut itsekäs. Vanhemmat olivat hänestä ylpeitä. Miten onnekkaita he olivatkaan tyttärensä kohdalla! Eevi, Eevi. Hän tulisi kyllä pärjäämään aikuisena. Eevistä ei kannata kantaa huolta.
Mutta jos hra Raittiin olisi pitänyt valita vaimon pulloystävien ja ihmisystävien välillä, olisi hän - tosin pitkään harkittuaan - valinnut sittenkin pulloystävät. Niin erakkouteen taipuvainen hän oli. Tyhjät pullot saattoi viedä roskikseen, mutta viepäs sinne ihmiset! Jotkut vieraista eivät kyllä karsastaneet roskalaatikkojakaan, saattoivat jopa yöpyä niissä. Herra Raitis ei ollut läheskään tyytyväinen vieraisiin heillä kotona, mutta sanallakaan hän ei heistä valittanut. Rakkaus vaimoon oli hänessä jo aikoja sitten sammunut. Vaimon horjuva käytös ja katteettomat lupaukset olivat etäännyttäneet heidät toisistaan. Vaimo oli sitä mitä oli. Alkoholisoitunut. Siirtynyt vahvempiin aineisiin joiden nimeäkään ei tiennyt. Sellaiset kuin tenu ja kilju olivat hänestä houkuttelevia, mutta ei niitä niin vaan mistään saanut. Ei. Hän oli pelkkä Rampa, jolta ei osannut odottaa enää yhtään mitään. Mutta ei hän, Rami, jaksanut vaimonsa ongelmiin puuttua. Vaimo virkistyi aina vain silloin, kun heillä oli vieraita. Lipunkannosta oli turha hänelle puhua, sillä Rampalle se oli myrkkyä.
Pääasiaksi ja huomion kohteeksi Raimo Raittiille oli ajan kuluessa muodostunut tytär, Eevi. Se, että Eevi, oli kouluaikanaan saanut rauhassa nukkua jonkun kaverinsa luona, eikä ollut alttiina niille tyhmille asioille, joita hyvinkin saattoi heillä kotona vieläkin tapahtua, oli hänestä hyvä asia. Nyt kun Eevi oli jo iso tyttö, ja muuttanut pois kotoa ja näytti tulevan hyvin toimeen, oli Ramille, mieluinen asia.
Isät ovat kuulemma usein lapsensa puolella, tarkkoja hänestä. Varsinkin jos lapsi on tytär. Äidit tykkäävät enemmän pojista, .sellainen uskomus on ainakin olemassa, ja niin on meilläkin asian laita, ajatteli Raimo Raitis. Mistä tietää, vaikka Rampa lisäsi juomistaan pojan kuoleman takia, hän ajatteli. Itse hän sitä enää harvemmin muisteli. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, kun oli täysin hiljaista, mistään ei kuulunut mitään, eikä missään näkynyt ketään hän alkoi vakavasti pohtia olisiko hänellä syytä laskea lippunsa puolitankoon. Ihan korkealla se ei enää hulmunnutkaan. Tarpeeksi asti se on jo saanut vapaasti hulmuta, ilman tuloksia.
Ei, ehkä ei sittenkään. Jos vain jaksaisi. Hulmutkoon edelleen. Asia on vakava. Siitä perhe Raitis olkoon todisteena. Mutta vielä hullumminkin voi kyllä käydä. Osat voivat vaihtua. Ja on muunkinlaista hulluutta.
