15.4.2022

VAATIMATON


 

              


VAATIMATON


Minulla on ongelma: En tiedä kuka minä olen. Ja minkälainen olen. Viime aikoina olen lähes epätoivoisena pysähtynyt miettimään onko edes mahdollista päästä tietämään itsensä oikeutta ja lupaa syntyä elämään. Sillä jokin lupa varmaan vaaditaan. Se vaaditaan kaikkialle. Se vaaditaan pienenpiinkin paikkoihin kuin maapallo, josta alkaa kohta tippua rönsyinä ihmisiä reunojen yli. Ja jos sitä ei tapahdu, se alkaa täristä ja heilua sellaista vauhtia, että pian taivaan alla on ruuhka paksuja pilviä jotka uivat täynnä ihmisen raatoja kohti avaruutta löytääkseen paikan, jossa voisivat levätä ja löytää jonkin yhtä tärkeän paikan kuin tämä maapallo on.

Kun katselen ympärilleni näen nyt vain hyvinvoipia, puuhakkaita ja varman näköisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, lapsiakin. He eivät ujostele, he puhuttelevat toisiaan silmissään määrätietoinen katse, jota ei voi niin vain sivuuttaa. Heidät on otettava todesta. Ja kun he puhuvat keskenään, jokainen heistä pystyy halutessaan nostamaan äänensä toisten äänien yläpuolelle. Se näyttää tapahtuvan helposti, mutta minulla sitä taitoa ei ole.

Tämän ikävän puutteen itsessäni joudun kokemaan kirjaimellisesti vähintään kerran tai kaksi kuukaudessa, sillä seutumme arvostetuimmalla ihmisellä on tapana pitää pientä kehyspiiriä johon kutsutut on tarkoin valittuja, suurenmoisia ihmisiä. Mutta en minä kadehdi heitä, sillä olen yksi kutsutuista. Sitä minä en kyllä ymmärrä. Minulla ei ole mielestäni mitään siihen oikeuttavaa ominaisuutta. Totta kai osaan juoda kahvia ja syödä hyviä leivonnaisia, mutta keskustelu ei ole paras lajini. Eksyn aina sanoissa ja huokailen väärissä paikoissa. Ja asiat, ne kyllä myllertävät mielessäni aina kotona, eivät jätä rauhaan edes nukkuessa, mutta annas olla, kun istun toisten joukossa, minun pitää kauan miettiä, mitä voisi sanoa, ja kun keksin jotain, avaan heti suuni etten unohtaisi mitä aioin sanoa, ja sanat alkavat tulla itsestään esiin. Ne suorastaan virtaavat. Yhtenä jonona ne tulevat peräkkäin suustani pysähtymättä, kunnes huomaan, ettei niitä kukaan kuuntele. Sillä kaikki muutkin ovat äänessä. Leveä äänimeri täyttää koko huoneen. Se aaltoilee, nousee ja laskee. Minun sanajononi on työntynyt urhoollisesti eteenpäin ja kun se kohtaa tuon äänimeren, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kun uppoutua joukkoon. Yritän vahvistaa sitä voimieni mukaan, mutta se ei auta, hetki vain niin se on pohjassa. Sinne ääneni hautautuu toisten äänien alle ja mätänee siellä vähitellen, mutta niin nopeasti kuitenkin, että kun tulee kotiinlähdön aika, minulla ei ole ääntä enää ollenkaan. En edes hyvästiä enkä kiitosta pysty sanomaan. Lujahdan ovesta ulos nolona, ensimmäisten joukossa, eikä kukaan huuda perääni.

Kotimatkan kuljen aina vihaisena. Vääntelen naamaa ja kiroilen. Saakelin perkele, ikinä en enää mene tuohon seuraan. Eihän siellä voi edes puhua, vaikka toiset, onnellisemmat, kyllä puhuvat suu vaahdossa. Mikä minua vaivaa? Säikähdän aina kun rumia sanoja alkaa pulpahdella suustani. En se minä ollut, yritän lohduttaa itseäni. Joku on vain lainannut suutani. Katson ympärille. Onneksi ei koskaan kukaan ole vielä ole sattunut olemaan paikalla. Kai minullakin on oikeus jotain sanoa, mutisen ja yritän tyyntyä.

Mikä minussa on vikana? Ähkyn. Kysymys ei jätä minua rauhaan. Se on seurannut minua jo kauan. Olenko kiltti vai pelokas? Tyhmä, tai en osaa vain vaatia? Vaatia. Ilahdun. Se taitaa olla se sana, joka on minulta puuttunut. Sen sanan sisään on kääritty asia, joka minun on opeteltava:.

Minun pitää oppia olemaan VAATIVAINEN ja kun olen mikä olen, voi hyvinkin ajatella, että olen juuri nyt VAATIMATON VAATIVAINEN. Vihdoinkin minulla on jotain jonka avulla voin sanoa olevani jotain.

Raitis ilma tuntuu hyvältä. Kun tulen kotiin, minulla on suunnitelma valmiina. Heitän kengät jalasta. Ryyppään hiukan vettä ja huokaan helpotuksesta. Kumoan itseni sänkyyn, suoristan jalkani. Rentoudun. Suunnitelma on hyvä. Kertaan sen mielessäni. Tarkkailen itseäni. Nukahdan.

Aamulla on minulla kevyt olo. Onni on, ettei kukaan ole sitä sotkemassa. Asun yksin. Saan nousta sängystä tai maata peiton alla niin kauan kuin haluan. Eikö se ole aivan ruhtinaallista! Olen hyväoloinen. Mutta en hyvätuloinen. Siitä kiikastaa aika usein. Mutta rikkautta en kaipaa. Yksinolo on nykymaailmassa asia, joka uhkuu täynnä ihmisiä, ja on sillä tavalla mitä suurinta rikkautta. Sitä vakuutan itselleni ja kellahdan kyljelleni, ummistan silmäni ja maailma kaikkine sotkuineen on pian poissa. Kylläpä minun kelpaa silloin aivan puhtain sydämin nauttia omasta rauhaisasta olosta. Kukaan ei voi vetää sitä minulta pois. Olen onnenpoika! Aamu, päivä ja ilta. Ne ovat hienoja asioita. Niistä en millään luopuisi. Eikä kukaan voi viedä niitäkään pois. Olen vaaimaton, jotkut sanovat. Niin minä haluankin olla. Vaatimattomuutta seuraa aina ilo. Se säilöö hyvän elämän. Ja ilman hyvää elämää, ei voi mistään nauttia. Kokeilkaapa vain!



7 kommenttia:

Noora kirjoitti...

Nuo ajatukset kirjoitusessasi eivät ole vieraita minullekaan. Oletan, että moni niitä pohtii jos uskaltaa myöntää hämmennyksensä. Kyllä! Ajatusten selkeyttämiseen, itsetutkiskeluun ja luovuuteen tarvitaan rauhaa ja hiljaisuutta. Yksinoloa.

Liisu kirjoitti...

Minusta tuo kommentti, jonka Noora on kirjoittanut, on hyvä. Se on kuin läpileikkaus tuosta jutusta. Sitä en olisi itse osannut tehdä, en edes ajatella. Kiitos, Noora!

Marjatta Mentula kirjoitti...

Onpa hyvä kuvaus siitä, että ei saa sanotuksi mitä haluaisi ja kokee seuraelämän uuvuttavana.
Itselläkin tätä. Panostan paljon ihmisten tapaamiseen ja odotan, että puhutaan oikeasti, ei vain olla yhdessä "turhaan", muutoin olen mieluummin yksin.

Erityisesti vieraalla kielellä puhuessa tulee se ongelma, että niin paljon haluaisi saada sanotuksi, mutta kaikki tulee ulos kömpelönä ja jälkijunassa.
Eräs paragualaistaustainen ystäväni kirjoitti novellikirjan omalla kielellään espanjaksi. Luin raakasuomennoksen yhdestä novellista ja koin ahaa-elämyksen: noinko sulavasti hän oikeasti puhuu.
Sama eräällä Sveitsistä Suomeen muuttaneella miehellä. Hän hermostuu, kun vaimo puhuu hänen puolestaan ja lapset nauravat isän kielivirheille. Kardemummu - hohoo... iskä ei tykkää kardemummusta.

Liisu kirjoitti...


Muistan lapsena oli mukavaa, kun tuli vieraita. Paikkakunnalla, jossa asuimme Keski-Suomessa oli tapana, että kylän ihmiset pitivät yhteyttä toistensa kanssa. Monessa talossa oli tilavahko huone, jota sanottiin "saliksi". SItä ei lämmitetty talvella muulloin kun vieraita varten. Ja ilmeisesti jokainen perhe halusi kutsua toiset kyläläiset lapsineen ainakn muutaman kerran vuodessa vieraiksi kotiinsa. Se oli meistä lapsista hauskaa, sillä vierailut eivät olleet pelkkiä kahvi- tai juttelutilanteita, vaan silloin leikittiin aina jotain seuraleikkiä, joihin kaikki läsnäolevat osallistuivat. Mukavia muistoja jäi mieleen. En tiedä, jäikö tästä toiminnasta mitään jatkoa myöhemmille sukupolville. Ihmiset muuttuivat kun lapset kasvoivat, ja asukkaat vaihtuivat. Äiti kertoi, että läheisempien vieraiden ollessa koolla, leikit muuttuivat lauluiksi tai joksikin muuksi musiikiksi. Joskus esitettiin runoja tai kerrottiin hauskoja juttuja.

Hjalmar kirjoitti...

Kiehtova tarina, tapasi mukaan hyvin kirjoitettu! Onkin aikaa viime kontaktista, kun näemmä olet ikäänkuin vaivihkaa pyyhkinyt minut naamakirjasta. Miksi ihmeessä?

Hjalmar kirjoitti...

Joka tapauksessa oli hauska noin ikäänkuin kirjallisesti oppia tuntemaan! Jää hyvästi ja menestystä elämääsi!

Liisu kirjoitti...

Kiitos, HJALMAR positiivisuudestasi kirjoitusteni suhteen. Kuinka ollakaan, minäkin olen aina kovasti tykännyt sinun kirjoituksistasi niitä luettuani. Olen saanut niistä aina innoitetta omiin teksteihini. Harmi vain kun en ole nähnyt aikoihin sinun juttujasi. Minulla on ollut niitä ikävä. En ole niihin törmännyt aikoihin. Kysynkin tässä nyt, vieläkö sinä olet juttujen tekemistä harrastanut, ja oletko niitä julkaissut. Jos, niin mistä voisin niihin tutustua.

Kaikki jutut mitä olen sinulta nähnyt, ovat olleet julkaisukelpoisia. Itse en ole juuri mitään aikaansaanut. Usko kirjoittamisen osaamiseen on mennyt. Sen mukana halu kirjoittaa. Koko mieli on kuin autiomaata. Tyhjiö. Mielenkiinto on kääntynyt lukemisen puolelle. Kaiken vapaa-aikani käytän nykyisin lukemiseen. Olen lukemieni kirjojen saartama, Niitä lojuu joka puolella. Ne ovat mielestäni niin hyviä kaikki ja niitä on niin paljon, ettei mieleeni ole tullut lisätä niiden määrää alkamalla itse kirjoittaa. Tänään sain loppuun luettua kirjan nimeltä Veljekset Gallela. Sen on kirjoittanut Viljami Puustinen.

Kannattaisikohan meidän, Hjalmar, alkaa uudestaan kirjoittaa? Mutta mistä ja miten?