NÄKYJÄ (Petetty, osa 6)

”Erehdykset, typeryys, synti ruumiissamme

rasittavat ja pitävät henkemme vallassaan,

kuten kerjäläiset syöttävät luteitaan,

niin ruokimme kilttejä tunnonvaivojamme.

Kuin miljoona suolimatoa aivoissamme

koko pirujen kansa kuhisten juopottelee,

ja kun hengitämme, niin Kuolema virtailee

kumein valituksin ja huuhtelee keuhkojamme.”

- Charles Baudelaire Pahan kukkia - *

Koputtiko joku?

Aikansa Matias odotteli. Mitään ei tapahtunut. Olisiko se ollut harha, oliko hän jo niin pitkällä, että kuuli olemattomia? Vai untako se oli?

Joskus aikaisemmin hän oli herännyt ovikellon soittoon unen ja valveen rajamailla, avannut silmänsä ja huomannut olevansa jossain muualla kuin luuli olevansa, paikassa, jossa ei edes ollut ovikelloa.

Mutta musiikki? Mistä se tuli? Olisiko hän nähnyt unta äidistä, jonka soittoon hän lapsena oli usein herännyt, kun äiti aamuisin oli harjoitellut skaaloja ja improvisoinut pelkästä soittamisen ilosta. Unta sen täytyi olla.

Matias kurkotti kaulaansa ja heristi korviaan. Täysin hiljaista. Ovi pysyi kiinni. Poistuvia askeleita ei kuulunut. Vaivalloisesti rimpuillen hän nousi vuoteesta ja toista jalkaansa laahaten käveli ovelle ja avasi sen.

Oven takana ei ollut ketään, mutta näkymä oli kauhistuttava. Kaikki olohuoneessa oli kuin taistelun jäljiltä. Pöydällä ja lattialla kaatuneita, tyhjiä pulloja, ruuanjätteitä, roskia. Ja kun hän pahimpia jätöksiä vältellen linkkasi eteiseen, hän näki, että eteisen peili oli isketty säröille, tuoli nurin ja asunnon ovi retkotti levällään auki niin että porraskäytävän koleus pääsi tunkemaan sisään.

Matias sulki oven. Nosti tuolin pystyyn. Istahti siihen ja roikotti päätään. Itkikö hän? Jonkinlaista eläimellistä, pihisevää ujellusta hänen suustaan tuli. Katumus kaiversi mieltä, ja yksittäisiä kyyneliä tai jotain muuta märkää valui hänen silmistään, vaikka hän kuivasi sitä käsivartensa ympärille käärimäänsä pyyheliinaan ja yritti ryhdistäytyä. Onko tässä maailmassa yhtään niin suurta raukkaa kuin minä? Hän kysyi itseltään. Miestä, joka on jätetty yksin, haavoittuneena sekä mieleltään että ruumiiltaan, melkein kuolleena. Miestä, jonka niin sanotut ystävät ovat muuttuneet vihollisiksi, tai ainakin kadonneet näkyvistä. Oliko hänellä ystäviä koskaan ollutkaan?

Itsesääli vain pahensi hänen oloaan. Se ei ollut enää pelkkää krapulaa, kysymys oli kokonaan jostain muusta. Kysymys oli elämänpituisesta valheesta. Kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut, oli yhtä suurta valhetta. Älkää uskoko minua! Pelkkää paskaa sisällä, täyttä valhetta. Valheet piirittävät minua joka puolelta! hänen teki mieli huutaa. Ujellus hänen suussaan oli muuttua ulvonnaksi, joka onneksi melkein alkuunsa lakkasi. Hän istui tuolilla tylsänä, vaiti, silmät tyhjinä lattiaan luotuina. Hän mietti.

Minäkö psykiatri? Onko kysymyksessä masennus? Ettei vain olisi psykoneuroosi, joko dissosiatiivisella tai obsessiivis-konpulsiivisilla oireilla maustettuna.

Hän nousi tuolista ja yritti kohentaa tilaansa etsimällä pulloa tai pahvimukia, jossa olisi ollut vielä jotain pohjalla. Turha toivo, sellaista ei löytynyt. Niinpä hän joutui tyytymään pieneen neuroleptiannokseen haloperidolia, ainoa näytepakkaus, joka löytyi kylpyhuoneen kaapista. Kun sekään ei tuntunut auttavan, riisui hän pyyheliinakääreet raajoistaan ja meni suihkuun.

Vuoroin höyryävän kuuma, vuoroin älisevän kylmä suihku puhdisti jo kuorettuneita haavoja ja virkisti sen verran että hän jaksoi laahautua takaisin makuuhuoneeseen, jossa heittäytyi sänkyyn, levittäytyi, pyörähteli peremmälle. Jos hän olisi arvannut, mitä toimenpiteestä seuraisi, olisi hän toki ollut varovaisempi. Peiton sokkelosta sängyn toisesta laidasta ilmestyi esiin pää; kuuluiko se miehelle vai naiselle, sitä hän ei tiennyt; sellainen lyhyttukkainen, melkein siiliksi ajeltu kauniiksi muotoiltu pää, jossa suu oli jähmettynyt kai pelästyksestä johtuvaan puolihalvaantuneeseen tilaan, joka puolestaan laantui pian emotionaaliseksi epävakaisuudeksi; vuoroin parahtelevaa itkua, vuoroin hysteeristä naurua.

Miten näky tuntui niin tutulta? Déjà- vu. Matias säikähti. Hän kieri ja hypähti vuoteesta. Nainen kirkaisi, Matias oli alasti. Matiaksen silmät sumentuivat, eikä hän pystynyt määrittelemään varmuudella pään sukupuolta, varsinkaan, kun se vetäytyi äkisti takaisin peiton alle. Mutta ääni jäi kaikumaan hänen korviinsa, ja sen volyymista ja korkeusasteesta – se oli high - hän päätteli, että sen täytyi olla nainen.

Elänkö minä elämääni jo toista kertaa, kuinka monta elämää minulla onkaan jo ollut? Matias ihmetteli. Aina on pitänyt aloittaa alusta. Enkö minä jo kerran tänään häätänyt jonkun sängystä. Vai oliko sekin unta? Mitä tämä on? Olisiko niitä ollut kaksi naista, minun vuoteessa, ehkä enemmänkin, ja mitä minä niiden kanssa puuhailin? Vuoteessa on kyllä tilaa, siitä ei ollut kysymys. Siihen mahtuisi vaikka komppania naisia tai miehiä. Levein vuode, mikä markkinoilta löytyi. Mutta miten kaikki muu saattoikin olla pelkän arvailun varassa. Matias piteli päätään.

Selvittyään säikähdyksestä ja naisen pistettyä päänsä uudelleen esiin - nyt myös puoli vartaloa seurasi sitä, kaulaan ja muuhun näkyvään verrattuna uhkeat rinnat - he esittäytyivät. Nainen kertoi olevansa Matiaksen ulkoistettuun lähipiiriin kuuluvan ystävän ystävä. Asui melko lähellä. Oli saanut kutsun. Elsie, hän sanoi. Elsie kuulosti kauniilta, jotenkin helmeilevältä ja kirkkaalta, vain alareunassa oli käheä reunus. Tiedä, vaikka aloittaisin suhteen tuon rintavan naisen kanssa, vaikkapa vain tämän suloisen nimen takia, Matias ajatteli ja pujahti takasin peiton alle. Mutta ei. Hän tunsi voimansa liian heikoksi. Huolimatta otollisista olosuhteista, vaatteista ei olisi ollut kummallekaan mitään haittaa, ja Elsie – miten ihana nimi! - näytti häilyvästä naamastaan huolimatta ihmeellisen puhtaalta valkoista lakanaa vasten, jolla hän yritti peittää rintojaan. Luonnonlapsi, melkein enkeli, oli pudonnut taivaalta hänen sänkyynsä. Ei olisi ollut pitkä matka kierähtää hänen viereensä, ja Elsie olisi lämmittänyt häntä, pitänyt hyvänä. Sopiva alku mille tahansa suhteelle. Mutta ei. Elsie voisi syyttää häntä jälkeenpäin hyväksikäytöstä, ellei peräti väkisinmakaamisesta. Pois se minusta, Matias ajatteli. Olen aina kunnioittanut naisia, niin ihmeellisiä otuksia kuin he ovatkin. Aivan erilaisia kuin äiti.

Niinpä Matias halusi jättää aloitteen Elsielle. Hän vinkkasi ystävällisesti pikkusormellaan merkkiä, että Elsie siirtyisi hiukan vielä peremmälle, jos mahdollista, ja Elsie siirtyi heti, sovinnolla.

Siinä he makasivat selällään vierekkäin – sopivan etäällä toisistaan – hänen, Matiaksen, itsensä hankkimassa tukikohdassa, hänen ensimmäisessä ja ainoaksi jääneessä huonekaluhankinnassaan. Muut kapineet olivat niin sanottujen ystävien tuomia, ehkä he olivat tarkoittaneet hyvää, ehkä hän turhaan vihasi heitä, sekin käväisi hänen ajatuksissaan. Oli kuin hän olisi osannut ennakoida tilanteen, sillä sänky ei ollut pelkästään iso, se oli mahtava. Täytti melkein koko huoneen, joka ei tosin ollut suuren suuri.

Heitä oli nyt kaksi. Toinen makasi sängyn toisessa, toinen toisessa laidassa, eikä peitoistakaan ollut puutetta. Ilmeisesti he molemmat olivat yön jäljeltä edelleen niin heikossa kunnossa, väsymyksestä puolikuolleita, että vain hetken levottomina pyörittyään, kumpikin rauhoittui, ja pian he makasivat jalat suorina, silmät ummessa kuin kaksi surullista maanpäällistä sankaritaistelijaa. Iho harmaana, lihakset velttoina. Käsivarret kuin antautumiseen valmiina.

Kaksi uupunutta ihmistä, elämän taistelukentällä. Rauha kasvoilla.

Sauli Zinovjevin säveltämä Nocturne for violoncello and piano, siivittäköön heidän untaan. Sellisti on Kristian Plink. Pianisti Peter Lönqvist. 

                                 

                            

S. A. Zinovjev

Nocturne for violoncello and piano, 2007
(Dedicated to Kristian Plink)

Premiere performance.

Kristian Plink, violoncello
Peter Lönqvist, piano

Live recording from March, 2008

* Pahan kukkien suomentajana on Yrjö Kaijärvi

        

TUPAANTULIAISET (Petetty, osa 5)

"How many roads must a man walk down

Before you call him a man?

Yes, how many seas must a white dove sail

Before she sleeps in the sand?

Yes, 'n' how many times must the cannonballs fly

Before they're forever banned?"

               (Bob Dylan Blowin' in the wind)*

Tupaantuliaiset? Mieluummin tuvastapoistujaiset, Matias ajatteli, kun hän pahimmasta selvittyään uskalsi vihdoin muistella sen illan ja yön tapahtumia. Ensimmäinen kuva, joka nousi hämäränä mieleen jostain vaiheesta juhlia, oli täynnä kompuroivia, ja tarpeekseen saaneita horjuvia selkiä ja takamuksia, jotka tunkeilivat ovella. Ja kokonaisnäkemys mainituista juhlista oli sekin hatara ja epämääräinen, synkkä, kuin mustalla reunustettu entisajan postikortti, jossa surulla ilmoitetaan että joku on poistunut keskuudestamme. Kuka oli poistunut? Hän. Hän itse. Tai ollut ainakin vähällä poistua. Joka tapauksessa kaikki hänen ponnistelunsa olivat sen illan ja yön aikana valuneet hukkaan.

Syy oli ystäväjoukossa. Tietysti. Mutta olivatko he ystäviä? Mitä he olivat? Järjestivätkö he tahallaan tilanteen, jossa jouduin ansaan? Helvetti! Matias ajatteli. Kyllä hän tiesi, ettei siitä oikeasti voinut ketään syyttää, mutta jostain syy piti löytyä, mieluummin muualta kuin itsestä. Sillä kuka siinä eniten joutui kärsimään? Eikö se ollut hän, jonka kunniaksi juhlat oli järjestetty. Synkkänä hän ajatteli, tai ei ajatellut vaan tiesi omakohtaisista kokemuksistaan viisastuneena ja teoriassa siihen liittyvät asiat täydellisesti hallitsevana, että taistelu, joka oli nyt hänen edessään oli kauhistuttava, ja että hänet oli tuomittu se häviämään.

Oliko hänestä enää mihinkään? Tuttu musta aukko oli alkanut vetää puoleensa, vain ihme voisi enää pelastaa hänet katoamasta sen janoiseen nieluun, jonka pohjalla - senkin hän hyvin tiesi - kuolema nuoli jo koukkuisia näppejään ja näytti tyytyväiseltä. Pahinta, että hänen taistelutahtonsa oli lamaantunut. Kaikki keinot hän oli kokenut. Enää ei mikään muuttaisi asioita. Ihmeisiin hän ei uskonut tipan tippaa!

Alun hän muisti siitä illasta ja yöstä. Hänen niin sanotut 'luottoystävänsä', kolme niistä jotka olivat julistaneet itsensä hänen lähikavereikseen, sanoivat: ”Me olemme sinun henkivartijoitasi ja sielunveljiäsi!” Ja ”Sinä olet meille kallis”, yksi heistä oli vielä lisännyt. Kuka se heistä oli, sitä Matias ei muistanut. Kallis? Mitä hän tarkoitti? Eikö asia ollut päinvastoin. Ketkä tulivat kalliiksi kenelle? Juhlia järjestäessään he olivat tyhjentäneet melkein kokonaan Matiaksen tilin. Mutta itse hän oli heille kortin antanut, pakko myöntää. Siinä hän oli tehnyt virheen. Mutta tehokkaasti he olivat toimineet. Se täytyi myös myöntää. Kun hän oli tullut töistä - perjantai ilta se oli - oli kaikki hänen vasta hankkimassaan asunnossa muuttunut. Ehkä vain pienellä tuunauksella tai sitten kokopäivän kovalla aherruksella tyhjä, pelkällä sängyllä varustettu kolea asunto, kaksi huonetta ja keittiö, oli saatu näyttämään runsaalta ja elämäniloiselta.

Olohuoneeseen oli jostain raahattu iso pöytä, joka oli täynnä herkkuja: itämaisia ja afrikkalaisia, avattuja purkkeja ja lautasille järjestettyjä suupaloja, saksalaisia salami-snackeja, norjalaisia lohi-kääryleitä, mustekalaa sherryliemessä, ranskalaisia juustoja, kreikkalaista tsatsikia, omenia, pähkinöitä, tuoreita luumuja, ranskalaisia juustoja, täytettyjä oliiveja, palasiksi leikattuja patonkeja, salaatteja, salaattikastikkeita, viinirypäleitä, mitä kaikkea siihen olikaan saatu mahtumaan! Ja jos kaipasi kotimaista oli tarjolla ruisleipää ja suolakurkkuja. Toinen puoli pöytää oli täytetty pulloilla, joiden ohuet kaulat ja värikkäät etiketit kertoivat korkeasta laadusta. Ja kaiken sen runsauden keskellä nosti päätään sinkkisanko, suu auki, josta shampanjapullot kurkoittivat kaulaansa. Unissaankaan Matias ei olisi voinut kuvitella sellaista näkyä, vieläpä omassa kodissaan. Varsinkin ryhdikkäät mustanvihreät pullot suurena joukkona suorissa jonoissa kuin sotamiehet tantereella ensimmäistä maailmansotaa esittävässä dokumentissa olivat juhlavaa katseltavaa. Kertakäyttöastiat ehkä latistivat hiukan tunnelmaa, mutta järkevä ratkaisu se oli.

Sokaistuneena näystä oli Matias antanut kiitosta sen järjestäjille. Vain pullojen määrästä hän oli vähän huolissaan. Kun hän uskalsi ihmetellä sitä ääneen, he sanoivat: ”Kun me juhlitaan, me juhlitaan kunnolla!”

'Juhlia' oli Matiaksen mielessä muuttunut jo aikaa sitten varoitussanaksi. Mutta, no, ystäville kuuluu, mikä ystäville kuuluu: hyvä tahto ja ymmärrys. Itse hän oli päättänyt poiketa aktiiviosallistumisesta ja seurata vain katseella, mitä tapahtuisi.

Alun hän muisti. Miten toivorikkaina he neljä, sillä kai hän itsekin oli jotenkin kiinnostunut asiasta, istuivat olohuoneessa odottaen vieraiden tuloa. Sitä saikin odottaa. Viihdyttääkseen itseään ja saadakseen ajan kulumaan, he alkoivat jo napostella varovasti pitkin sormin herkkupaloja pöydästä, eikä kestänyt kauan kun joku avasi yhden pulloista ja kaatoi siitä neljään kertakäyttökuppiin ruskeanhunajan väristä ainetta. Mitä se oli? Tuoksahti Virosta tuodulle konjakille. Matias ei huolinut hänelle tarjottua. Siitä hän oli mielissään. Ilostui, kun ei mennyt ansaan. Mutta kun toiset halusivat nostaa maljan juuri hänelle, otti hän kupin kuitenkin käteensä - epäkohtelias, ei, se hän ei halunnut olla - ja voi vaikka vannoa, että se tapahtui täysin huomaamatta, kun hän kulautti sen sisällön yhdellä pikaisella kädenliikkellä kurkkutorveensa. Samassa kuului summerin ääni. Jo hissistä kuului puheensorinaa ja iloista ääntelyä, sieltä nousi ensimmäinen seurue juhlavasti pukeutuneena. Hissi haki toisen kuorman, eikä kestänyt kauan kun summeri taas soi. Se alkoi soida niin tiheään, että yhden piti istua tuolilla oven vieressä painelemassa nappia. Ja väkeä tuli, ei ollut syytä valittaa. Tuli enemmän ja vähemmän tuttuja. Matias seisoi eteisessä heitä vastaanottamassa ja ojensi jokaisella tulijalle kätensä, se oli johtoystävien tahto. Itse he odottivat vaatimattomina peremmällä valmiina toimimaan tarvittaessa tarjoilijoina, mutta siihen heidän ei olisi tarvinnut varautua, vieraat olivat kiitettävän omatoimisia. Matias kuitenkin oli heikko linkki, välillä hän väsähti, ja jokunen käsi saattoi lipua ohi hänen sitä huomaamatta. Mutta muuten hänestä tuntui oikein mukavalta, hyvä, kun järjestäjien vaivannäkö ei ollut mennyt hukkaan.

Ja jos totta puhutaan, jossain vaiheessa Matiaksen sisällä läikähti ilo. Pitkästä aikaa. Se oli kuin nopea ja ohimenevä lämmin kilkahdus mahalaukussa. Ehkä hän vihdoinkin ymmärsi, mitä varten on hyvä, jos ihmisellä on ystäviä. Entä jos ovesta ei olisi tullut ketään, sekin olisi ollut mahdollisia. Miten noloa se olisi ollut. Nyt hän tunsi melkein rakkautta jokaista tulijaa kohtaan. Hän ymmärsi, miten tärkeää oli, kun kutsua noudatettiin ja että yleensä oli ihmisiä, jotka olivat valmiita uhraamaan aikaansa toisten ihmisten hyväksi. Vieraitten hienot asut hiukan hämäsivät häntä, itse hän oli flanellipaidassa ja reinot jalassa, hänen mieliasunsa kotona. Järjestäjäkolmikko ei ollut siitä huomauttanut. Ehkä he pitivät sitä vain hyvänä, että juhlien isäntä erottui joukosta, ja lisäsihän se kodikkuuden tuntua. Itsensä he olivat pukeneet lakeijoiksi, musta puku, valkoinen paita ja rusetti leuan alla. Ei mikään hullumpi asu sekään. Matiaksella oli hyvä mieli. Hän olisi voinut vaikka hymyillä, mutta kun hän huomasi, että myös joku hänen kolleegansa oli tulijoiden joukossa, joka sinänsä oli suuri yllätys, hän päätti pitää ilmeensä luotettavana ja vakaana. Sitä paitsi osa vieraista oli hänelle tuntemattomia, ehkä he olivat ystävien ystäviä, tai tuttuja, joita hän yksinkertaisesti ei vain muistanut. Heitä hän tervehti erityisen innostuneena, pienellä kumarruksella.

Pian huoneisto oli täynnä miehiä ja naisia. Oli jo vähän ahdasta, mutta ei se näyttänyt ketään haittaavan. Puheenporina vain yltyi, ja pöytä alkoi tyhjentyä ennen näkemättömällä vauhdilla. Siinä vaiheessa kun maljat oli juotu ja väki pääsi pullojen kimppuun, tuntui että juhlat olivat vasta alkaneet. Kukaan ei enää jäykistellyt. Melu oli jo niin huumaava, että se alkoi vaikuttaa jo pelottavalta, ja meteli sen kuin yltyi. Siinä vaiheessa Matias oli jo pudonnut kärryiltä, kai niinkin voi sanoa, mutta tosiasiassa hän oli jo kokonaan pois itsestään ja tavoiltaan, heilui kuin heinämies, silitteli vieraitaan, taputteli kaikkia ja oli kertakaikkiaan pois tolaltaan. Ja siitä eteenpäin, hänellä ei ollut mitään selvää mielikuvaa.

Vasta seuraavana aamuna, kun hän heräsi horroksista ja löysi itsensä istumassa kylpyhuoneen lattialla lasinsirpaleiden joukossa, alasti, ja verta valuvana, hän tajusi että jotain oli tapahtunut. Jotain kauheaa, jota oli vaikea antaa anteeksi. Hänet oli hylätty. Jätetty yksin. Missään ei näkynyt enää ketään. Vain jätteitä ja roskia, kaatuneita pulloja, tupakan tuhkaa... Pelkkää taistelutannerta.

Se ystävistä. Ystävistä yleensä. Sairaita ne olivat, teeskentelijöitä, omahyväisiä toisen hyväksikäyttäjiä, pirun palvelijoita. Yksikään niistä ei täyttänyt ystävä-sanan tarkoitusta, mikä se sitten olikin. Ei hän sitä jaksanut miettiä. Joku sentään olisi voinut jäädä katsomaan hänen peräänsä. Mistä kaikki sirpaleet ja veri? Hänhän olisi voinut vaikka kuolla!

Täristen ja vaappuen hän pystyi kuin pystyikin nousemaan, ja sai vetäistyä pyyheliinan koukusta. Kääri sen käsivartensa ympäri, vielä toinen pyyhe, sen avulla hän hillitsi verentuloa jalasta. Ja niin hän hoippui heikossa kunnossa kohti makuuhuonetta. Oli hän sentään vielä elävä. Siitä Luojalle kiitos! Vai oliko sillä väliä. Vaivalloisesti ponnistellen hän pääsi sänkynsä luo, johon hän helpotuksesta huokaisten mätkähti.

Mutta mitä ihmettä. Peiton alta alkoi kuulua ihan selvää ininää, ja hän tunsi miten hänen ruumistaan puskettiin altapäin sivuun, niin että hän keikahti, oli pudota sängystä ja hän säikähti, kun peiton alta nousi esiin ruskea hevosenpää.

Vai olisiko se sittenkin kuulunut ihmiselle, miehelle tai naiselle, sitä hän ei ennättänyt miettiä. Viha ja katkeruus hänen sisällään sai hänet keräämään loput voimistaan ja hän karjaisi, itselleen hyvin epätavallisella äänellä:

- Pois ja heti! Se on minun paikkani!

Kaukaa kuin unesta kuului epäselviä voimasanoja, mutta niillä ei ollut enää vaikutusta. Jotenkin hatarasti Matias havaitsi, että olio, joka oli vallannut hänen turvapaikkansa, kuului vahankalpealle, alastomalle, mutta runsastukkaiselle olennolle, joka levitteli raajojaan säikähtäneen näköisenä ja hävisi horjahtaen näkyvistä. Mikä ja kuka se oli, sillä ei väliä. Matias vaipui uudelleen unen kaltaiseen tilaan. Hän makasi vuoteessa toinen jalka peiton alla, toinen riippui tyhjän päällä laidan yli. Heikosti jostain taustalta kuului porsaan ääntä muistuttavaa röhkimistä, oliko se hän itse? Pian se muuttui vinkunaksi. Siinä vaiheessa kun se muuttui itkuksi, hän vaipui taas horrokseen, eikä hän tiennyt sen jälkeen enää mitään tästä maailmasta.

Vasta iltapäivällä hän heräsi. Raotti silmiään ja nosti päänsä peiton alta. Ihan kuin joku olisi laittanut levyn soimaan. Hän makasi ihmeissään ja kuunteli. Surumieliset sävelet vavisuttivat ja vähällä ettei hän parahtanut itkuun. Liian kaunista, hän ajatteli. Liian kaunista minulle.

Mutta kun hän jatkoi kuuntelua, hän vähitellen rauhoittui ja mustien itsesyytösten ja pahan olon vaivaamien ajatusten takaa alkoi hänen korviinsa valua jotain parempaa, parantavaa ja toivoa herättävää keveämpää oloa. Jokainen sävel tuli luo, puhutteli häntä. Ymmärsi ja lohdutti. Se lievitti hänen hätäänsä ja muistutti, että oli olemassa toinen maailma. Ja kun hän kuuli varovaisen koputuksen ovelta, ei hän hämmästynyt. Hän nousi istumaan, huonossa kunnossa, alastomana, vain peitto ja pari pyyheliinaa suojanaan,  mutta valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa oven takaa oli tulossa.

                       

Sauli Zinovjev plays Robert Schumann Album Blätter, op. 99

Ziemlich langsam

Schnell

Ziemlich langsam, sehr gesangvoll

Sehr langsam

Langsam

(live recording)

* Bob Dylanin laulusta otettu säkeistö on lainattu Tommi Parkon kirjasta Kirjoita runo. Sitä on käytetty siellä esimerkkinä runoissa esiintyvistä retoristisista kysymyksistä.

SUHTEITA JA HENKIOLENTOJA (Petetty, osa 4)

                                                                                           


”olosuhteet joissa elämää saattaa syntyä
 ja olosuhteet joissa se saattaa lakata

 ja näiden mahdollisuuksien välillä

 pitää osata ajatella kaikki

 ja kaikki pitää näkyä yhtä läheltä
 että pelko muuttuisi tiedoksi”

                         (Pentti Saarikoski)

Huomenta! Vai onko nyt jo päivä, tai ehkä jo ilta? - Yö? Ei uskoisi!

Matias on menettänyt ajantajun. Kaikki on nykyisin pelkkää hämärää olemista, ollut jo loppiaisesta asti. Loppiaisesta? Eikö sen pitänyt olla käännekohta, suunta parempaan? Mitä hän aikoi elämässään muuttaa? Ei hän muista itsekään, ei hän jaksa sitä ajatella. Hän vain lepäilee pitämättä päivistä lukua.

Vaihteeksi hän köllöttää hetekalla ja on mielipuuhassaan: katselee kattoa. Raakalautaa. Oksanreikiä. Katontekijän saviset jalanjäljet näkyvät vaaleina lautojen pinnassa. Aika omituista. Katossako voi kävellä?

Heti hän näkee silmissään varjon, joka muuttuu haalaripukuiseksi mieheksi, joka vasara kädessä, pää alaspäin roikkuen yrittää lyödä nauloja kattoon, mutta hankalaa se on. Painavat työkengät imukuppeina mies ponnistelee saadakseen roikkuvat kätensä lähemmäksi kattoa, yrittää, yrittää, mahdotonta; vasta kun Matias tulee ajatelleeksi, että ehkä haalarimies onkin kävellyt lautojen päällä jo silloin kun ne olivat vielä maassa, hän antaa miehen laskeutua ja häipyä ajatuksista.

Mutta ei Matias yksin ole. Kattolautojen yläpuolella on oravalla pesä. Sieltä kuuluu rahinaa. Ilmanko emo-orava ravaa edestakaisin, kiipeää ulkoseinää milloin ylös, milloin alas. Välillä on hiljaista.

Ja sisällä lattianrajassa, seinäkolosta pistää esiin utelias hiirenpää. Mustat nappisilmät tuijottavat Matiasta. Kuonokarvoja muutaman kerran väräyteltyään se työntyy esiin kokonaan, kipittelee lattialla ristiin rastiin kuin tutkisi paikkoja, kunnes vilahtaa takaisin koloonsa. Henki se on hiirelläkin. Ei se pelkää Matiasta, eikä Matias pelkää sitä. Matiaksesta ja hiirestä voisi tulla kaverukset. Heistä olisi toisilleen sopivaa seuraa. Mutta he molemmat haluavat elää omaa elämäänsä. Hiirellä on pesänsä. Se on jossain lattian alla. Matias nukkuu ruosteisessa hetekassa, olkipatjalla, joka on ohentunut pelkiksi pahnoiksi, mutta kolmen viltin sisällä siinä pysyy lämpimänä. Se on Matiaksen pesä. Siinä hän yrittää koota ajatuksiaan, jotka karkailevat. Välillä hän lepää kuin horteessa.

Oikeastaan mökissä on tunnelmallista. Hellalla on rivissä kynttilöitä. Ne tasaavat tarvittaessa päivän ja yön eroa. Kynttilöitä löytyi kassillinen komerosta, niistä ei tulisi puutetta. Jääkukat mökin ikkunassa toimivat verhoina, ne ovat kuin hienoa pitsiä. Puita ja roskia puulaatikossa hellan vieressä, vanhoja lehtiä kaapissa kasakaupalla. Ruokaakin on. Ja juotavaa. Mikäpä tässä on kölliessä, Matias tuumaa tyytyväisenä. Oikeastaan hänellä on hyvä olla, vaikka ei olisi mitään apukeinoja.

Virallisesti Matias on sairaslomalla. Oikeasti hän on ystäviään paossa. Niitä alkoi ilmestyä heti, kun hän oli kuin ihmeen kautta saanut hankituksi asunnon. Vieläpä läheltä työpaikkaa. Huhu tästä onnenpotkusta levisi, ja Matias muisti, kuinka ensin tuli vain muutama ystävä, halasi häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin Suomeen ja entiseen elämään. Mutta pian niitä alkoi tulla tulla joukolla. Ja määrä sen kun lisääntyi. Kaikki he halasivat Matiasta. Ja siinä sivussa myös toisiaan. Yksimielisesti he olivat sitä mieltä, että Matiaksen kuuluu järjestää heille oikein kunnon tupaantuliaiset. Mutta kun Matias valitti väsymystä työn jälkeen – kyllä, kyllä hän ennätti jo aloittaa työnsä sopimuksen mukaan - he järjestivät tupaantuliaiset itse. Porukalla. Matiaksen ei tarvinnut muuta kuin maksaa laskut. Hän pääsi valmiisiin riemujuhliin.

Niitä tupaantuliaisia Matias ei halua nyt ajatella. Hyvä, että selvisi hengissä. Siitä alkoivat vaikeudet. Hän päätti sanoa irti kaikki ystävyyssuhteensa, mutta eihän sitä voinut tehdä. Ystävät ovat ystäviä niin kauan kuin he haluavat olla ystäviä. Mutta eksyttää heidät? Se onnistui. Onneksi hän muisti tämän rapistuneen mökin, joka oli ollut kauan hylättynä, mutta jossa hän oli käynyt lapsena vanhempiensa kanssa aina joskus tervehtimässä isomummoa, jonka omistuksessa mökki silloin oli. Nyt se on hänen, Matiaksen, perimäkaaren mukaan.

Isomummo vietti aina kesäisin aikaansa täällä, metsän keskellä, tarpeeksi kaukana kaupungista. Mitä hän halusi paeta? Matias ihmetteli. Isomummo ilmestyy hänen silmiinsä. Vanha eukko. Herahtaa heti itkuun, kun näkee hänet. Se on kiusallista. Ei Matias olisi halunnut lapsena lähteä mukaan, mutta isä ja äiti pakottivat. ”Isomummo rakastaa sinua, olisi suuri pettymys jos hän ei näkisi sinua”, he sanoivat. Nyt tuntuu oikeastaan mukavalta, kun isomummo pyöriskelee siinä kuin elävänä. Mummeli kummeli keittelee kahvia ja panee kuppeja pöytään. Entisellä rutiinilla.Tallella ovat; vanhat ruusukupit nurkkakaapissa. Isomummo kantaa ne kaikki pöytään. Ei väliä, vaikka ne ovat säröisiä ja vain puoliksi tiskatun näköisiä, niin ne olivat ennenkin. Siitä ei sopinut huomauttaa, isomummo olisi voinut pahoittaa mielensä.

Isomummo, teologi kirkon palveluksessa, työskenteli suurimman osan elämästään virastossa. Nyttemmin hän asui taivaassa, ratki taivaassa. Sieltä hän piipahti Matiaksen luo aina tarvittaessa. Hänellä oli hyvä lauluääni. Nyt hän tuli ennen poistumistaan Matiaksen viereen istumaan, ja eikös vain hän ilahduta Matiasta laulamalla heleällä äänellä oravasta, jolla oli käpy suussa, ja jäniksestä joka istuu maassa. ”Hyppää pois, hyppää pois!” Matias liikuttuu ja kokeilee muistiaan, ja ilahtuu, kun osaa laulaa samat laulut itsekin, ei yhtään muistivirhettä. Jotain olen oppinut hän ajattelee, vaikka muuten on tuntu, että on turhaan päntännyt päähän vaikka mitä!

Matiaksen pää ei ollut tyhjä. Se oli täynnä ihmisiä, varsinkin nyt, kun hän oli liikuttuneessa tilassa päästyään ikään kuin elämän alkulähteelle. Osa ihmisistä oli niitä, joita hän halusi tavata, suurin osa kuitenkin niitä, jotka väkisin työntyivät mieleen, eikä hän saanut heitä poistumaan, vaikka yritti. Mitä enemmän hän yritti, sitä terhakammin he olivat takertuneina hänen aivopoimuihinsa.

Ne, joita Matias oma-aloitteisesti halusi tavata olivat jo kuolleita. Isomummeli, äiti ja isä, kuuluivat viimeksi mainittuihin. Ja aivan oikein. Kuin kutsun saaneina istuivat nyt isä ja äiti mökin ikkunapenkillä. Istuivat ja hymyilivät. Elämänsä aikana heillä oli ollut paljon surua ja huolta. Viimeisinä aikoinaan he olivat olleet erikoisen paljon huolissaan Matiaksesta. Se painoi Matiaksen mieltä. Ei hän tahallaan halunnut aiheuttaa heille huolia ja sotkea heidän elämäänsä. Kuin korvaukseksi heidän vaivoistaan hän nykyisin muisteli heistä vain hyviä asioita, sen verran hän tunsi olevansa lähimmilleen velkaa.

Totuus oli, että isä, äiti ja isomummi hymyilivät harvoin. Ja vielä harvemmin he nauroivat. Isä ei nauranut ollenkaan. Vain kerran Matias näki, että isä kuitenkin osasi nauraa. Se tapahtui painajaisunessa, jonka hän näki lapsena: On kuuma, kirkas päivä. Hän, Matias juoksee pakoon itseään isompaa poikaa, joka jahtaa häntä puukko kädessä. Jalat eivät tahdo toimia. Kauhu kuristaa kurkkua. Isä seisoo vähän kauempana halkopinon vieressä ja nauraa suu auki, niin että kaikki hampaat ovat näkyvissä.

Matias on helpottunut, kun isä ja äiti istuvat siinä entisessä olomuodossa. Mielessä kyllä vilahti näky kahdesta vääntyneestä, katkeilleesta luurangosta mädäntyvien lihariekaleiden keskellä. Se oli hirveä näky. Ihan kauhea! Matiasta puistatti. Sellaisia he olisivat, jos olisivat tulleet suoraan haudasta. Mutta eivätpä tulleet. He olivat jo eläessään olleet hyvin tarkkoja, miten pukeudutaan kun mennään vierailulle. Niinpä he istuvat siinä penkillä ohuissa, vaaleissa ja ilmavissa vaatteissa. Matias katselee heitä, ja liikuttuu yhä enemmän. ”Rakas äiti ja rakas isä” – niitä sanoja hän ei ollut oikein tottunut käyttämään, mutta nyt sekin onnistui – ”tässä teidän poikanne. Teitte parhaanne hänen hyväkseen, olitte sankareita, kiitän teitä!” Hän on tyytyväinen itseensä kun sai vihdoin sanottua sen, joka olisi pitänyt sanoa kauan sitten. Ja hän jatkaa: ”Äiti ja isä! Ette tiedä miten lohduton olin, kun sattui se kolari, jossa kuolitte yhtä aikaa. Mutta onneksi teidän ei tarvinnut kärsiä. Urhoollisesti kuolitti heti, olen siitä ylpeä. Ei yhtään valituksen sanaa. Törmäys oli niin täydellinen, että kaikki ihmettelivät. Ja tietäisittepä miten paljon hautajaisissanne oli väkeä. Vain isomummeli puuttui, hän oli jo taivaassa, valmistamassa teille sijaa siellä, ja olette ehkä jo tavanneet hänet. Vaikka ruuhkaa siellä taitaa olla vielä enemmän kuin maapallolla. Kuolleita on ehkä triljoona kertaa enemmän kuin eläviä, ehkä vieläkin enemmän, ja te siellä joukossa. Mutta onneksi olette kaikki henkiä. Henget vievät vähän tilaa. Yksi keskimääräinen henki painaa vain noin 20 grammaa. Mitä se on maailman kaikkeuteen verrattuna! Riippuu tietenkin paikasta, missä olette. Sitähän ei kukaan tiedä missä taivas on. Voi miten minua itkettää kun katson teitä. Äiti ja isä”, hän sanoo hellästi puoliääneen. ”Teitte parhaanne. Olitte oman elämänne sankareita ja minä sain olla teidän sankari, nyt sen vasta tajuan. Luuseriksi muutuin vasta koulussa, jossa minua kiusattiin, mutta siitä en halua teille vielä nytkään kertoa, koen sen niin häpeälliseksi. Otin vastaan iskut, henkiset ja fyysiset, kiusattuna, maahan kaadettuna ja potkittuna. Se ahdistaa vieläkin mieltä, mutta ehkä olin sen ansainnut. Oma syyni? Olin liian kiltti. Totta kai halusin olla kiltti, ja tehdä aina neuvojenne mukaan.”

Matias on uupunut. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Olipa pitkä puhe, suuta kuivaa. Onneksi on juotavaa. Mistään ei ole puutetta. Silmissä hämärtää. Ulkona on jo pimeä. Matias kävelee hellan luo ja onnistuu kuin onnistuukin sytyttämään uudet kynttilät.

Nyt lopuksi voi ottaa hyvän asennon toipuakseen tuosta pitkästä osiosta ja kuunnella ensimmäisen osan Sauli Zinovjevin säveltämästä pianokonsertosta, jossa hän on itse solistina. Tiedot: Pianoconcerto Nr. II 1. Introduction & Scherzo Lahti Young Symphony, solistina Sauli Zinovjev, piano,  Esa Heikkilä johtaa. 

UUPUMUS (Petetty,osa 3)

                                                                                                      Lepäävä

"Avaruuden kivilouhikoissa

olet kangistunut, jäinen valoviulu.

Olet isännätön ääni, varjoääni,

kaiut kaikkialla kaikumatta missään."

- Federico Garcia Lorca, Andalusian

 lauluja, suom. Matti Rossi -

Kannattaako enää jatkaa? 

Matias istuu vessanpöntöllä Hotelli Helmessä. Roikottaa päätään. Miettii  elämäänsä.

Muutama päivä. Sitten on jo loppiainen. Siihen mennessä hän on luvannut itselleen, että hankkii oman asunnon. Mutta mitä lupauksista, ainakaan itselle tehdyistä, hotellihuone tuntuu jo melkein kodilta. Mutta kalliiksi se tulee. Loppiaisen jälkeen alkavat työt. Silloin ei juuri asuntoja jaksa eikä ennätä katsella, mutta mitäpä siitäkään. Enemmän häntä häiritsee pelkkänä ajatuksena töiden alusta loputtomiin juokseva patoutunut asiakasjono, josta osa käy hänen vastaanotollaan yhtenäisenä nauhana joka saattaa ulottua vuosien, pahimmassa tapauksessa vuosikymmenten päähän, ellei hänestä löydy potentiaalia sitä katkaisemaan.

Hän, Matias, entinen äidinpoika, nykyinen itsenäinen ihminen? Onko hän sitä. Onko hän sitä todella?

Äiti on häiritsevällä tavalla iskostunut hänen mieleensä, kasvanut pituutta hänen ylitseen ja kuiskii korvaan: "Matias, Matias, pidä huolta itsestäsi!"  Sekö on itsenäisyyttä? Niin kauan kun äiti on olemassa ja antaa ohjeita, niin kauan hän on nahkiainen, saamaton keskenkasvuinen kurjimus. Äiti pitäisi tappaa. Karkottaa mielestä. Mutta äiti on sitkeä. Sieltä haudan takaa kuolleista hän ilmestyy aina kaikkein surkeimmalla hetkellä, juuri silloin, kun hänen poikansa, aikuiseksi kasvanut, jo yli kolmikymppinen, viimeistään haluaisi olla yksin.

Matias on uupunut. Tylsää. Tylsää hänen elämänsä. Oikeastaan se on hyvin tylsää. Hän ojentaa kätensä vessapaperirullaa kohti - aikooko hän nousta? Ei. Hän lysähtää takaisin pöntölle ja istuu melkein kaksinkerroin. Hänellä on vaikeuksia. Hänellä on ollut vaikeuksia siitä asti, kun tuli takaisin Suomeen. Yksi niistä, tällä hetkellä kaikkein vaikein ja ajankohtaisin, koskee suolistoa. Se ei toimi. Ei ainakaan niin kuin pitäisi. Vaikka kuinka ähkii, mitään ei tule. Ei ole tullut yli viikkoon. Totta kai hän tietää. Kysymyksessä on consipation, ummetus. Siitä hän on kärsinyt viimeksi muistaakseen koululaisena. Vanha tuttavuus. Pitäisikö tervehtiä? Ei helvetti!  Tekeepä se olon epämukavaksi.  Mitä hän on tehnyt väärin? Löhöillyt, ollut liikkumatta tarpeeksi? Syönyt väärää ruokaa? Inhottavaa. Hän koskettaa vatsaansa, se on turvoksissa. Siihen sattuu, se murisee uhkaavasti, sitä painostaa ja polttaa. Se on kuin kumiseva tulivuori, täynnä laavaa, joka haluaisi purkautua. 

Juomisen hän lopetti jo joku aika sitten, onnekseen, niin hän kuvitteli. Ainakin tarkoitus oli lopettaa. Mutta jospa se onkin syy? Tai ehkä hänen ummetuksensa on idiopaattista, johtuu stressistä tai jostain muusta, mitä on mahdoton jäljittää. Lääkäriin?  Sinne hän ei menisi mistään hinnasta. Paareilla pitäisi kantaa. Kyllä hän tietää virkatoverinsa. Yleinen puheenaihe: miten paljon tehdään turhia käyntejä, ja kuinka jotkut asiakkaat ovat ottaneet elämäntehtäväkseen juosta lääkäristä toiseen. Siihen joukkoon hän ei halua. Pitää luottaa itseensä. Omaan tietämykseensä. Mutta kun siitäkään ei voi olla varma. 

Itseasiassa hän ei ole aina varma edes siitä, onko hän olemassa. Välillä tulee sellainen tunne, että hän oli ylittänyt jonkun näkymättömän rajan. Että hän on jossain muualla. Ja että hän vain kuvittelee kaiken. Joku salaperäinen voima kuljettaa häntä hetkestä toiseen, eikä hän ole siinä itse edes mukana. Mahdotonta. 

Onko hän tulossa hulluksi? Ei. Totuus se on. Mutta luumuja! Luumuja? Ihan kuin sana olisi tipahtanut hänen eteensä. Mistä se tuli? No tietysti äidiltä. Matias muisti miten lapsena äiti oli liottanut luumuja vatsaa varten. Niin, ja antoi kuivattuja mustikoita, joista myös oli apua. Mutta luumut, niitä hänen pitää hankkia. "Mitään apteekin sotkuja ei ensi hätään, kotikonsteilla pitää pärjätä (äidin ääni). Liota luumuja yön yli vedessä ja syö ne aamulla, juo liotusvesi mukana." Miten yksinkertaista. Pakko mennä huomenna kaupungille - jos kykenen - ja ostaa monta pussillista kuivattuja luumuja, ja sitten, jos vatsa helpottaa, käydä myös kyselemässä asuntoja.

- Mitä varten kaikki on niin vaikeaa? 

Lapsena oli helppoa. Vanhemmat tekivät kaiken hänen puolestaan. Valitsivat ammatinkin, siinä vaiheessa kun se oli tehtävä. Ikimaailmassa hän ei olisi halunnut lääkäriksi, mutta kun hänellä itsellä ei ollut mitään tähtäimessä, sellaista, jonka vanhemmat olisivat voineet hyväksyä, oli pakko tehdä niin kuin he ehdottivat. Kunhan nyt jotain. Opiskeluaika ei tuottanut vaikeuksia. Älliä hänellä oli tarpeeksi ja vanhemmat tukivat taloudellisesti. Mutta jo harjoitusaikana tuntui inhottavalta tonkia ihmisten peräsuolia ja kuunnella päivästä toiseen heidän loputtomia vaivojaan. Amanuenssina mukavin vaihe oli patologian osastolla, missä tehtiin obduktioita. Yksikään asiakas ei valittanut. Makasivat äärimmäisen hiljaisina. Liikkumattomina. Ei vaivannut kiire, ei tarvinnut pelätä tekevänsä väärää diagnoosia. Ei taistella kuolemaa vastaan. Kuolema oli voittaja. Aina se oli niskan päällä uhkaamassa. Mutta uhreistaan se ei välittänyt. Kuollut ihminen oli siltä  turvassa. Oli muuttunut vainajaksi. Ei vainajaa tarvinnut pelätä. Vainaja oli ihmisenä olemisen ylin saavutus. Sen äärimuoto. Lepoaste. Turha sitä oli ujostella, saati pelätä. Niin rauhallista kaikki. Sai ottaa veitsen käteensä ja tehdä ensimmäisen viillon. Alkuoksentelujen jälkeen ruumiinavaus sujui häneltä melko hyvin; ensin sai katsella vierestä patologin toimia, kuunnella hänen asiantuntevia neuvojaan, sitten sai yrittää itse. Se alkoi jopa kiinnostaa. 

Olisiko hänen sittenkin pitänyt  uskoa itseensä ja valita liikkumattomina lepäävät ruumiit,  sensijaan että alkoi tutkia henkisiä toimintoja häiriintyneillä ihmisillä. Luoja paratkoon. Eikö hän kaikkein eniten olisi halunnut tanssijaksi. Tadam, tadam! Sitä hän oli haaveillut nuoresta; tai roska-auton kuljettajaksi, joka oli ollut hänen ihailunsa kohde lapsena.  Mutta jos hän vain mainitsi niistä, herätti se toisissa naurua. Ja totta. Eivät ne olisi hänelle sopineet, nyt hän sen tajuaa. Niihin hommiin hän ei olisi kelvannut. Eikä hän olisi niissä selviytynyt. Ne vaativat toimeliaisuutta ja ahkeruutta, ominaisuuksia joita hänellä ei ollut. Tässä hän istuu nytkin  vessanpöntöllä, elää elämäänsä ummetuksen vallassa. Suolisto, sielun äänitorvi, temppuilee. Mieli on matalana. Hän harkitsee jo nousua ylös pöntöltä, mutta ähkäisee, vain kokeeksi, vielä kerran. 

Mutta hei! Nyt alkaa tapahtua!

Suolistokaasua alkaa purkautua ulos! Sitä tulee valtavalla voimalla. Kuuluu sarja pamauksia ja sihinää.  Ihan kuin joku viheltäisi. Mikä helpotus!  Uskomatonta. Hän pälyilee ympärilleen. Onneksi ei kukaan ole kuulemassa. On se sellaista jylinää! Ihan kuin uuden vuoden yönä. Tähtisade puuttui. 

Tyytyväisenä hän kohottautuu, käyttää käsisuihkua, vetää yöpuvun housut jalkaansa, kävelee paljaat jalkapohjat läpsyen huoneeseen. Keikahtaa sohvalle istumaan. Suojaa silmiään valolta. Tarkoitus on mennä vuoteeseen peiton alle nukkumaan. Mutta kuinka ollakaan, helpotuksen tunne on niin suuri, että se raivaa tilaa uupumukselle, joka on seuraus huonosti nukutuista öistä. Hän nukahtaa niille sijoilleen. Herää vasta seuraavana päivänä puolenpäivän maissa vähän kangistuneena ja kylmissään. 

Luumut. Ne hän muistaa ensimmäisenä. Hän pukeutuu ja lähtee heti kaupungille.

                             Nyt kyllä tarvitaan piristävää musiikkia! 
                                  FAZIL SAY PLAYS BEETHOVEN PIANO CONCERTO NO 3
                                                       SLOVENİA PHİLHARMONİC
                                                         ORKESTRA SLOVENSKE                     
                                     

                

                                        

YKSINÄINEN JOULU (Petetty, osa 2)

                  Raphael The Sistine Madonna (1513-1514)               

                                                   from Painting Db

Dominus illuminatio mea

Deus absconditus

Dona nobis pacem

(Herra on minun valoni

Salattu Jumala

Anna meille rauha)

Oli jouluaatto (Christi Natalis).

Matias loikoili kahdenhengen vuoteella hotellihuoneessa, jossa oli asunut siitä lähtien kun oli tullut matkalta. Se oli ainoa paikka, mihin hän oli voinut asettua sillä oma asunto oli vielä hakusessa. Siinä hänen oli nyt loikoiltava myös joulunpyhät, sillä työpaikka oli joulun ajaksi suljettu, sinne ei ollut kenelläkään menemistä. Muutenkaan hän ei mielellään liikkunut kaupungilla, sillä shoppailu oli hänelle kauhistus (horribilis), eikä hänellä ollut halua kierrellä museoissa tai huvipaikoissa. Ja ravintolat, niitä hän yritti varoa. Siihen hänellä oli omat syynsä (semen, causa et ratio).

Yleensä hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä, mutta kukaan heistä lukuunottamatta työtovereita, joita oli vanhoja ja uusia, ei vielä tiennyt hänen paluustaan kotimaahan, eikä hän jostain syystä tuntenut halua ottaa itse heihin yhteyttä. Mutta nyt, tällä hetkellä, hän tunsi, että oli totaalisesti yksin (incomitatus).

Viileähkö, steriilinsiisti hotellihuone oli kolkko ja ahdistava. Onneksi sen seinälle oli ripustettu painokuvajäljennös maalauksesta, joka oli hänelle tuttu jo lapsuudesta. Sitä hän nytkin katseli. Se lämmitti. Se oli hänen joulunsa!

Kotona lapsena maalaus oli hänen sänkynsä yläpuolella. Äiti sanoi, että se on Rafaelin madonna. Voi miten se oli kaunis! Iltaisin hän tutki sitä nukkumaan mennessään. Erikoisesti häntä kiinnosti lapsi, joka istui äitinsä sylissä. Äiti sanoi, että se oli poika. Poika oli ainoa, joka katsoi häntä, tuijotti suoraan silmiin. Toiset siinä maalauksessa katselivat vain toisiaan, tai olivat hiljaa ajatuksissaan.

Hän ystävystyi pojan kanssa. Jos äiti luki satua sängyn vieressä, he molemmat kuuntelivat. Kun äiti oli poistunut he leikkivät yhdessä. Välillä poika hypähti taulusta alas, ja he mellastivat, leikkivät rosvoa ja poliisia, kunnes kuului äidin ääni: Nyt Hiljaa! Nyt pitää nukkua! Poika kiipesi takaisin tauluun ja hymyili sieltä. Hän, Matias, hymyili pojalle takaisin.

Vieläkin, nyt hotellihuoneessa, sama poika. Yhtä pikkuisena. Katsoi suoraan silmiin. Tunsiko se hänet? Hänhän oli kasvanut isoksi. Kun Matias katsoi oikein tarkkaan, hänestä näytti, että pojalta oli kadonnut hymy huulilta. Oikeastaan ilmeessä oli havaittavissa hiven närkästystä. Vai oliko se pettymystä? Mitä se oikein hänestä tahtoi?

Matiaksella oli omituisen ristiriitainen olo. Mutta toisaalta: Eikö hän ollut aina tuntenut itsensä jotenkin sivulliseksi ja yksinäiseksi, vaikka kokonainen lauma ihmisiä olisi ollut ympärillä. Eikö maailma kieppunut avaruudessa kuin suuri näytöskappale, jonka rekvisiittaan hän itsekin kuului. Näytelmä, jossa jokaisella ihmisellä oli oma roolinsa, oli pakko viedä loppuun asti, ennen kuin miehitys vaihtui.

Sisimmässään, itsensä ytimessä, ihminen on lähimpänä omaa itseään, Matias ajatteli. Silloin hän on myös aidoimmillaan, das Ding an Sich. Se on tila, missä yleensä vain eläimet, kasvit ja pienet lapset voivat parhaassa tapauksessa viettää aikaansa ilman huolia. Mutta aikuiset, monet nuoretkin, ovat pakotettuina tai vapaaehtoisesti valmiit ottamaan kaiken sen kuorman kantaakseen, mitä nykymaailma tarjoaa. Kaikki on muuttunut liian työlääksi ja keinotekoiseksi. Matias huokaisi. Kukaan ei loppujen lopuksi ole vastuussa mistään, miten voisikaan olla. Eikä elämään kuuluvista asioista kukaan tiedä varmuudella lopullista totuutta. Pelkkiä oletuksia ja uskomuksia. Niillä ihmiset sidotaan. Kaikki eivät sitä kestä, sen hän oli taas jo ammatissaan joutunut huomaamaan vain muutaman päivän aikana.

Jos saisin itse valita, haluasin takaisin lapseksi! Matias ajatteli. Sellaiseksi kuin tuo poika äitinsä sylissä.

Äiti, äiti! Minulla on sinua ikävä!

Matias nyyhkäisi. Hän pyyhkäisi nuttunsa hihalla silmiään. Heikko hetki. Häntä nauratti. Iso mies, itkee äitiä! Nythän pitää iloita! Nyt on joulu.

Sursum conde – ylentäkäämme sydämemme

Gloria in exelsis Deo!  

                                                                   

                                                         




                                                       

PETETTY (osa 1.)

O, never say that I was false of heart,

Though absence seemed my flame to qualify.

(ote Shakespeare'n sonaatista)

Matias P. oli luuseri. Niin hän itsensä määritteli. Ja koska hän oli korkeasti koulutettu, ihmismielen ihmeellisyyksiin, sen oikkuihin ja lainalaisuuksiin perehtynyt, hän oli varma määrittelystään.

Kaikki hänen ystävänsä - niitä oli vaikka toisille jakaa! - olivat eri mieltä. He arvostivat Matiasta. Vihaisina he mulkoilivat toisiaan: ”Hänkö luuseri? Mitä me sitten olemme?” Ja asiasta keskusteltuaan he ilmaisivat kantansa Matiakselle, jotkut tapaamalla hänet henkilökohtaisesti, jotkut pitäytyen sähköisissä viestimissä. Jotkut lähettivät huolestuneita terveisiä kiertotietä jonkun toisen välityksellä.

Mutta Matias tunsi itsensä. Hän oli taipuvainen henkiseen laiskuuteen, eikä hän jaksanut miettiä asioita pohjaan saakka, joten hän ei ollut ollenkaan varma, oliko ystävien puhe tarkoitettu rohkaisuksi vai sisälsikö se jonkun ilkeyden. Sellaiseen sai varautua, oli kyse kenestä tahansa.

Yleensä: mitä kannatti kiinnittää huomiota toisten sanomisiin. Ihmisillä oli aina tarve sanoa jotain, silloinkin kun heillä ei ollut mitään sanomista. Ja mitä häneen itseensä tuli, hän oli pettynyt. Pettynyt elämään yleensä. Pahimpina päivinä hän tunsi itsensä jopa harhaan johdetuksi. Oikeastaan mikään, mitä hän elämässään oli tehnyt, ei ollut hänen omien päätöstensä seurausta.

Vastikään Matias oli palannut Ecuadorista. Sinne lähtö oli ollut yritys tehdä vihdoin edes yksi, täysin oma ratkaisu. Päähänpisto se oli, ei muuta. Hän oli työhön mennessään nostanut kadulla katseensa, pysähtynyt ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan naakkaparvea taivaalla. Miten huolettomina ne pyrähtelivät, syöksähtelivät ympyrää yhtenä kuhisevana laumana hänen päänsä yläpuolella. Hän ajatteli jonoa oven takana. Miksi hänen tehtävänsä oli aina auttaa toisia? Kenelle h ä n voisi valittaa elämänsä kolhuja? Kuka h ä n t ä kuuntelisi? Jotain pitäisi tehdä.

Kuusi kuukautta hän oli saanut kulumaan Ecuadorissa, vaikka tarkoitus oli ollut viettää siellä vähintään loppuelämä. Alituinen hyörinä, vilske ja meteli yhdistyneenä subtrooppiseen ilmastoon Manta nimisessä kaupungissa – mikä ihme hänet juuri sinne oli saanut menemään – oli tehnyt hänet hermostuneeksi ja allergiseksi kirjavissa ponchoissa heiluviin mustapäihin, jotka täyttivät kadut, torit ja bussit, ja alkoivat lopulta hyökkäillä jo uniinkin, niin ettei yölläkään saanut levätä niiltä rauhassa.

Koko tämä sekamelska, yhdessä uhkaavan rahojen loppumisen, ja työnsaannissa ilmenevien vaikeuksien takia, alkoi nakertaa hänen henkisiä voimavarojaan siinä määrin, että hänen oli lopulta nopeimmilla mahdollisilla yhteyksillä pakko palata takaisin Suomeen. Suomi armas synnyinmaa! Eikä hän hetkeäkään katunut paluutaan.

Mutta se, että kaikista päätöksistään huolimatta hänen oli hakeuduttava takaisin entiseen työpaikkaansa, oli pettymys. Eikö hän ollut päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä!

Jo pikkupojasta hän oli unelmoinut elättävänsä itsensä - kai sen uskalsi sanoa, vaikka se tuntui jo itsestäkin vähän omituiselta - tanssimalla. Tanssia, tanssia hän olisi halunnut! Liidellä kuin lintu elämän halki, välillä kevyesti kantaa kopsauttaen, väännellen ja käännellen itseään, etsien omaa minuuttaan eri asennoista. 

Tanssi oli hänen intohimonsa, vaikkei hän ollut sitä kenellekään paljastanut. Vanhempien mielestä tanssi oli ollut pelkkää joutavuutta, piti olla kunnon ammatti. Ja kaverit pitivät sitä vitsinä, jos hän vähänkin siitä vihjaisi. No, olihan hän melkoinen pullukka, silloin nuorempana, mutta sellainen sutjakka olento, mikä hän nyt oli, eikö se lopultakin kävisi!

Vanhemmat olivat jo kuolleet, onnettomuudessa, joka aiheutti hänelle paljon surua. Ecuadorissa hän oli seurannut innokkaasti tanssimusiikkiesityksiä. Olipa hän kerran liittynyt katutansseissa kirjava-asuiseen ihmisjoukkoon punainen huivi päässä, yläruumis paljaana, ja täydestä oli mennyt! Nyt vaan pyrkimään tanssikouluun, eikö niin? hän kyseli itseltään ja myöntyi. 

Mutta liian myöhäistä. Kaikki paikat oli täytetty, ja kun hän kokeili oma-aloitteisesti liikkumista kotona musiikin tahdissa, polvet naksuivat, eivätkä muutkaan ruumiinosat totelleet aivoista lähetettyjä käskyjä, vaikka hän kuinka epätoivoisena yritti. Ei kai auttanut muu kuin luopua. Se aika on ohi, hän huokaisi. Elämällä ei ole minulle enää mitään uutta tarjottavaa.

Alla päin, pahoilla mielin - miten kaunis sanonta - hän lähti kiltisti työpaikalleen, hymyili vastaantulijoille, kulki sisäänpäin kääntynein silmin käytävän läpi, kuin aura olisi kulkenut tietä tarvitsematta huomioida sen laidalla istuvia. Hän raivasi uraa itselleen. Hänet oli otettu kokeeksi takaisin entiselle työpaikalleen, aluksi vain tuuraamaan väliaikaisesti poissaolevia kolleegoja, sittemmin, loppiaisen jälkeen, olisi luvassa vakituisempaa työtä, jos hänen ammattitaidossaan ei havaittaisi merkittäviä puutteita. Puoli vuotta on pitkä aika, varsinkin kun hän jo sitä ennen oli joutunut pitämään kaikki lomansa etukäteen henkilökohtaisista tyistä. Huoneen 312 kohdalla hän pysähtyi, avasi oven ja sulki sen. Vaihtoi työtakin päälleen ovensuunaulakossa. Vilkaisi papereita pöydällä. Sipaisi tukkaansa ja meni päättäväisesti takaisin ovelle. Mutta ennen kuin hän avasi sen, hän korjasi hiukan suunsa asentoa, työnsi sitten päänsä esiin kuin olisi ollut valmis laittamaan kaikkensa peliin, ja itseensä luottaen, ammattitaitoonsa tukeutuen, sanoi vahvalla  rutiiniäänellä:

- Hulkkonen!

                          

                              Eduardo Cappussi and Mariana Flores dancing to 
                                                    La Cumparsita in their unique style.

                                                          From www.cappussiflores.com

,