PEILIIN KATSOJAT

                                                                          Peilin edessä

Te jotka surette kun toiset iloitsevat, ja te jotka surette Matiaksen takia, tai olette välinpitämättömiä tai vihaisia tapahtumista jotka eivät teitä miellytä, ja te jotka katsotte kirkkaita silmiänne peilistä ja ihailette ihonne kuulautta ja sen hyvin hoidettua puhtautta ettekä tule ajattelleeksi että tekin lahoatte pikkuhiljaa tahdotte tai ette, ja te jotka vihaatte rumuutta ja pahuutta ja pidätte epäonnena jos jotkut sattuvat syntymään puutteellisina tai pahasti vammautuneina tai ovat vain heikkotahtoisia, ja te jotka olette ystävällisiä joko luonnostaan tai pelkästä kohteliaisuudesta tai siitä saadun hyödyn takia; teidät kaikki näemme samalla kun tarkastelemme itseämme peilistä. Inhimillisyys on ominaisuus jota on ainakin rahtunen kaikissa joita ihmiseksi voi sanoa.

Niille jotka tärkeilevät on hyvä muistuttaa että samalla matkalla olemme, syntymästä kuolemaan. Näkymät matkan varrella voivat vaihdella, samoin sen pituus ja nopeus. Elämä jatkuu vaikka kukaan meistä ei olisi paikalla. Karvas totuus tärkeydestämme, vaikka toisaalta se helpottaa oloa.

Turhaa puhetta. Mutta kun me nyt sentään OLEMME, olisi hyvä, jos voisimme toimia täällä mahdollisimman selkeinä ja kirkkaina peileinä toinen toisillemme. Silloin tämä ei olisi turhaa.

Vanhan miehen puhetta, joku sanoo. Ja niinhän se on.

Mutta nyt muihin asioihin, ennen kuin e-mailini tukehtuu ja kaataa koko koneen.

Minä, vanha ukonkäppänä, joka haistelen tuulia, seuraan peräsuoleni toimintaa ja jolla on eturauhasvaivoja, olen saanut yksityispostia enemmän kuin jaksan lukea. Kysellään hätääntyneinä, onko Matias tullut hulluksi, kun on pitänyt laittaa suljetulle osastolle? Onko hänessä puhjennut skitsofrenia? Raivoaako hän? Pitääkö häntä pelätä? Onko hän heikossa kunnossa? Elääkö hän edes, vai valehteleeko, ehkä hän on jo kuollut? Eikö hän ole itse sanonut: älkää uskoko minua, minä olen valehtelija! Kiroaako hän meidät kaikki nyt hornantuuttiin?

Tyhmiä kysymyksiä, eikö vain, varsinkin kun ainoa asia, jota hän haluaa, on saada olla rauhassa.

”Lass, o Welt, o lass mich sein!” hän sanoi, kun pyysin häntä vastaamaan tehtyihin kysymyksiinne. Sanasta sanaan käännettynä se tarkoittaa: Anna oi maailma, oi anna minun olla! Se on säe saksalaisen Möriken runosta. Ainakin Matias piteli Möriken kirjaa kädessään, oli sitä lukemassa, kun kävin häntä katsomassa.

Sitäkin joku on kysynyt, miksi Matias ei ole vastannut Elviiran sopuisaan ja huolehtivaan kommenttiin, vaikka on taatusti sen huomannut, jos hän yleensä seuraa tätä blogia. Hän voisi kyllä minunkin mielestä käydä täällä vähän ueammin tervehtimässä meitä ystäviään. Aikaa hänellä kyllä luulisi olevan. Mutta voimia? Ilmeisesti hänellä oli lupa käyttää tietokonetta sairaalassa. Vai oliko se poikkeustilanne, kun hän kirjoitti tänne? En tiedä. Ehkä hänellä seisoi hoitaja vieressä kirjoittamisen aikana. (Täytyypä häneltä kysyä, kun tapaan hänet seuraavan kerran, sillä kyllä ihminen voi vahingoittaa itseään nyös netin avulla.)

Vielä yksi asia, josta minulle on tullut kyselyjä kyllästymiseen saakka, on Elsie. Varsinkin hänen suhteestaan Matiakseen on tullut runsaasti kyselyjä. Ja vielä useammat ovat halukkaita tietämään, mitä kuuluu ruusulle maljakossa, ja pullolle, joka on (tai oli) täynnä konjakkia? Ehkä hän itse vastaa. Minäkin odotan sitä.

Mutta onko Matias tullut hulluksi? Siihen voin heti vastata: Ei ole. Ihmeellistä kyllä, hän oli saamistaan lääkkeistä ja hoidosta huolimatta ihmeen järkevä. Kävin häntä tapaamassa sairaalassa. Siitä on jo aikaa. Missä hän tällä hetkellä on, sitä en tiedä, mutta koetan ottaa selvää. Käymässämme keskustelussa hän tiesi tarkkaan sairautensa, ja sanoi taistelevansa kaikin keinoin sitä vastaan. Mutta takaiskun tullessa, hän kertoi, sitä hetkeksi lamaantuu ja menettää toivonsa. Masennus ottaa silloin vauhtia ja pahenee kerta kerralta. Lopulta se ottaa ylivallan, niin kuin viimeksi tapahtui. Silloin tulevat itsetuhoajatukset, jotka eivät jätä rauhaan. On niin ahdistava ja paha olla, että tuntuu helpotukselta jo ajatus itsemurhasta. Mutta ennen kuin sen tekee, on heitettävä pelastusköysi, sama mihin suuntaan, pieni toivonvire käväisee mielessä ja pitää vähän aikaa hengissä. Jos kenelläkään ei ole aikaa kuunnella, selvä tapaus: joudan kuolla. Näin hän selitti.

Arvaatte, miten säikähdin, kun silloin tapahtumaketjun alussa – siitä on jo aikaa - kännykkä herätti aamuyöstä, ja minulle täysin vieras henkilö ilmoitti jostain kaukaa, toisesta kaupungista, että ”siellä se tekee itsemurhaa, sinne pitää mennä äkkiä!” Matias oli kai maininnut nimeni. Numero oli löytynyt netistä. Ryntäsin tietysti heti pelkät alushousut jalassa ottamaan auton tallista ja ajoin ylinopeutta päästäkseni estämään tilanteen. Onneksi minulla, luottoystävänä, on hänen asuntonsa avain. Näky, jonka kohtasin, oli surkea. Siinä hän makasi lattialla tiedottomassa tilassa. Radio pauhasi täysillä. Vieressä tyhjä lääkerasia. Olin kaatua kumollaan olevaan pulloon, joka sekin tyhjänä pyöri nöyrästi ja kuin anteeksi pyydellen sängyn alle. Soitin ambulanssin. Se vei Matiaksen sairaalaan. Kun myöhemmin otin sinne yhteyttä, minulle kerrottiin että tilanne oli hallinnassa, mutta Matias on jäänyt tarkkailtavaksi. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että varmuuden vuoksi hänet oli – omasta pyynnöstään – itsetuhoisten ajatusten takia, jotka eivät olleet helpottaneet, sijoitettu suljetulle osastolle. Kävin häntä katsomassa lähiomaisena, joksi hän oli minut ilmoittanut.  Piti soittaa ovikelloa päästäkseen sille osastolle. ”Lääkkeet ja viina”, hän sanoi, ”ei ole hyvä yhdistelmä. Senhän olen aina tiennyt.” Hänen äänensä väristä ja katseesta, jonka hän minuun kohdisti, olin näkevinäni katumusta ja ainakin jonkin verran kiitollisuutta. Karkaamisesta hän ei minulle mitään puhunut. Sanoi vain tuntevansa että on turvassa.

Niin että sellainen juttu. Hyvä teidän on se tietää.

Nyt joku teistä kysyy, millaista siellä suljetulla osastolla on? - Se missä Matias oli, vaikutti hyvin rauhalliselta. Pitkä, melkein tyhjä käytävä. Joitain pikku pöytiä ja ikkunalaudalla käytävän perällä näytti olevan kukkia. Hoitaja, joka tuli avaamaan oven oli ystävällinen, hän johdatti minut Matiaksen numeroituun huoneeseen, joka oli käytävän varrella, se oli siisti ja valkea kuin taivaan esikartano. Siellä oli ainakin sänky ja pöytä. Pöydällä kasa kirjoja. Matias istui käsinojatuolissa hailakkaan kalpeana, vähän väsyneen näköisenä, kirja kädessä. Hämmästyneenä hän kohotti kasvonsa kun astuin huoneesen. Näytti, että hän ilostui. Enempää en osaa siitä sanoa, en yleensäkään osaa kiinnittää huomiota ympäristöön, minulle vain ihmiset ovat tärkeitä. Hoitaja antoi minulle tuolin ja poistui. Minulle jäi tunne, että hän luuli minua Matiaksen isäksi. Sitä en oikaissut. Papereista hän olisi ehkä nähnyt, että Matiaksen isä ja äiti ovat kuolleet jo kauan sitten autokolarissa. Ja ainoana lapsena hänellä ei ollut yhtään lähiomaista. Joten minä ystävänä täytin mielelläni sen paikan.

Mutta guuglatkaapa sanoilla ”suljettu osasto”, löydätte netistä siitä paljon kuvauksia, aika ristiriitaisia mielipiteitä, hyviä ja huonoja kokemuksia ja sanoja, joita oli pitänyt poistaa. Yleisvaikutelmana tunne, että kaikki riippuu hoitohenkilöistä, heidän työhön paneutumisestaan, ja potilaista, heidän vaikeusasteestaan.

Liisulta sain vihjeen blogista, jossa nuori, viehättävä nainen, kertoo aidosti ja rehellisesti elämästään iloineen ja suruineen nimimerkillä Star Chaser blogissa Whispers in the dark. Hän oli antanut luvan tehdä linkin blogiinsa. Siellä voi kohdata ikäviäkin asioita vähän valoisammalla mielellä, tosin joissakin kohdin ne ihmetyttävät ja tekevät surulliseksi. Käykääpä katsomassa. Tässä ovi, astu sisään!

Lämpimin terveisin

Teidän

Erkka Puttonen

KOMMENTTEJA:

Erkka P. says:

Tosiaan. Semmoinenkin viesti oli tullut, missä epäillään, että koko tämä juttu on satua! Olisikin. Toivoisin sitä, sillä sadut päättyvät aina onnellisesti. Olisipa koko elämä satua! Saisi elää huoletta ja kaikki paha kääntyisi lopulta hyväksi.

Elviira says:

 Sateisen lauantaiaamun tervehdys, Star Chaser. 

Kiitos, että annoit Liisulle luvan tutustua blogiisi. Luin sen jo viikko sitten ensimmäisen kerran ja heti teki mieli kommentoida, mutta erinäiset käytännön asiat ovat olleet esteenä. 

Varmaankin sinulle on turha sanoa, mutta sanon sittenkin, ettet taatusti ole ainoa ikäisesi, jolla on tässä järjettömässä maailmassa ongelmia. Tunnut harvinaisen järkevältä ja syvällisesti ajattelevalta nuorelta naiselta. Osaat myös ottaa tuosta "vankilastasi" irti kaiken siitä irti otettavan.

Saattaa tuntua kaukaa haetulta, mutta en voi mitään sille, että kuvauksesi tuo mieleeni Nelson Mandelan. - Hänestähän varmasti olet kuullut viime päivinä muutenkin.- Minä tarkoitan nyt hänen vankilavuosiaan, 18 pitkää vuotta. Hän hoiti päivittäin fyysistä kuntoaan voimistelemalla ja urheilemalla sen, mitä pienellä vankilapihalla pystyi urheilemaan. Näin hänen mielensäkin pysyi samalla virkeänä.

Kyllä sinun tahdonvoimasi omaava nuori nainen vielä löytää oman tiensä ja silloin saatat jopa kiittää tämänhetkisistä kokemuksistasi, vaikka ajatus nyt tuntuu sinusta melkeinpä ironiselta.

Kertomalla omasta elämästäsi suljetulla osastolla avaat samalla näkymää siihen maailmaan, missä  Matias tällä hetkellä elelee. Toivottavasti Matiaskin seuraa blogiasi. Hän tuskin tulee kommentoimaan, vaikka seuraisikin. Silti hänellekin ja varsinkin ikäisillesi nuorille blogistasi on varmasti sekä lohtua että tukea.

Blogisi antoi minullekin enemmän kuin arvaatkaan. Kiitos !

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa !

Terveisin

Elviira

PS:  

On saman tien tehtävä korjaus. Asia ei liene sinun kannaltasi oleellinen, mutta minä en pidä asiavirheistä omissa jutuissani. Nelson Mandelalle kertyi vankilavuosia peräti 27 ! Muistanet myös, että pian vapautttamisensa jälkeen hänet valittiin maan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi.- Tässä sinulle esikuvaa, vaikka ihan presidentiksi et pyrkisikään !

Liisu says:

Kävin lukemassa Star Chaser'n uusimman postauksen tältä vuodelta ja katsoin sen lopussa olevan videon. Se sai kieltämättä arjen tuntumaan entistä arjemmalta. Laitan sen tähän nähtäväksenne. Mitä mieltä olette? Onko siinä elämänmakua enemmän kuin tavallisessa arkimaanantaissa?

(Minun on kyllä tunnustettava, että parasta minusta on arki. Se voittaa varsinkin juhlapäivät. Ja pidän klassisesta musiikista, se ei tunnu pinnalliselta.) Mutta entä tämä? Jospa se onkin sitä "oikeaa elämää"? Ainakin se on vauhdikasta ja reipasta. Ehkä minä olenkin ollut väärässä? Sanokaa mielipiteenne, please. Nostan sen kyllä tuolta "virallisista" kommenteista näkyviin tänne.

                               

(En tiennyt keneltä ja miten olisi voinut kysyä lupaa tämän esittämiseen, mutta kun siellä sanottiin että "Jaa", minä "jaoin". Ja niin oli tehnyt Star Chaser myös.)

Mielipiteitä musiikista:

Elviira:

Ilmeisesti musiikkia pitäisikin kuunnella aina siinä yhteydessä, mihin se liittyy. Kappale, josta pyysit kommentteja, ei yksistään kuunneltuna sanonut minulle paljon muuta kuin "nuorisomökää". Kun luin Star Chaserin viimeisimmän blogin, se avautui aivan eri tavalla. - Hellyttävän tuntuista Star Chaserin avoimuus. Voi, miten soinkaan hänelle tuon illan ja siihen liittyvät muistot.

Vaikka en ymmärtäisikään, voin silti hyväksyä tämän hetken nuoruuteen kuuluvan musiikin. Blogi musiikkeineen avarsi toivottavasti hivenen luutuneita käsityksiäni.

Elviiralle: Kiitoksia kommentistasi, Liisu kertoi siitä minulle kun en itse älynnyt tulla sitä täältä lukemaan. Minäkin luulen, että kokemani ikävät asiat ovat vahvistaneet minua. Suljetulla osastolla ei ollut aina helppoa, oli turhauttavaa kun vapaus vietiin. Ja silloin, kun minulla ei ollut enää lupia päästä yksin ulos ja kuvataideterapiaan, neljän seinän sisällä oli todella tylsää. Postaukseni, jonka luit, oli kirjoitettu ensimmäisen suljetulla osastolla vietetyn viikon jälkeen. Sen jälkeen minulla alkoi mennä huomattavasti huonommin, valitettavasti.
Kaikkea hyvää myös sinulle Elviira!

Liisulle: Saa tuota videota toki levittää, se ei ole bloggerissa kiellettyä. Minusta se on todella hyvä kappale, ja sen tahdissa on mukava tanssia. Videokin on aivan mahtava :)

Liisu says:  kiitos Elviira ja Star Chaser! Minusta tuossa kappaleessa taitaa sykkiä itse elämä. Se virkisti!

                                            

MATIAS VASTAA...

Hyvä Milja (ja kaikki te ystäväni)!

Katson velvollisuudekseni vastata Sinulle, Milja (ja samalla teille kaikille, jotka lukeudutte ystäviini).

Erkka P. on välittänyt pyyntösi, Milja. On totta, että olet potilaani, mutta juuri sen takia en voi tässä julkisesti vastata, saati keskustella, ongelmistasi. Pysyttelen yleisellä tasolla. Asioissa, jotka mahdollisesti vaivaavat meitä kaikkia.

Olemme ihmisiä. Siinä suhteessa seisomme samalla viivalla, tosin jokainen meistä seisoo tällä hetkellä oman elämänsä siinä kohdassa, mistä voi käyttää nimitystä NYT. Juuri nyt.

Monet meistä ovat pettyneitä elämäänsä. Jokainen toivoisi olevansa jotain enemmän kuin on. On ihmisiä, jotka alistuvat kohtaloonsa, mutta monet taistelevat sitä vastaan. 

Ihmisenä oleminen ei ole helppoa. Monet meistä ovat deprivoituneet jo varhaisessa vuorovaikutuksessa. Monella meistä on dissosiaatiohäiriöitä, olemme traumatisoituneet fyysisesti tai henkisesti. 

Ja ne meistä, jotka elävät käytännöllisesti katsoen antidepressiivisen lääkityksen varassa, saatamme koteloitua, kohmettua ja joutua lääkkeiden armoille, jotka kyllä auttavat näennäisesti ja antavat mahdollisuuden elää eteenpäin, joten kuten, mutta ne tylsistyttävät aistimme, emmekä tunne sen enempää puhdasta  iloa kuin puhdasta suruakaan, puhumattakaan elämän meille tarjoamasta koko kirjosta, johon kuuluu sekä hyvää, että auttamattomasti pahaa, jota emme tahdo kestää.

Jotkut meistä joutuvat jopa kokemaan serotoniinisyndrooman, ja se on paha juttu, samoin kuin nonadrenaliinireseptori aivoissa. Siihen voi liittyä pidentynyt GTC-aika (joka on paha löydös ekg:ssä). Siihen voi kuolla käpsähtää.

Me kaikki rakastamme elämää, vaikka emme ole varustautuneet ottamaan sen kovia kouria vastaan. Rutistumme niiden puristuksessa. Se kuuluu suustamme valituksena. Uikutamme. Kiroamme. Syyttelemme toinen toistamme.

Yleisin luulo on, että vika siihen, ettemme voi hyvin, on jossain ulkopuolellamme, toisissa ihmisissä. Elämässä yleensä. Harvoin havaitsemme, että syy voi olla vain ja ainoastaan omassa itsessä.

Sinulle, hyvä potilaani Milja, antaisin neuvon olla katselematta liikaa ympärillesi, jossa näet vain oman aviopuolisosi, joka yrittää suojella sinua, keneltäpä muulta kuin sinulta itseltäsi. Itse olet pahin vihollisesi. Kiitä joka kerran, kun huomaat hänen kiinnittävän huomiota sinuun. Hänellä saattaa olla omat itsekkäät syynsä, jotka hän näkee - ei itsessään - vaan sinussa. Mutta muista: te olette molemmat vain ihmisiä, joitten hätä johtuu aina itsestä, ei toisesta.

Minä, sinun henkilääkärisi (miten osuva nimitys, kerrankin: sinun henkeäsi minä vahdin, omassa avuttomuudessani).

Meillä on paljon yhteistä. Sinä siellä, minä täällä, olemme itsemme vankeja. Sinä valitat, ettet voi elää vapaasti omaa elämääsi. Sama minulla. Minä valitan nykyistä olotilaani, sillä käytännöllisesti katsoen elän tällä hetkellä lukkojen takana. En vertauskuvallisesti, vaan oikeasti. Olen sairaalassa suljetulla osastolla. Vain hoitajilla ja lääkäreillä on avain. Syytän heitä ja olosuhteita, en huomaa, että heidän tarkoituksensa on suojella minua itseltäni. Kerran jo karkasin. Hiivin salaa hoitajan vanavedessä ovelle, livahdin siitä hänen kiinnittäessään huomionsa toisaalle, ”vapauteen”. Joka tarkoitti sitä, että löysin itseni kaupungilta kapakasta, ensimmäisestä, joka tuli näköpiiriin. Ryyppäsin kaikki rahani, joita olin kätkenyt housujen taskuun, niiden housujen, jotka olin vetäissyt pyjamanhousujen päälle, tarkoituksella. Olin jo kauan hautonut suunnitelmaa, miten voisin "vapauttaa" itseni.

Seuraavaksi löysin itseni öiseltä kadulta, jonne minut oli tuupattu kapakasta sen sulkemisaikaan. Ja koska tämä kaupunki täällä on minulle vieras, en keksinyt mitään paikkaa, minne mennä. Olin housusillani, vain sukat jalassa, ohut pyjamapaita päällä. Minua paleli, ulkona oli pakkasta. Kuin kurja koira palasin aamuyöstä sairaalan oven taa. Soitin ovikelloa. Olin vahvasti humalassa. Luojan kiitos, oven tuli avaamaan vahtimestari, joka laski minut takaisin huoneeseeni ja lukitsi oven. Kuinka kiitollinen olen hänelle.

Kerron kaiken tämän tarkoituksella avata silmänne. Emme ole itsemme valtiaita. Kukaan meistä. Näennäisesti hallitsemme tekomme. Luulemme olevamme vahvempia kuin arvaammekaan. Mutta jo seuraavassa hetkessä meidät voidaan riisua. Emme hallitsekaan ruumistamme, emmekä sieluamme, joku outo voima voi ottaa meidät valtaansa. Tunnemme heikotusta, vapisemme kohtalon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa minuus kuolee meissä, vaikka jatkamme elämäämme.

Cariatide, jonka olet oheistanut viestiisi, on todella kauhea. Mutta se kertoo enemmän kuin sanasi. Olet siinä avoimena edessämme, rehellisesti, suojaamattomana. Et ole edes vaatteilla yrittänyt peittää tuskaasi. Apua-huuto on aiheellinen. Lupaan auttaa sinua ja miestäsi, jos selviän tästä omasta helvetistäni.

Suosittelen sinulle, ja kaikille teille, jotka tunnette olevanne heikoilla – en lepositeitä – vaan ehkä auttavaa terapiaa, joista kuvataideterapia voisi olla arvaamattoman avuliasta, puhumattakaan muista taiteista. Taide-elämykset – sen voin kokemuksesta sanoa – auttavat yleensä. Musiikki. Kirjallisuus. Mikä tahansa, vaikka sirpaloituna, voi lievittää ahdistusta. Mutta vain lievemmissä tapauksissa. Minun tapauksessani on vain kolme vaihtoehtoa: uskoontuleminen, rakastuminen tai kuolema. Ne kaikki kauhistuttavat minua. Olen yksinelämiseen luotu.

Cariatide, jonka minä oheistan, sisältää kyllä voimaa, mutta se on petollista.

Neuvonkin teitä: älkää uskoko mitään, mitä minä puhun. Olen itse kohtalon kolhima, ja voisin pyytää teiltä apua. Mutta tiedän, että ette te voi minua auttaa. Ainoa, joka voisi, olen minä itse. Mutta olen siihen liian heikko. Joten tuo kuva minusta kaikessa alastomuudessaan, on pelkkää petosta.

Surullisena, mutta rehellisenä

teidän

Matias


Kommentteja:

ELVIIRA kirjoittaa:

Täällä yksi Matiaksen ystävä, joka on kovasti odottanut häntä takaisin ja uutisia siitä, miten hän tällä hetkellä jaksaa. – Ei hyvältä näytä. Kovasti hän kyllä yrittää analysoida tilannettaan- kokoamalla psykiatrin taitonsa rippeet ja hienoja sivistyssanoja perä perää. Ne kyllä kuulostavat psykiatrisilta- ja kertonevat siitä, että ammattiminä ainakin on säilynyt.

Voi Matias kulta. Vähissä ovat vaihtoehtosi. Uskoon ei voi tulla päättämällä. Kuolema ei ratkaise mitään, vaikka perillisiä ei jää suremaan. Ystäviä kyllä. Olen yksi heistä ja olen jo tovin odottanut, että löytäisit jonkun, johon voisit rakastua toden teolla. Yksineläjähän minäkin. Jos olisin nuorempi, rientäisin ojentamaan sinulle käteni. Olet vielä niin nuori, että kyllä sinä sopeudut, jos löydät oikean henkilön. Vähältähän se piti, ettet rakastunut jo Elsieen. Se saattaa käydä helpommin kuin uskotkaan. Vaikkei olisikaan kestävää lajia, se voi viedä sinut kuilun yli.
Tietääkö muuten Elsie, missä sinä olet? Hänhän oli tekemässä elämänmuutosta. Yhdessä voisitte onnistua kumpikin pyrinnöissänne.

Ensimmäiseksi neuvon sinua käyttämään hyväksesi kaikki käytettävissä olevat terapiat ja muut keinot kohentaa mielialaasi. Kuten itse tiedät, noiden lääkkeiden lamaannuttavasta vaikutuksesta sinun on pyristeltävä irti.
Nyt on mitä kaunein kesä. Kait sentään pääset ulos? Jollet yksin, niin vaadi jotakuta vaikkapa opiskelijaa lähtemään kanssasi. Haistele, katsele, kuuntele, maistelekin! Siinä sinulle on parasta terapiaa. – Todennäköisesti opiskelija on nainen. Pidä silmäsi auki !

Sinulle pikaista kohentumista toivoen
ystäväsi Elviira

Apua!

Erkka ja kaikki muut!

Auttakaa minua! Mä en mitään muuta pyydä teiltä kuin neuvoja, mitä minun pitäisi tehdä kun mun oma mies vainoo mua ja mä tuun kohta hulluksi sen takia!

Mä oon kauhean surullinen, kun se meidän oikea auttaja on nyt jossain kummassa ”hoidossa”. Miksei suoraan sanota, mikä sitä Matiasta vaivaa? Joku sitä on kyllä vaivannut jo pitkään, kun se ei enää viime aikoina ole ollenkaan ollut oma itsensä. Kun sitä siellä juhlissakin koetti lähestyä, se ihan kuin pakeni, eikä ollut näkevinäänkään minua. No, ehkä se oli liiaksi juhlahöyryissä, mutta eka kertaa koin, että se ikään kuin halveksien tuijotti minua etäältä, pöydän takaa, ja sen silmät oli sameat ja ne näytti suorastaan ilkeiltä, vaikka kuulun hänen ystäviinsä, olen kuulunut jo kauan. Häneltä minä olen tottunut saamaan aina apua ongelmiini, jotka yleensä ovat olleet henkisellä tasolla.

Nytkin olen terve kuin pukki (vai pitäisikö sanoa uuhi, kun olen nainen?). Mutta silti olen kuin sairas, sisältäpäin. Mä olen vihainen ja vihaan koko maailmaa! Ja kaikki tämä vaan mun miehen takia. Se on surkea, se on kauhea, se on ihan hirveä! Ihmispeto! Tarkoitan miestäni. En voi sietää sitä. Enkä karkuunkaan voi lähteä. Siinä se seisoo oven edessä, kuin pysty tukki, ja jos menen pihalle, tai jonnekin muualle, se seuraa minua kuin vikkelä orava.

Minne tahansa menen, se seuraa minua. Vessaankin se on tunkemassa, jos minulla on sinne asiaa, ihan kuin sen pitäisi päästä sinne aina välttämättä ennen minua. Kai sillä on joku pissatauti, ei se siitä puhu, mutta kyllä sen alkkarit haisee pahalle, vaikkei niitä haistelisi. Ei se puhu minulle muutenkaan, koskaan. Räpyttelee vain silmiään viattoman näköisenä, vaikka se raivostuttaa minua.

Kyllä se muille puhuu. Olen minä kuullut. Ei se mykkä ole. Mutta esimerkiksi aamulla se ei sano Hyvää huomenta, eikä koskaan illalla toivota Hyvää yötä! Vaikka eikö niin pitäisi? Minä joudun sanomaan sille ne asiat ja kaikki muutkin asiat, eikä se vaivaudu edes vastaamaan.

Kyllä nyt on niin, että avioliittomme, niin pyhä kuin se onkin, on sortumaisillaan. Matias on ainoa, jolle voisin siitä valittaa. Hän ymmärtäisi heti, mistä kaikki epätoivo johtuu. Hän ymmärtäisi minua. Ja mikä ihmeellistä, hän ymmärtäisi tuota miestäkin, joka tekee minut hulluksi! Olen minä käynyt hänen vastaanotollaan. Tarkoitan tietysti Matiasta. Oikeastaan monta kertaa olen käynyt. Olen hänen vakiasiakkaansa. Sanosinpa lempipotilaansa! Hän on niin ystävällinen ja kohtelias. Hän antaa minun puhua. Kerrankin joku, joka jaksaa minua kuunnella.

Matias tietää minusta kaiken. Hän tietää salaisimmatkin tunteeni, joita en yleensä levittele ympäriinsä maailmalle. Hän on viisas. Hän on älykäs. Ja mikä parasta, hän on ihan oikeasti ystävällinen. Sen lisäksi, että on auttavainen ja luotettava. Tunnen aina olevani samalla aaltopituudella Matiaksen kanssa.

Tietysti tekin voisitte minua auttaa. Mutta Matiasta minä kaipaan! Milloin hän tulee takaisin? Eikö kukaan teistä tiedä? - Erkka, sinä ainakin tiedät, olet hänen luottoystävänsä. Kyllä sen näkee kaikesta. Miksi sinä muuten niin innokkaasti vetäisit tätä puljua. Ole kiltti ja vastaa minulle! (Ja te muutkin voisitte kyllä Matiaksen puutteessa ihan hyvin kelvata ratkaisemaan pulmani, pankaa kommenttia tulemaan, jos pystytte neuvomaan!) 

Erkka, Matias on psykiatri! Etkö voisi välittää hänelle sanaa, että hän ottaisi meihin yhteyttä, vaikka onkin siellä salaperäisessä hoidossa. Hän voisi auttaa meitä vaikka tällä sivustolla, ystäviensä joukossa. Ei hän voi meitä näin kokonaan hylätä. Eikös ystävää auteta hädässä? Mehän olemme kaikki hänen ystäviään. Ja kai hänellä ainakin joskus on vapaatakin aikaa siellä, missä hän nyt on.

Olisi siitä auttamisesta hänelle itselleenkin hyötyä. Ei unohtaisi oppimiaan asioita ja säilyttäisi kykynsä auttaa meitä, ja muita, jotka ovat hädässä ja neuvojen tarpeessa. Niin paljon kun hänellä on hallussa tietoa ja vaikeita asioita. Kyllä minä kunnioitan häntä! Oli kunnia olla hänen potilaansa. Siellä oli aina suorastaan tungosta. Kuka nyt hoitanee hänen asioitaan. Oli kuka tahansa. Muuta en toivo, kuin että Matias tulisi pian takaisin!

Mutta te siellä, koneittenne ääressä! Mitä minä teen mieheni kanssa? Ja mikä häntä vaivaa? Ei ole varmaan normaalia, että tunkee vaimonsa kanssa joka paikkaan, eikä anna hänelle sen siunaamaa rauhaa!

toivoo epätoivoinen

Milja

PS.

Siitä minä en tykkää, sanon suoraan, että minunkin pitäisi olla nyt joku Lahoava. Lahoava, sehän on kuin kirosana! Ei. Kynsin hampain olen taistellut lahoamista vastaan. Tietäisittepä, miten minun on jo aikaisin aamulla noustava itseäni kunnostamaan. Ei edes oma mieheni, se piru, ole koskaan nähnyt minua ilman meikkiä, sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa! Ja Matiaksen puheille kun pääsin – yleensä hän oli varattu jo viikoiksi eteenpäin – puin ylleni parhaan iltapukuni, ja korkokengät jalassa minä sinne kipsuttelin pitkin käytävää, joka oli täynnä istuvia, kateellisia ihmisiä, jotka tuijottivat minua kuin Herran ihmettä! Että minä halveksin heitä. Oletteko te muuten pysyneet terveinä?

toivoo sama, eli Milja

Kommentteja:

Petriina: 

Tyypillinen suomalainen mies…

Milja: 

 Ihanko totta! Miksi ne sitten kirjoissa joita olen lukenut läjäpäin on sellaisia herrasmiehiä, suutelee ja rakastaa ja puhuu kauniita. Komeitakin  ne on ja usein lääkäreitä ja ne tuo lahjoja, koruja ja ruusuja. Valehteleeko ne kirjat? 

Liisu: 

Auttaisiko se, jos kuvittelisit miehesi valepukuiseksi prinssiksi. Hankkisit hevosen ja panisit sen ratsastamaan sillä. Ja kohtelisit sitä kuninkaallisesti. Antaisit sille itse pusuja ja tarjoaisit ruhtinaallisia aterioita. Pian se sekoaisi päästään ja alkaisi luullla itsekin itseään kuninkaalliseksi. Teille syntyisi prinssejä ja prinsessoja ja eläisitte hovielämää (vaikka se voisi kyllä olla aika ikävää ja yksitoikkoista, kun kaikki naapurit vahtisivat teitä ja joku voisi hälyttää mielenterveysviranomaiset teille kotikäynnille). 

Erkka Puttonen: 

Kuule ystäväiseni. Miten minusta tuntuu, että sinä tarvitset todella apua. Koetan saada viestisi välitetyksi Matiakselle. Jospa hän jaksaisi auttaa sinua! Toivotaan!

LAHOAVAT

                                                          Sarjasta Lahoavat: Lepotilassa

Elsie hyvä!

Tämän sivuston nykyisenä ylläpitäjänä toivotan sinut, Elsie, tervetulleeksi yhteisöömme, johon kuuluu tällä hetkellä reilu tuhannesosa kaupungin asukasmäärästä, lisättynä ulkopuolisilla, jotka asuvat eri puolilla Suomea.

Se, että toimimme netissä, antaa rajattomat mahdollisuudet uusille jäsenille, Matiaksen tunteville, liittyä joukkoomme. Jopa ulkomaita myöten (Ecuadorista on etäisin jäsenemme).

Pidämme toimintamme ”seinien sisällä”, tarkoittaa, että olemme äänivalleilla eristäneet itsemme niistä, jotka eivät tunne Matiasta ja hänen ajatuksiaan. Matiashan on tämän sivuston varsinainen perustaja. Hänestä on lähtöisin kaikki se hyvä, jonka tiedostamme eettisesti arvokkaaksi, ja jota yritämme voimiemme mukaan edistää ja viedä eteenpäin.

Se, miksi toimimme eristettyinä muista, on tietysti ristiriitaista, sillä eikö hyvää pitäisi avoimesti kannattaa, eikä sulkeutua omaan koloonsa tässä hyrskyisten myrskyjen täyttämässä, hullussa maailmassa. Siihen meillä on olemassa selitys:

Tutkimustemme mukaan kaikki se hyvä, mitä maailmalla avoimesti julistetaan, on kiistanalaista. Ja usein väärin ymmärrettyä, joka johtaa konflikteihin, mellakoihin, jopa aseelliseen taisteluun yksilöiden tai kokonaisten kansakuntien välillä. Se ei ole Matiaksen kehittämä tavoite. Matiaksen mielestä kaikki hyvä tehdään hiljaisuudessa. Omassa itsessä. Sillä ei tavoitella omaa etua, ei kansan suosiota, eikä se tarvitse julistamista.

Mitä tulee joukkoomme, emme aseta toisillemme ulkoisia vaatimuksia. Meitä on miehiä ja naisia, on nuoria ja vanhoja, eri ammatteja edustavia (mainostenjakajasta loppututkinnon suorittaneisiin), toimeentulotukea saavia, varakkaita ja rikkaita. Joukkoomme kelpaa kuka tahansa. Ainoa jota edellytämme tosiltamme on pyrkimys hyvään. Matias - keskushenkilömme - on psykiatri. Hän on henkilö, joka tietää mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin. Hän hallitsee henkisen puolen, joka on meille, Matiaksen Ystäville, tärkein, vaikkakin tätä nykyä – pakko sanoa - hän, Matias itse, on kuin eksynyt lapsi, ja hänestä voi kuka tahansa sanoa: siinä suutari ilman kenkiä.

Matias on aina korostanut, että pieni on kaunista. Ja kaikki mikä on yksittäiselle ihmiselle hyvää, laimentuu ja vääristyy, jos siitä tehdään liian iso, julkinen asia.

Vakavin ongelmamme on Matiaksen nykyisen tilanteen lisäksi se, että, niin kuin kaikki tiedämme toisen hyvä on toisen paha. Sitä yritämme välttää Matiaksen ohjeen mukaan, kohdistamalla kaikki tekemiset tarkasti itseemme. Itsemme asetamme alttiiksi hyvälle, mutta vasta sen jälkeen, kun olemme varmistaneet hyvän tekomme seuraukset asettumalla toisen asemaan, ja jos löytyy yksikin syy, jonka takia hän tai joku muu joutuu kärsimään, luovumme hyvästä teostamme, toisin sanoen, jätämme sen tekemättä.

Tämä luonnollisesti rajoittaa suuresti toimintaamme. Mutta kun muistamme Matiaksen mielilauseen: pieni on kaunista, voimme helposti laajentaa sen muotoon: Pieni hyvä teko on parempi kuin iso, joka jää tekemättä. Näin tapahtuu siksi, että kaikella on alkunsa. Teoillakin. Kasvaminen alkaa aina pienestä. Yksinkertaista, eikö totta!

Kysyit, miksi Matias on meille tärkeä? Tuo yllä oleva on vastaus siihen. Matias on oppi-isämme. Se, että hän nyt on tilassa, jota hän ei itse hallitse, emmekä mekään hänen ystävänsä voi häntä millään tavoin - yrityksistämme huolimatta - auttaa, on surullista, hyvin surullista. Kysymys on suuresta asiasta, jonka edessä olemme voimattomia. Puheistasi, Elsie, olemme saaneet käsityksen, että sinä olet samalla tiellä kuin Matias. Mutta tuo koe, jonka tukihenkilösi sanot sinulle järjestäneen, on mainio. Kerrothan meille, missä vaiheessa koe on nyt menossa!

Jaa. Tosiaan. Kysyit, minne Matias on kadonnut? Kukaan ei sitä julkisesti tiedä. Psst: Hän on sairauslomalla. Hoidossa. Me hänet sinne järjestimme. Toivottavasti hän saa siellä apua ja jaksaa olla niin kauan, että on varmasti kunnossa. Luotamme Matiakseen.

Niin. Yhtä asiaa haluan vielä korostaa: meitä on monenlaisia, jokaisella omat ongelmansa ja kohtalonsa, mutta miellämme sen kaiken elämään kuuluvaksi. Sillä loppujen lopuksi: mehän olemme kaikki vain luonnon osasia. Synnymme, elämme ja kuolemme. Ainoat varmat asiat. Mutta monet meistä alkavat kuolla jo eläessään. Se on luonnotonta. Mutta niin kuin puut ja muut elävät olennot muutumme vähitellen hauraiksi, olemme lahoavaa ainesta. Niin kuin puutkin. 

Siitä juolahtikin mieleen: moitit nimeämme Matiaksen Ystävät. com. Ehkä meidän on otettava huomiosi todesta. Se on kankea. Aionkin ehdottaa seuraavassa neuvottelutilaisuudessa, että ottaisimme uuden nimen. Lahoavat. Miltä se sinusta kuullostaisi? Minusta se olisi hyvä. Se yhdistäisi meitä parhaiten. Ei mitään ulkoista koreutta, ei ammatteja, ei hyvyyttä eikä huonoutta kukaan silloin enää tarvitse. Se on meille kaikille luonteva yhdistävä yhteinen ominaisuus. Lahoamme vähitellen muuttuen lopuksi maaksi tai tuhkaksi. Tuhka sekoittuu maahan. Entä sielu? Miten sille käy? Sitä ei kukaan meistä vielä varmuudella tiedä. Siitä ollaan montaa mieltä.

Lahoavat. Kaunis äänneasu tuossa sanassa! Ja miten hyvin se muistuttaa siitä, mitä me loppujen lopuksi olemme. Kaikki. Jokainen meistä. Se on asia joka tahtoo liian helposti unohtua. 

Olen vanha mies (toinen jalka haudassa). Katson tulevaisuutta. En näe enää itseäni, näen uusia ihmisiä. Ajattelen heitä. Millaisena jätämme maailman. Haluaisin, että nyt vielä eläessämme voisimme vaikuttaa siihen, että tulevilla sukupolvilla olisi aina   mahdollisimman hyvä ja hedelmällinen kasvualusta. Ettei aina tarvitsisi aloittaa kaikkea alusta, vaan olosuhteita voisi jatkuvasti parantaa. Ei rahan - se on kaiken pahan alkujuuri - vaan jonkun muun ihmisissä olevan ominaisuuden avulla, josta olisi iloa koko luomakunnalle. 

Ei, mutta nyt minä herkistyn. Herkistyn liikaa. Hetkinen. Pyyhkäisenpä silmiäni... No nyt voin kirkkain silmin sanoa sinulle Elsie: Tervetuloa Lahoavien joukkoon! 

Erkka Puttonen


Kommentteja:

MUSTIS: tämähän on mitä mainioin nimi miettii eräs lahottajiasienien syömä rötiskö, joten ehkäpä kelpaan jo senkin takia faniklubiin:)

ERKKA: Totta kai, totta kai, ystäväiseni. Kelpaat hyvinkin! On hyvä teko, että tuet nimeä Lahoavat. Toivottavasti toisetkin ovat siihen tyytyväisiä. Minulla on yhteys Matiakseen ja kun hän kuuli sinusta, se ilostutti häntä! (Muuten: Matias sanoo olevansa tyytyväinen, mutta kärsii siitä että olo hänellä on kuin olisi vankilassa.)

LIISU: Kai minäkin voin ilmoittautua tänne. Tiedän jonkun verran toimistanne ja kannatan niitä, Elsie minua tänne houkutteli. Olen tehnyt tänään yhden hyvän työnkin: yksi tuttu soitti ja sanoi olevansa sairaana. Pyysi, että veisin hänelle kaurahiutaleita, kun ne on lopussa, ja uskokaa tai älkää: minä tein sen. Vein kaurahiutaleita sairaalle, linnunlaihalle ihmiselle! 

ELSIELLÄ ON ASIAA ...

Matias suojansa varjossa

Hei kaikki Matiaksen ystävät!

Kuulkaas! Olen Elsie, tapasimme Matiaksen tupaantuliaisissa (jos olitte paikalla ja satuitte huomaamaan minut; olin yksi niistä pahimmista reuhaajista, siilitukka, keltainen vaate, jalassa punaiset kengät, muistatteko?) Katosin kyllä jossain vaiheessa taka-alalle; siihen oli syynsä ja myös seuraamuksensa.

Niistä kemuista on jo viikkoja. Jäi hatarat muistot. Olen koettanut koota ja tiivistää, selvittää, mitä niissä tapahtui sellaista, joka jäi vaivaamaan mieltä.

Ihmettelette, miten noin vain ilmestyn tänne salaiselle ja suljetulle sivustollenne ilman lupaa. Ja miten se on mahdollista? Enhän kuulu ystäväpiiriinne. Salainen ja suljettu, siinä on jotain kiehtovaa. Kuin runoa. Mutta nimi: Matiaksen ystävät. com. Se kyllä kertoo jotain, mutta eikö se ole vähän töksähtävä? Mielikuvitukseton. Kaipaisi hiukan lennokkuutta. Mutta mitä nimestä! Tuttavani, se joka otti minut mukaansa (säälistä, arvaan) ja toi juhliinne (hän muuten katosi, menikö ovesta ulos, en tiedä, en nähnyt häntä koko iltana)  hän kertoi, että te olette Matiaksen ystäviä ja järjestitte sen juhlan ja kaiken lisäksi olette perustaneet hänelle tämän sivuston, mutta häntä itseään ei ole täällä näkynyt. Täällä kyllä puhutaan Matiaksesta. Toimitteko hänen selkänsä takana? Anteeksi epäilyni. En ole selvillä näistä asioista. Kai tämä on jonkinlainen fanisivusto. En kyllä ymmärrä, miksi juuri Matias? Mitä fanittamista hänessä on? Pidättekö häntä jotenkin erikoisesti arvossa, liittyykö se hänen tekemisiinsä vai häneen itseensä, tai onko hän vain jonkinlainen maskotti? Minusta Matias on vähän outo. Ei silti, kyllä minäkin pidän hänestä.

Se, ettei se tuttavani ole täällä, sitä en ihmettele. Hänellä ei ole aikaa istua koneella. Hän kuuluu projekti-ihmisiin, aina jotain uutta ja tärkeää tekeillä. Yksi hänen monista tehtävistään on olla  sivutoiminen henkilökohtainen tukihenkilöni. No se liittyy yhteen juttuun, josta ette varmaan tiedä, eikä teidän tarvitsekaan tietää. Olen kuullut, että tekin olette jonkinlaisia tukihenkilöitä. Yhteiskunnan tukipylväitä jopa, joku on sanonut. Vaikea kuvitella miten. Tämä tuttava antoi minulle tunnukset, joilla voi kirjautua tänne. Ja nyt minä kirjauduin, hupsista! Tässä minä olen! Elsie, hauska tutustua, myös tähän sivustoonne!

Istun täällä asunnossani sohvalla, tietokone polvilla. Se lämmittää mukavasti, ja sen avulla olen nyt puheillanne. (Voi tätä ihmeellistä maailmaa, linnun lailla lennellään vaikka maailman ääriin!) Ehkä tuttavani toivoo, että voin nyt tutustua lähemmin sisäiseen maailmaanne. Nään ajatuksianne, mielipiteitänne, saan tietoa  saavutuksistanne, joita täällä avomielisesti ja ujostelematta kerrotte. Teillä on itsevarmuutta ja osaamista ja paljon muita kadehdittavia ominaisuuksia, joita ei olemustanne katsoessa voisi edes kuvitella. Ehkä tuttavani ajattelee, että niillä voi olla hyvä vaikutus minuun. Saan niistä innostusta ja halua oikaista elämäni suuntaa, joka hänen mielestään kaipaisi oikaisua, on lipsahtanut väärille urille (ihan kuin en itse sitä tietäisi).

Pöydällä edessäni on kaksi pulloa. Toinen tummanvihreä, pyöreä, puolillaan vettä ja vedessä ruusu; sellainen herkkä ja hyväntuoksuinen, vielä niin tuore, että se voi hehkua pystyssäpäin ja levittää ympärilleen ihailua ja lämmintä iloa. Sen vieressä on toinen pullo. Sen kaula ja korkki on kääritty kultapaperiin ja suljettu sinetillä. Sen leveää tummanruskeaa lasista pintaa kiertää komea kuva: Siinä kypäräpäinen mies rautahaarniskassa ratsastaa hirnuvalla hevosella jonka sieraimet iskevät tulta; toisella kädellä hän hillitsee korskuvaa hevosta, toinen käsi pitelee välkkyvää miekkaa taisteluvalmiina! Tiedän että se sisältää konjakkia, kuulema parasta lajia. Sain molemmat pullot tukihenkilöltäni lahjaksi. Minun tehtävä on vain katsella ja ihailla niitä. Mutta koskea en saa. Kumpaankaan. Se on harjoitustehtävä. Toinen mittaa aikaa ja elämän katoavuutta. Toinen tahdonvoimaani. Olen yrittänyt parhaani. Katsellut olen mutta en ole koskenut. Selkeä sääntö. Ne ovat olleet siinä jo kolme päivää. Välillä alan jo hermostua. Vihaan niitä. Loppuisi tämä inhottava koe. Ja se, että joku seuraa tekemisiäni, ei minua yhtään innosta.

Olisi minulla teille oikeaakin asiaa. Mutta jotta ette yhdistäisi siihen mitään asiaankuulumatonta, esitän vain yhden kysymyksen johon vastaan - säästääkseni vaivojanne - itse. Se, että vastauksia on kolme, ja niissä kaikissa on sivukysymyksiä, on pelkkä hämäämisyritys, sillä vasta  keskimmäisessä vastauksessa on se mitä oikeasti haluan tietää. Odotan ja toivon malttamattomana, että edes joku teistä osasi juuri siihen vastata. Monimutkaista? Koetan selvittää. Siis kysymys: 

Miksi minä nyt juuri, tällä hetkellä, kun olen kyllästynyt koko elämään ja menettänyt taas kerran siihen otteeni, otan teihin yhteyttä? 

Vastaukset:

Ehkä siksi, että (kohteliaisuudesta) haluan kiittää teitä siitä juhlasta, joka ainakin minun kohdalla meni ranttaliksi, mutta jonka hyväksi olitte nähneet paljon vaivaa. Ja olihan minulle annettu sen aikana tilaisuus tutustua teihin, ihan oikeasti, mutta oma syyni, etäisiksi jäitte.  Tilanteet pääsivät jossain vaiheessa tempautumaan irti hyvin suunnitelluista kehyksistä. Jäikö se teitä jotenkin häiritsemään? Minulla se vain vahvisti uskomustani, että epätietoisuus on luonnon laki, eräänlainen puu, johon vain sattumat voivat asettua pykäliksi, eli oksistoksi. (Mitä tuokin nyt sitten tarkoittaa? Mitä minä sillä yritän todistaa? Kvasiviisauttako? En ymmärrä. Se vain tuli siihen, pälkähti päähän.)

Myös siksi, että Matias on ilmeisesti kadonnut. Häneen ei saa mitenkään yhteyttä. Työpaikalta saadun tiedon mukaan hän on sairauslomalla. Raukkapieni, iso roikale! Ajattelin kysyä, tietääkö joku teistä ystävistä hänen nykyistä olinpaikkaansa? Olisin kovin kiitollinen, jos siitä minulle kertoisitte. Minä olen...

äh, mitä minä nyt. Alan puhua jo sivu suuni. Pitää varoa... Hetkinen. No, kolmas selitys, aika tärkeä sekin, suhtautukaa  siihenkin vakavasti.

Siksi, että minäkin haluaisin liittyä Matiaksen ystäviin.com.

Onko minulla mitään mahdollisuutta? Olen jutellut Matiaksen kanssa kahden kesken. Ja vaikka hän aluksi vaikutti minusta sangen luotaantyöntävältä, ärsyttävältä suorastaan, olen ajatellut häntä viime aikoina kovasti. Matias kulta! (se ei tarkoita mitään, pelkkiä sanoja!) Mutta olisittepa nähneet, miten hän jossain vaiheessa nojasi polviini ja itki. Hänellä oli henkinen krapula, sitä hän itki pois. Ja minua itketti hänen itkunsa. Silloin näin hänen sielunsa paljaana, ja se on kaunis ja hyvä! Olen minäkin pettynyt itseeni, monta kertaa, mutta mitä se auttaa. Se on kuulkaa vakava asia, jos ihminen ei ole sovussa tekojensa kanssa. Teoriassa tiedän sen, kyllä vain! Tiedän paljon muutakin, en ole niin tyhmä kuin kuvittelette. Mutta sanoisin, että elämä on joskus pelkkää helvettiä! (Ant. kiroilu). Mutta se on totuus. Tiedän monta totuutta, jotka kaikki kauhistuttavat minua. Varmaan teitäkin. En halua teitä kuitenkaan nyt heti ensimmäisellä kerralla peloitella. Kaikki on vain niin sumeaa. Kukaan ei ymmärrä.

Tuhansia suukkoja teille, Matiaksen ystävät! (jakakaa ne keskenänne)

t. Elsie

Ps.

Se on tietysti täysin teidän oma asianne, hyväksyttekö minut ystäväksenne. Tämä on suljettu piiri, ja minä olen avoin, liiankin  avoin, tunnustan. Enkä ehkä muutenkaan täytä ehtojanne. Harkitkaa tarkoin, ettette myöhemmin kadu, ja potkaise minua ulos piiristänne. Se olisi minulle suuri pettymys. En tiedä kestänkö sen, mutta sommoroo, en minä siihen kuole (toivottavasti).

Niin kuin Matias tuolla ylhäällä kuvassa on kyyristynyt omaan varjoonsa, etsien siitä suojaa, meillä on kaikilla kyky kyyristyä heikkouksiimme ja tunnustaa ne. Mutta aina emme niitä edes huomaa, tai halua huomata ja tunnistaa. Esiinnymme mieluummin  virheettöminä toisten silmissä. Siinä ainakin olen kanssanne samaa mieltä. Mutta voih, miten vaikeaa se on!

Nyt juuri, tätä kirjoittaessani, tuli mieleen ainakin yksi asia, joka jäi minua vaivaamaan, kun lähdin viimeisenä vieraana niistä juhlista. Se oli: Matiaksen silmät! 
Että ne katsoivat minuun vetoavasti, ja niissä näkyi kaikki se, mitä olen tässä yrittänyt teille kertoa. Mutta mitä minä tein? - Minä vain käänsin pääni ja suljin oven.

 

                         

                                                                                          

PÄÄSIÄISEN AIKAA (Petetty, osa 7)

”Värit räikeät, puvut hullut

ovat merkki sielusi kirjavan;

minä sinua vihaan, rakastan,

minä, hullusta hulluksi tullut!”

 - Charles Baudelaire *

Niin vain kävi. Kaikessa on riesansa. Kun viimeisenkin vieraan poistumisen aika oli ohi, näytti ettei tämä ollut lähdössä ollenkaan. Minkäs teet? Ei voi työntää ketään ovesta ulos noin vaan, ellei ole mitään varsinaista syytä. Ja yritäpä työntää sellaista, joka on jäänyt sinua auttaakseen! Sehän olisi jo suuri loukkaus, kuka sellaiseen tahtoisi syyllistyä? Sitä paitsi: halusinko enää edes, että nainen poistuisi? Matias ajatteli, kun hän vähän myöhemmin muisteli tapahtumia. Ne olivat kuin unta. Kaikki hänen elämässään oli kuin unta. Hän muisteli aisoita kuin olisi kuullut niistä kerrottavan. Mikään ei tuntunut todelliselta. Oli vain uskottava. Tai sitten ei. Ja vaikka hän ei sitä itselleen tunnustanut, hän kaipasi nyt jotain. Jotain sellaista, jota ei uskonut koskaan kaipaavansa, tai saavansa, tai edes voivansa menettää. Mitä hän kaipasi? No sanotaan nyt: Matias kaipasi selvästi toista ihmistä. Ehkä juuri tuota naista.

---

Tutkittuaan kaikki peiton mutkat ja kohoumat ja kurkistettuaan vielä varmuudeksi sängyn alle ja huomattuaan että oli ainoa ihmistä muistuttava olio huoneessa, Matias ilostui. Vihdoinkin! Viimeinenkin vieras oli poissa. Saan olla rauhassa! hän ajatteli.

Ei hän enää tuntenut itseään yksinäiseksi ja hylätyksi, pikemminkin päinvastoin. Olotila, jossa hän muisti hämärästi olleensa, ja jonka kaikuja hän tunsi yhä ruumiissaan - käsivartta ja toista jalkaa pakotti, ja olo oli kummallisen rähmeä, suussakin paha maku – ei, siihen hän ei todellakaan kaivannut ketään todistajaksi. Se ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän oli täysin menettänyt kontrollinsa ja sekin, mitä hän siitä muisti, oli suurimmaksi osaksi hämärän peitossa, onneksi.

Kun hän valmistautui nousemaan, hän etsi katseillaan vaatteitaan. Niitä ei näkynyt missään. Niinpä hän vähän vinossa, toista jalkaa arastellen, tassutteli niine hyvineen paljain jaloin keittiöön ja – kauhistui! Siellä hääräsi nainen, joka nauraa heläytti, kun Matias seisoi säikähtäneenä oviaukossa.

Matias ponnisteli rauhoittuakseen. Hänen mieleensä ei tullut mitään, mitä olisi voinut sanoa, niinpä hän vain tuijotti.

Nainen jatkoi nauramistaan. Onkohan minussa jotain hullusti, Matias ajatteli ja katsoi epäluuloisesti naista, kunnes vilkaisi itseään ja pelästyi kun huomasi olevansa alasti. Mahtoi hän olla hauska näky! Nainen sensijaan oli täysissä pukeissa. Hänen yllään oli kummallinen, kirkkaankeltainen kauhtana, melkein maahan ulottuva, korkeakorkoiset punaiset kengät jalassa, aivan mauttomat, ja suu kävi hänellä kuin papukaijalla.

”No mutta Matias!” nainen sanoi. ”Etkö muista, minähän olen Elsie!” Ja Matias muisti alastoman olennon sängyssään ja sai sen avulla itsensä rauhoittumaan, tasoissa ollaan, hän ajatteli.

”Tule istumaan!” nainen sanoi, Elsie, totta tosiaan, hehän olivat esittäytyneet. Muistin sirpaleita alkoi erottua mielessä, vaikka kaikki siellä ei ollutkaan järjestyksessä, oli vain musta suuri möykky, josta pala palalta alkoi jotain lohjeta. Ei mitään mieluista. Tilanne oli outo.

”Ei täällä ruokaa löytynyt, mutta vähän siivoilin ja laitoin kahvia, sitä löytyi kokonainen paketti!” nainen nauraa heläytti. Onpahan iloinen ihminen, Matias ajatteli, ja istahti ison, nurin käännetyn pakkauslaatikon viereen asetettuun tuoliin, ja toden totta: laatikon päälle oli katettu kodikkaasti kaksi pahvimukia. Nainen kaatoi hellalla olevasta kattilasta tummaa lientä kuppeihin, haki eteisestä itselleen tuolin, ja siinä he nyt istuivat ja mittailivat katseillaan toisiaan.

”Kauhea näky!” nainen sanoi. Matias koetti oikaista ryhtiään ja tunsi miten hänen naamansa alkoi otsasta lähtien punoittaa. ”En minä sinua tarkoittanut”, naisen suusta helähti uusi nauru, ”sinähän olet kuin Akilles, sankari muinaisesta Kreikasta! Oikein hieno kroppa sinulla! Olet vähän lyhyenläntä, mutta vaikutat pitkältä ja komealta. Sinua katselee mielikseen!” hän sanoi ja jatkoi: ”Tarkoitin näkyä tässä asunnossa. Tämähän oli kuin taistelun jäljiltä! Mitä sinuun tulee, olit täydessä unessa kun heräsin. Olen minä vähän olen yrittänyt siivota pahimpia paikkoja." Matias rykäisi ja näytti vaivaantuneelta. "Kun sinua katsoo, näkee että minunkin olisi pitänyt lähteä, mutta halusin hiukan auttaa sinua. Vielä täällä tekemistä riittää. Mutta kyllä me tämä kuntoon saadaan, älä välitä, palveluksessanne, hyvä herra!” Taas naurua.

”Kyllä minä itsekin”, Matias mutisi. Mutta nainen oli päättäväinen. ”Ensin asiat kuntoon!” hän sanoi. ”Kyllä sinä tarvitset apua. Mikä on henkinen tilanteesi?” Matias ei tiennyt mitä sanoa.

”Sinä jäit muitten kanssa hillumaan, minä taisin olla ensimmäinen, joka join pääni täyteen ja kilahdin lähimpään sänkyyn. Miten minusta tuntuu, että siinä olisi ollut jo joku toinenkin? Ainakin sain ponnistella jonkun pehmeän yli”, nainen muisteli. ”Mutta ei siinä ketään myöhemmin näkynyt. Hän oli kai se, joka poistui viimeksi ja jätti ulko-oven auki. Tai sitten se oli naapuri, joka oli jättänyt viestin. Tässä. Lue!"

Matias tarttui paperiin: ”Senkin siat! Mellastatte yökaudet ja paiskitte ovia ja annatte jäädä ne rempalleen. Jos ei tällainen meno lopu, se on poliisiasia! Ja korjatkaa tuo oven lukko tai öljytkää sen saranat. Olette isännöitsijän mustalla listalla, voitte saada häädön! Toivoo kyllästynyt naapurinne.”

”Oho!” Matias taittoi lapun ja antoi sen takaisin. ”Onpa tässä talossa hermoherkkää väkeä”.

”No, ehkäpä ei ihan aiheetta”, nainen sanoi. ”Ei ihmiset aina turhaan valittele. Kai täällä melkoinen mäiske kävi. Minua se ei haitannut, nukun kuin pieni porsas, jos vaan pääsen unen alkuun. Panssarivaunulla saisi ajaa yli, enkä heräisi. Se on luonnon minulle antama lahja!” Matias ei sanonut siihen mitään. Mutta nainen jatkoi: ”Minun ainakin pitäisi oikeastaan karttaa juhlia, tai ainakin olla varovainen viinan kanssa, olen näes huomannut, että olen siitä riippuvainen. Vaikka kuinka päätän, että en ota tippaakaan, niin jos sitä vain on tarjolla, tartun siihen heti hanakasti, en edes huomaa sitä. Joku onkin sanonut, että siinä tilanteessa ihminen ei ajattele aivoilla, vaan selkärangalla. Ja se on pahan merkki. Kyllä minä sen tiedostan. Nyt minut pelasti väsymys. Vai toimiko selkärankani ylimaallisella nopeudella, ehkä olin jo puoliksi tainnoksissa. En muista. Mutta voit arvata, miten pettynyt olen itseeni, joka kerran yhtä pettynyt. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta.”

Matias katsoi naista. Tosiaan. Kun osasi katsoa sillä silmällä, näki, että naisessa oli jo selvästi rippunen kassialmaa. Naama vähän turvoksissa, pussit silmien alla ja iso vatsa hennossa ruumiissa, kuin lasta odottaisi. Tukkakin harotti. Alkoholista sen täytyi johtua. Tosin vaate hänen päällään piilotti mahaa, se näkyi vasta, kun hän oli seisaallaan ja käännähteli. Ei, ei näyttänyt hyvältä. Hänessä oli jotain eläimellistä, muistutti vastasyntynyttä sonnimullikkaa haperoine jalkoineen.

”Et kyllä näytä yhtään hullummalta”, Matias pakotti itsensä sanomaan. Mutta sulki sitten suunsa.

Nainen yrititti keskustelua. ”Tiedätkös, ensi sunnuntaina on jo pääsiäinen, seuraava perjantai on pitkäperjantai, nyt taitaa olla palmusunnuntai. Ja kiirastorstai on tulossa. Saat varautua että tänään oven takana on pikkunoitia, jotka uhkaavat sinua vitsalla. Aika omituinen valinta järjestää juhlat näin lähellä pääsiäistä, vai miten sinusta?”

Kun Matias ei sanonut mitään, tuijotti vain naista, tämä jatkoi: ”Olen sentään saanut kristillisen kasvatuksen, sen mukaan olemme aloittaneet Kristuksen piinaviikon jo hyvissä ajoin. Vai miten se menee. Taitaa olla pääsiäisjuhlat sekaisin, yhtä sekaisin kuin me itse”, nainen naurahti.

”Leikitäänkö että sinä olet Juudas Iskariot. Vai haluaisitko mieluummin olla Jeesus, jonka Juudas kavaltaa? Minä pidän kyllä Juudaksen puolia. Olen aina pitänyt. Minkä hän sille voi, että hänet oli jo etukäteen ennustettu pahaksi, kavaltajaksi. Pakkohan hänen oli toimia sen mukaan. Muutenhan kukaan ei uskoisi Raamatun sanaan. Ei hän varmaan ollut sen pahempi kuin muutkaan ihmiset. Mutta hei! Minä voisin olla Maria, Jeesuksen äiti. Tai ehkä minä mieluummin olisin se toinen Maria, se huono nainen, joka myös rakasti Jeesusta. Vai vaihdetaanko vain osia? Sinä olet minä ja minä olen sinä. Se voisi olla kaikkein parasta. Eikä se olisi edes vaikeaa. Mehän olemme jo nyt jossain määrin tavoiltamme samanlaisia, eikö totta?”

Matias ei vieläkään sanonut mitään. Mitä hän olisi voinut sanoa? Tunnustaa, että heillä oli liiankin paljon yhteistä. Alkaisi heti etsiä minusta rappeutumisen merkkejä, Matias ajatteli. Nyt hän kuitenkin pitää minua vielä ihmisenä, vai pitääkö?

”No, jos haluat, niin ollaan sitten hiljaa”, nainen sanoi. Mutta ei hän kauaa malttanut. Aikamoinen räpätäti. Hetken kuluttua nainen, siis tuo Elsie, nousi tuolille ja alkoi paatoksella lausua:

”Matoja oomme, ettekö jo huomaa?

On työmme luoda perho taivahinen

Mi vanhuskauteen suojatonna lentää.”

Hullu nainen, Matias ajatteli.

Nainen laskeutui tuolilta. ”Noin sanoo Dante Alighieri. Hän eli joskus 1200-1300 lukujen vaihteessa. Mahtoiko olla yhtään meitä viisaampi!”

Matiaksen silmissä välähti. ”Ai niin, se Jumalaisen näytelmän tekijä? Sehän oli ennen mielikirjani!” Nainen muuttui hetkessä hänen silmissään, ikään kuin olisi väläyttänyt ominta itseään. Vai oliko se satunnaista. Mutta totta tosiaan, kun katsoi tarkasti, jotain puoleensa vetävää hänessä oli. Matias kiinnostui, avasi suunsa:

”Tässä me istumme ja puhelemme, kuka sinä oikeasti olet? Kenen kanssa minä tässä keskustelen? Mitä sinä teet työksesi?” Nainen naurahti. Matias huomasi kysymystensä sarjatulen, jonka saattoi mieltää uteliaisuudeksi ja yritti lievittää  lievitti sitä: ”Ei tarvitse vastata, jos koet kysymykseni epähienoksi.”

”Kysymykset eivät ole koskaan epähienoja, vastaukset voivat olla”, nainen sanoi. ”Minähän olen Elsie, se saa sinulle riittää. Ja se mitä teen on paremmin sanottu kuin tehty. Olen jonkinlainen kulttuurin monitekijä, osaan - tai luulen osaavani - laulaa, soittaa, näytellä, tanssia, ja kaiken lisäksi yritän kirjoittaa runoja. Niin, olen kiinnostunut kaikesta, joka vähänkin jollain tavoin sivuaa taiteita. Jokaista taiteenlajia olen yrittänyt kokeilla, joskus huonolla, joskus vähän paremmalla menestyksellä. Riittääkö tämä sinulle? - Toisin sanoen, olen hajoittanut itseni moneen osaan. Oikea vastaus kysymykseesi olisi: Olen hajonnut henki, alkoholisti, yrittäjä. Päätyöni on yrittää koota itseni, saada itseni kasaan, löytää palaset, jotka olen itse repinyt itsestäni. Se on asia, jota nyt kadun. Mutta tekoja ei saa tekemättömiksi.”

”Sinäkö osaat tanssia? Ja soittaa? Olin kuulevinani yöllä musiikkia, mutta se taisi olla unta.”

”Ei se välttämättä unta ollut. Se saattoi kuulua kännykästäni. Minä kuuntelin sillä  keittiössä Chopinia, Nocturnea. Pidän pianomusiikista.”

”Ja minä kun luulin, että näin unta. Äiti soitti sitä usein meillä kotona, samaa kappaletta”, Matias ihmetteli.

”Rahmaninov on minun lempisäveltäjäni, hänen toista pianokonserttoaan kuuntelen usein, varsinkin, jos olen masentunut. Se auttaa jotenkin, tulee parempi olo”, nainen sanoi.

Matias mykistyi. Hän työnsi tuolia taaksepäin pahvilaatikosta, ja katsoi naista kuin ei olisi häntä ennen nähnyt. Uskomatonta. Rahmaninov oli äidinkin lempisäveltäjä! Kuinka olen voinut moittia tuota ihmistä mielessäni, hän ajatteli. Hänhän on kuin siivu minua. Tai oikeammin siivu äitiä. Äiti on ollut minulle aina rakas. Tärkein kaikista ihmisistä. Tuoko tuossa muistuttaa äitiä. Ei voi olla totta! Ensimmäinen nainen pitkästä aikaa, johon voisin melkein rakastua.

Rakastua? En kai minä niin hölmö ole! Matias peruutti ajatuksiaan. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että hänen silmänsä olivat kirkastuneet, ja hän näki naisen kuin sisältä päin, ihan toisenlaisena, jotenkin valaistuneena. Ja yhtäkkiä hänen teki mieli kaapata nainen syliinsä ja yhdessä he olisivat nousseet katon läpi korkealle taivaalle ja liidelleet siellä käsi kädessä ihan kuin siinä taulujäljennöksessä, mikä oli ollut vanhempien makuuhuoneen seinällä. Chagall, vai kuka se oli sen tekijä? Ajatella! Voisipa lennellä ilman huolia korkealla kirkkaalla kevättaivaalla. Ihan hulluahan se olisi, mutta ihanaa, tavoiteltavaa. Minä ja Elsie. Kaunis nimi hänellä. Elsie, ihme nainen! Käsi kädessä!

Matias katsoi uusin silmin vierastaan. Ja jotenkin hän aavisti, ettei se olisi mitenkään hullumpi asia, jos olisi joku, joka olisi aina siinä saatavilla, vieläpä samalla aaltopituudella.

”Matias, olisiko sinusta ihan huono idea, jos lentäisimme yhdessä joku päivä Pariisiin, ja mentäis katsomaan yhtä maalausta, joka on tehty kuin meistä. Se nainen on kuin kopio minusta ja mies muistuttaa aika paljon sinua. No, vähän lihavampi hän on kuin sinä. Mutta nenä on samanlainen. Olen aina halunnut nähdä sen maalauksen livenä!”

Tämä vielä puuttui, Matias ajatteli. Hänkö ihan tosissaan tahtoisi lentää minun kanssa taivaalla! Uskomatonta! Selvää telepatiaa. Osaako hän lukea ajatukseni?

”Hm. Sehän on hieno idea! Se me voidaan kyllä joskus toteuttaa. Nykyään saa vielä halpoja lentoja, jos on valmis milloin tahansa lähtöön.” Matias sanoi, ja he katsoivat toisiaan ilahtuneina, vaikka Matias koetti tarkoin kätkeä syvimmät ajatuksensa.

---

Kun Matias kiirastorstaina muisteli näitä tapahtumia, hänen sieluaan kiristi. Niine hyvineen nainen oli lähtenyt heti kun he olivat saaneet paikat kuntoon. Kyllähän minä häntä kiittelin. Sellaista pelastusenkeliä harvoin tapaa. Mutta ei edes puhelinnumeroaan hän jättänyt. Harmi, kun en muistanut sitä häneltä pyytää. Pelkällä Elsiellä sitä ei löydy edes netistä. Matias oli todella pahoillaan. Niin hauska ja iloinen nainen. Kyllä hänen vöijynsä helmassa olisi kannattanut ainakin vähän aikaa riippua.

Rauhoittuakseen Matias etsi kannettavansa YouTubesta Rahmaninovin toista pianokonserttoa, joka oli naisen mielikappale, mutta se, minkä hän löysi, oli huonolaatuinen. Sama mitä nainen oli kuunnellut, Chopinin Nocturne kyllä löytyi. Ja sen perässä kokonainen roikka muita Chopinin kappaleita. Mutta Matias keskittyi kuuntelemaan vain Nocturnea**. Se ikään kuin yhdisti naisen, äidin ja hänet itsensä kolmioksi, jonka keskipisteenä istui Chopin, tuhti mies. 

                               

Pianisti Adam Harasiewicz

julk. Walter Di Marco

* Pahan kukkia, Charles Baudelaire, suom. Yrjö Kaijärvi
** Chopin Nocturne N:ro 1 in B Flat Minor: Larghetto