SUHTEITA JA HENKIOLENTOJA (Petetty, osa 4)

                                                                                           


”olosuhteet joissa elämää saattaa syntyä
 ja olosuhteet joissa se saattaa lakata

 ja näiden mahdollisuuksien välillä

 pitää osata ajatella kaikki

 ja kaikki pitää näkyä yhtä läheltä
 että pelko muuttuisi tiedoksi”

                         (Pentti Saarikoski)

Huomenta! Vai onko nyt jo päivä, tai ehkä jo ilta? - Yö? Ei uskoisi!

Matias on menettänyt ajantajun. Kaikki on nykyisin pelkkää hämärää olemista, ollut jo loppiaisesta asti. Loppiaisesta? Eikö sen pitänyt olla käännekohta, suunta parempaan? Mitä hän aikoi elämässään muuttaa? Ei hän muista itsekään, ei hän jaksa sitä ajatella. Hän vain lepäilee pitämättä päivistä lukua.

Vaihteeksi hän köllöttää hetekalla ja on mielipuuhassaan: katselee kattoa. Raakalautaa. Oksanreikiä. Katontekijän saviset jalanjäljet näkyvät vaaleina lautojen pinnassa. Aika omituista. Katossako voi kävellä?

Heti hän näkee silmissään varjon, joka muuttuu haalaripukuiseksi mieheksi, joka vasara kädessä, pää alaspäin roikkuen yrittää lyödä nauloja kattoon, mutta hankalaa se on. Painavat työkengät imukuppeina mies ponnistelee saadakseen roikkuvat kätensä lähemmäksi kattoa, yrittää, yrittää, mahdotonta; vasta kun Matias tulee ajatelleeksi, että ehkä haalarimies onkin kävellyt lautojen päällä jo silloin kun ne olivat vielä maassa, hän antaa miehen laskeutua ja häipyä ajatuksista.

Mutta ei Matias yksin ole. Kattolautojen yläpuolella on oravalla pesä. Sieltä kuuluu rahinaa. Ilmanko emo-orava ravaa edestakaisin, kiipeää ulkoseinää milloin ylös, milloin alas. Välillä on hiljaista.

Ja sisällä lattianrajassa, seinäkolosta pistää esiin utelias hiirenpää. Mustat nappisilmät tuijottavat Matiasta. Kuonokarvoja muutaman kerran väräyteltyään se työntyy esiin kokonaan, kipittelee lattialla ristiin rastiin kuin tutkisi paikkoja, kunnes vilahtaa takaisin koloonsa. Henki se on hiirelläkin. Ei se pelkää Matiasta, eikä Matias pelkää sitä. Matiaksesta ja hiirestä voisi tulla kaverukset. Heistä olisi toisilleen sopivaa seuraa. Mutta he molemmat haluavat elää omaa elämäänsä. Hiirellä on pesänsä. Se on jossain lattian alla. Matias nukkuu ruosteisessa hetekassa, olkipatjalla, joka on ohentunut pelkiksi pahnoiksi, mutta kolmen viltin sisällä siinä pysyy lämpimänä. Se on Matiaksen pesä. Siinä hän yrittää koota ajatuksiaan, jotka karkailevat. Välillä hän lepää kuin horteessa.

Oikeastaan mökissä on tunnelmallista. Hellalla on rivissä kynttilöitä. Ne tasaavat tarvittaessa päivän ja yön eroa. Kynttilöitä löytyi kassillinen komerosta, niistä ei tulisi puutetta. Jääkukat mökin ikkunassa toimivat verhoina, ne ovat kuin hienoa pitsiä. Puita ja roskia puulaatikossa hellan vieressä, vanhoja lehtiä kaapissa kasakaupalla. Ruokaakin on. Ja juotavaa. Mikäpä tässä on kölliessä, Matias tuumaa tyytyväisenä. Oikeastaan hänellä on hyvä olla, vaikka ei olisi mitään apukeinoja.

Virallisesti Matias on sairaslomalla. Oikeasti hän on ystäviään paossa. Niitä alkoi ilmestyä heti, kun hän oli kuin ihmeen kautta saanut hankituksi asunnon. Vieläpä läheltä työpaikkaa. Huhu tästä onnenpotkusta levisi, ja Matias muisti, kuinka ensin tuli vain muutama ystävä, halasi häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin Suomeen ja entiseen elämään. Mutta pian niitä alkoi tulla tulla joukolla. Ja määrä sen kun lisääntyi. Kaikki he halasivat Matiasta. Ja siinä sivussa myös toisiaan. Yksimielisesti he olivat sitä mieltä, että Matiaksen kuuluu järjestää heille oikein kunnon tupaantuliaiset. Mutta kun Matias valitti väsymystä työn jälkeen – kyllä, kyllä hän ennätti jo aloittaa työnsä sopimuksen mukaan - he järjestivät tupaantuliaiset itse. Porukalla. Matiaksen ei tarvinnut muuta kuin maksaa laskut. Hän pääsi valmiisiin riemujuhliin.

Niitä tupaantuliaisia Matias ei halua nyt ajatella. Hyvä, että selvisi hengissä. Siitä alkoivat vaikeudet. Hän päätti sanoa irti kaikki ystävyyssuhteensa, mutta eihän sitä voinut tehdä. Ystävät ovat ystäviä niin kauan kuin he haluavat olla ystäviä. Mutta eksyttää heidät? Se onnistui. Onneksi hän muisti tämän rapistuneen mökin, joka oli ollut kauan hylättynä, mutta jossa hän oli käynyt lapsena vanhempiensa kanssa aina joskus tervehtimässä isomummoa, jonka omistuksessa mökki silloin oli. Nyt se on hänen, Matiaksen, perimäkaaren mukaan.

Isomummo vietti aina kesäisin aikaansa täällä, metsän keskellä, tarpeeksi kaukana kaupungista. Mitä hän halusi paeta? Matias ihmetteli. Isomummo ilmestyy hänen silmiinsä. Vanha eukko. Herahtaa heti itkuun, kun näkee hänet. Se on kiusallista. Ei Matias olisi halunnut lapsena lähteä mukaan, mutta isä ja äiti pakottivat. ”Isomummo rakastaa sinua, olisi suuri pettymys jos hän ei näkisi sinua”, he sanoivat. Nyt tuntuu oikeastaan mukavalta, kun isomummo pyöriskelee siinä kuin elävänä. Mummeli kummeli keittelee kahvia ja panee kuppeja pöytään. Entisellä rutiinilla.Tallella ovat; vanhat ruusukupit nurkkakaapissa. Isomummo kantaa ne kaikki pöytään. Ei väliä, vaikka ne ovat säröisiä ja vain puoliksi tiskatun näköisiä, niin ne olivat ennenkin. Siitä ei sopinut huomauttaa, isomummo olisi voinut pahoittaa mielensä.

Isomummo, teologi kirkon palveluksessa, työskenteli suurimman osan elämästään virastossa. Nyttemmin hän asui taivaassa, ratki taivaassa. Sieltä hän piipahti Matiaksen luo aina tarvittaessa. Hänellä oli hyvä lauluääni. Nyt hän tuli ennen poistumistaan Matiaksen viereen istumaan, ja eikös vain hän ilahduta Matiasta laulamalla heleällä äänellä oravasta, jolla oli käpy suussa, ja jäniksestä joka istuu maassa. ”Hyppää pois, hyppää pois!” Matias liikuttuu ja kokeilee muistiaan, ja ilahtuu, kun osaa laulaa samat laulut itsekin, ei yhtään muistivirhettä. Jotain olen oppinut hän ajattelee, vaikka muuten on tuntu, että on turhaan päntännyt päähän vaikka mitä!

Matiaksen pää ei ollut tyhjä. Se oli täynnä ihmisiä, varsinkin nyt, kun hän oli liikuttuneessa tilassa päästyään ikään kuin elämän alkulähteelle. Osa ihmisistä oli niitä, joita hän halusi tavata, suurin osa kuitenkin niitä, jotka väkisin työntyivät mieleen, eikä hän saanut heitä poistumaan, vaikka yritti. Mitä enemmän hän yritti, sitä terhakammin he olivat takertuneina hänen aivopoimuihinsa.

Ne, joita Matias oma-aloitteisesti halusi tavata olivat jo kuolleita. Isomummeli, äiti ja isä, kuuluivat viimeksi mainittuihin. Ja aivan oikein. Kuin kutsun saaneina istuivat nyt isä ja äiti mökin ikkunapenkillä. Istuivat ja hymyilivät. Elämänsä aikana heillä oli ollut paljon surua ja huolta. Viimeisinä aikoinaan he olivat olleet erikoisen paljon huolissaan Matiaksesta. Se painoi Matiaksen mieltä. Ei hän tahallaan halunnut aiheuttaa heille huolia ja sotkea heidän elämäänsä. Kuin korvaukseksi heidän vaivoistaan hän nykyisin muisteli heistä vain hyviä asioita, sen verran hän tunsi olevansa lähimmilleen velkaa.

Totuus oli, että isä, äiti ja isomummi hymyilivät harvoin. Ja vielä harvemmin he nauroivat. Isä ei nauranut ollenkaan. Vain kerran Matias näki, että isä kuitenkin osasi nauraa. Se tapahtui painajaisunessa, jonka hän näki lapsena: On kuuma, kirkas päivä. Hän, Matias juoksee pakoon itseään isompaa poikaa, joka jahtaa häntä puukko kädessä. Jalat eivät tahdo toimia. Kauhu kuristaa kurkkua. Isä seisoo vähän kauempana halkopinon vieressä ja nauraa suu auki, niin että kaikki hampaat ovat näkyvissä.

Matias on helpottunut, kun isä ja äiti istuvat siinä entisessä olomuodossa. Mielessä kyllä vilahti näky kahdesta vääntyneestä, katkeilleesta luurangosta mädäntyvien lihariekaleiden keskellä. Se oli hirveä näky. Ihan kauhea! Matiasta puistatti. Sellaisia he olisivat, jos olisivat tulleet suoraan haudasta. Mutta eivätpä tulleet. He olivat jo eläessään olleet hyvin tarkkoja, miten pukeudutaan kun mennään vierailulle. Niinpä he istuvat siinä penkillä ohuissa, vaaleissa ja ilmavissa vaatteissa. Matias katselee heitä, ja liikuttuu yhä enemmän. ”Rakas äiti ja rakas isä” – niitä sanoja hän ei ollut oikein tottunut käyttämään, mutta nyt sekin onnistui – ”tässä teidän poikanne. Teitte parhaanne hänen hyväkseen, olitte sankareita, kiitän teitä!” Hän on tyytyväinen itseensä kun sai vihdoin sanottua sen, joka olisi pitänyt sanoa kauan sitten. Ja hän jatkaa: ”Äiti ja isä! Ette tiedä miten lohduton olin, kun sattui se kolari, jossa kuolitte yhtä aikaa. Mutta onneksi teidän ei tarvinnut kärsiä. Urhoollisesti kuolitti heti, olen siitä ylpeä. Ei yhtään valituksen sanaa. Törmäys oli niin täydellinen, että kaikki ihmettelivät. Ja tietäisittepä miten paljon hautajaisissanne oli väkeä. Vain isomummeli puuttui, hän oli jo taivaassa, valmistamassa teille sijaa siellä, ja olette ehkä jo tavanneet hänet. Vaikka ruuhkaa siellä taitaa olla vielä enemmän kuin maapallolla. Kuolleita on ehkä triljoona kertaa enemmän kuin eläviä, ehkä vieläkin enemmän, ja te siellä joukossa. Mutta onneksi olette kaikki henkiä. Henget vievät vähän tilaa. Yksi keskimääräinen henki painaa vain noin 20 grammaa. Mitä se on maailman kaikkeuteen verrattuna! Riippuu tietenkin paikasta, missä olette. Sitähän ei kukaan tiedä missä taivas on. Voi miten minua itkettää kun katson teitä. Äiti ja isä”, hän sanoo hellästi puoliääneen. ”Teitte parhaanne. Olitte oman elämänne sankareita ja minä sain olla teidän sankari, nyt sen vasta tajuan. Luuseriksi muutuin vasta koulussa, jossa minua kiusattiin, mutta siitä en halua teille vielä nytkään kertoa, koen sen niin häpeälliseksi. Otin vastaan iskut, henkiset ja fyysiset, kiusattuna, maahan kaadettuna ja potkittuna. Se ahdistaa vieläkin mieltä, mutta ehkä olin sen ansainnut. Oma syyni? Olin liian kiltti. Totta kai halusin olla kiltti, ja tehdä aina neuvojenne mukaan.”

Matias on uupunut. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Olipa pitkä puhe, suuta kuivaa. Onneksi on juotavaa. Mistään ei ole puutetta. Silmissä hämärtää. Ulkona on jo pimeä. Matias kävelee hellan luo ja onnistuu kuin onnistuukin sytyttämään uudet kynttilät.

Nyt lopuksi voi ottaa hyvän asennon toipuakseen tuosta pitkästä osiosta ja kuunnella ensimmäisen osan Sauli Zinovjevin säveltämästä pianokonsertosta, jossa hän on itse solistina. Tiedot: Pianoconcerto Nr. II 1. Introduction & Scherzo Lahti Young Symphony, solistina Sauli Zinovjev, piano,  Esa Heikkilä johtaa. 

UUPUMUS (Petetty,osa 3)

                                                                                                      Lepäävä

"Avaruuden kivilouhikoissa

olet kangistunut, jäinen valoviulu.

Olet isännätön ääni, varjoääni,

kaiut kaikkialla kaikumatta missään."

- Federico Garcia Lorca, Andalusian

 lauluja, suom. Matti Rossi -

Kannattaako enää jatkaa? 

Matias istuu vessanpöntöllä Hotelli Helmessä. Roikottaa päätään. Miettii  elämäänsä.

Muutama päivä. Sitten on jo loppiainen. Siihen mennessä hän on luvannut itselleen, että hankkii oman asunnon. Mutta mitä lupauksista, ainakaan itselle tehdyistä, hotellihuone tuntuu jo melkein kodilta. Mutta kalliiksi se tulee. Loppiaisen jälkeen alkavat työt. Silloin ei juuri asuntoja jaksa eikä ennätä katsella, mutta mitäpä siitäkään. Enemmän häntä häiritsee pelkkänä ajatuksena töiden alusta loputtomiin juokseva patoutunut asiakasjono, josta osa käy hänen vastaanotollaan yhtenäisenä nauhana joka saattaa ulottua vuosien, pahimmassa tapauksessa vuosikymmenten päähän, ellei hänestä löydy potentiaalia sitä katkaisemaan.

Hän, Matias, entinen äidinpoika, nykyinen itsenäinen ihminen? Onko hän sitä. Onko hän sitä todella?

Äiti on häiritsevällä tavalla iskostunut hänen mieleensä, kasvanut pituutta hänen ylitseen ja kuiskii korvaan: "Matias, Matias, pidä huolta itsestäsi!"  Sekö on itsenäisyyttä? Niin kauan kun äiti on olemassa ja antaa ohjeita, niin kauan hän on nahkiainen, saamaton keskenkasvuinen kurjimus. Äiti pitäisi tappaa. Karkottaa mielestä. Mutta äiti on sitkeä. Sieltä haudan takaa kuolleista hän ilmestyy aina kaikkein surkeimmalla hetkellä, juuri silloin, kun hänen poikansa, aikuiseksi kasvanut, jo yli kolmikymppinen, viimeistään haluaisi olla yksin.

Matias on uupunut. Tylsää. Tylsää hänen elämänsä. Oikeastaan se on hyvin tylsää. Hän ojentaa kätensä vessapaperirullaa kohti - aikooko hän nousta? Ei. Hän lysähtää takaisin pöntölle ja istuu melkein kaksinkerroin. Hänellä on vaikeuksia. Hänellä on ollut vaikeuksia siitä asti, kun tuli takaisin Suomeen. Yksi niistä, tällä hetkellä kaikkein vaikein ja ajankohtaisin, koskee suolistoa. Se ei toimi. Ei ainakaan niin kuin pitäisi. Vaikka kuinka ähkii, mitään ei tule. Ei ole tullut yli viikkoon. Totta kai hän tietää. Kysymyksessä on consipation, ummetus. Siitä hän on kärsinyt viimeksi muistaakseen koululaisena. Vanha tuttavuus. Pitäisikö tervehtiä? Ei helvetti!  Tekeepä se olon epämukavaksi.  Mitä hän on tehnyt väärin? Löhöillyt, ollut liikkumatta tarpeeksi? Syönyt väärää ruokaa? Inhottavaa. Hän koskettaa vatsaansa, se on turvoksissa. Siihen sattuu, se murisee uhkaavasti, sitä painostaa ja polttaa. Se on kuin kumiseva tulivuori, täynnä laavaa, joka haluaisi purkautua. 

Juomisen hän lopetti jo joku aika sitten, onnekseen, niin hän kuvitteli. Ainakin tarkoitus oli lopettaa. Mutta jospa se onkin syy? Tai ehkä hänen ummetuksensa on idiopaattista, johtuu stressistä tai jostain muusta, mitä on mahdoton jäljittää. Lääkäriin?  Sinne hän ei menisi mistään hinnasta. Paareilla pitäisi kantaa. Kyllä hän tietää virkatoverinsa. Yleinen puheenaihe: miten paljon tehdään turhia käyntejä, ja kuinka jotkut asiakkaat ovat ottaneet elämäntehtäväkseen juosta lääkäristä toiseen. Siihen joukkoon hän ei halua. Pitää luottaa itseensä. Omaan tietämykseensä. Mutta kun siitäkään ei voi olla varma. 

Itseasiassa hän ei ole aina varma edes siitä, onko hän olemassa. Välillä tulee sellainen tunne, että hän oli ylittänyt jonkun näkymättömän rajan. Että hän on jossain muualla. Ja että hän vain kuvittelee kaiken. Joku salaperäinen voima kuljettaa häntä hetkestä toiseen, eikä hän ole siinä itse edes mukana. Mahdotonta. 

Onko hän tulossa hulluksi? Ei. Totuus se on. Mutta luumuja! Luumuja? Ihan kuin sana olisi tipahtanut hänen eteensä. Mistä se tuli? No tietysti äidiltä. Matias muisti miten lapsena äiti oli liottanut luumuja vatsaa varten. Niin, ja antoi kuivattuja mustikoita, joista myös oli apua. Mutta luumut, niitä hänen pitää hankkia. "Mitään apteekin sotkuja ei ensi hätään, kotikonsteilla pitää pärjätä (äidin ääni). Liota luumuja yön yli vedessä ja syö ne aamulla, juo liotusvesi mukana." Miten yksinkertaista. Pakko mennä huomenna kaupungille - jos kykenen - ja ostaa monta pussillista kuivattuja luumuja, ja sitten, jos vatsa helpottaa, käydä myös kyselemässä asuntoja.

- Mitä varten kaikki on niin vaikeaa? 

Lapsena oli helppoa. Vanhemmat tekivät kaiken hänen puolestaan. Valitsivat ammatinkin, siinä vaiheessa kun se oli tehtävä. Ikimaailmassa hän ei olisi halunnut lääkäriksi, mutta kun hänellä itsellä ei ollut mitään tähtäimessä, sellaista, jonka vanhemmat olisivat voineet hyväksyä, oli pakko tehdä niin kuin he ehdottivat. Kunhan nyt jotain. Opiskeluaika ei tuottanut vaikeuksia. Älliä hänellä oli tarpeeksi ja vanhemmat tukivat taloudellisesti. Mutta jo harjoitusaikana tuntui inhottavalta tonkia ihmisten peräsuolia ja kuunnella päivästä toiseen heidän loputtomia vaivojaan. Amanuenssina mukavin vaihe oli patologian osastolla, missä tehtiin obduktioita. Yksikään asiakas ei valittanut. Makasivat äärimmäisen hiljaisina. Liikkumattomina. Ei vaivannut kiire, ei tarvinnut pelätä tekevänsä väärää diagnoosia. Ei taistella kuolemaa vastaan. Kuolema oli voittaja. Aina se oli niskan päällä uhkaamassa. Mutta uhreistaan se ei välittänyt. Kuollut ihminen oli siltä  turvassa. Oli muuttunut vainajaksi. Ei vainajaa tarvinnut pelätä. Vainaja oli ihmisenä olemisen ylin saavutus. Sen äärimuoto. Lepoaste. Turha sitä oli ujostella, saati pelätä. Niin rauhallista kaikki. Sai ottaa veitsen käteensä ja tehdä ensimmäisen viillon. Alkuoksentelujen jälkeen ruumiinavaus sujui häneltä melko hyvin; ensin sai katsella vierestä patologin toimia, kuunnella hänen asiantuntevia neuvojaan, sitten sai yrittää itse. Se alkoi jopa kiinnostaa. 

Olisiko hänen sittenkin pitänyt  uskoa itseensä ja valita liikkumattomina lepäävät ruumiit,  sensijaan että alkoi tutkia henkisiä toimintoja häiriintyneillä ihmisillä. Luoja paratkoon. Eikö hän kaikkein eniten olisi halunnut tanssijaksi. Tadam, tadam! Sitä hän oli haaveillut nuoresta; tai roska-auton kuljettajaksi, joka oli ollut hänen ihailunsa kohde lapsena.  Mutta jos hän vain mainitsi niistä, herätti se toisissa naurua. Ja totta. Eivät ne olisi hänelle sopineet, nyt hän sen tajuaa. Niihin hommiin hän ei olisi kelvannut. Eikä hän olisi niissä selviytynyt. Ne vaativat toimeliaisuutta ja ahkeruutta, ominaisuuksia joita hänellä ei ollut. Tässä hän istuu nytkin  vessanpöntöllä, elää elämäänsä ummetuksen vallassa. Suolisto, sielun äänitorvi, temppuilee. Mieli on matalana. Hän harkitsee jo nousua ylös pöntöltä, mutta ähkäisee, vain kokeeksi, vielä kerran. 

Mutta hei! Nyt alkaa tapahtua!

Suolistokaasua alkaa purkautua ulos! Sitä tulee valtavalla voimalla. Kuuluu sarja pamauksia ja sihinää.  Ihan kuin joku viheltäisi. Mikä helpotus!  Uskomatonta. Hän pälyilee ympärilleen. Onneksi ei kukaan ole kuulemassa. On se sellaista jylinää! Ihan kuin uuden vuoden yönä. Tähtisade puuttui. 

Tyytyväisenä hän kohottautuu, käyttää käsisuihkua, vetää yöpuvun housut jalkaansa, kävelee paljaat jalkapohjat läpsyen huoneeseen. Keikahtaa sohvalle istumaan. Suojaa silmiään valolta. Tarkoitus on mennä vuoteeseen peiton alle nukkumaan. Mutta kuinka ollakaan, helpotuksen tunne on niin suuri, että se raivaa tilaa uupumukselle, joka on seuraus huonosti nukutuista öistä. Hän nukahtaa niille sijoilleen. Herää vasta seuraavana päivänä puolenpäivän maissa vähän kangistuneena ja kylmissään. 

Luumut. Ne hän muistaa ensimmäisenä. Hän pukeutuu ja lähtee heti kaupungille.

                             Nyt kyllä tarvitaan piristävää musiikkia! 
                                  FAZIL SAY PLAYS BEETHOVEN PIANO CONCERTO NO 3
                                                       SLOVENİA PHİLHARMONİC
                                                         ORKESTRA SLOVENSKE                     
                                     

                

                                        

YKSINÄINEN JOULU (Petetty, osa 2)

                  Raphael The Sistine Madonna (1513-1514)               

                                                   from Painting Db

Dominus illuminatio mea

Deus absconditus

Dona nobis pacem

(Herra on minun valoni

Salattu Jumala

Anna meille rauha)

Oli jouluaatto (Christi Natalis).

Matias loikoili kahdenhengen vuoteella hotellihuoneessa, jossa oli asunut siitä lähtien kun oli tullut matkalta. Se oli ainoa paikka, mihin hän oli voinut asettua sillä oma asunto oli vielä hakusessa. Siinä hänen oli nyt loikoiltava myös joulunpyhät, sillä työpaikka oli joulun ajaksi suljettu, sinne ei ollut kenelläkään menemistä. Muutenkaan hän ei mielellään liikkunut kaupungilla, sillä shoppailu oli hänelle kauhistus (horribilis), eikä hänellä ollut halua kierrellä museoissa tai huvipaikoissa. Ja ravintolat, niitä hän yritti varoa. Siihen hänellä oli omat syynsä (semen, causa et ratio).

Yleensä hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä, mutta kukaan heistä lukuunottamatta työtovereita, joita oli vanhoja ja uusia, ei vielä tiennyt hänen paluustaan kotimaahan, eikä hän jostain syystä tuntenut halua ottaa itse heihin yhteyttä. Mutta nyt, tällä hetkellä, hän tunsi, että oli totaalisesti yksin (incomitatus).

Viileähkö, steriilinsiisti hotellihuone oli kolkko ja ahdistava. Onneksi sen seinälle oli ripustettu painokuvajäljennös maalauksesta, joka oli hänelle tuttu jo lapsuudesta. Sitä hän nytkin katseli. Se lämmitti. Se oli hänen joulunsa!

Kotona lapsena maalaus oli hänen sänkynsä yläpuolella. Äiti sanoi, että se on Rafaelin madonna. Voi miten se oli kaunis! Iltaisin hän tutki sitä nukkumaan mennessään. Erikoisesti häntä kiinnosti lapsi, joka istui äitinsä sylissä. Äiti sanoi, että se oli poika. Poika oli ainoa, joka katsoi häntä, tuijotti suoraan silmiin. Toiset siinä maalauksessa katselivat vain toisiaan, tai olivat hiljaa ajatuksissaan.

Hän ystävystyi pojan kanssa. Jos äiti luki satua sängyn vieressä, he molemmat kuuntelivat. Kun äiti oli poistunut he leikkivät yhdessä. Välillä poika hypähti taulusta alas, ja he mellastivat, leikkivät rosvoa ja poliisia, kunnes kuului äidin ääni: Nyt Hiljaa! Nyt pitää nukkua! Poika kiipesi takaisin tauluun ja hymyili sieltä. Hän, Matias, hymyili pojalle takaisin.

Vieläkin, nyt hotellihuoneessa, sama poika. Yhtä pikkuisena. Katsoi suoraan silmiin. Tunsiko se hänet? Hänhän oli kasvanut isoksi. Kun Matias katsoi oikein tarkkaan, hänestä näytti, että pojalta oli kadonnut hymy huulilta. Oikeastaan ilmeessä oli havaittavissa hiven närkästystä. Vai oliko se pettymystä? Mitä se oikein hänestä tahtoi?

Matiaksella oli omituisen ristiriitainen olo. Mutta toisaalta: Eikö hän ollut aina tuntenut itsensä jotenkin sivulliseksi ja yksinäiseksi, vaikka kokonainen lauma ihmisiä olisi ollut ympärillä. Eikö maailma kieppunut avaruudessa kuin suuri näytöskappale, jonka rekvisiittaan hän itsekin kuului. Näytelmä, jossa jokaisella ihmisellä oli oma roolinsa, oli pakko viedä loppuun asti, ennen kuin miehitys vaihtui.

Sisimmässään, itsensä ytimessä, ihminen on lähimpänä omaa itseään, Matias ajatteli. Silloin hän on myös aidoimmillaan, das Ding an Sich. Se on tila, missä yleensä vain eläimet, kasvit ja pienet lapset voivat parhaassa tapauksessa viettää aikaansa ilman huolia. Mutta aikuiset, monet nuoretkin, ovat pakotettuina tai vapaaehtoisesti valmiit ottamaan kaiken sen kuorman kantaakseen, mitä nykymaailma tarjoaa. Kaikki on muuttunut liian työlääksi ja keinotekoiseksi. Matias huokaisi. Kukaan ei loppujen lopuksi ole vastuussa mistään, miten voisikaan olla. Eikä elämään kuuluvista asioista kukaan tiedä varmuudella lopullista totuutta. Pelkkiä oletuksia ja uskomuksia. Niillä ihmiset sidotaan. Kaikki eivät sitä kestä, sen hän oli taas jo ammatissaan joutunut huomaamaan vain muutaman päivän aikana.

Jos saisin itse valita, haluasin takaisin lapseksi! Matias ajatteli. Sellaiseksi kuin tuo poika äitinsä sylissä.

Äiti, äiti! Minulla on sinua ikävä!

Matias nyyhkäisi. Hän pyyhkäisi nuttunsa hihalla silmiään. Heikko hetki. Häntä nauratti. Iso mies, itkee äitiä! Nythän pitää iloita! Nyt on joulu.

Sursum conde – ylentäkäämme sydämemme

Gloria in exelsis Deo!  

                                                                   

                                                         




                                                       

PETETTY (osa 1.)

O, never say that I was false of heart,

Though absence seemed my flame to qualify.

(ote Shakespeare'n sonaatista)

Matias P. oli luuseri. Niin hän itsensä määritteli. Ja koska hän oli korkeasti koulutettu, ihmismielen ihmeellisyyksiin, sen oikkuihin ja lainalaisuuksiin perehtynyt, hän oli varma määrittelystään.

Kaikki hänen ystävänsä - niitä oli vaikka toisille jakaa! - olivat eri mieltä. He arvostivat Matiasta. Vihaisina he mulkoilivat toisiaan: ”Hänkö luuseri? Mitä me sitten olemme?” Ja asiasta keskusteltuaan he ilmaisivat kantansa Matiakselle, jotkut tapaamalla hänet henkilökohtaisesti, jotkut pitäytyen sähköisissä viestimissä. Jotkut lähettivät huolestuneita terveisiä kiertotietä jonkun toisen välityksellä.

Mutta Matias tunsi itsensä. Hän oli taipuvainen henkiseen laiskuuteen, eikä hän jaksanut miettiä asioita pohjaan saakka, joten hän ei ollut ollenkaan varma, oliko ystävien puhe tarkoitettu rohkaisuksi vai sisälsikö se jonkun ilkeyden. Sellaiseen sai varautua, oli kyse kenestä tahansa.

Yleensä: mitä kannatti kiinnittää huomiota toisten sanomisiin. Ihmisillä oli aina tarve sanoa jotain, silloinkin kun heillä ei ollut mitään sanomista. Ja mitä häneen itseensä tuli, hän oli pettynyt. Pettynyt elämään yleensä. Pahimpina päivinä hän tunsi itsensä jopa harhaan johdetuksi. Oikeastaan mikään, mitä hän elämässään oli tehnyt, ei ollut hänen omien päätöstensä seurausta.

Vastikään Matias oli palannut Ecuadorista. Sinne lähtö oli ollut yritys tehdä vihdoin edes yksi, täysin oma ratkaisu. Päähänpisto se oli, ei muuta. Hän oli työhön mennessään nostanut kadulla katseensa, pysähtynyt ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan naakkaparvea taivaalla. Miten huolettomina ne pyrähtelivät, syöksähtelivät ympyrää yhtenä kuhisevana laumana hänen päänsä yläpuolella. Hän ajatteli jonoa oven takana. Miksi hänen tehtävänsä oli aina auttaa toisia? Kenelle h ä n voisi valittaa elämänsä kolhuja? Kuka h ä n t ä kuuntelisi? Jotain pitäisi tehdä.

Kuusi kuukautta hän oli saanut kulumaan Ecuadorissa, vaikka tarkoitus oli ollut viettää siellä vähintään loppuelämä. Alituinen hyörinä, vilske ja meteli yhdistyneenä subtrooppiseen ilmastoon Manta nimisessä kaupungissa – mikä ihme hänet juuri sinne oli saanut menemään – oli tehnyt hänet hermostuneeksi ja allergiseksi kirjavissa ponchoissa heiluviin mustapäihin, jotka täyttivät kadut, torit ja bussit, ja alkoivat lopulta hyökkäillä jo uniinkin, niin ettei yölläkään saanut levätä niiltä rauhassa.

Koko tämä sekamelska, yhdessä uhkaavan rahojen loppumisen, ja työnsaannissa ilmenevien vaikeuksien takia, alkoi nakertaa hänen henkisiä voimavarojaan siinä määrin, että hänen oli lopulta nopeimmilla mahdollisilla yhteyksillä pakko palata takaisin Suomeen. Suomi armas synnyinmaa! Eikä hän hetkeäkään katunut paluutaan.

Mutta se, että kaikista päätöksistään huolimatta hänen oli hakeuduttava takaisin entiseen työpaikkaansa, oli pettymys. Eikö hän ollut päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä!

Jo pikkupojasta hän oli unelmoinut elättävänsä itsensä - kai sen uskalsi sanoa, vaikka se tuntui jo itsestäkin vähän omituiselta - tanssimalla. Tanssia, tanssia hän olisi halunnut! Liidellä kuin lintu elämän halki, välillä kevyesti kantaa kopsauttaen, väännellen ja käännellen itseään, etsien omaa minuuttaan eri asennoista. 

Tanssi oli hänen intohimonsa, vaikkei hän ollut sitä kenellekään paljastanut. Vanhempien mielestä tanssi oli ollut pelkkää joutavuutta, piti olla kunnon ammatti. Ja kaverit pitivät sitä vitsinä, jos hän vähänkin siitä vihjaisi. No, olihan hän melkoinen pullukka, silloin nuorempana, mutta sellainen sutjakka olento, mikä hän nyt oli, eikö se lopultakin kävisi!

Vanhemmat olivat jo kuolleet, onnettomuudessa, joka aiheutti hänelle paljon surua. Ecuadorissa hän oli seurannut innokkaasti tanssimusiikkiesityksiä. Olipa hän kerran liittynyt katutansseissa kirjava-asuiseen ihmisjoukkoon punainen huivi päässä, yläruumis paljaana, ja täydestä oli mennyt! Nyt vaan pyrkimään tanssikouluun, eikö niin? hän kyseli itseltään ja myöntyi. 

Mutta liian myöhäistä. Kaikki paikat oli täytetty, ja kun hän kokeili oma-aloitteisesti liikkumista kotona musiikin tahdissa, polvet naksuivat, eivätkä muutkaan ruumiinosat totelleet aivoista lähetettyjä käskyjä, vaikka hän kuinka epätoivoisena yritti. Ei kai auttanut muu kuin luopua. Se aika on ohi, hän huokaisi. Elämällä ei ole minulle enää mitään uutta tarjottavaa.

Alla päin, pahoilla mielin - miten kaunis sanonta - hän lähti kiltisti työpaikalleen, hymyili vastaantulijoille, kulki sisäänpäin kääntynein silmin käytävän läpi, kuin aura olisi kulkenut tietä tarvitsematta huomioida sen laidalla istuvia. Hän raivasi uraa itselleen. Hänet oli otettu kokeeksi takaisin entiselle työpaikalleen, aluksi vain tuuraamaan väliaikaisesti poissaolevia kolleegoja, sittemmin, loppiaisen jälkeen, olisi luvassa vakituisempaa työtä, jos hänen ammattitaidossaan ei havaittaisi merkittäviä puutteita. Puoli vuotta on pitkä aika, varsinkin kun hän jo sitä ennen oli joutunut pitämään kaikki lomansa etukäteen henkilökohtaisista tyistä. Huoneen 312 kohdalla hän pysähtyi, avasi oven ja sulki sen. Vaihtoi työtakin päälleen ovensuunaulakossa. Vilkaisi papereita pöydällä. Sipaisi tukkaansa ja meni päättäväisesti takaisin ovelle. Mutta ennen kuin hän avasi sen, hän korjasi hiukan suunsa asentoa, työnsi sitten päänsä esiin kuin olisi ollut valmis laittamaan kaikkensa peliin, ja itseensä luottaen, ammattitaitoonsa tukeutuen, sanoi vahvalla  rutiiniäänellä:

- Hulkkonen!

                          

                              Eduardo Cappussi and Mariana Flores dancing to 
                                                    La Cumparsita in their unique style.

                                                          From www.cappussiflores.com

,

ROVIO

Koen tunnontuskia. Jätin kaksi luomaani otusta oman onnensa nojaan. Olisiko pitänyt hävittää heidät ja – niinkuin Fernando Pessoa – ihmetellä, miten jumala syö omat lapsensa.

Ei minusta ole jumalaksi. Olen harkitsematon, elän hetkessä. Se mitä teen, muuttuu helposti tuhkaksi.

Eräänä päivänä luin sanomalehdestä: Äiti pani lapset nukkumaan, sytytti talon palamaan, lukitsi oven ja meni pihalle katsomaan, miten liekit nuolivat talon nurkkia. Ja hänen pienet lapsensa nukkuivat sisällä lukkojen takana. Ja äiti nosti kätensä kohti yötaivasta ja huusi: ”Hyvä Jumala! Auta! Lapseni palavat. Armahda minua!”

Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, vaikka emme tekisi mitään. Elämä kulkee eteenpäin muodossa tai toisessa. Ja me ihmiset roikumme mukana, kunnes tulee meidän vuoromme hyvästellä, sanoa ehkä vaikkapa ranskaksi, sillä ranska on kaunis kieli: Adieu monde, changer l'état de la matière! Hyvästi maailma, vaihdamme olomuotoa!

JOUTUKAA NYT SULJETAAN

    Itkevä pää





"JOUTUKAA NYT SULJETAAN

Ellei ole mieleesi, niin syytä itseäsi, sanoin.

Toiset osaavat pitää puolensa, ellet sinä osaa.

Mutta jos Albert lähtee tiehensä, muista mitä sanoin.

Häpeäisit, sanoin, että näytät vanhalta akalta

(Ja hän oli vain kolmenkymmenenyhden.)

En mahda sille mitään, sanoi hän, naama venähtäneenä"

                                                      - T.S. Eliot

Että minua harmittaa. Hun riippuu ihmisissä, vaikka hänen pitäisi seistä omilla jaloillaan.

Se, että Han lähti, on selitettävissä. On ahdistavaa olla joka hetki yhdessä, kuunnella toisen mielipiteitä, tehdä toisen puolesta mitäänsanomattomia turhia tylsiä asioita, joista ei itse millään tavoin välitä.

Olen usein nähnyt miten Han katselee ulos ikkunasta, josta tällä hetkellä näkyy vain sateen pieksemää maisemaa ja kellastuneita koivuja. Olen kuullut kun hän mutisee itsekseen: Aina samat maisemat samoista ikkunoista. Vuodenajat vaihtuvat, mitään ei tapahdu. Minä kyllä häivyn tästä.

Han on luotu vapaaksi – häneen istutin paljon sitä, mitä arvostan: itsenäisyyttä ja lämpöä, hyvää tuulta, kykyä tulla toimeen omin neuvoin. Han pitää ihmisistä, hän on seurallinen (kuka tahansa kelpaa hänelle, eikö se ole hyvä asia?).

Hun - raskas myöntää - on minulle pettymys. Niin kuin minä annoin hänelle kauneutta ja viehätysvoimaa, herkkyyttä ja empatiaa, ujoutta? No, ujous tuli vahingossa. Ajattelin, että niillä ominaisuuksilla nainen pärjää kenen kanssa tahansa. Mutta kun katson hänen itkuisia kasvojaan tajuan, peli on menetetty. Tukka sotkussa, nenä räässä. Tuskin pääsee irti sängystä! Kylläpä hän näyttää tänään surkealta! Ennen hän sentään uskoi minua, kun selitin, miten kevyesti ja valoisasti kannattaa suhtautua kaikkeen mitä tapahtuu.

Mutta minkä henkilöilleen mahtaa, kun ei ole itsekään täydellinen. Tuskin olet heidät luonut, kun he jo tekevät omiaan, menettelevät miten haluavat ja karkaavat pian kokonaan käsistä.

- Miksi laitoit meidät yhteen kun olemme niin erilaisia? Hun valittaa silmät itkusta turpeina. - Minusta parasta aikaa oli lapsena. Haluan takaisin lapseksi! Sano, että se on mahdollista!

Se, että Hun nyt syyttää minua, on mielestäni kohtuutonta. Eikö hänelle riitä, että olen antanut hänelle elämän. Mitä hän oikein oikein minulta odottaa? 

Että eläisin hänen puolestaan? Siihen en kykene, enkä sitä halua. 

Mutta miksi hän puhuu lapsuudesta? Enhän minä ole puhunut hänelle sellaisesta sanaakaan. Herrajumala! Ei kai hän ole ominut minun lapsuuttani? Entä jos hän on tutkinut päiväkirjojani ja elänyt koko ajan niin kuin minä. Matkinut minua! Törkeää! Taitaa mennä överiksi koko juttu. Niin kuin yritin luoda kaksi onnellista ihmistä, joitten varjolla voisin neuvoa miten pitää elää oikealla tavalla. Välttää karikoita ja pahoja paikkoja. Synnyttää onnistuneita lapsia ja tehdä kaikki oikein, niin että vanhana voisi kuolemansa hetkellä olla tyytyväinen ja sanoa: Good bye, ihana maailma!

Kauhistuneena katsoin miten Hun nosti päätään, katsoi minua silmät onttoina kuin kuolleella.

- Näitkö sinä yhtään vaivaa, että Han olisi ollut tyytyväinen?

- Vaivaa? Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Hun katsoi minuun säikähtäneenä.

- No että olisit pitänyt itsesi kunnossa, esiintynyt kotonakin kammattuna, ehkä vähän meikattunakin, niin kuin monet naiset tekevät. Ollut hymyilevä ja aurinkoinen, laittanut hyvää ruokaa, leiponut jotain herkullista. Siitähän miehet pitävät!

- Ethän sinä itsekään ole tehnyt mitään sellaista. Minä olen tajunnut, että kotona saa olla oma itsensä. Anteeksi, jos olen tehnyt jotain väärin. En minä tahallani...

Hun punnersi taas kyyneliä. Minun vuoro pelästyä. Totta hän puhuu. Ei minusta ole esimerkiksi. Olen käyttänyt häntä säälimättömästi hyväkseni. Miten sen hänelle hyvittäisin. Pitäisikö minun tuoda Han takaisin? Han oli nähty Seinäjoella. Viimeinen tieto, että hänet oli nähty ruotsinlaivalla kahden naisen seurassa, toinen tumma, toinen vaalea. Minne lie olleet menossa. 

Ei. Ei se minulta onnistuisi. Jotain muuta on keksittävä. Suoraan sanoen olen väsynyt koko juttuun. Hun ja Han. Hyi, inhoan jo nimiäkin. Olisi edes Sini ja Jani. Tai Helga ja Hannu. Tai Alma ja Unto. Niin tai ulkomaalaisia. Se olisi mielenkiintoista.

Masentuneena istahdin sängyn reunalle. Sivelin siinä makaavan hiuksia. Itseänikö minä siinä silitin? Koko tarina tuntui mahdottomalta. En hallinnut sitä. Hun sentään oli yrittänyt parhaansa. Mutta minä? Suoraan sanoen sekoilin koko ajan.

Äkkiä minua nauratti. Pitäisikö panna putiikki kiinni. Ja lappu oveen: Joutukaa, pian suljetaan, vai miten se meni!

PAINAJAINEN

(kaikkitietävä kertoja puhuu)

Viimeksi jätimme Hun-nimisen naisen vuoteelle. Hän nukahti. Emme halunneet häntä häiritä. Sinne hän jäi makaamaan pää piilossa kuin pussissa, sillä aikaa kun te – toivottavasti - katsoitte videon, jonka viritin häntä ja myös teitä lohduttamaan.

Tässä seisomme taas. On hiljaista. Tunnelma on kuin ruumiinvalvojaisissa. Hun hengittää melkein kuulumattomasti. 
Mutta mitä nyt? Katsokaa! Näyttää kuin Hun alkaisi herätä? Hänen vartalonsa nytkähtelee, toinen kenkä on pudonnut jalasta, pää on edelleen piilossa, mutta sen sisällä näkyy liikettä. Nyt hän syöksähtää istumaan. Mikä hätänä, Hun?

Parkaisu!  

Oliko se Hun? Ssh! Oli. Hänen suustaan se tuli.

Huuto oli ankara. Ilma jakaantui kahtia. Hun paljastaa päänsä ja pudottaa sen takaisin tyynylle. Hän kääntelee sitä kiivaasti. Yrittää haukkoa ilmaa tyynyn kummaltakin reunalta. Ei onnistu. Hän näkee jotain kamalaa. Mitä se voisi olla? Katsokaa: HAN lähestyy häntä puukko kädessä. Han! Rakas Han! Älä lyö minua! Hun kirkuu.

Rauhoittukaa. Selvä painajainen!

Hun näkee usein painajaisia, mutta se on hänelle hyväksi.

Painajaiset ovat hyväksi kaikille. Ihan totta. Painajaiset puhdistavat mieltä ja alitajuntaa.

Ei niitä pidä pelätä, sanotaan. Mieluummin kannattaa toivoa, että ne tulisivat harjat olalla, kuin siivoja-armeija, säännöllisin väliajoin ja tekisivät selvää mielen seinämiin tarttuneista roskista ja mätäpaiseista. Se helpottaisi huomattavasti oloa. Jos kaikki se moska, mitä ihminen joutuu vastaanottamaan, tai mitä hän joutuu kokemaan mukaanluettuna hänen

omat epämiellyttävät aikaansaannoksensa, kerääntyisi ihmisen sisälle, eikä olisi toivettakaan sen ulospääsystä, se olisi katastrofi. Jonain päivänä ihminen täyttyisi ja tukehtuisi ikäviin asioihin.

(John Henry Fuselin näkemys painajaisesta v.1781 Detroitin Taide Instituutti)

Se tietysti, täytyy myöntää, olisi kauheaa, jos koko elämä olisi yhtä ainoaa painajaista.

Kuka sitä kestäisi? Ei Kukaan. 

Mutta säännöllisyys on hyve, josta ei pitäisi luopua. Se koskee niin syömistä ja nukkumista kuin yleensä elämäntapoja. Myös painajaisia. Niilläkin pitää olla oma siivouspäivänsä. Kerran tai pari viikossa, joillekin riittää kuukauden väli, mutta se, joka väittää, ettei ole koskaan nähnyt yhtään painajaista, on vaarallinen. Hän on kuin pommi, joka voi räjähtää milloin tahansa. Onhan noita nähty. Räyhääjiä ja tappelupukareita, jotka yrittävät työntää toisiin pahaa oloaan.

Mutta katsokaa! Hun nostaa päätään! Rauhoittuneena. Nyt hänen silmistään nousee puhdas valo ja hyvä olo. Voidaan huokaista helpotuksesta.

Onneksi se oli vain painajaista, Hun sanoo ja nousee vuoteesta kuin valmiina syleilemään meitä ja koko maailmaa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, hän sanoo, ja pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan. Pitää vain jaksaa odottaa. Onneksi hän on elossa. Han, oma rakkaani! Odotan sinua!

(Psst. Olet ehkä huomannut, että tässä tarinassa viljellään sekä asiatietoa että kliseitä. Hun on nimittäin hulluna niihin. Niin pahaa klisettä, tai asiatietoa, ei ole vielä keksitty, josta Hun ei haaveilisi. Hänen mielestään kliseet ja asiat kuuluvat elämään. Ne ovat hänelle aarteita, hän keräili niitä jo lapsena. Kirjoitti vihkoon. Ne ovat kuin lasinpaloja, jotka sädehtivät joka särmällään kirkkautta, jos vain edes kuvitteellinen aurinko pääsee niitä koskettamaan. Ehkä meidän läsnäolomme on hänelle mieluista. Yksinolo tämmöisessä tilanteessa on pahinta, mitä voi olla. - Vai mitä, Hun?)

Hyvää vai pahaa

Hun heräsi aamulla Schubertin Ave Mariaan. Se tuli radiosta, jonka hän oli unohtanut yöllä sulkea. Hän nousi istumaan. Pian vesi alkoi valua hänen silmistään. Aina kun hän kuuli tai näki jotain oikein kaunista hän liikuttui ja tunsi nousevansa korkealle kumpareelle ja seisovansa käsivarret levällään ylöspäin suunnattuina ottamassa vastaan jotain suurta ja taivaallista. Ja samalla hän huomasi pienenevänsä pienenemistään, kunnes katosi kokonaan, sulautui suunnattomaan avaruusmereen, joka keinui ja aaltoili ja kuljetti mukanaan koko maailmaa, jossa kaikki oli hyvin, ikään kuin pahaa ei olisi olemassakaan.

Ja kun musiikki loppui ja kuuluttajan asiallinen ääni sai hänet nousemaan ja petaamaan vuoteen, kävelemään keittiöön, toteamaan asunnon tyhjäksi - vain huonekalut ja astiat olivat paikoillaan - hän tunsi itsessään samaa voimaa kuin lapsena, jolloin mistään ei ollut vastuussa, jolloin kaikki oli turvallista ja isä ja äiti huolehtivat asioista hänenkin puolestaan, eikä ollut mitään syytä kantaa pahaa mieltä.

Tätä tunnetta hän kuljetti mukanaan koko aamupäivän ja osan iltapäivääkin, kunnes päätti lähteä ulos kävelemään. Oli kesä, oli loma, aurinko paistoi, ja kun hän astui pihaovesta, ja ympäristön vehreys ja tuoksut ryntäsivät hyväilemään mieltä ja lämmittämään koko olemusta, hän uskoi, että elämä on sittenkin elämisen arvoista. Ulkona oli kevyt kävellä. Tuntui kuin maa olisi muuttunut ilmaksi ja hän melkein leijui eteenpäin askeleet kevyinä. Kunnes. Niin. Hänen kännykkänsä, joka soi harvoin, mutta jota hän kantoi mukanaan aina kun oli pois kotoa, ärtyi pärisemään taskussa. Mitä nyt? Kuka hänelle voisi soittaa?

Innokas ääni, vähän läähättävä mutta voitonriemuinen, puristui hänen korvaansa ja puhkoi aivoja:

Kuule, minulla on sinulle ilosanoma! Olen vielä täällä Seinäjoella, seminaarissa, josta kerroin, mutta a rv a a s kenet minä täällä hetki sitten näin? Et varmaan usko korviasi, mutta hän se oli, Han, sinun miehesi! Omin silmin näin, kun oltiin menossa porukan kanssa syömään. Siinä hän tepasteli pääkatua käsikynkkää jonkun vieraan naisen kanssa. Eiks oo kauheeta! Mutta nyt voidaan olla iloisia! Aattele, Han on siis elossa! Ja niin kuin sinä pelkäsit, että hänelle on tapahtunut jotain ikävää. Ihan tyytyväiseltä hän näytti. Rakastuneelta. Ei merkkiäkään epäonnesta. Ajattelin heti soittaa sinulle!

Ääni sameni ja häipyi. Siitä ei voinut päätellä oliko puhuja puolesta vai vastaan ja sisälsikö innostus oikeaa vai vahingoniloa, mutta sen sanoma oli musertava. Itse hän ei ollut voinut sanoa montakaan sanaa, mutta se, mitä hän kuuli alkoi kaivertaa mahalaukkua ja aiheutti oksennusta, jota hän nieli takaisin. Kännykän hän työnsi kuin polttavan kekäleen taskuunsa. Ihme ettei hän pudottanut sitä kädestään. Ja sekin kummallista, että hän huomasi jalkojensa askeltavan eteenpäin koneellisesti, kenenkään käskyttämättä, vaikka hän ei olisi mitään muuta halunnut kuin kääntyä ja palata takaisin siihen samaan miellyttävään olotilaan, joka oli aamusta häntä seurannut. 

Kuinka olemattomaksi hän nyt tunsi itsensä. Ei, ei olemattomaksi ollenkaan. Hän alkoi laajeta. Hän laajeni itseään suuremmaksi soikeaksi ilmapalloksi, jota tuuli heilutteli holtittomasti, ja hetken hän vielä jatkoi eteenpäin, eikä tuntenut mitään. Tai tunsi. Paine ihmisen ääriviivat saaneen pallon sisällä kasvoi ja kasvoi. Kun se saavutti äärimittansa, se räjähti. Riekaleet lensivät sinne ja tänne ja levisivät ilmaan, osa niistä kosketti hänen kasvojaan ja jätti niihin jälkensä. Ja hän kääntyi, palasi jättämiään askelmerkkejä takaisin sinne mistä oli liikkeelle lähtenyt ja meni sänkyyn, joka oli aina ollut hänen turvapaikkansa. Siihen hän jäi lepäämään litteänä ilman ajatuksia ja katseli itkun samentamin silmin kattoa. Se oli rauhallinen. Se vakuuti syyttömyyttään. Sen oksanreiät tuijottivat häntä silmästä silmään ja puhuivat: onneksi tämä katto on tehty raakalaudoista. Muuten meitä ei olisi tässä, emmekä voisi todistaa jotain tärkeää, tarjota jonkinlaista lohtua, merkkiä pysyvyydestä. Tässä olemme ja katselemme sinua, epätoivoista olentoa, vaikka puu, josta meidät on laudoiksi tehty, on jo aikoja sitten kuollut. Ei edes kantoa ole jäljellä. Jos makaisit jossain muualla valkoisen sementtikaton alla, voisit tuntea itsesi ruumiiksi kylmässä hautaholvissa. Me lämmitämme sinua. 

Hun sulki silmänsä ja vajosi eimihinkään-olotilaan, joka tässä tapauksessa tuntui parhaalta ratkaisulta. Ja kuinka ollakaan. Hän nukahti.







KUN KAKSI MUUTTUU YHDEKSI

Älä pety.

Tarkoitus ei ole kuvata, miten Hun (jota tuskin muistat) epätoivoisena odottaa että Han (tuskin häntäkään muistat) tulisi takaisin tilanteessa, jossa kaikki etsintäyritykset ovat osoittautuneet turhiksi.

Sellainen ihme, että että kaksi eri puolelta rinnettä ylöspäin kiipeävää ihmistä kolauttaisivat otsansa yhteen, tapahtuu harvoin. Ja se, että he kuin taikaiskusta ilahtuisivat, viettäisivät riemujuhlaa, halaisivat toisiaan jälleennäkemisen ilosta ja muuttaisivat yhteen asumaan (kerran jo erottuaan) tapahtuu kai vielä harvemmin.

Mutta muista. Kaikki on mahdollista. Älä menetä toivoa!

Entä jos kaksi tuollaista harhapolulle eksynyttä poloista tuntisi itsensä vain puolikkaaksi ja haluaisi eheytyä kokonaiseksi huomatessaan pettymyksensä harhaksi, eikö silloin olisi syytä istahtaa samoille vankkureille ja vyöryä eteenpäin yhtenä yksikkönä tässä muhkuraisessa ja välillä raskaassa monikkojen maailmassa?

Kaikella on aikansa.

Mutta nyt saat kokea hetken ahdistavaa kauhua, joka kohtaa kertojan eräänä loppukesän aamuna, kun kylmä ja lämmin iskevät yhteen ja alkavat nousta maasta sankkana sumupilvenä kohti kirkasta taivasta.

On siis aamu. Kännykkä rätisee ja herättää myöhään valvoneen kertojan suloisesta unesta, jossa hän oli parhaillaan uimassa raikkaassa vedessä rakastamansa miehen kanssa.

Haloo, hän sanoo. Ei kuulu mitään.
Haloo, hän toistaa.

Sitten se alkaa.

Kännykästä kuuluu hiukan hatara, mutta ystävällinen naisääni:

”Anteeksi jos häiritsen. En kai vain herättänyt sinua, mutta kun olen tässä jo muutamana päivänä pohtinut kysymystä, joka vaivaa minua. Sinä viisaana ja kaiken tietävänä, kaikkien niitten vempeleittesi keskellä elävänä, voit varmaan auttaa ja kertoa minulle: Mitä tarkoittaa sosiaalinen media?”

Ja 'sinä' ilahtuneena (kaiken tietävästä?) ja täynnä auttamishalua alat pitää esitelmää sosiaalisesta mediasta. Innostut. Selität asiaa suurin sanankääntein, vaikka, se todettakoon, et ole asiaa koskaan itsellesikään selittänyt, sillä se on aina tuntunut niin itsestäänselvältä, mitään selityksiä kaipaamattomalta, ettei ole tullut mieleesikään sitä ajatella. Puhelu kestää noin kymmenen minuuttia.

Missä kauhu? Tuohan kuulostaa ihan tavalliselta.

Siinäpä se. Kauhu tulee vasta seuraavana päivänä. Taas on aamu. Kertoja herää kännykän pärinään. Hän herää unesta, jossa hän kaikessa rauhassa on taas kerran jatkanut uintiaan raikkaassa, puhdistavassa vedessä rakkaansa kanssa. Miten sama uni jaksaakin niin usein toistua, hän ihmettelee.

Haloo, hän sanoo. Ei kuulu mitään.
Haloo, hän toistaa.

Sitten se alkaa. Kauhu. Hän kuulee korvassaan puhetta:

”Anteeksi jos häiritsen. En kai vain herättänyt sinua, mutta kun olen tässä jo muutamana päivänä pohtinut kysymystä, joka vaivaa minua. Sinä viisaana ja kaiken tietävänä, kaikkien niitten vempeleittesi keskellä elävänä, voit varmaan auttaa ja kertoa minulle: Mitä tarkoittaa sosiaalinen media?”

Puhelu kestää noin kymmenen minuuttia. Pahinta, että hän kuulee oman äänensä toistavan samaa liturgiaa samoin sanankääntein kuin edellisenä aamuna, ehkä vähän laimentuneena. Ja kun hän vilkaisee ikkunasta ja näkee miten kylmä ja lämmin iskevät yhteen ja alkavat nousta maasta sankkana sumupilvenä kohti kirkasta taivasta - aivan samoin kuin edellisenä aamuna - joku hänen sisällään parkaisee: Apua!

Kauhistuneena hänen mieleensä iskee ajatus: Ollaanko jo niin pitkällä, että paitsi sanat ja unet, päivätkin alkavat toistaa itseään? Kahdesta tulee yksi, vai alkaako yksi muuttua kahdeksi! Kenties useammaksi, kolmeksi? Koko viikoksi? Epätoivo hulahtaa mieleen. Onko lopulta niin, että on vain yksi päivä, aina samanlainen.

Taikuutta? Unta? - Kammottavaa!

Pelkään huomisaamua.

Ja toden totta. Hän herää seuraavana aamuna ja odottaa. Mutta kännykkä ei soi. Onko hän pannut sen pois päältä? On.

Rauhoittuneena, mutta vielä hiukan pelokkaana hän naputtaa pinkoodin ja laskee kännykän pöydälle. Aloittaa työn. Se jatkuu samanlaisena kuin edellisenä päivänä. Kännykkä pysyy mykkänä.

Koko päivän hän saa tehdä työtään rauhassa. Vasta illalla, kun hän valmistautuu nukkumaan, särähtää ääni pahaenteisenä korvissa. Hän vastaa pelokkaana.

”Anteeksi jos häiritsen, kun soitan näin myöhään, mutta minua on jo pitkään huolestuttanut, eräs asia. Oletko sinä huomannut yhteisessä ystävässämme mitään erikoista? Tarkoitan NN:ää. Melkein joka päivä hän ottaa minuun yhteyttä ja kysyy aina samaa asiaa. Se koskee sosiaalista mediaa. - Eikö siinä sinustakin ole jotain huolestuttavaa? Pitäisikö ottaa yhteyttä hänen omaisiinsa, ja kertoa tilanteesta. Mielestäni hän tarvitsee lääkäriä. Yksin asuvana häntä ei pitäisi jättää heitteille.”

Olet oikeassa, sanon helpottuneena. Ihan oikeassa. Ihmistä ei koskaan saisi jättää yksin ja ilman apua harhailemaan omaan, mahdollisesti harhaiseen, maailmaansa!