Sarjasta HOHTIMET: Sinisilmäinen

Sinisilmäinen

Hän nappasi minut kainaloonsa, 

norjalainen taiteilija, norjalaisessa villapaidassa, suoraksi leikattu vaalea 

tukka leuan korkeudella.

”You are my sunshine!” hän kuiskasi korvaani.

Hän tuoksui Hugo Bossilta ja kalliilta juomilta.

Hän sanoi maalaavansa ihmiskuvia.

”But I’m a fisherman”, hän lisäsi ja suuteli kaulaani.

”Come with me, I love you!” En uskonut häntä.

Minusta hän näytti viikingiltä, ei kalastajalta.

Hotellihuoneessa hän istutti minut sängyn reunaan. Olin rantalemmikki. Hän riisui vaatteensa.

Ei, ei hän ollut viikinki, hän oli jumala, Apollo!

Suoraan Kreikan mytologiasta.

”You, too”, hän sanoi ja alkoi kiskoa päältäni 

hopeavälkkeistä puseroa ja suomuista hametta jossa, tiesin, näytän merenneidolta.

"No, no!" sanoin. Hermostutti. "Meidän piti 

avajaisten jälkeen jatkaa juttua taiteesta. Ja muistatko, sinun piti näyttää kirja jossa on lisää maalauksiasi."

Ehkä erehdyin kielestä, ei hän ymmärtänyt.

Hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli niskaani.

Se tuntui pelottavalta, en ole sellaiseen tottunut. 

Yritin vastustella, kunnes hän irrotti itsensä ja huulensa minusta.

After that baarikaapista lennähti pöydälle

kolme merenväristä pulloa. 

Yhdestä hän kaatoi juomaa suoraan kurkkuunsa. 

Minulle hän tarjosi sitä juomalasista. 

Toinen pullo tyhjeni vauhdilla. Siihen minulla

ei ollut osuutta. 

Kaadoin itse kolmannesta.

Olipa se hyvää! Maistui makealta. Hän auttoi kunnes kaikki kolme pulloa seisoivat uljaina mutta tyhjinä edessämme pöydällä.  

Haaleat silmät vähän matkan päässä alkoivat rakoilla. Lopulta ne kokonaan sammuivat. 

Kierähdin vähän lähemmäksi.

Huomasin ettei hänen vatsansa ollutkaan Apollon vatsa. 

Se oli kalan maha. Olisiko ollut turska. 

Voi olla, että molemmat pian nukuimme. Olimmeko unessa? En  ole varma.

Aamulla hän katsoi minuun silmät tahmeina:

”Vem er du?” 

Minua oksetti. 

”I’m your sunshine, am I?”

Hän pudisti päätään.

Poistuin hämmentyneenä huoneesta. 

                                                   

ÄÄNIAALLOILLA

(The open secret of life) 

Katsopa kuvassa olevaa ihmistä, sitä joka katsoo sinua... Katso hitaasti, adagio, ohjaa katseesi hänen silmiinsä. Näetkö hänen sisäänsä? Vaikka kuva on hiilipiirustus, se elää. Henkilö, joka on kääntänyt kasvonsa sinuun päin elää myös ja katsoo edelleen sinua. Hän ei ole yksin, mutta tällä hetkellä hän näyttää olevan kiinnostunut vain sinusta. Sinä et ole yksin. Hän ei ole yksin. Teillä on kosketus toisiinne ja samalla teillä molemmilla on kosketus siihen näkymättömään maailmaan, jonka tämä kirjoitus yrittää nostaa esiin. 

Kuka on tuo mies? Sillä ei väliä. Mutta se, että hän arvostaa ja kunnioittaa sinua, tuhlaa aikaansa ja myös sinun aikaasi, on jo huomionarvoista. Ilme hänen kasvoillaan vaihtelee. Nyt se on vakaa ja liikkumaton kuvaa varten. Mutta jos joskus näet häntä muualla ja hän sattuu katsomaan sinua, huomaat että hänen ilmeensä vaihtelevat koko ajan. Yleensä hänen katseensa on paljas ja avoin. Se voi olla täynnä ymmärrystä ja lämpöä, joskus jonkinlaista hellyyttä. Siitä tulee hyvä mieli. Se vapauttaa jännitteistä ja rentouttaa, herättää uskoa ihmisyyteen. Hän nauraa paljon. Yllättäen nauru saattaa kiepsahtaa ilmaan kesken keskustelun, välähtää hetken ilmassa ja tehden iloisia mutkia palaa pian keskustelun poimuihin. Mistä nauru tulee? Se tulee hänen sisältään ja istahtaa hymynä huulille. Mutta annas olla. Pian kuuluu myös oma naurusi. Älä säikähdä. Vaikka olisit totinen ihminen, et voi välttyä siltä, että sinustakin löytyy naurua, joka hypähtää esiin ja ponnahtaa kuin kutsusta luontevasti tämän toisen naurun seuraksi. Ja keskustelun sävy muuttuu. Vakavatkin asiat kuitataan naurulla, ja sekös sopii hyvin keventämään oloa. Ja siitä voit olla varma, ettei nauru millään tavalla muuta asioiden luonnetta. 

Tuo mies kuvassa, olipa hän metsämies, purjehtija, itsensä toteuttaja tai toisten auttaja, on oma itsensä. Hän elää elämäänsä kantaen aina itseään ja kaikkia siihen kuuluvia 0sia mukanaan. Siten toivoisi toistenkin tekevän. Mutta niin ei ole. Se mikä monelta puuttuu on rohkeus. Ei uskalleta näyttää itsestä kaikkia puolia, ollaan varovaisia. Toinen, mikä usein puuttuu on henkinen maailma, joka kulkee kaikkien lähettyvillä, usein ihan vieressä. Useimmilla se on kyllä tiedossa ja he tekevät sinne vierailuja useinkin, mutta joiltakin se on piilossa sumuverhon takana. Sitä on sieltä vaikea huomata, eikä sitä oikein hallita, ei ymmärretä. Riittää kun tiedetään, että se on olemassa. On kyllä sattunut sellaista että joku esimerkiksi musiikkia kuunnellessa on yhtäkkiä herännyt kuin unesta ja joku kohta kappaleesta alkaa soida hänen sisällään niin kauniina ja koskettavana että kuin salaman iskusta koko hänen olemuksensa rävähtää auki ja sävelet pääsevät virtaamaan vapaasti hänen sisäänsä. Ja siitä hetkestä hänelle tulee suorastaan nälkä musiikin kuuntelemiseen. Jopa samaa kappaletta hän voi kuunnella aina ja aina uudestaan. Ja hän innostuu ja alkaa intohimoisesti, apassionato, melkein kyyneleet silmissä ikävöidä juuri sitä. Se on hyvä alku uudelle alueelle hänen sisimmässään. Pian sinne voi kasvaa puutarha, johon on istutettu muitakin lajeja. Näkymätön alkaa muuttua näkyväksi.

Mutta keitä nuo kolme muuta henkilöä tuossa kuvassa ovat? - Ne ovat meitä katsovan miehen omia kuvia. Hän itse. Eri paikoissa ja eri aikoina. Mies on hyvin liikkuvainen ja toimelias. Hän ei ole missään yksin. Minne hän meneekin, hän ottaa aina kaikki omat itsensä mukaan. Yksinäisyydestä, josta monet valittavat, ei hänen kohdallaan voi puhua. 

Kuvat ovat kuvia, niillä on paljon kertomista. Mutta kyllä sanatkin ovat tärkeitä. Varsinkin jos ei sorru puhumaan liikaa ja osaa harkita mitä kannattaa sanoa. Sanat voivat muuttaa maailmaa. Ne voivat myös tuhota maailmaa ja hävittää kaiken sen hyvän mitä on. Mutta onneksi ne voivat myös luoda uutta, parempaa, lisätä kaikkea hyvää, ystävällisyyttä ja iloa, vilpittömyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Mutta sanat eivät yksin riitä. Ne vaativat tuekseen tekoja. Forte fortissimo, erittäin kovasti ne vaativat tekoja! Mutta jos innostuu liikaa ja puhuu ilman aiettakaan lopettaa, tulee tuhlanneeksi ja jopa tappaneeksi sanoja. Sitä pitäisi osata varoa.

Tämä kirjoitus on jo ylittänyt rajan. Syy lopettaa. Monessa muussakin asiassa voisi aina muistaa nämä kaksi neuvoa:

Ma non troppo, ei liikaa. 

Molto moderato, erittäin kohtuullisesti. 

Niin on hyvä!

                                  

Johann Sebastian Bach: two versions of the same piece. First the Largo from the c.1738 keyboard concerto no.5 in F minor BWV 1056 (arranged and played by Alfred Cortot), followed by the Sinfonia from the 1729 Cantata "Ich steh mit einem Fuß im Grabe" BWV 156 (played by Heinz Holliger).

( Suom. Johann Sebastian Bach: kaksi versiota samasta kappaleesta. Ensinnäkin Largo c.1738: n näppäimistökonsertosta nro 5 F minor BWV 1056: ssa (järjestämä ja soittanut Alfred Cortot), jota seurasi Sinfonia 1729 Cantatasta "Ich steh mit einem Fuß iGrabe" "Seison yhdellä jalalla haudassa" - BWV 156 (soitti Heinz Holliger).

                                              

IKAROS

Aamulenkillä

- Hommage à Fernando Pessoa -

C'est moi,joka syöksyn ilmojen halki

se olen minä, joka ryntään katuja kohti

nielen ne sisääni

hengitän ulos 

puut väistyvät puistoissa

pidättelevät lehtiään

sorsat makaavat keskellä nurmikkoa

järven pinta nukkuu vielä 

hämärässä valppaina valkoposkihanhet

pysähtyvät, seuraavat 

vauhtini hurmaa

c'est moi, joka juoksen pimeää pakoon.

Aika, älä pysähdy

anna mennä

seuraan mukana

rimpuilen

takkuiset pilvet taivaalla

kajastavat päivän nousua

on kiire

lisään vauhtia

c'est moi, joka juoksen kuolemaa pakoon.

Ilma on täynnä väritöntä uhkaa

vainajat hymyilevät sukupuittensa oksilla

pitävät kiinni oikeuksistaan elää 

muistoina perhealbumeissa 

tuntemattomat tuijottavat toiveikkaina 

vaikka kukaan ei heitä enää muista.

C'est moi, huraa! kiidän soratietä 

pimeässä kaupungin valot katsovat 

pidä kiirettä, pian sammuvat

lamput, jäät yksin, tulee päivä

joka muuttuu illaksi, yöksi 

tuulet puhaltavat, tellus pyörii

kääntää kylkeään joka hetki

valo lisääntyy, vähentyy 

tulee yö ja uusi aamu

voit aloittaa juoksusi alusta

niin kauan kun on aikaa

pidä kiirettä! 

Se olen minä, joka juoksen tässä. 

 Clip (2:06) from Sauli Zinovjev Gryf by Lahti Symphony Orchestra, Okko Kamu -preview
   Classic Live

Watch full classical music concerts for free (no sign up) at http://www.classiclive.com/ -   we feature high quality concerts by various orchestras, including Lahti Symphony Orchestra, BBC Symphony Orchestra, Helsinki Philharmonic Orchestra.

Yllä olevasta linkistä löytyy myös Gryf kokonaan esitettynä (googlettamalla) osoitteesta:  http://www.classiclive.com/zinovjev-gryf-full-video

ELÄMÄ KANTAA - HALLELUJAAH!

Isä oli vielä töissä. Isä hoiti tehtävänsä aina huolellisesti loppuun asti, ennen kuin lähti työpaikalta. 

   Me oltiin äidin kanssa kahdestaan kotona, istuttiin keittiössä. Minä ruokapöydän päässä piirtelin ajatuksissani sanomalehden reunaan kuvia; kaikenlaisia kiemuroita, tyhjiä pisteitä ja viivoja. Ei niissä mitään järkeä ollut. 

   Vilkaisin välillä äitiä. Äiti vilkaisi kelloa ja alkoi viuhtoa kiireisin askelin hellan ja ruokakomeron väliä. Ruoka piti olla valmista ennen isän tuloa. 

   Äiti ei ollut parhaalla mahdollisella tuulella, piti suutaan tiukasti supussa. Esiliinassa oli jo valmiiksi tahroja, sitä hänen ei siis tarvinnut varoa. Huivin alta hapsotti karkuun lähteneitä hiuksia. Mietin, mitä minä sanoisin.

   - Äiti!     

   - Mitä nyt? 

   - Ei paljon mitään, minä tässä vain ajattelen.

   - Eikö sinun pitäisi lukea läksyjä? Tavallisestihan sinä teet tehtäväsi heti koulun jälkeen.

   - En minä taida enää tehdä.

   - Mitä sinä tarkoitat? Eikö se ole kuitenkin parasta, saat sitten illalla olla vähän aikaa vapaana.

   - Mutta kun minun ei tarvitse.

   - Mitä tarkoitat? Ei tarvitse...? Mitä sinä nyt joutavoit?

   - Minä en mene enää kouluun.

   - Et mene?

   - En, minä olen niin päättänyt!

Siinä se oli. Sehän kävi odottamattoman helposti. Mutta äitiä minä säikähdin. Se pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa. Kulho keikahti sen käsissä. Onneksi se oli tyhjä, mitään ei läikähtänyt lattialle. Kuin unissakävijä hän siirtyi hellan luo, asetti kulhon sen kuumalle reunalle ja katsoi minua. 

   - Et mene kouluun? Mitä tämä nyt on? Totta kai sinä käyt koulun loppuun!

   Äidin silmät olivat kuin kaksi reikää nenän varren kummallakin puolella. Ne odottivat vastausta. Huokaisin. Oli vaikea sanoa. Mutta minä sanoin:

   - Minä olen raskaana!

   
Äidin silmäkuopat täyttyivät sumusta. Tuskin hän näki enää mitään. Mahtoiko kuullakaan. Kovensin ääntä.

   - Minä odotan lasta! 

Äidin suu oli jäykkä. Se avautui hitaasti ja muuttui mustaksi aukoksi.

   - Mitä? Mitä... sinä sanoit? 

   Tuntui kuin sanat olisivat syntyneet äidin suussa ja hän työnsi niitä ulos kuin olisi synnyttänyt lapsia ja se tuotti hänelle kipua. Hän istahti matalalle jakkaralle muurin kyljessä, lysähti siihen ja jäi suu auki sumuisin silmin tuijottamaan minua.

   
Tuntui pahalta. Laskeuduin polvilleni lattialle äidin viereen ja yritin silittää hänen kättään. Mutta siitä äiti suuttui. Sumu katosi hänen silmäkuopistaan ja niihin syttyi tuli, joka alkoi savuta. Hän nousi seisomaan.

   - Enkö minä ole sitä sinulle aina sanonut? Enkö ole tuhat kertaa varoittanut? 
Missä sinä olet pelehtinyt? Kerro heti paikalla! 

   
Äidin ääni oli uhkaava. Se muuttui vinkuvaksi tuuleksi, joka yltyi pian myrskyksi. Minua pelotti. Mutta kun nousin ja ennen kuin ennätin poistua, ääni hiukan hiljeni ja muuttui valitukseksi. 

   - Tämä vielä puuttui, tämä vielä puuttui, hän  hoki ja alkoi itkeä.

   - Äiti, en minä ole ollut poikien kanssa, ihan totta, äiti, usko minua! Voin vaikka vannoa etten ole tehnyt mitään sellaista, mitä sinä luulet!

   Minuakin alkoi itkettää. Itkimme molemmat. Keittiö oli täynnä valitusta. Äidin itku oli inisevää, säikähtänyttä, nykivää uikutusta. Minä annoin tulla suun täydeltä, huusin suoraa huutoa.

   - Usko minua! En ole ollut sillä tavalla! ulvahtelin huutojeni välillä.

   - Mitä? äiti kohotti äkkiä päätään. - Mitä sinä sanoit? Sanoitko sinä, että että et ole ollut tekemisissä sillä tavalla?

   - Sanoin.

   - Kenenkään kanssa?

   - Niin.

   
Äiti katsoi minua ensin epäuskoisena, mutta sitten hänen silmänsä alkoivat sulaa, niihin tuli valo. Hänen katseensa kirkastui. Suu napsahti auki, ja hän kohosi varpailleen. Katsoi ylöspäin aivan kuin olisi katon läpi nähnyt taivasta.

   - Nyt minä ymmärrän, mitä se oli. Sitä se merkitsi. Sitä! Ei uskoisi!. Hän käänsi katseensa minuun.
   - Et usko millaisia taivaallisia unia olen nähnyt viime aikoina! Usein. Mutta nyt minä vasta sen tajuan. Sinä siunattu lapsi! En olisi millään uskonut, että se, mitä minulle paljastui unessa olisi totta! Itse Pyhä Henki on sen korvaani kuiskannut...  Sanopa tapahtuiko se silloin kun olit pastorin apulaisena?

   Nyökkäsin. Äiti oli innoissaan. 

   - Minä arvasin, arvasin sen. Nyt se on selvä! Eikö pastorin koti ole juuri se paikka, jossa Pyhä Henki on aina läsnä, lähimpänä ihmistä! Voi taivaan ihanuutta! Voi rakas lapseni, mikä suunnaton armo on kohdannut sinua, meitä kaikkia! En olisi uskonut, että se sattuu juuri sinun kohdalle!

   Äiti syleili minua.

   - Mutta, äiti, ei pastori... 

   - Voi minua syntistä! Häpeän, etten ole voinut sitä uskoa. Niin selkeää puhetta, niin  päivänselkeä asia. Pyhä Henki on sinua koskettanut. Tulet näkemään ettei kukaan sitä usko, mutta totta se on!

Äiti oli pois tolaltaan. Hän pyrskähti taas itkuun, mutta nyt se oli iloista itkua, riemukasta! Niin riemukasta, ettei hän kestänyt sitä. Hän kierähti pitkäkseen keittiön lattialle ja pyörähti muutaman kerran ympäri, ja hänen sormensa kuopivat kangaspuilla itse kutomastaan riepumatosta nukkaa, tunki sitä suuhunsa ja pärski.

Ymmärsin, että se oli jonkinlainen kohtaus. Polvistuin hänen viereensä.

   - Äiti kulta, äiti kulta, yritä rauhoittua! Ei meillä ole mitään hätää. Mitään pahaa ei ole sattunut. Nouse nyt! Minä autan sinut lepäämään kamarin sängyn päälle. Koeta nousta!

   
En jaksanut nostaa äitiä. Avuttomana istuin lattialle hänen päänsä kohdalle ja silittelin hänen otsaansa.

   Kesti kauan ennen kuin äiti rauhottui niin paljon, että hänen itsensä avustuksella sain talutettua hänet kamarin sänkyyn. Siihen hän jäi lepäämään. Hän oli kuin pieni lapsi. Antoi minun peitellä itseään, hopotti joitain käsittämättömiä sanoja, liikutti enää huuliaan. Asetin hänen otsalleen kylmässä vedessä kastamani, kuivaksi puristamani pyyhkeen. Istuin sängyn viereen tuolille, ja aloin laulaa hänelle "Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessaan". Se oli hänen lempilaulunsa.Hänen hengityksensä alkoi tasaantua. Lauloin vielä osia virrestä 441, jota hän itse usein hyräili.

"Tänään tässä maailmassa, kuohuvassa ahdistuksen viima käy. Epätoivon lippu liehuu,
viha kiehuu, eikä rauhan päivää näy..."

Äiti oli lakannut itkemästä. Vain satunnaisia kurnuttavia ääniä kuului hänen kurkustaan. Vähitellen hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän nukkui. Suljin varovasti oven.

Kun isä tuli kotiin, kuului kamarista jo pientä kuorsausta.

   Isä kulta! Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut, ja heti hän oli levoton äidin takia. Ajattelin, että samantien voin kertoa kaiken muunkin. Puhuimme kuiskaamalla, ettemme olisi herättäneet äitiä.

   - Isä, kuiskasin. - Minä olen raskaana, enkä halua mennä enää kouluun.

   - Jaa, isä kuiskasi takaisin. Hän näytti hetken kiinnostuneelta, mutta tuijotti sitten jälleen kamarin ovea.

   - Isä, kuulitko sinä? Minä odotan lasta!

   Isä näytti hämmentyneeltä. Hän vilkaisi minuun avuttoman näköisenä.

   - Se taitaa olla niitä naisten asioita. Sinun on parasta puhua äidin kanssa, kun hän herää. Kestikö se hänen kohtauksensa kauan?

   - Ei, isä. Kaikki kävi äkkiä. Ei hän maannut lattialla kauaa, tuskin puolta tuntia.

   

Äkkiä isä näytti muistavan jotain.

   - Sanoitko sinä että sinä et mene enää kouluun?

   - Niin, isä.

   - Mutta minkä takia et halua mennä?

   - On olemassa periaatteita. Niinhän sinä aina sanot, isä. Ei saa häpäistä koulun kunniaa. Eikö niin, isä? Eettiseltä kannalta katsottuna koulun tehtävä on opettaa. Ei se ole synnytyslaitos. Eihän? Sitä paitsi siinä on, kuule isä, paitsi oma, toistenkin maine vaarassa! Oletko samaa mieltä?

   - Jaa, jaa. Kaipa sinä tiedät, mitä teet. Mutta mitenkä sinun nyt käy?

   - Ei minulla, isä, ole mitään hätää.

   - No se on hyvä se!

   - Kun vain äiti tottuisi siihen ajatukseen.

   - Äiti, niin. Eiköhän hän totu. On hän vaikeampaakin saanut kestää.

   Mitähän isä tarkoitti. En kehdannut kysyä. Asioita oli muutenkin tarpeeksi. Isä näytti huolestuneelta. Hän kävi kurkistamassa kamarin ovelta. Äidin hengitys sihisi tasaisena. Hän tuntui olevan syvässä unessa. 

   Isän silmät kirkastuivat. Hän vilkaisi minua.

   - Kuule, tyttö, ei sinun sen koulun takia kannata surra. Kyllä tässä maailmassa on jokainen terve ihminen löytänyt paikkansa, vaikkei olisi yhtään käynyt koulua. Kiertokoulua se kävi sinun ukkisikin isä. Mitähän olisi ollut, muutaman viikkoa! Eikä minkäänlaista hätää hänellä. Usko pois! Tietysti sitä ei saa olla turhan tarkka. Kyllä aina löytyy, jos halua on, valittamisen aihetta.

   Katsoin isää kiitollisena. Isä oli aina niin viisas ja kiltti. 

Äidiltä oli jäänyt ruuanlaitto kesken. Minä hain komerosta leipää ja maitoa. Söimme isän kanssa hiljaisuuden vallitessa hyvällä ruokahalulla. Kuunneltiin samalla radiosta päivän uutiset. Ja sen jälkeen, kuinka sattuikaan, tuli Hallelujaa. Kun sitä kuunteli, tuli hyvä olo! 

   

   

                               

PYÖRTEITÄ

Kun Iiris ja Olli rakastelivat, oli siitä oksat pois. Ennemminkin se muistutti painiottelua kuin lempeää yhdessäoloa, ja kun he hikisinä heittäytyivät erilleen hengitystä tasoittaakseen ja jäivät niille sijoilleen hetkeksi loikoilemaan syvän raukeuden vallassa, tuntui että elämä oli sillä hetkellä elämisen arvoista.

Kun Iiris ja Olli tappelivat, oli siitäkin oksat pois. Aluksi he taistelivat sanoilla, mutta kun ne pian osoittautuivat hyödyttömiksi, kävivät he toistensa kimppuun. Tavallisesti se oli Iiris, joka ensin muksautti liikuttavan laihalla, luisella nyrkillään Ollia rintaan. Se isku oli kuin huutomerkki: nyrkki oli piste ja lyönti laiha käsivarsi pisteen jatkona. Se ei paljon Ollia hetkauttanut muuten kuin että siitä hän sai hyvän syyn käydä käsiksi Iirikseen, joka oli jokseenkin samankokoinen, mutta hento ja paljon heikompi. Ei häntä lyödessä tuntunut miltään. Sama kuin olisi ilmaa huitonut. Mutta jäljet olivat kamalat. Usein ottelun jäljiltä Iiris oli kuin uppotukki, ohut sellainen, joka oli veden alla lojuttuaan sinistynyt ja limainen, silmät iskuista tai kyynelistä umpeen muurautuneet, tukka hajallaan törröttäen. Ei. Sellaista ei ollut mukava katsella. Niinpä Olli katsoi tappelun jälkeen aiheelliseksi kadota.

Minne Olli häippäsi, sitä ei Iiris tiennyt, ainoastaan arvaili. Itse hän ryömi peiton alle takaisin ja vietti siellä välillä nukkuen, välillä valvoen, päivän tai pari. Paranteli haavojaan. Hän ei valittanut. Sillä aina hänellä oli hämärä tunne, että oli ansainnut Ollin iskut. Sillä mikään täydellinen hän ei itse missään tapauksessa ollut. Kaukana siitä!

Iiris ja Olli olivat tottuneet toisiinsa. He tunsivat ja tiesivät toisensa. Sitä, rakastivatko he toisiaan, oli vaikea sanoa. Iiris oli se, joka ainakin halusi rakastaa, ja sanoikin rakastavansa. Ollista ei kukaan mennyt takuuseen, ei edes hän itse. Rakkaus ja siihen liittyvät sanat näyttivät häntä lähinnä ärsyttävän. Koskaan hän ei suostunut ottamaan sanaa 'rakas' kielensä päälle, saati, että olisi päästänyt sen ulos suustaan.

Kun Iiris kerran hyvänä yhdessäolon hetkenä valitti: ”Rakas, miksi sinä et koskaan sano, että rakastat minua? Rakastatko sinä? Sano suoraan!” Olli ei vastannut. Hän vain vilkaisi Iiristä vaivautuneen näköisenä ja vaikeni. Kun Iiris jankutti: ”Kyllä sinun on nyt sanottava! Minä haluan tietää!” Olli sanoi lyhyesti: ”Jos et sinä sitä tiedä, niin turha minun on sitä sinulle sanoa!” Ja niine hyvineen hän poistui huoneesta. Ja Iiris oli jäänyt huoneeseen tuijottamaan sormenpäitään, jotka yhdessä muodostivat kuin sisarussarjan, jotka olivat aina saatavilla ja valmiina pitämään seuraa.

Kun Iiris ajatteli elämäänsä Ollin kanssa, hänellä oli tunne kuin olisi katsellut valokuvia. Räpsäys siellä, toinen täällä. Elämä yhdisti nämä kuvat jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Eivät ne olleet mitään taidekuvia, mutta ne olivat tarkkoja ja selviä, ne missä he olivat kahden. Vasta siinä vaiheessa kun kolmas henkilö oli alkanut tunkea itseään kuviin mukaan, oli kuvien laatu muuttunut. Siitä alkaen niistä oli tullut epäselviä ja kuin laajoja maisemia. Paljon aukeita, tyhjiä peltoja, viemäriojia, takana synkkää kuusikkoa. Ja jos aurinko paistoi, paistoi se sankkojen saastepilvien läpi.

Elämänhalu oli Iiriksestä kadonnut. Ei hän sitä heti huomannut. Vasta kun istui lääkärin edessä tuolilla ja tämä katsoi häneen. ”Ikävä sanoa, mutta..." hän kuuli kyllä puheen kokonaan, mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ja kun sanat tulivat tuosta hänen edessään liikahtelevasta tärkeästä suusta, ne putosivat samaa kyytiä lattialle jalkoihin, joita Iiris tuijotti, silloin vasta Iiris tajusi tyhjyyden, miten laaja ja loputon se oli.

Kun Olli oli ensimmäisen kerran tullut kotiin työhuoneeltaan tämän naisen kanssa – nuori tyttöhän se oli, ei minkään näköinen, tai jos se joltain näytti, niin itsetietoiselta – oli Olli sanonut: ”Tänään toin työt mukanani kotiin! Tämä on minun mallini, tämä tässä", ja oli taputtanut kuin sanojensa vakuudeksi lempeästi tytön olkapäätä, ja he olivat asettuneet ruokapöytään, jonka IIris oli jo valmiiksi kattanut, vain yksi lautanen lisää, syöneet yhdessä Iiriksen kanssa, nauraneet, olleet hyvällä tuulella ja kun Iiris jäi korjailemaan astioita pois pöydästä, oli Olli jo naisen kanssa toisessa huoneessa, jossa he istuivat vierekkäin toisiinsa nojaten ja erkanivat vasta kun Iiris tuli paikalle.

Seuraavalla kerralla Olli teki jo asian selväksi : ”Nyt on tilanne se, että Erja muuttaa tänne. Näin iso talo, kyllä tähän kolme mahtuu!”

Näillä sanoilla Iiriksen elämään repesi railo. Hän seisoi mustan veden toisella puolella, jäälohkareella, häntä paleli. Toisella puolella seisoivat Olli ja nainen ja he pitivät yhtä. He pitivät toisiaan kädestä, ja näytti, että heillä oli lämmin.

Se, että olisi muuttanut pois, ei juolahtanut Iiriksen mieleenkään. Mihinpä hän omasta kodistaan olisi lähtenyt. Asunto oli hänen, perintönä saatu. Kaikki huonekalutkin olivat hänen, perintönä saatuja. Se oli Olli, joka oli tullut siihen melkein ilman tavaroita. Eikä Iiris voinut vaatia, että Ollin olisi pitänyt muuttaa. Olihan se vähitellen muuttunut Ollinkin kodiksi. Millä rahoilla Olli sitä paitsi olisi hankkinut itselleen uuden asunnon, tai edes vuokrannut sellaisen. Sen vähän, mitä hän töitään myymällä sai, hän pisti tarkkaan tarvikkeisiin, joskus ei riittänytkään, Iiriksen piti maksaa laskut, jotka Olli pudotti muitten laskujen sekaan eteisen siniseen puiseen kuppiin.

Mutta se nainen. Sillä ei Iiriksen mielestä ollut mitään osuutta asuntoon. Siitä nainen vähät välitti. Keikisteli tyytyväisenä Ollin kainalossa, ja he temmelsivät kuin pahaiset kakarat keskenään. Iiris yritti monta kertaa pystyttää riidan, ei naisen, vaan Ollin kanssa, sellaisen ravakan riidan, mitä ennen oli ollut, kai vain purkaakseen pahaa mieltään, mutta Ollista oli tullut ihmeellisen rauhaa rakastava. Sen sijaan että olisi ottanut osaa tai edes osoittanut riidanhalua, hän antoi kädellään merkin naiselle, ja yhdessä he poistuivat huoneesta tai koko talosta. Siihen jäi Iiris porisemaan raivosta ja suremaan sydämensä pohjasta asti.

Iiris ja nainen eivät puhuneet keskenään. Jos naisella oli jotain sanottavaa, hän sanoi sen Ollille, ja Olli välitti sen Iirikselle. Kerran Iiris oli yrittänyt puhua omista oikeuksistaan suoraan naiselle, mutta tämä oli vastannut vihamielisesti ja uhmakkaalla äänellä: ”Et sinä voi Ollia omistaa!” Sitä hän toisti. Ja Olli vahvisti. ”En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Minä teen omat ratkaisuni ja toiset saavat tehdä omansa, niihin minä en puutu!”

Elämänhalun kadottaminen ei ole pikku juttu. Se kyllä helpotti tilannetta yhteisasumisen suhteen, sillä Iiris ei jaksanut tai välittänyt enää edes yrittää pitää puoliaan. Melko iso huoneisto oli pian kuin itsestään jakautunut kahtia. Oli Iiriksen puoli (siihen kuului keittiö) ja Ollin puoli, josta nainen näkyi valloittaneen suurimman osan.

Paha asia Iiriksen kannalta oli se, että talon ainoa kylpyhuone, jossa oli myös ainoa vessanpytty, kuului Ollin, ja hänen mukanaan myös naisen alueeseen. Oli nöyryyttävää odottaa aamuisin, kun nainen säntäsi vessaan laittelemaan itseään päivää varten. Se teki sitä pitkään ja hartaasti. Sitten vielä Olli kävi heti perään lukemassa siellä päivän sanomalehden samalla kun antoi vatsalleen aikaa toimia. Iiris oli se, joka joutui odottelemaan. Joskus hän pani kellon herättämään ehtiäkseen vielä neitseelliseen, hajuista vapaaseen vessaan ensimmäisenä, mutta ikävä kyllä kuuluvuus asunnossa jonka kaikki huoneet sijaitsivat samassa kerroksessa, oli niin hyvä, että kaikki kolme heräsivät yhtä aikaa, ja vaikka Iiris yritti pitää kiirettä, oli hän se, joka jäi aina kuitenkin viimeiseksi, sillä hän nukkui kylpyhuoneesta kauimpana. Myrtyneen näköisinä Olli ja se nainen tulivat sellaisina aamuina aamiaispöytään ja osoittivat mieltään Iirikselle, vain syystä, että heidän oli pitänyt herätä liian aikaisin.

Joskus Iiris erehtyi vetoamaan sairauteensa. Lisätutkimuksissa oli todettu, että hänellä oli munasarjasyöpä, se oli leikattu, mutta ilmeisesti se oli levinnyt, koskapa hänen ei annettu olla rauhassa, vaan hänelle tehtiin jatkuvasti uusia tutkimuksia ja häntä lähetettiin kuin pakettia paikasta toiseen.

- Teidän pitäisi ottaa huomioon, että minulla on syöpä, Iiris sanoi kuin testatakseen sanojen vaikutusta.

- Syöpä! Olli tuhahti. – Niin kauan kuin minä olen sinut tuntenut, on sinulla aina ollut joku sairaus! Sinä olet oikea mestari keksimään ja kehittämään tauteja itsessäsi. Puhuisit joskus vaikka malariasta, tai siitä että päässäsi on vikaa, kuin syövästä. Syöpä nyt on kaikilla jotka sairauksia pelkäävät! Sen yleisempää juttua ei olekaan!

Sillä ei ollut väliä, ettei kukaan ollut käynyt häntä sairaalassa katsomassa, mutta kun hänet kotiuttettiin, ja he olivat levittäneet hänen ja omat tavaransa sekaisin ympäri asuntoa, se otti koville. Ja se, etteivät he kyselleet hänen vointiaan, olleet siitä edes mukakiinnostuneita, tuntui omituiselta. Asuivathan he yhdessä. Mutta mihinkä rakoon kiinnostus häntä kohtaan olisi mahtunutkaan naurun ja mekastuksen keskellä, jota he keskenään pitivät.

Masennus, joka tuntui takertuvan Iirikseen lujemmin kuin kasvain, joka oli ainakin tilapäisesti nyt poistettu, helpotti tilannetta Iiriksen kannalta. Hän ei jaksanut surra. Ei sairauttaan, ei elämäntilannettaan. Mikään ei häntä enää lopulta hetkauttanut. Hän oli täynnä kaikkea.

Mutta eräänä noista loputtomista öistä, jolloin hän valvoi, hän alkoi kuulla ääniä. Ne olivat pelottavia ja uhkaavia. Ensin hän luuli, että ne tulivat ulkoa, mutta pian selvisi, että ne tulivat Ollin puolelta. Huutoa, uhkauksia, mäiskyntää ja karjahduksia, seinä tömähteli kuin siihen olisi heitetty jotain. Mutta vasta kun joku alkoi kuin henkensä hädässä huutaa apua, auttakaa! ja se ääni viilsi haavoja Iiriksen mieleen, hän valpastui ja nousi. Käveli seinän luo ja kuulosteli. Äänet jatkuivat terävinä, ne kiihtyivät. Mitään ajattelematta hän meni käytävään ja jäi hetkeksi seisomaan suljetun oven taa. Mutta kun äänet yhtäkkiä lakkasivat ja tuli luonnottoman hiljaista, iiris koputti oveen ja avasi sen.

Jälkeen päin Iiris muisti vain miten hän oli katsellut verisiä sormiaan yritettyään auttaa naista, jonka päästä oli tullut verta sellaisella paljoudella että se levisi lammikoksi lattialle ja nainen oli näyttänyt elottomalta maatessaan siinä hiukset verilammikossa ja Olli taaempana huoneessa alushousuissaan avuttoman näköisenä painelemassa kännykkänsä näppäimiä.

Nyt Iiris oli yksin talossaan. Ambulanssi vei naisen. Ollia ei näkynyt. Siihen Iiris oli tottunut, ei hän osannut enää edes kaivata. Kaikki tuntui samantekevältä.

Kun nainen jossain vaiheessa myöhemmin tuli hakemaan tavaroitaan, hän katsoi Iiristä ensimmäistä kertaa suoraan kasvoihin ja sanoi: ” Saat pitää villipetosi! Minä en sen raadeltavaksi enää suostu!” Lähtiessään hän vielä lisäsi: ”Olisit sinä kyllä voinut sanoa, että se on väkivaltainen! Sanallakaan et siitä minulle maininnut."

Iiris seisoi ja katsoi kun nainen poistui. Mitään hän ei puhunut. Mitään hän ei kaivannut. Hän tunsi heränneensä kuin unesta. Se oli paha uni. Se oli vienyt hänen elämänhalunsa. Mutta nyt se oli poissa. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja terveeksi ja huolimatta hoidoista, joita hänelle vielä tehtiin varmuuden vuoksi, hän huomasi, miten onnekas hän itse asiassa oli. Kaikki oli nyt hyvin. Hän sai elää. Ja mikä ihmeellistä, hän ei tuntenut jääneensä yksin. Kaiken melskeen keskeltä hän oli kuin olikin, huomaamattaan, tehnyt tärkeän löydön: Hän oli löytänyt itsensä.

                                    

                                              Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna 

                                                                    
                                                                      Kun painat näkyviin tulevaa  pientä ruutua
                                                                      oikealla alhaalla, saat nauttia Helvetistä 
                                                                      ja sen kauheudesta täydellä volyymilla!
HELVETISTÄ VALOON                                 



Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords