15.3.2012

Neiti Soldan




Kun ensimmäisen kerran luin Neiti Soldanin se valui kuin elämä sormien välistä. Malttamattomana seurasin Tillyn kertomuksen etenemistä ja odotin jännittyneenä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin kokonaan Tillyn lumoissa. Iloinen hänen puolestaan, kun hän sai kenenkään häiritsemättä kertoa elämänsä ilot ja surut, sen hyvät ja pahat hetket, ja sen, miten hänen piti koko ajan olla kuin valmiustilassa, odottaa ja odottaa milloin Jussi taas huomaisi hänet ja osoittaisi sen jollakin pienellä eleellä, katseella tai ystävällisellä sanalla. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampaa odottaminen  oli, ja kun vihdoin tuli se hetki, joka tuntui lopulliselta, oli kuin pääteasema, vaikka se meni nopeasti ohi, mutta jolloin odotus kuitenkin runsain mitoin palkittiin, ja he saivat Vennyn poissaollessa muutaman viikon, kuukauden, olla yhdessä ja elää kuin aviopari, tuntui kuin elämä olisi asettunut oikeaan asentoon, ja onni olisi siinä, täynnä loputonta iloa ja nautintoa.
Mutta mitä sen jälkeen tapahtui kun Venny palasi matkalta. Oliko se Vennyn syy, kun kaikki kääntyi taas mustaksi, ja elämä näytti Tillylle julmat kasvonsa, julmemmat kuin koskaan.
Puuskittain Tilly vihasi Vennyä, mutta samalla kunnioitti, tiesi hänen arvonsa ihmisenä. Toivonsa hän asetti Jussiin. Mutta mitä hyötyä oli Jussin puheesta, siitä että hän kyllä pitää Vennystä, mutta rakastaa enemmän Tillyä, joka ymmärtää paremmin olla avuksi, ja että ilman Tillyä hänen luomistyöstään, kirjoittamisesta, ei tulisi yhtään mitään, sillä Tilly oli se, joka sai hänen luomishanansa aukeamaan, ja ilman Tillyä hän olisi kertakaikkiaan hukassa.
Mitä siihen voisi sanoa. Miten hän Tillyä palkitsi. Se, mitä Tilly odotti, että Jussi pystyisi valitsemaan hänen ja Vennyn välillä, ei tapahtunut koskaan. Vain epämääräisiä lupauksia, että saat nähdä, kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Mutta sitä sai odottaa turhaan. Kaikki muuttui Tillyn kohdalla aina vain pahemmaksi. Se, että hän oli alkanut odottaa Jussille lasta, jonka piti olla iloinen asia, tuomittin Vennyn takia synniksi ja vieläkin pahemmaksi, ja se olisi äpärä jo syntyessään tuo pieni raukka. Kun synnytyksen aika läheni, lähetettiin Tilly Tanskaan ja niin hänen lapsensa syntyi Kööpenhaminassa, ja tarkoitus oli, että syntynyt poika jäisi sinne tarpeeksi etäälle, ettei hänestä puhuttaisi, mutta Tilly sai hakea hänet myöhemmin sillä ehdolla Suomeen, että kertoi tämän olevan adoptiolapsi. Lopulta asia kääntyi niin, että Venny sai pojan oman lapsensa lisäksi, hänellä oli nyt kaksi poikaa,  ja Jussi saisi pitää Vennynsä sillä tiukalla ehdolla, että ei kenellekään, ei edes sukulaisille, ei edes Vennyn ja Tillyn äidille eikä muulle perheelle, saatika lapsille, saanut kertoa asioiden oikeaa laitaa. Kuitenkin kävi ilmi, että ”kaikki”, sen tiesivät.
Venny ja Jussi saivat vielä yhden lapsen, ja nyt heillä oli kolme poikaa.

Samastuin Tillyn toiveisiin ja odotuksiin niin täysillä, että emme kumpikaan huomanneet ajatella miten nämä tapahtumat vaikuttivat Vennyyn. Tillyn mieli oli niin täynnä rakkautta, jota viha vain silloin tällöin ravisteli, ettei sinne yksinkertaisesti mahtunut enää muita ajatuksia. Tillyllä oli kärsimyksensä, joita minä lukijana pidin kohtuuttomina ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Suututti, kun Jussi oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Välillä hän käänsi selkänsä Tillylle, välillä näytti yllättäen kiinnostustaan lähestymällä häntä ja laskemalla kätensä tämän olkapäälle, silloin kun kukaan ei ollut näkemässä. Tillyn kertoman mukaan heillä oli vielä myös runsaasti kahdenkeskisiä rakasteluhetkiä, sitä en oikein osannut enää ymmärtää, mutta ajattelin, että Jussi oli sentään Tillyn lapsen isä, ja Tilly rakasti Jussia niin aidosti ja suuresti, ettei hän pystynyt vastustamaan Jussia. Ja ehkä hän halusi itsekin joitain pieniä onnen hetkiä korvaamaan kärsimyksiä, joita ei hänen elämästään puuttunut. Sitä paitsi: Rakkaus ja rakastaminen. Mitä pahaa niissä muka voisi olla? Eikö pidäkään paikkansa, että rakkaus on suurinta kaikesta?

Vasta toisella lukukerralla, kun luin hitaammin ja kuin ympärille katsellen, tajusin että helppoa ei ollut Vennylläkään. Itseasiassa Vennyyn pystyin samaistumaan yhtä hyvin, oikeastaan vielä paremmin kuin Tillyyn. Miltä tuntuu elää vaimona sellaiselle miehelle, joka on valinnut sinut puolisokseen ja rakastaa sinua, ja sinäkin rakastat häntä, mutta jonka miehisyys on ylipursuvaa, jolla on paljon ystäviä, ja joka on suosittu ja ihailtu varsinkin naisten keskuudessa, ja jos hän, tämä mies, on lämmin ja aito, ja luonteeltaan sellainen kuin ihmisen pitääkin olla, inhimillinen ja ymmärtäväinen, ja joka on jotenkin menestynyt, teki hän mitä tahansa, pitääkö vaimon olla pahoillaan, jos hän joutuu joskus varsinkin nuorten naisten piirittämäksi.
Naiset ovat hulluja”, saattaa tällainen mies vaivautuneena sanoa, vaikka tilanne selvästi hivelisi ja nostaisi hänen itsetuntoaan. Ja mitä pahaa siinä on. Ei mitään, onhan se mukava kun tällainen suosittu mies sattuu olemaan sitounut juuri sinuun. Kuka haluaisi jonkun tumpelon miehekseen ja lastensa isäksi. Mutta jos sattuu niin, että joku naisista, joka sanoo olevansa ystäväsi, vihjailee sinulle jotain, jota et haluaisi kuulla, mutta jonka hän vakuuttaa todeksi ja katsoo sen tehtäväkseen ilmoittaa sinulle nimenomaan ystävänä, mitä sinä sanoisit? Entä jos joku näistä ihanista naisista kiintyisi mieheesi, haluaisi hänet omakseen ja tulee eteesi, katsoo suoraan silmiisi ja sanoo vakavalla ja vaativalla äänellä: ”Et sinä voi miestäsi omistaa!” Mitä siitä seuraisi? Kysykää minulta, jos ette tiedä. Se kuuluu asioihin, joissa uskallan sanoa olevani jonkinlainen asiantuntija.

Ja uskollisuus. Mitä se sitten on? Uskollisuutta vaistoilleen tai sinulle, tai jollekin muulle ihmiselle, joka sattuisi olemaan vaikka sisaresi, jota olet aina rakastanut ja auttanut parhaasi mukaan. Huomaat väkisinkin, vaikka se yritetään sinulta salata, kun satut raottamaan silmiäsi aamupuolella yötä ja näet miehesi olevan tulossa toiselta puolelta huonetta, jossa siskosi nukkuu, ja mies hiipii varpaillaan, ja olet pannut merkille salaiset katseet ja ilmeet heidän kasvoillaan myös päiväsaikaan, ajatteletko sinä niin kuin Venny, että eihän toki se voi olla mitään vakavaa, hehän molemmat rakastavat minua, ovat minulle mieluisia, ehkä hän on vain käynyt vilkaisemassa nukkuvaa, tai on sattumoisin kulkenut ohi, eikä halua herättää minua askeleillaan. Ja että kaikki on varmasti hyvin. Mutta kun asia jossain vaiheessa paljastuu sinulle kaikessa alastomuudessaan, kun olet mitään epäilemättä jättänyt miehesi ja siskosi hoitamaan taloutta ja pikkuista poikaanne, joka tarvitsee silmälläpitoa, ja lähdet itse ulkomaille opiskelemaan kuukaudeksi, ja kun palaat ja näet heidän syylliset tai pettyneet ilmeensä, ja kaiken lisäksi siskosi alkaa pian sen jälkeen odottaa lasta, ja käy ilmi, että se on miehellesi. Miten silloin suu pannaan? Sen tietää Venny.

Ihailen Vennyä! Ihailen hänen kykyään kestää ja vaieta ja venyä tilanteesta toiseen. Vaikka on hänen ainakin alitajuisesti täytynyt tietää, mitä hänen kodissaan on tapahtunut ja tapahtuu kaiken aikaa.
Kumpi hänen olisi pitänyt karkottaa, miehensä vai nuorin sisarensa, joka oli pitkälti riippuvainen hänestä? Sisko asui virallisesti vielä elossa olevan äidin luona, mutta Venny oli joutunut ja tottunut avustamaan heitä molempia, ja myös muita sisaruksia. Jussi oli häntä siinä auttanut, mielellään, niin kuin oli antanut ymmärtää. Jos Jussi lähtisi, se olisi katastrofi koko laumalle. Hänelle itselleenkin. Totta kai Jussi oli hänelle ja koko perheelle tärkeä. Ei hän halunnut Jussista luopua. Mutta sen Venny ehdottomasti vaati, että asia on pidettävä salassa ulkopuolisilta. Ei edes sisaruksilleen eikä missään tapauksessa myöskään äidille siitä saanut sanoa sanaakaan. Se häpeä, joka siitä koitui, oli aidattava ja piilotettava parhaalla mahdollisella tavalla. Jo lasten takia.
Surunsa Venny purki maalaukseen, jonka nimenä oli Itkevä tyttö. Hän ripusti sen seinälle näkyvälle paikalle. Ehkä hän halusi muistuttaa siskoaan ja miestään tapahtuneesta. Hän ei näyttänyt heille omia tunteitaan, tyttö maalauksessa teki sen hänen puolestaan.

Kun ajattelen tätä kirjaa kokonaisuutena, näen sen suurena, laakeana lasikupuna, jossa kirjan henkilöt elävät viime vuosisadan alku- ja sitä edellisen loppupuolta, välillä tyynempää, välillä tuulisempaa elämäänsä, kuin suurennuslasin alla. Välillä joku heistä karkaa ulkomaille, mutta palaa takaisin samoihin, pinnalta lainehtiviin, mutta sisältä rauhattomiin ja voimakkaasti värähteleviin, olosuhteisiin. Paljon he eivät poikkea tämän päivän ihmisistä tiukan paikan tullen, vaikka heidän ulkoinen elämänsä onkin erilaista. Historian näkökulmasta osa heidän elämästään sattuu kansalaissodan aikaan, jolloin koko Suomi myrskysi ja veri lensi, perheet jakautuivat punaisiin ja valkoisiin. Se kosketti jossain määrin tätäkin kupusuojattua perhettä ja heidän taiteilijaystäviään. Tarvittiin Jussia pelastamaan oma vanhin poikansa, joka asettui punaisten puolelle ja oli vaarassa menettää henkensä. Hyvä veli verkosto toimi jo silloin.

Sen huomion tein sekä kirjasta, että näistä sen sen lukemiskokemuksista, että seksiä ei liiemmin tihku missään kohden, vaikka se kulkee sekä kirjan että siitä saamieni vaikutteiden punaisena lankana. Ehkä se johtuu aikakaudesta. Seksuaalisten kohtausten kuvaamisessa vaikutti sensuuri. Toisaalta jo nimi Neiti Soldan, kertoo jotain. Nykysin jo 13 vuotiaasta monet tytöt leikkivät aikuista, ja haluavat kokea kaiken. Neiti sanaa ei enää tarvita osoittamaan ”siveyttä”. Sitä käytetään hiukan ironisessa mielessä korostamaan jonkun ihmisen ”neitiyttä”, esim. joku poika voi olla 'neitimäinen', ja tiedämme heti hänet eleitä myöten.

Ihmisten yläpuolella, ilmassa, näen ylösnostettuina heidän elämänaikaiset, jälkeensä jääneet, saavutuksensa, Vennyn maalaukset (joita voi katsella netistä) ja Jussin kirjat, joita hän muutettuaan nimensä Juhani Ahoksi, kirjoitti, ja joita on saatavana tänäkin päivänä kirjastoista. Ihmettelen, millä aikaa he sen kaiken tekivät, kun heillä oli niin paljon muutakin puuhaamista. 
Mutta Tilly, mitä jälkiä hän jätti maailmaan? Ainakin sen voi sanoa, että hänen elämänsä on mukana tv-sarjana nähdyssä näytelmässä Venny Soldan-Brofeldt. Ja Juhani Aho on kirjassaan Juha, käyttänyt mallina itseään shemeikkana ja Tillyä Marjana, joka jättää miehensä shemeikan takia. Ja onhan Tilly päähenkilönä päässyt kertomaan tarinaansa tässä kirjassa, jonka pohjalta olen tätä juttua kirjoitellut. Ja heidän jälkeläisiään on varmasti vielä elossa. Joten enemmän he ovat jättäneet jälkiään kuin suurin osa Suomen muista kansalaisista. Heille tältä puolelta tuonpuoleiset kiitokset, vai miten päin se pitäisi sanoa. Vai voiko sitä sanoa ollenkaan. Terveiset kuitenkin.

Ja kiitokset Neiti Soldanista Tuula Levolle. Tämä oli mieluinen kirja minulle. Tähän oli tavallista helpompi samaistua. Nyt tunnen oloni sekä Tillyksi että Vennyksi. Ehkä haluaisin olla enemmän Venny, pääsisin vähemmällä kärsimyksellä. Tai mistäpä sitä toisten kärsimykset tietää.

PS.
Saattaa olla, että vielä kerran palaan asiaan blogissani, sillä pitäähän nämä oikeasti eläneet ihmiset saattaa kunnialla hautaan. Voihan olla, että joku, joka on seurannut tätä blogiani, ei saa käsiinsä itse kirjaa, vaikka käsittääkseni siitä on otettu jo ainakin kaksi painosta. Ei ihmisiä saa heidän kuoltuaan jättää roikkumaan maan päälle. Kirjassa on heidän viimeisistä ajoistaan kerrottu. Ehkä minäkin voisin vielä yhden bloggauksen verran heistä kirjoittaa, ellei se mene jo ihan kohtuuttomuuksiin, ja joku on jyrkästi sitä vastaan. Harkitsen. Kuolema on vakava asia, joka ei säästä ketään. Niin olen sen tajunnut. Kirjan palautan jo kirjastoon. Se on aika tarkkaan mielesä. Lukekaa tekin se. Pääsette ajassa hiukan taaksepäin. Sitten voi katsoa taas eteenpäin. Tuijottaa tätä hetkeä, joka on aina yhtä mielenkiintoinen, jos sen vain huomaa, se kun on niin lähellä, tuossa käden ulottuvilla.
Katsokaa lähiomaistanne (sellainenhan pitää olla jokaisella).  Rakastakaa häntä, älkää tuomitko. Tämä on yleinen ohje, koskee myös minua.




Ainekset tähän tekstiin on otettu Tuula Levon romaanista Neiti Soldan. Julkaisija Kustannusosakeyhtiö Otava. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 2000. (s. 286)

6 kommenttia:

Sami Liuhto kirjoitti...

Upea teksti!

Neiti Soldan on pitänyt lukea, mutta lukematta yhäti on. Juha on romaani mieleeni.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Sami.

Minun on varmaan luettava Juha. Olen nähnyt sen vain elokuvana.

Muutenkin voisi olla hyvä tarkistaa, miltä Ahon tekstit tuntuvat tänä päivänä.

Iines kirjoitti...

Aholta kannattaa lukea myös aateromaanipuolta, jos tahtoo oikein kunnolla päästä miehen pään sisään. Itse pidän Panua ja Kevättä ja takatalvea kenties jopa parempina kuin Papin tytärtä ja rouvaa.

Tosin nopiden aateromaanien tekstit saattavat tuntua paikoin jaarittelevilta, jopa saarnaavilta. Ainakin kevään ja takatalven. Oma suosikkini Aholta on Panu sekä tietenkin Juha.

Liisu kirjoitti...

Kiitos vinkeistä, Iines!

Olen vähän hepulissa noiden kirjojen kanssa joita on kertynyt pöydälle kolme korkeaa lukematonta pinoa, mutta tiedänpähän mitä seuraavaksi yritän pyydystää kirjastosta, kun käyn siellä. Kirjoja ei ole koskaan liikaa...

isopeikko kirjoitti...

Peikko luulee, että kannattaisi ottaa mallia bonoboista, niin elämä voisi tuossa suhteessa olla jotenkin yksinkertaisempaa.

Liisu kirjoitti...

Bonobo? Piti kysyä Googlelta ja Google kysyi Wikipedialta ja Wikipedia kertoi mielellään että:
"Bonobo, myös kongonsimpanssi tai kääpiösimpanssi, (Pan paniscus) on afrikkalainen ihmisapinalaji, joka on simpanssin ohella ihmisen lähin sukulainen... "
Ja Wikipedia kertoi että Bonoboyhteisöt ovat sekä naaraskeskeisiä että naaraiden dominoimia...
Ja Wikipedia tiesi tarkkaan kertoa niiden sukupuolielämästä niin hurjia juttuja, että, Venny ja Jussi ja Tilly kalpenisivat ja minäkin kalpenin kun luin niistä.

Totta. Ihmisten pitäisi ottaa oppia. Voisivat olla onnellisempia.

Kiitos Peikko, nyt tiedän mikä on bonobo. Kiva oppia uusia asioita! :))