23.7.2012

PINNAN ALLA

    Vedenalaista elämää


Mille poluille sitä eksyykään, tällainen aikaansaamaton, intoileva puoli-ihminen, henkinen pika-aituri, joka ilmoittaa ammatikseen sitä kysyttäessä: kirjoittaja (joka ei ole totta eikä valhetta vain).
Kivikkoisille puunjuurien muhkuroittamille muurahaisia juokseville poluille hän joutuu kompastelemaan, raukka. Kylmään ja sateeseen. (Anteeksi itsesääli ja itsekeskeisyys, molemmat asioita joihin hän tämän tästä törmää kolutessaan nahkapintansa alla luista ja lihaista sisäistä maailmaansa, sen kapeita käytäviä yrittäen löytää itsensä.)
Kuka hän on? Ketä hänen on kiittäminen? Ei hän ymmärrä. Maapallosta asujaimineen hän vielä vähemmän ymmärtää. Kuvittelee vain ja näkee unta.

Vaikea hänen on löytää itseään. Hänhän on itse se, jota etsii. Minä itse, ego, joka luulee omistavansa jotain tästä yhteisestä asuinsijasta, joka pyörii avaruudessa kaikkine vakavine ja vähemmän vakavine tapahtumineen, ja on sen tähden aina huolissaan. Hän elää harhakuvitelmissa joissa ei ole mitään tolkkua. Hyvä luoja, miten heikoilla hän on. Itsetunto romuttuneena hän luulee olevansa aina yksin, vaikka kokonainen joukkue olisi hänen ympärillään. Mitä enemmän ihmisiä, sitä vähemmän hän viihtyy, sillä hän on riippuvainen toisista, kuvittelee sulautuvansa joukkoon niin että hänen on pakko ihmetellä, osoittaa sormella itseään ja hokea: That's me, that's me. Eikä se häntä auta.

Nyt hän ei ole kompastelemassa puuhuussiin (kun pissattaa tai kakattaa), erämaassa se on kova juttu. Nyt hän unohtaa itsensä ja sijoittaa minänsä hyödyttömäksi (ja tietysti näkymättömäksi) kanssamatkustajaksi veneeseen, joka suuren saaliin toivossa on lähtenyt erämaasaaren niemennokasta mustanpuhuville vesille. Kalastajina muuan mieshenkilö joka tietää kaiken, kaiken, mitä tietää täytyy, sekä muuan nuori säveltäjäpianisti joka luulee tietävänsä kaiken, kaiken, ja kumma kyllä tietääkin ikäisekseen enemmän kuin tarpeeksi.

Aluksen keula ja sen sivupinnat tyrskivät ja kuohuttavat jo valmiiksi levotonta vedenpintaa, aallot kohisevat, eikä laaja ulappa ympärillä ennätä tai halua peilata raskasta pilvimassaa yläpuolellaan. Se on vuotanut jo monta päivää perätysten pelkkää harmaata sadetta joka yhdistää veden ja taivaan hävittäen horisontin. Virvelien varret kohoavat laakealle kaarelle veden yläpuolelle. Kuusi notkeaa vartta sojottaa eri suuntiin ja niiden veteen upotettujen siimojen päässä, syvällä, seuraa veneen hidastettua liikettä ja vedenalaista elämää kuusi kalakuvitelmaa, joihin jokaiseen sisältyy uskomus ja toivo. Voi vain kuvitella, miten ne heleänvärisinä pyörivät vedenpinnan alla houkuttelemassa sikäläistä asujaimistoa: käykää koukkuun, käykää koukkuun on niiden viesti.

Ja vanhat hauet ja kuhat avaavat väsyneet kitansa ja lonksauttavat leukansa kiinni ohikiitävään värikkääseen vieraaseen ennen kuin se ennättää kadota suun edestä. Muutamat nuoremmat kalanuorukaiset ja -tyttäret kiirehtivät innoissaan jopa niiden perässä, joten saalista tulee. Sitä tulee enemmän kuin tarpeeksi.

Mieshenkilö, joka ohjaa alusta, alkaa jo kohdaltaan riisua pyydystä nuoremman vetäessä vielä saalista vedestä siima siristen tiukkana. Hän rullaa ja rullaa, väsyttää ja vetää ja kas, mikä vonkale sieltä nousee, mahtava! Nyt tarvitaan haavia, nyt tarvitaan voimaa ja latausta, että saataisiin se veneeseen, se nousee, nousee, innostuneita ilmeitä. Siinä se räpyttelee jo veneen pohjalla, ilmaisee vastalauseensa voimakkailla potkuilla. Koukku huitoo tyhjänä siiman päässä, heiluu ja heiluu, jotenkin se on saatava hallintaan, nuorempi kalastaja tarttuu siimaan ja yrittää hillitä sitä ja yhtäkkiä, voihan itku, se tarttui sormeen. Koukku saakeli! Pianisti nostaa päätään kalastajavormun alta. Pianisti, jonka sormet ovat käyvästä valuutasta hänelle arvokkainta. Niitä ei korvaa mikään!

Koukku on iskenyt syvälle lihaan. Se ei suostu irtoamaan, ei sitten millään. Nuorempi katsoo hätääntyneenä vanhempaan, katseesta heijastuu hämmennyksensekaista pelkoa. Miten saada koukku pois vahingoittamatta sormea? Neuvokas kaikkitietävä mieshenkilö ottaa reisitaskusta kännykän ja näppäilee numeron, joka johtaa toiselle puolelle Suomea.

- Täällä valelääkäri! Haluaisin konsultoida vaikeasta tilanteesta. Miten pitää toimia kun...

Ohjeita tulee näkymätöntä lankaa pitkin. Niitä kannattaa huomioida. Vanhempi mieshenkilö on taas varma. Ei hätää. Onneksi ranta on jo lähellä. - Koukkua ei saa missään tapauksessa peruuttaa. Se täytyy työntää läpi ja katkaista. Mutta millä? No tällä! Vanhempi mieshenkilö työntää kätensä eräasun toiseen taskuun ja vetää sieltä nahkakoteloisen linkkarin, joka on suunniteltu pelastamaan kaikki erämatkalla sattuvat toimenpiteitä vaativat tilanteet. Veitsi muuttuu saksiksi, nips, nyt on siima poikki.

Nyt ollaan jo rannassa. Syöksytään peräkkäin leppien ja laihojen kuusien läpi sateesta läpimärkinä ahtaaseen ranta-aittaan. Kaasu alkaa tohista polttimen alla, kattilassa on onneksi vettä valmiina. Pian se kiehuu.

- Ojennahan sormesi! Nyt sattuu kun työnnän. Nuorukainen ojentaa sormen, kääntää katseen sivuun, kasvot valahtavat valkeiksi, mutta valitusta ei kuulu. Veitsi valelääkäriä esittävän mieshenkilön kädessä muuttuu kuin taikaiskusta tongeiksi, kuuluu terävä: NAPS! Hetki vielä ja koukku on pois. Haava pitää desinfioida. Kattilassa on kuumaa vettä. Nuorukainen tuikkasee sormen kiehuvaan veteen. Vielä kerran, nopeasti. Varmuuden vuoksi. Sormi tohottaa punaisena pystyssä. Se ja koko kämmen desinfioidaan vielä löytyneellä kosteuspyyhkeellä ja sormi kääritään haavasiteeseen. Hupsista! Sattuuko? Ei enää. Ei tunnu miltään. - Jos se turpoaa tai alkaa särkeä ajetaan heti tuhatta ja sataa kirkolle lähimpään apteekkiin, siellä odottaa varmuudeksi langanpäässä lääkekuuri.

Valelääkäri on toimiinsa tyytyväinen. Niin on sormikin. Se voi kysyttäessä hyvin. Ja kun nuori pianisti herää kalastajan roolista viikon kuluttua täysin toisenlaisissa olosuhteissa, hän kiirehtii flyygelinsä luo. Ja miten jumalaisesti se soi! Maestoso. Irtoavatko sen kolme jalkaa ja alkavat ilmassa leijua. Ei sentään. Sävelet ne hyppivät toistensa lomassa, yli, poikki ja alitse. Kuin sädehtivät auringonsatuttamat pingispallot ne vierivät peräkkäin, kiipeilevät korkeuksiin, helisevät Allegretto grazioso ja laskeutuvat syviin Meno mosso-mutiin vain voidakseen nousta sieltä puhdistuneina ja virkeinä värisemään nopeina trilleinä, kävelemään hitaasti Adagio, haipuvat mietteliääseen Larghettoon, hiljenevät. Sostenuto.

Keittiössä kärisee fileerattu hauki pannussa ruisjauhokääreesä. Ego Super Sum kattaa pöytää sävelten tahdissa, kerrankin mielihyvällä (itsensä unohtaneena). Ja mieshenkilöistä vanhempi käyskentelee puutarhurina pihalla, niittää etanoiden valtaamaa ruohikkoa.

- Syömään!

Puutarhuri-valelääkäri laskee siimaleikkurin käsistään. On suorittanut operaation, leikannut röyhkeästi leviävät rikkakasvit pois tukahduttamasta marjapensaiden ja kukkaistutusten hentoja oksia.
Hän pesee kätensä ja on taas oma itsensä, elämää ylläpitävä voima, kaikkien (ainakin hänet tuntevien ulkopuolisten, miksei omaistenkin) arvostama henkilö joka tietää kaikesta aina kaiken. Varsinkin tärkeimmän, sen, että ihminen on harvinaisen tietämätön olento. Ei tiedä mitään tajuntansa ulkopuolelta, ei suurempaa kuin suurempi, ei pienempää kuin pienempi. Eläimetkin tietävät joistakin asioista enemmän. Valelääkäri hänessä kutistuu vitsiksi, jota kerrotaan masennuksen merkitsemien ja inhimillisyyttä vaivalla teeskentelevien ihmisten iloksi. Mutta valelääkäri hänessä ei jätä häntä. Se osaa vastakin iskeä parantavan veitsensä haittaavaan, sairaaseen kohteeseen, joskus jopa ajan valtimoon. Valelääkäriksi hän kutsuu enää vain itse itseään. Tunnustaa heikkoutensa.

Mutta siinäpä se. Juuri heikkoutensa tunnustaminen on asia, jonka ansiosta ihminen, kuka tahansa, vahvistuu, ja hänestä voi joskus hyvällä omalla tunnolla sanoa: Siinäpä vasta vahva ihminen! Voi, Ego huokaa. Olisinpa sellainen.

Hyvät ystävät! Minulla olisi ilo tarjota teille uutta musiikkia, jonka nimeksi sopisi Pinnan alla. Jos sen saisi soimaan alla olevasta linkistä ja katselisi samalla 'Vedenalla' kuvaa yläpuolella, huomaisi, miten ne sopivat yhteen. Sen voisi myös ajatella kuvaavan pinnan alaista maailmaa, vedenpinnan tai mielenpinnan, tai jotain muuta, johon se mielen johtaa. Luvan olen saanut sen esittämiseen. Se ei ole julkisesti saatavilla. Se on piilotettua musiikkia. Suhtautukaa siihen ennakkoluulottomasti ja rakkaudella, niin, että se voi jäädä soimaan sisällänne, niin kuin se soi minun sisälläni koko ajan, kun tätä kirjoitin.
Video näkyy suoraan vain tästä linkistä (en osannut sitä upottaa kuvan alle, vaikka yritin):



Käykää toki katsomassa edellisessä bloggauksessa olevaa linkkiä: siellä KAIKKI KOLME KALASÄÄSKEN POIKASTA OVAT KASVANEET JO SUURIKSI JA OVAT ELOSSA! Mikä ilo nähdä ne pitkästä aikaa. Äsken emo syötti niitä ja ne alkoivat emon poistuttua poistaa roskia pesästä, kovin olivat puuhakkaina. Nyt ne varmaan jo nukkuvat. Klo 22 vain yölinnut saattavat olla valveilla.



27 kommenttia:

RniemiP kirjoitti...

Olipa teillä veneretki, kalastus, koukkuhaaveri ja liisumaisesti nähtynä - koukkua ja kärsimystä.
Lämpimiä odotellen, ja Liisun kuvauksia helteisistä päivistä.

risto

Liisu kirjoitti...

Kiva, kun olet käynyt, arvostan sitä. Pientä myllerrystähän tämä elämä parhaimmillaan on. Jos ei ole kuin tasaista peltoa, kuka sitä kestäisi. Mäkiä ja monttuja tarvitaan. Maailma on hieno paikka! Ja elämä, voiko ihmeellisempää olla! Valoa ja kontrastia.
Liisu

AnnaY kirjoitti...

Ansiokas ja ajattelmisen aihetta antava kirjoitus! Luin jo aikaisemmin, mutta jostakin syystä kommini ei kulkenut sinulle asti. Olen mökillä ja mokkula katkoo ja pätkii.

Vastasin kommenttiisi blogissani. Saanko linkittää tarinoitasi joskus omiin postauksiini, niinkuin mie linkitin esm. Milenan ja Petriinan viime postaukseeni?

Liisu kirjoitti...

Ilman muuta saat linkittää! Sehän tuntuu vain mukavalta, että joku muukin voi nähdä, ja jos jaksaa, voi lukeakin, mitä olen blogissani pähkäillyt. Tietysti tuntuu mukavalta, jos mainitset lähteen. Enkä minä usko, että kukaan mitään plagioisi, en ainakaan ole kertaakaan törmännyt juttuuni tai muuhunkaan, mitä olen blogissani julkaissut ja jonka joku olisi siirtänyt omiin nimiinsä. Sehän on kai kiellettyäkin, virallisesti.

Kiva kun kävit!

Irja Viirret kirjoitti...

Miten kivaa pohdiskelua ja erittäin oikeaoppista valelääkäritoimintaa, ihailuni Liisu! Nyt taisi onkiajakin saada kalan lisäksi kunnon extremet. Toisaalta konekirjoittajana pystyn hämärästi kuvittelemaan pianistisormien arvokkuuden, koska maalaishommissa harmitti aivan kohtuuttomasti sekin tämä yhdenkin sormen haveri, koska ne ovat työkaluja ja vaikuttavat työntekoon eli niistä oli välillä oikeasti huolissaan kun tukkeutuivat millon mihinkin pottukoneen väliin, murtuivat ja rusentuivat.

Liisu kirjoitti...

Mustis, kiitos kommentistasi! Kävin antamassa vastakommentin omaan blogiisi.

Pohdin siellä vastaustasi siellä olevaan vastauskommenttiisi, jossa pohdit kysymystä kuka lukee ja miksi (sitä mitä lukee).

Monimutkaista? Taitaa olla! :)

Monimutkaista se on elämäkin. (Lohdutus)

A-L kirjoitti...

Auts, onneksi oli valelääkäri ja oikeat työkalut!
Kyllähän tuota Viron pesää nyt katsoo, Hailuotoa ei sielun väräjämättä.

Liisu kirjoitti...

Tosiaan. Miksi mennä meren taakse. Menenpä käymään Hailuodossa. Saa nähdä miten siellä sujuu. Virossa kalakotkaspoikaset lähtevät ehkä jo pian pesästä. Oikovat siipiään.

Kirjailijatar kirjoitti...

Minäkin ajattelin, että olipas teillä veneretki. Ja sekin on niin hassua että joskus matka omaan itseen on jopa mutkikkaampi kuin matka toisen ihmisen luo.

Liisu kirjoitti...

Jotkut "mutkattomat" ihmiset osaavat ottaa sekä itsensä että toiset ihmiset ainakin näennäisen helposti vastaan. Joillekin se tuottaa tuskaa ja vaivaa.

Helpoimpia lähestyttäviä ihmisiä ovat sellaiset, joilla on avoin ote niin toisiin ihmisiin kuin itseensäkin.

Jostain kummallisesta syystä koen itseni välimuodoksi, vaikka arvostan avoimuutta yli kaiken. Luen parhaillaan Kafkaa, ja ehkä sekin värittää elämääni surrealistiseen ja vähän ahdistavaankin suuntaan, vaikka kaiken pitäisi olla ok.
Ja onkin. Terveisiä sinne onnellisuutta kuvaavaan blogimaailmaasi!

Rouva Nordman kirjoitti...

Hei, olipa hieno kirjoitus. Ihailen tapaasi kuvata asioita niin runollisesti.

Olet oikeassa siinä, että kuvan maalaus ja linkin takana oleva musiikki sopivat yhteen. Niissä on samanlainen moderni ja ekspressiivinen ote.

Ympyrän muoto toistuu kuvassa ja koen, että musiikissa vaskisoittimet piirtävät myös samankaltaista suurta ympyrää, joka kätkee sisälleen jousisoittimien levottoman juttelun, välillä jopa kirkunan.

Kuten taulussa, myös musiikissa on suvantopaikkoja, jossa voi hengähtää kulmikkaampien muotojen välissä.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Kati! Kiva, että ajattelet niin kuin ajattelet, positiivisesti.

Huomasin kommenttisi kun tulin katsomaan tuon edellisen postaukseni linkistä, miten "kalakotkakset" voivat.

On ihmeellistä seurata heidän toimiaan. Toivon, että sattuisin olemaan paikalla, kun joku niistä levittää siipensä ja tekee ensimmäisen lentoyrityksen.

Liisu kirjoitti...

HEI!

SIELLÄ OLI ENÄÄ YKSI JÄLJELLÄ!

Aamupäivällä ne olivat kaikki kotona.

Kirjailijatar kirjoitti...

Pitää varmaan paikkansa, että ennakkoluulot mutkistavat kaikki suhteet ihan solmuun. Avoimuus ja positiivinen uteliaisuus taas avaavat ovia maailmoihin ja ihmisiin.

Juu, minä taidan vähän niin kuin luonnostani katsella maailmaa aika positiivisten lasien läpi. Olen siitä(kin) aika onnellinen :)

Liisu kirjoitti...

Kirjailijatar, siitä olen onnellinen, että on olemassa onnellisia ihmisiä, sillä he levittävät valoa ympärilleen.

isopeikko kirjoitti...

Mutta mitäs jos olisi sellainen taikakoukku, joka muuttaisi vaikka kaikki siihen joutuvat ahveniksi tai kuhiksi? Voisiko kuhana soittaa pianoa tai vaikka hanuria enää? Mukavasti kerrottu tarina :)

Liisu kirjoitti...

Mnjaa, peikko, sinulta se kyllä onnistuisi. Mielikuvituksesi on mahtava. Mutta minulla se on tylsä. Se kun tahtoo pysytellä joskus ärsyttävyyteen asti tosipohjalla, vaikka venyykin suuntaan jos toiseen.

Saisit kyllä lohenkin laulamaan, ja särjet ja lahnat muuttumaan ihmisiksi. Sinulle kaikki on helppoa, kun osaat taikoa vaikean helpoksi ja helpon vaikeaksi. Tunnusta pois, että olet mielissäsi taidostasi, jota kadehdin.

isopeikko kirjoitti...

Peikot ei koskaan tunnusta :)

Liisu kirjoitti...

Peikoilla on aina varaventtiili taskussa. Jos ei keksi yllätystä, on suurin yllätys silloin se, että lopussa ei olekaan yllätystä! :)

Liisu kirjoitti...

Noista edelliseen juttuun linkitetyistä "kalakotkista" sen verran, että nyt ne kaikki ovat jo lentotaitoisia, mutta ihmeellinen vetovoima saa ne ainakin toistaiseksi palaamaan "kotiin".

Olemme seuranneet tätä lintuperhettä koko kesän. On merkillistä, että niiden touhuja voisi katsella tuntikausia. Luonto tulee harvoin niin lähelle, jopa syliin (kannettavalla).

Luonnosta oppii paljon. Siksi varmaan luonto-ohjelmat ovat yleensäkin niin houkuttelevia ja koukuttavia.

peloton kirjoitti...

Kiitos kalaretkestä, Liisu. En ole aikaisemmin koittanut tarttua sinuun kertojana, mutta nyt on sen aika - siis aika antaa takaisin.

Kyllä sinusta on vaikea kirjoittaa. Olet erityisesti itseironian mestari, ja joka kerta kun laitat sivulauseessa tai jakson lopussa kertojan vähättelemään itseänsä tai tarinaansa, viet pohjan pois jokaiselta, joka oikeasti haluaa sanoa, että sinun lauseesi on hieno, tai tarinan kompositio oivaltava.

Otan tähän yhden esimerkkiä kielestäsi.


Aluksen keula ja sen sivupinnat tyrskivät ja kuohuttavat jo valmiiksi levotonta vedenpintaa, aallot kohisevat, eikä laaja ulappa ympärillä ennätä tai halua peilata raskasta pilvimassaa yläpuolellaan. Se on vuotanut jo monta päivää perätysten pelkkää harmaata sadetta joka yhdistää veden ja taivaan hävittäen horisontin.


Aivan mahottoman hienoa kieltä, Liisu! Mutta...

Minusta sinun kannattaisi jatkossa miettiä kunkin yksittäisen tarinasi kompositiota. Minusta sinä jotenkin aina aloitat keskeltä ja lopetat keskelle. Esimerkiksi tässä kalastustarinassa minua häiritsi ensin tarinan ekspositio, jossa vähättelet mahdollisuuttasi kuvata tämän universumin tapahtumia, ja lopuksi tarina, kuinka valelääkäri leikkaa siimaleikkurilla ruohoa. Kalastusreissu ja koukkuepisodi oli siinä keskellä todella kiinnostava.

Tietenkin saatan olla yhtä pihalla kuin juuri äsken Tanssijan tekstin kanssa. Saatat sanoa, että eihän elämällä ole alkua ja loppua, se on vain antiikin ja klassisisten teoreetikkojen keksintöä. Nuorillakin on nykyisin festari, jonka nimi on Flow.

Mutta se nyt ainakin on varmaa, että voit jättää joutavan itsesi-vähättelyn jo roskakoppaan. Sultahan loppuu siihen kohta jo kielikuvatkin.

Rinta ulos ja vatsa sisään. Olet idolini.

(Ai niin. Se palvelu, josta eilen kirjoitin on kertomus.fi. En vielä tiedä, mitä sillä tarkkaan ottaen tekisin, eikä keskustelu / palauteosioita ole vielä avattu. Houkuttelen sinne hiljalleen muitakin kirjoittajia.)

Liisu kirjoitti...

Peloton, kiitos kommentistasi! Tapahtui että juuri kun olin saanut vastauskommentin valmiiksi ja yritin sen lähettää, nettiyhteys katkesi, ja kun sain sen uudestaan toimimaan, oli kirjoitus peruuttamattomasti kadonnut. En löydä sitä mistään.

Kirjoitan myöhemmin uudestaan toivottavasti paremmalla onnella. Nyt en ennätä kirjoittaa enempää. Hyvä tuo kommenttisi!

Liisu kirjoitti...

No vihdoin, peloton.

Ensinnäkin, kiitän kommentistasi, olet nähnyt vaivaa ja uhrannut aikaasi paneuduttuasi tekstiini siinä määrin, että olen ihan hämilläni.

Toiseksi, kaikki mitä siitä sanot, on totta.

Kolmanneksi, ihailen taitoasi eritellä ja
nähdä tekstini tarkalla silmällä ja kertoa siitä tavalla, jota voi kutsua kannustavaksi kritiikiksi, siis sellaiseksi, jota jokainen kirjoittava ihminen haluaisi tekstistään saada.

Puhut ihan oikein tavasta, jolla vähättelen itseäni, ja ymmärrän, että se voi tuntua ärsyttävältä, vaikka teen sen tarkoituksella.

Koetan selittää miksi.

Se on tapa, jolla haluan ilmentää ikäviä asioita joita on havaittavissa jokaisessa, mutta joita vähällä vaivalla ja lähimpänä näkee itsessään. Ja koska toista on helppo loukata, mutta tuskin kukaan pystyy loukkaamaan itseään, se on turvallisin tapa. :)

En tiedä yhtään ikävää ominaisuutta, jonka näen toisessa, joka ei olisi myös minussa. En yritä hurskastella huonoilla ominaisuuksilla, mutta on hämmästyttävää, miten monimutkainen ja sokkeloinen ihmisen mieli voi olla.

Koetan pyrkiä rehellisyyteen, sillä se on helpoin tapa välttää pahoja ristiriitaisuuksia teksteissä. En kuitenkaan kirjoita aina minä-muodossa, mutta mukana olen joka hetki, vaikka kulkisin kyyryssä peiton alla.

En siis ole täällä blogissa kertomassa juttuja, vaan pikemminkin eräänlainen urheiluselostaja, joka hihkuu välillä innostuneena, välillä masentuu huonoista tuloksista, sillä erolla, että ne hyvät tai huonot tulokset ovat omia, eivät niinkään toisten aikaansaamia.

Vähän vielä teksteistäni täällä. Kirjoitan tavallaan salattua päiväkirjaa. Eli kaikki perustuu todellisuuteen, siihen mitä koen ja näen.

Tosin siihen sekoittuu mielikuvitusta, ja joskus todellisuus voi karata käsistä ja/tai ottaa ohjat käsiinsä, jolloin minä näennäisesti putoaa kyydistä, mutta on mukana kuitenkin.

Varsinaiset kirjalliset yritykset ja harjoitelmat, novellit ja sen sellaiset ovat sitten ihan eri juttu. Niitäkin olen kirjoitellut jonkun verran, mutta en tänne blogiini.

Sen takia nämä blogikirjoitukseni ovat tavallaan muodottomia, niin kuin olet huomannut, että ne edustavat jatkumoa, ajan kulkua, joka on tosin hitaanlaista.
"Kohti tuntematonta", oli tämän blogin nimi vähän aikaa sitten.

Siis jonkinlainen aikajana on ainakin kuvitteellisesti olemassa näissä kirjoituksissa. Ne tavallaan ovat ovat sen hetken, jolloin ne on kirjoitettu, tunnelmia ja päässä liikkuvia ajatuksia.

Ota nyt sitten tästä selvää! Höh. Sekavaa?

Hyvä kuitenkin on itsekin joskus joutua pysähtymään ja miettimään, mitä tässä on oikein tekemässä. Kiva, että sait sitä ajattelemaan.

Se mihin pyrin tästä lähin on ehkä yrittää tehdä vähän lyhyempiä näistä "urheiluselostuksista". Mutta sille en voi mitään, jos se ei onnistu.

Sanat näet juoksevat kilpaa, minä niiden perässä, vaikka pitäisi ehkä pysytellä paikoillaan ja pamauttaa vain lähtölaukauksia!

PS.
Viittaat tuossa lopussa suunnitelmiisi.
Odotan mielenkiinnolla, mitä tapahtuu. Käyn joku päivä lukemassa blogiasi, sieltä se varmaan selviää.

Anonyymi kirjoitti...

Moi Liisu!

Kiitos sanoistasi omassa vanhassa blogissani. Uusi domain sivusto on siis www.kertomus.fi . En tiedä miksi et ole päässyt suoraan sinne. Sivu minkä löysit on sulkeutumassa, jahka olen siirtänyt aineistoni sinne.

Omat fiktioni löytyvät pääsivun (ylhäällä) Kertojat > Pasi Luhtaniemi -> Alasivut. En pidä kaikkia aina esillä.

Rakennan sivustoa hiljalleen. Olen kutsunut mukaan kolme yhteistä tuttuamme, ja kun he aloittavat, keräämme sillä porukalla kokemuksia, miten www.kertomus.fi -sivuja kannattaa kehittää. Luova kirjoittaminen ja suomalainen kirjallisuus on joka tapauksessa keskellä. Toivottavasti kutsuttavat kasvavat eksponentiaalisesti lähimpien kuukausien aikana.

Klikkaa siis www.kertomus.fi. Avaan sinne iltaan mennessä Ilmoitustaulun. Olen tosi iloinen kaikista viesteistäsi.

Kirjoittamisiin! - Pasi

Liisu kirjoitti...

No, kiitos!
Tajusin, etten minä ainakaan Facebookista sun juttuja löydä, mutta nyt sitten jossain välissä teen uuden "pyhiinvaellusretken".

Niin, oli unohtua! Hienoa, että olet saanut kirjasi "julkaistavia"- listalle!

Siitäpä on jo syytä onnitella! Siispä: Onneksi olkoon! (luetaan syvällä rintaäänellä). :)

Anonyymi kirjoitti...

Moi taas, Liisu

NYT MINULLA ON LOPULTAKIN TARJOTA SINULLE KOHTAUSPAIKKA. OLE ENSIMMÄINEN "YSTÄVÄ".

Sain juuri avattua MODEROIDUN KESKUSTELUPALSTAN kertomus.fi -palveluun. Lähetä oikea s-postiosoitteesi osoitteeseen pasi.luhtaniemi_AT_saunalahti.fi niin kutsun sinut ystäväkseni. Siellä lisää aiheesta... t: Pasi

Liisu kirjoitti...

Joo, lähetän, ja oon "ystävä" heti kun ennätän. Kiinnostaa tuo sun kohtauspaikka ja koko systeemi, mutta en ole muistanut käydä edes s-postia tutkimassa.
Toteutan tuon toiveesi osoitteen lähettämisestä tänään jossain vaiheessa.

Toivon kuitenkin että tuo "ystävä" ei velvoita mihinkään varsinaiseen toimintaan, sillä oon out ja in, ja koettanut välttää stressiä, joka uhkaa hukuttaa mut alleen. Koetan panna tärkeysärjestykseen kaiken sen, mikä PITÄÄ tehdä, kun aika käy vähäksi, ja päivät lentävät.