2.2.2014

RASKAANSARJAN MIES



Tulen töistä suoraan kotiin. En mennyt harkkoihin tänään vaikka mieli teki. Tunnen itseni armolliseksi ja anteeksi antavaksi. En ole menettänyt vielä toivoa paremmasta. Kotiintulossa piilee aina vaaransa, sen tiedän kokemuksesta.
Mutta jo eteisessä mieli synkkenee. Potkaisen kenkäkasaa, johon olen kompastua. Hitto soikoon, potku osuu! Täsmä laukaus. Kengät sinkoilevat joka suuntaan, kolhivat toisiaan. Pudotan työkengät jalasta. Salikengät ja muut varusteet, jotka minulla on aina mukana, tipautan kassista lattialle. Saavat tuulettua. Ne kyllä tietävät painoarvonsa. Koskaan ne eivät ole minua pettäneet.

Astun peremmälle asuntoon. Hiljaisuus kumisee vastaan. Vain lämpöpatteri sihisee ja röhii, mikä silläkin hätänä. Ketään ei näy. Lattialla roskia ja jätteitä, puoliksi haukattu voileipä ja raksuja, levälleen jätetty sanomalehti, sama jota aamulla selailin ennen töihinlähtöä. Samassa asennossa mihin sen jätin. Ihan kuin se ilkkuisi minua. Kukaan ei ole korjannut sitä ja taittanut siistiin pinoon, vaikka olen ihan sitä varten hankkinut lehtihyllyn. No sen saattoi arvata. Pentuja ei näy missään. Omilla teillään, tietysti. Kummia pentuja, eivät viihdy kotona, missä lie tekemässä ilkeyksiään. Täysin kasvattamattomia. Minä raadan heidän hyväkseen. Ensin töissä, sitten harkoissa. Monta sarjavoittoa takana. Iso rivi pyttyjä takan reunalla. Luulisi, että ne kunnioittavat minua, vaimo ja penskat. No vaimosta sen tiedän, pelkkää välinpitämättömyyttä, muuta en odotakaan, mutta penskat. Kyllä ne silloin lähestyvät minua kun tarvitsevat rahaa. Eivätkö ne riivatun sikiöt ikinä opi, että ei onnea osteta rahalla, mankuvat sitä käsi suorana. Mikseivät käänny äitinsä puoleen? Äiti, vaimo muka, paska ämmä se on! Tiedän täsmälleen, millainen on hyvä vaimo. Hyvä vaimo kiirehtii töistä tulevaa miestään vastaan, kysyy, miten harkat meni, suikkaa suudelman poskelle, auttaa takin tämän päältä, johdattaa keittiöön, jonka pöydälle on kattanut lämpimän aterian, kaikki on siistiä ympärillä, ja lapset istuvat kukin huoneessaan tekemässä läksyjään, ryntäävät sieltä esiin: ”Isi tuli, isiii!” Yrittävät kiivetä syliin. Asettuvat kädet pestyään pöydän ääreen, ja siinä me istumme onnellisina koko perhe yhdessä. Rauha, ihana rauha vallitsee talossa.

Askeleet kuljettavat minut keittiöön. Pöytä täynnä rojua, karmea kasa likaisia astioita odottaa tiskipöydällä, kukaan ei ole viitsinyt ladata niitä koneeseen. Syvä huokaus. Käärin hihani, tyhjennän jokusen puhtaan astian ja alan latoa kuppia ja lautasia koneen ammottavaan kitaan. Kone alkaa surista. Vai onko se tuo kissanrontti, kisu! Hellanlettas, onko sinulla nälkä? Noin surkeasti nau'ut. Kis, kis, tule tänne, kyllä isi antaa sinulle ruokaa. Kissa parka, kukaan ei ole ruokkinut sitä. Tässä kissanmuonaa, tässä raikasta vettä. Kylmää sen olla pitää, se ei pidä lämpimästä, ethän, kisuliini. Tule syömään! Hellyttävä rontti. Nyt se kyhnää jalkojani, osaa olla kiitollinen. Me ollaan kavereita. Viisas kissa. Varmaan se tekisi itse ruokansa, jos osaisi.

Mutta vaimo. Ei minun tarvitse arvailla. Raotan varovasti makuuhuoneen ovea. Siellä se makaa sängyssä peittojen alla. Itkusta turvonneet silmät ja kasvot tuskin näkyvät.
Suljen hiljaa oven. Maatkoon retkale rauhassa! Vastahan se on toinen päivä, kun otettiin yhteen. Pieni riita, taistelu... tai olisiko ollut ottelu. Olkoon mikä on. Ehkä minä vähän liikaa hipaisin häntä kämmenelläni. Mutta siinä on voimaa, minkä minä sille mahdan. Olisi ylpeä että hänellä on voimakas mies! Kyllä se olin minä, joka olin oikeassa. Taas hän tyrkytti mielipiteitään, joissa ei ole mitään järkeä. Luulisi hänen, aikuisen ihmisen, jotain ymmärtävän maailman menosta. Aina pitää synnyttää riitaa. Eikä auta vaikka kuinka yritän ohjata sitä oikeille linjoille. Koko ajan se huutaa. Kiljuu kuin salvettu sika: Minulle ei huudeta! Sitä se huutaa. Minulle ei huudeta! Kun siitä hermostuin ja vähän läppäsin se alkoi kiljua: Minua ei hakata! Kiljui ja sohi käsillään. Ja mitä se nyt sillä huudolla tarkoitti? Minähän puhun niin hiljaa ja viisaasti kuin osaan. Kamala vaimo, ei pätkääkään ymmärrä miestään. Joku muutos tähän on tultava!

Onko missään mitään syötävää? Minulla on nälkä. No ei tietenkään! Jääkaappi tyhjänä. Taas. Ei kai auta muu kuin pukea päällensä ja lähteä kauppaan. On tämä kyllä vihonviimeistä elämää. En suosittelisi tällaista kenellekään.
Jonain päivänä minä lähden tästä.
Jääkööt nuolemaan näppejään koko porukka!


                               
                  

                              

16 kommenttia:

Kirjailijatar kirjoitti...

Olipa hyytävä kaveri, meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin.

Liisu kirjoitti...

Heippa Kirjailijatar!

Joo, ihan karmea äijä, samaa mieltä.
Mutta jostain syystä minua nauratti, kun kirjoitin siitä. Myötätunto on minulla molempien puolella.

Kannattaa kuunnella se video lopussa, siinä miehet ja naiset jumalaisen kauniisti (minusta) ottavat yhteen Bachin avulla. :)

isopeikko kirjoitti...

Toisen ymmärtäminen on vaikeaa ihan riippumatta siitä puhutaanko sanoilla, ilmeillä eleillä vai käsillä.

Liisu kirjoitti...

Aivan totta, isopeikko. Toisen ymmärtäminen ON vaikeaa. Usein sattuu väärinkäsityksiä ihan vain sen takia, että toinen ajattelee eri tavalla.

ww.latimeri.com kirjoitti...

Aikamoinen huusholli.Ei mitenkään harvinainen,uskoisin niin. Mutta ei tällä miehelläkään kovin hyvää järjestyksen tajua ole. Heikosti sillä on virtaa muille kuin itselleen. salit ja painojen nostot, rimpuilua lihaksilla, semmoisia tukka tarzaneja on täänlaatuisien huushollien peräänpitjinä paljon. Naine ja äiti sitten, joka makaa turvonein poskin,iltapäivän asti depressiossa makuhuoneen nihkeillä
lakanoilla.
Eräs kaveri sanoi kerran, kun tuli puhe nuorien depressioista ja mielenterveyongelmista ja niiden lääkityksestä,- Mik ne yrittää keksiä niille lääkkeitä,kun se lääke on olemassa. Antais niille rahaa ja ne paranis heti.
Rahan lisäksi tälläinen depressiossa makaava nuori nainen kaipais tyhjään akkuunsa muutakin virtaa, jonkiinlaisen ihmis dynämön lähelleen joka sykkis virtaa ja täyttäis akun.Sen sijaan- tämä mies tässä Liisun jutussa, sykki tasavirtaa, ja vain itselleen ja omille harrastukillee, miinusmerkkisenä imeen sen vähänkin virran kumppanistaan,joka ,päästäkseen jalkeille tarvitsis kiireesti elämälleen vaihtovirtaa. Tämä liisun juttu on hyvä, kun se on arkineen todellisuus suoraan kansastta.

ww.latimeri.com kirjoitti...

Aikamoinen huusholli.Ei mitenkään harvinainen,uskoisin niin. Mutta ei tällä miehelläkään kovin hyvää järjestyksen tajua ole. Heikosti sillä on virtaa muille kuin itselleen. salit ja painojen nostot, rimpuilua lihaksilla, semmoisia tukka tarzaneja on täänlaatuisien huushollien peräänpitjinä paljon. Naine ja äiti sitten, joka makaa turvonein poskin,iltapäivän asti depressiossa makuhuoneen nihkeillä
lakanoilla.
Eräs kaveri sanoi kerran, kun tuli puhe nuorien depressioista ja mielenterveyongelmista ja niiden lääkityksestä,- Mik ne yrittää keksiä niille lääkkeitä,kun se lääke on olemassa. Antais niille rahaa ja ne paranis heti.
Rahan lisäksi tälläinen depressiossa makaava nuori nainen kaipais tyhjään akkuunsa muutakin virtaa, jonkiinlaisen ihmis dynämön lähelleen joka sykkis virtaa ja täyttäis akun.Sen sijaan- tämä mies tässä Liisun jutussa, sykki tasavirtaa, ja vain itselleen ja omille harrastukillee, miinusmerkkisenä imeen sen vähänkin virran kumppanistaan,joka ,päästäkseen jalkeille tarvitsis kiireesti elämälleen vaihtovirtaa. Tämä liisun juttu on hyvä, kun se on arkineen todellisuus suoraan kansastta.

isopeikko kirjoitti...

Peikot ymmärtävät toisiaan tahallaan väärin. Se on niiden miälestä kivaa :)

Liisu kirjoitti...

Latimeri näyttäisi tuntevan ihmisen: lämpöä ja virtaa hän kaipaa. Oli mies tai nainen.

isopeikko taas katsoo tarinaa ja tietää, että peikot muistuttavat paljon ihmistä. Ihmiset on usein vain paljon enemmän tosissaan. Peikot tekevät virneitä naamalleen, ja nauravat sitten toisilleen.

Irja Viirret kirjoitti...

Ihan kuin tuntisin tuon naisen, en välttämättä silti miestä, enkä sotkuista kotia ja se oli koira eikä kissa..

Liisu kirjoitti...

Mustis, koira? Ei kissa! Hyvinkin saattaa olla niin.
Yksi vallitseva ominaisuus minussa on epävarmuus. Kaikki mitä pidän varmana, osoittautuu jonkin ajan kuluttua epävarmaksi.

Tänä aamuna heräsin uneen, jossa sanoin jollekin naiselle: sinä olet ihan isäsi näköinen. Tämä vastasi: minähän olen se isä, se nainen on minun näköinen.

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

kun tänään on ystävänpäivä, ajattelin juuri tuota, miten erilaisia ihmiset ovat. Se on yritettävä ottaa rauhallisesti.

Alunperin Valentine's tarkoittaa muistaakseni rakkautta, ja sillä tapaa tuo tarina osui hyvin tähän päivään.

Minä olin vesijumpasta ja ontuessani pois (tuli kipeä jumppaliike ja polveen sattui) inva-pukuhuoneeseen, minut pysäytti yksi alaston vanharouva ja suuteli yhdelle poskelle ja sitten toiselle.

En ollut muistanut koko päivää ja ympärillä taputettiin käsiä kahdelle alastomalle halaavalle naiselle.

Anonyymi kirjoitti...

Woah! I'm really enjoying the template/theme of this website.

It's simple, yet effective. A lot of times it's very hard to get that "perfect balance" between user
friendliness and visual appearance. I must say that you've done a superb job with this.
Also, the blog loads extremely fast for me on Safari.
Superb Blog!

Feel free to visit my web blog - San Diego CA

Liisu kirjoitti...

Ripsa, ystävänpäivä oli ja meni minulta ihan rauhallisesti ohi. Itse asiassa minulla on taito elää ihmisten keskellä ja tuntea yksinäisyyttä. On paljon ihmisiä, joita muistelen lämmöllä, mutta en saa ottaneeksi heihin yhteyttä.

Oli varmaan hauska näky se mistä kerroit. On onneksi ihmisiä, jotka ovat niin välittömiä, että heille ei tuota tuskaa pitää ketä tahansa ystävänään. Pidän sellaisista. Sinustakin. Jo sen takia, että olet käynyt täällä lukemassa tuon "kamalan" juttuni.

Ja arvaas mitä. Heti muistui mieleen, etten ole käynyt pitkään aikaan sinun "juttupalstallasi", vaikka en paljon muuallakaan. Mutta nyt lennähdän suorinta tietä sinne sinua tervehtimään. Kiva nähdä, mitä olet sinne kirjoitellut. Heippa! (vähäksi aikaa). Suorin tie on napsauttaa nimeäsi. Sitä voi jo kutsua oikotieksi! :)

mikis kirjoitti...

Tuota, tuota...
on kiva novelli. Mutta jossain vaiheessa mua rupes naurattaa, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, koska... EI MIEHET, yhden suhde yhteen, TUOLLA LAILLA AJATTELE!!! (Tarkoitan, että koko ajan taustalta läpi kuulsi Sinun, rakas Liisu, sinun äänesi.)

Kirjoitat, aina kun liikut omalla alallasi, kamalan kivasti. (Tämä ei ollut töykeä kohteliaisuus vaan on tosiasia.)

mikis kirjoitti...

Ja jos oikeasti kuuntelet Bachia - Sinulla on musiikkimakua. (Tämän voin sanoa vaikka vihon viimeisenä haluan karttaa sitä että se mistä mä tykkään, olisi parasta.)

Mutta Bach on. (Sitten Shostakovitsh, mun mielestä, kans.)

Liisu kirjoitti...

Mikin, mikis (2 x mikis)!

Minua nauratti koko ajan sekä tahallisesti että tahattomasti tuota juttua kirjoittaessani, ja etteikö miehet niin ajattele, voi, voi. Olisi ehkä ollut uskottavampaa, jos tuo mies ja vaimo olisivat vaihtaneet paikkaa: mies sängyssä voihkisi miehekkäästi, ja vaimo ärjyisi kimeällä äänellä tätä maailman paskamaisuutta. Vai kuului siltä Liisun ääni läpi. Kas kummaa, ja kun niin koetin sitä naamioida. :D

Ja Bach. Bach on mestari! On se. Schostakovish mahtava, on se! Ja Mahlerin lisäisin porukkaan, hän on koko maailma! On se. Enkä minä vihaa muitakaan vanhoja säveltäjiä. Kaikilla on omat särmänsä. (Ja ystävänsä.)

Mutta taivaanrannalta on nousemassa uutta klassista musiikkia! Kaikki uusiutuu tässä maailmassa. Kiertää omaa rataansa. Rajoja rikotaan. Sukupolvet vaihtuvat. Maapallo kiitää radallaan… Ja me tukat heiluen siinä mukana. (Tai perässä.)