PERHE osa 1. ja NONO

Jo neljä-vuotiaana, heti kun oli oppinut puhumaan, Reetta tiesi, mitä hän halusi elämältä. Jos kysyi häneltä: ”Noo, Reetta, mikä sinusta tulee isona?” vastaus tuli heti heleällä lapsen äänellä (mutta, huomaa) melkein puhtaalla kirjakielellä: ”Minusta tulee hyvä mies! Sellainen kuin isi!” Sille naurettiin, tietysti, mutta se oli hyväntahtoista naurua. Ja Reetta nauroi mukana, vaikka ei tiennyt, miksi.

Reetta, Reetta! Suloinen lapsi! Äiti piti häntä sylissään ja suukotteli. ”Kunpa tulevaisuutesi olisi täynnä onnea, tiesi tasainen kulkea ja säilyisit kovilta kohtaloilta”, äiti puheli. Ja hän rukoili (salaa) lapsensa puolesta, sillä sisimmässään hän pelkäsi, että Reetalle voisi käydä huonosti. Kotona oli kaikki hyvin, ainakin melkein, mutta ei tarvinnut kuin astua ovesta ulos, niin kohtasi vaikka mitä kauheutta. Naapurissa asui riitelevä pariskunta, joka karjui pihassa toisilleen rumia riettaita sanoja ja kumpikin uhkaili toisiaan itsemurhalla. Äidin oma veli, joka kävi usein (tarpeettoman usein) kylässä, oli melkein aina kännissä. Jos hänet päästi sisään, hänet oli vaikea saada ulos. Kerran hän romahti eteisen matolle ja makasi siinä kunnes nostettiin sänkyyn, eikä ollut toiveitakaan saada häntä lähtemään, ennen kuin hän oli selvinpäin. Silloin hän lähti mielellään hakemaan uutta juomista. Ja äidin ainoa ystävätär (joka teeskeneli ystävyyttä) oli varas. Varasti aviomiehiä toisilta naisilta. Yritti varastaa Reetan uuden isänkin, mutta tämä pani onneksi vastaan, eikä suostunut ottamaan lisää jalkavaimoja, joita hänellä oli jo tarpeeksi. Itse asiassa kaikilla heidän tuttavapiirissään oli luurankoja kaapissa, eikä ainoastaan yksi, vaan niitä saattoi olla useita. Sitä Reetan äiti kummasteli ja häntä harmitti, kun kukaan heistä ei koskaan, vahingossakaan, kertonut kaappinsa sisällöstä. Salasivat, mokomat. Tekopyhät. Onneksi oli ihmisiä, joilla oli taito ottaa asioista selvää; he jakoivat ilomielin kaiken saaliinsa toisille, jokaiselle joka vain tahtoi kuunnella. Se oli demokratiaa se! Reetan äiti koetti pitää kaappinsa puhtaana, ihan vaan Reetan takia, mutta menneistä kaapeistaan, hän löysi aina jotain toisia kiinnostavaa, josta saattoi kertoa.

Ja mitä se oli, kun aina korostettiin perheitä ja sitä, miten perhe on vastuussa lapsistaan, mutta mitä ympäristössä tapahtui, sitä ei laskettu miksikään, Reetan äiti kummeksui. No, he olivat Raimon kanssa hyvä esimerkki kunnollisesta perheestä, joka tarjosi parhaan mahdollisen kasvualustan lapselle. Reetta oli onnekas saadessaan (jo vauvana) sellaiset vanhemmat kuin hän ja Raimo, jota Reetta suorastaan rakasti.

Jo perheen sukunimi antoi vihjeen siitä, että heillä meni hyvin. Reetan äiti, entinen Heinonen, os. Mäkinen oli vihdoin saanut elämänsä miehen, eikä hänen ollut tarvinnut kovin edes ponnistella, kun Raimo hyväksyi hänet vaimokseen monien ”morsiamiensa” joukosta (jotain hyvää hänessä, Railissa, täytyi siis olla!). Raimossa oli parasta hänen sukunimensä, eikä entinen Raili Heinonen ollut varma, kumpaan hän oli ihastunut, Raimoon, vai hänen nimeensä. Miten raikkaalta ja komealta se oli kuulostanut hänen korvissaan, kun Raimo oli tutustumisvaiheessa esitellyt itsensä: ”Minä olen Raimo Raitis! Kuka sinä olet?”

Hiukan Railia oli vihlaissut sydänalasta, kun hänen piti esitellä ensin Heinonen, ikävä mies, kuiva ja vähän naurettava yrittäessään kaikkensa kelvatakseen Railille, ja miten kyllästynyt hän oli koko äijään, joka narisutteli yöllä hampaitaan ja oli niin nuiva päivällä, ettei hänen kanssaan viitsinyt edes jutella, ja miten helpottunut hän oli, kun oli vihdoinkin uskaltanut tehdä ratkaisun, ottaa Reetta-vauvan kainaloon ja muuttaa muualle. Se oli parasta mitä hän oli tehnyt, hän ajatteli vieläkin.

Mäkisistä, lapsuuden perheestään, Raili ei vielä siinä vaiheessa halunnut puhua, mutta tulihan se sittemmin veljen muodossa Raimollekin tutuksi, se jäte, jota siitä oli jäljellä. Mutta ajatuksissaan ja unissa hän näki vielä kirkkaana, kuin kuultokuvana, sen perheen, jossa oli hänen alkujuurensa.

(jatkuu – joskus)

                        

                           

                      
                       Luigi Nono - Liebeslied (1954) for chorus and instruments

  

      
                         Luigi Nono. Italialainen säveltäjä (1924-1990).

Tämä musiikkivideo on YouTubesta, löydät sen sieltä, mutta tästäkin voi sitä kuunnella. Kiitän henkilöä, joka on laittanut tämän YouTubeen. En löytänyt tietoja esittäjistä, mutta kiitän myös heitä. Minusta tämä on niin hyvä, että tätä kannattaa kuunnella. YouTubessa on useita Luigi Nonon sävellyksiä, tällä hetkellä hän on mielisäveltäjäni. Toivon, että sinäkin pidät tästä.