PERHE (osa 4/4) Raimo Raitis. Yhteenveto

Tiitus Petäjäniemi: Iloinen virkamies

(linkki hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/)

Herra Raitis, etunimeltään Raimo, kantoi lippua korkealla. Samaa lippua, jota hänen isänsä ja isän isänsä olivat kantaneet. Raimo Raitis halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Raimo Raitis oli raitis.

Raimo Raitis olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodosti vaimo ja yksi tytär – ja hän itse tietysti - olisi myös kantanut samaa lippua ja mieluummin yhtä korkealla, mutta…mutta.

Pian avioon menonsa jälkeen, Herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa oli ongelma.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, ja kaikki näytti aluksi lupaavalta, mutta sitä velvoitetta, johon nimi viittasi, vaimo ei ottanut lopulta kuitenkaan tarpeeksi vakavasti. Ja tytär, miten hieno tytär heillä olikaan, hiukan liian lihava, mutta muuten sangen rakastettava. Reetta, Reetta kulta, joka myöhemmin karkasi kokonaan pois näkyvistä. Katosi ainakin isäparkansa ulottuvilta, jos koskaan oli siinä ollutkaan. Vaimonsa takia, hän, Raimo, pysytteli mieluummin alkuvuosien jälkeen vähän kauempana kodista, piti niin sanotusti hajurakoa, mutta kyllä se oli otettava todesta. Hänellä oli tarkka nenä, hajuaisti, joka oli herkimmillään juuri kotona. Varsinkin viimeisinä aviovuosina hän nuuhki hyvin tarkoin tilannetta heti kynnysmatolta, ja usein, ikävä sanoa, se haiskahti joskus hyvinkin pahalta.

Raimo Raitis oli suoraselkäinen mies, hyvin pidetty työpaikallaan. Hän oli tärkeässä virassa toimistossa, jossa toimistonaisten lisäksi pyöri aina silloin tällöin joku asiakas, jolle oli hauska kertoilla vitsejä. Hän, Raimo, oli tunnettu ystävällisyydestään ja sydämellisyydestään myös työpaikan ulkopuolella. Suoraselkäisyys oli hänen tavaramerkkinsä paitsi virkamiehenä, myös ihmisenä. Mutta asiat, joista hän joutui huolehtimaan toimiston päällikkönä, eivät suinkaan olleet aina miellyttäviä. Hänen tehtävänsä oli järjestää niin, että rotat ja muut syöpäläiset pysyivät kaukana ihmisten asunnoista tietysti terveydellisistä syistä. Mutta tappamistahan se oli, se oli myönnettävä, suurelta osin. Myrkyttämistä, pääasiassa. Ei ihme, että kaikenmaailman elikot tulivat usein suurina joukkoina hänen uniinsa. Ne piirittivät häntä, lähestyivät uhkaavina ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa, kostoksi. Aamulla hän siihen joskus heräsi ja tutki nahkaansa olisiko siinä taistelun merkkejä, ja huokaisi helpotuksesta, unta se vain onneksi oli.

Naisten naurattelu ja pitäminen iloisina, oli hänen lempiharrastuksensa, sen yläpuolella oli vain Jumala. Hän kuului pabtistiseurakuntaan, jossa toimi aktiivisesti työnsä ohella. Seurakunnassa oli suurin osa naisia, vähemmistönä miehiä, jotka olivat johtotehtävissä, huolehtimassa jäsenistä ja babtistiliikkeen eteenpäin viemisestä ja sen ohjelmoinnista. Raimo Raittiilla oli siellä oma tehtävänsä, jonka hän sai itse valita. Tietenkin, oman mielenlaatunsa huomioon ottaen, hän piti mielellään huolta seurakuntalaisten hyvinvoinnista, asia, joka oli lähellä hänen sydäntään. Toimintatavoistaan hän ei juuri puhunut, mutta se että hän rakasti koko seurakuntaa, kävi ilmi niistä kirkkaista silmistä, joita hänellä oli vastassa kaikkialla muualla, paitsi kotona. Ja kun hän puhui seurakunnan tilaisuuksissa, hänen äänensä oli täynnä rakkautta ja se hulmusi pilvenä seurakunnan yläpuolella - välillä ukkosta ja salamointia, tehon vuoksi. Isällisenä ja lohduttavana se viipyili edessään penkeillä istuvien päiden kohdalla, välillä niitä hiukan koskettaen ja ne olivat kaikki ylöspäin tai alaspäin kaartunein kauloin herkistyneinä ja hartaina valmiit ottamaan vastaan jokaisen sanan, joka äänipilvestä heille tipahti. Rakastakaa toisianne ja täyttäkää maa! Se oli hänen ohjenuoransa. Raamattua ei hänen enää myöhemmin tarvinnut lukea, sillä hän osasi sen jo melkein ulkoa. Ja jos hän jotain unohti, hän korvasi sen helposti omalla puhevarastollaan, jota vuosien aikana oli kertynyt roimasti. Hän oli hyvä puhuja. Ei ollut lainkaan harvinaista, että osa kuulijoista itkeä hyrisi ja pyyhki silmiään, ja jos joku saattoi joskus liikutuksesta kuuluvamminkin ulvahtaa, ei se ketään häirinnyt.

Mutta kaikkeen kyllästyy, hyväänkin. Vanhemmiten Raimo kyllästyi, ei, ei Jumalaan, vaan huolehtimaan seurakunnan hengentilasta. Joku toinen saisi ottaa sen tehtäväkseen. Hän halusi vaihtelua. Ja se oli vaikeaa. Lopulta hän päätti hengenvoimallaan erota koko seurakunnasta. Se oli paha paikka. Mutta se vähän auttoi, kun se tapahtui samoihin aikoihin kun hän erosi vaimostaan. Koti ja uskonto olivat hänen elämässään aina olleet hyvin tärkeitä ja yhteenliittyviä tekijöitä. Sitäpaitsi aika runsaasti oli tarjolla muita uskonnollisia yhdyskuntia, piti vain hiukan nähdä vaivaa ja ottaa selvää niiden tavoitteista ja toimintatavoista. Lopulta, tutkittuaan eri mahdollisuuksia, hän, jäätyään eläkkeelle, liittyi jehovantodistajiin. Miksi siihen? No kyllä se ihmetytti vähän häntä itseäänkin, mutta kun ajatteli etuja, mitä se seurakunta jäsenilleen tarjosi, olihan se kaikilla mitoilla mitattuna paljon sallivampi ja parempi montaa muuta mahdollista. Jumala oli Jumala, sitä sanottiin vain Jahveksi, mutta mitä se haittoi. Jahve oli paljon armollisempi, ei uhkaillut helvetillä, eikä ikuisella kadotuksella. Siellä saattoi jopa päästä taivaan johtokuntaan, miten houkuttelevaa. Vain yksi asia siinä häntä vaivasi: Harmagedonin juoksu. Jos maailmaloppu sattuisi tulemaan hänen elinaikanaan, hänen pitäisi tarttua vaimoaan kädestä ja juosta pitkän kedon poikki käsikädessä kovaa vauhtia, sillä vain nopeimmat pääsivät suoraan taivaaseen, muuten joutuisivat menemään sinne mutkan kautta. Tai joutuisivat kuolleena makaamaa mullan alla, ikuisesti kuolleina. Mutta mitä hän tekisi, kun joutuisi juoksemaan yksin? Vaimo oli entinen, sitäpaitsi jo valmiiksi kuollut. Hukkako hänet perisi? Otettaisiinko hänet tosissaan yksinäisenä miehenä, jo vanhana, jolle juoksu ei edes sopinut; hän olisi hengästynyt jo alkumatkalla huonon terveytensä takia. Sydän reistasi ja suuri maha haittasi jo tavallista kävelyä. - Ehkä oli turhaa pohtia tuonpuoleisia tapahtumia. Hän aikoi elää vielä kauan ja nauttia maailmasta. Vähän erilailla tosin kuin nuorempana, se oli tuo eturauhanen, joka eniten vaivasi. Miehenä ei kukaan häntä todennäköisesti täydestä ottaisi, mutta työstä, jota hän oli tehnyt, siihen hänen maineensa liittyi. Luultavasti ainakin joku muistasi hänet hautaan asti. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, sillä tuskin väliä. Oikeastaan voisi olla hyvin rentouttavaa maata mullan alla, ikuisessa unessa, välittämättä mistään muusta kuin pelkästä levosta, hiljaa, hiljaa maatuen. Kunnes enää vain muotokuva erään viraston seinällä muistuttaisi hänestä, ennen niin iloisesta virkamiehestä. Joku saattaisi sitä joskus ohimennen vilkaista, ellei joku muu olisi vaatinut itseään sen paikalle. Mutta rauha, lopullinen rauha. Eikö sekin sentään ollut tavoittelun arvoinen asia?

Nyt Raimo, ja ehkä koko hänen entinen perheensä (tyttärestä ei ole tarkkoja tietoja) on jo kuollut. Muistakaamme heidät arvokkaina oman elämänsä näköisinä ihmisinä, ihmisinä, jotka jaksoivat urhoollisina kantaa itseään elämänsä lopppuun asti. (Jos muuten joku sattuu tietämään tyttärestä onko tämä vielä hengissä ja mitä hän tekee tällä hetkellä, olisi hyvä, jos hän kertoisi siitä meille.) Joka tapauksessa Raimon ja hänen jo aiemmin menehtyneen entisen vaimonsa, Railin, muistoksi ja heidän kaikkien kolmen kunniaksi on tuohon alapuolelle asetettu musiikkivideo, joka ainakin Raimo Raittiille olisi melko varmasti mieluinen. Vaikka se ei ole hengellinen, se on täynnä henkeä. Myös maallista iloa ja rakkautta, jota Raimo varsinkin osasi arvostaa. Sen ydin ja rytmi on yhtä suoraselkäistä ja selkeää kuin Raimo Raitis itse. Hänen kunniakseen siihen on valittu monista tarjolla olleista versio, jossa on paljon kauniita, rakkautta tihkuvia ihmisiä ja tietysti myös pettyneitä. Niitä on maailma tulvillaan. Sitä paitsi siinä yhdistyy sekä kirjallisuus, musiikki, elokuva ja tanssi. Voisiko enää mikään muu kappale olla sopivampi? Raimo Raitis oli ennen uskoontuloaan innokas tansseissa kävijä. Olkoon tämä siis varsinkin juuri hänelle omistettu.

Musiikin on säveltänyt Dimitri Shostakovich, ja kirja, josta tehdystä elokuvasta, tämä näyte on otettu, on Leo Tolstoin Anna Karenina. Raimo Raitis on tuskin ennättänyt elämässään sitä lukea. mutta saattaa olla että hän on nähyt sen elokuvana.

Pistetäänpä siis tanssiksi!

                     

                               Anna Karenina.Dimitri Shostakovich Wals No 2.