TAIVAASSA ? (Josse ja Maria osa 7/7)

                                                                                                   Hiljaiseloa. Taivaassa vilskettä (akryyli kankaalle)

Tässä se nyt on, se pimeä asia

jota olet niin pitkään odottanut.

Mitä melodraamoja oletkaan kehittänyt.

        - Margaret Atwood -

On kulunut päiviä, viikkoja, kuukausia, siitä kun kertoja oli pelastanut Marian syvästä kuopasta, jonne tämä oli joutunut Jossen katoamisen johdosta. Kertojan olisi pitänyt olla tarkempi Marian kohdalla. Mutta ystävystyttyään hänen kanssaan, lohdutettuaan ja valettuaan voimaa häneen, kertoja arveli Marian selviävän omin voimin jatkossa.

Sitä mieltä oli Maria itsekin ollut: täynnä toivoa. Ei voi olla niin, että olisimme vain leikkineet kotia talossa, jonka Josse rakensi. Hankkineet lapsia - jotka ovat jo maailmalla, eivätkä ole liiemmin pitäneet yhteyttä – tai että olisimme eronneet lopullisesti, ja minä olisin nyt vihainen ja katkera, ei, sanoi Maria. Josse tulee takaisin ja minä olen valmis antamamaan hänelle anteeksi kaikki hänen harharetkensä, kunhan hän ei olisi vain kuollut, Maria oli nyyhkäissyt.

Jossain vaiheessa käyntini jälkeen Marian usko oli kuitenkin ilmeisesti sammunut. Ja silloin, voin kuvitella, kertoja sanoi, hänen jokainen hetkensä oli muuttunut lohduttomaksi erämaaksi, jota kasteli parhaassa tapauksessa vain vesi, jota sirisi hänen silmistään. Tai ehkä sekin lähde oli jo kuivunut. Toivottomuus ja väsymys, pettyminen elämään ovat, kuulkaa, vakava asia. Ainakin Marian kaltaiselle olennolle, joka oli, jos ei nyt pyhä yksinkertaisuus, niin ainakin liian luottavainen ihmisiin, niihin, joita hän yksinkertaisesti rakasti.

Minun, kertoja sanoi, olisi pitänyt valistaa Mariaa ihmisistä, jotka nauttivat toisen epäonnesta, tai ovat muuten vaan valmiita muka lohdutuksen muodossa kertomaan Marialle huhuja (joita olivat kuulleet tai itse keksineet) syistä, jotka johtivat Jossen katoamiseen, kertoja päivtteli.

Ne, mitä kertoja oli itse kuullut otettuaan selvää asioista, olivat tämän tapaisia:

• Josse kuului miehiin, joka rakastui kaikkiin naisiin, joita tapasi ja halusi vaihtelua.
• Josse oli tehnyt pahan rötöksen, ja oli nyt sen seurauksena pakosalla.
• Josse oli alkanut juomisen lisäksi käyttää huumeita, kaupannut niitä ja sotkeentunut siinä yhteydessä rikollisjoukkueeseen, jolta halusi varjella Mariaa ja lapsiaan.
• Josse oli tutustunut netissä johonkin naiseen ja paennut tämän kanssa ulkomaille.
• Josse oli nähty Keminmaan markkinoilla vieraan naisen käsipuolessa ja hän oli näyttänyt iloiselta ja onnelliselta.

Ainoa järkevä asia, jonka joku Marian tuttava oli sanonut: Sinun pitää tehdä katoamisilmoitus poliisille. Viranomaiset kyllä hoitavat sen homman.

Maria oli varmaan sekaisin kaikista kuulemistaan huhuista, mutta sen verran hän oli järjissään, että oli tehnyt neuvon mukaan, ilmoittanut poliisille, joka oli uskonut Mariaa Jossen täydellisestä katoamisesta. Ja niin Jossea oli peräänkuulutettu kaikin mahdollisin tavoin julkisissa viestimissä. Ilmoitus saattaa olla vieläkin voimassa. Mutta se ei ole tuottanut tulosta. Jossea ei ole ainakaan vielä löytynyt.

Pahinta on kuitenkin, mitä nyt on tapahtunut, kertoja huokaisi. Uskallanko siitä puhuakaan, hän sanoi. Hermostutte. No, pakkohan se on. Kertojan tehtävä on kertoa. Asia on näes niin, että kun pitkästä aikaa kiireiltäni ennätin, kävin Mariaa tapaamassa. Tämä tapahtui viime viikon tiistaina. Hän ei ollutkaan kotona. Talo oli kyllä paikallaan, mutta huomasin, että jotain siinä oli hullusti. Se näytti kovin yksinäiseltä ja surulliselta. Katto kallellaan. Piippu vinossa. Ovet molemmin puolin taloa oli visusti lukossa. Tiesin, missä säilytettiin vara-avainta. Tunkeuduin sisään pihan puolelta. Sisällä ei ollut ketään. Tutkin huoneet. Niissä tuli jokaisessa vastaan tukahtunut hiljaisuus. Kaikki näytti olevan paikallaan, mutta huonekaluissa ja esineissä oli merkillinen, jähmettynyt tuntu, ihan kuin ne olisivat olleet kuolleita. Pöydältä löytyi paperi, johon oli kirjoitettu lyijykynällä katkelma runoa, nähtävästi kirjasta, joka oli auki Catulluksen runon kohdalta. Puhuttelusana Lesbia oli korvattu sanalla Kertoja. Oliko se Marian kirjoittama ja tarkoitettu minulle? kertoja ihmetteli ja luki:

Eletään, Kertoja,

                   rakastetaan,

puhukoot mitä puhuvat äreät ukot,

juoruakat!

Aurinko laskee,

                   ja nousee taas.

Meidän lyhyt päivämme kun kerran laskee

me nukumme,

nousematta.

Kertoja liikuttui. Kuinka kaunista! Mutta miksi Maria oli kirjoittanut kertojan isolla alkukirjaimella? Kunnioittiko hän minua? Oliko hän odottanut minua? Oliko se tarkoitettu jäähyväiseksi, vai mitä hän tuolla otteella runosta halusi kertoa?

En ole löytänyt häntä mistään. Arvaatte, että että olen etsinyt tosissani. Olen käynyt läpi kaikki ne paikat, joissa voisi olettaa hänen olevan. Olen etsinyt ja kysellyt. Turhaan. Tämä on kertakaikkiaan sietämätön tilanne. En kestä tätä. Vaikka olen vain kertoja, tunnen vastuuta ihmisistä joista kerron. Mitä minun pitäisi tehdä? En ymmärrä. Vai olisiko niin, että tässä maailmassa, jossa on vaaroja joka puolella, joka hetki uhkaamassa, olisi karman laki, joka säätää, että kaikki ihmiset, joista kerron ja kaikki nekin ihmiset, joista en kerro, kuolisivat. Niinhän se taitaa ihan oikeasti olla.

Siinä suhteessa asiat ovat kerrankin tasapuolisia. Ja se on hyvä asia. Kannatan tasapuolisuutta, kertoja sanoi. Ja hän tunsi lohdutusta. Mutta kuitenkin. Tapaus Joosef (tuttavallisesti Josse) ja Maria, jäi häntä suuresti kiusaamaan.

Voisiko kukaan teistä lukijoista auttaa kertojaa? Yhteistyö on voimaa, tiedätte, ja sen takia kertoja tekee nyt ehdotuksen:

Jos sinulle tulee jotain ratkaisun tapaista mieleen, niin oletko ystävällinen ja kerrot sen. Sitä mukaan kun huomaisin ehdotuksesi tuolla kommenttiosuudessa, siirtäisin sen tänne kirjoituksen jatkoksi. Kysymys koskee asioita: 1.Mitä Josselle ja Marialle on mielestäsi tapahtunut? 2. Miksi he ovat nyt molemmat kadonneet? 3. Missä he voisivat olla?

Yhteenkin näistä kysymyksistä vastaaminen voisi olla jo avuksi. Mutta siitäkään tuskin kukaan meistä pahastuisi, jos kirjoittaisit lyhyesti (mielesi mukaan) näistä ihmisistä kokonaisen tarinan, jonka voisit otsikoida haluamallasi tavalla. Hii-op! Pankaapa toimeksi. Olisitte kovin ystävällisiä. Itse henkilökohtaisesti olisin kovin ilahtunut, jos voisin julkaista tällä sivustolla montakin tarinaa, jotka olisivat jonkun toisen kirjoittamia.

Ja Joosef ja Maria, kuinka iloisia he olisivat! Sitä tuskin voi kuvitella.

Minulle, kertojalle, se olisi suuri ilo ja kunnia (joka jäisi ehdottomasti sinulle!) Ajattele, miten ihanaa se olisi! Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, jos osaa sen sellaisena ottaa. Itselleni, kertoja tunnustaa, se on hiukan kinkkanen asia.

Miettiessäsi omaa mahdollista osuuttasi, voisit halutessasi kuunnella alla olevaa musiikkia. Joskus musiikistakin voi olla apua, sen olen huomannut, sanoo kertoja.

Ja sulkee suunsa. (Kuuntelee.)

                                                     

Harri Kuusijärvi (acc),  Sauli Zinovjev Chained

Asioita, jotka kannattaa  huomioida: 

1. Harri Kuusijärvi, joka soittaa videossa, pistää totaalisesti uusiksi kuluttajan mielikuvat harmonikkamusiikista. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin pirun palkeiksikin sanotun instrumentin päätehtävä oli viihdyttää vanhempaa tanssivaa yleisöä. (nettilainaus Koituksesta)

2.  Kun kuuntelee näitä pienikokoisia videoita, saa sen koko ruudun kokoiseksi näpäyttämällä  videon alalaidassa oikeassa reunassa olevaa neliötä.  On mukavampi seurata.

3.  Tiedoksi musiikin tekijöille: Hjalmar sanoo:  kuunneltuaan tämän videon:  musiikki oli epätoivon ja kirkkauden mixi, tulinen meri!  

EPILOGINA AJATUKSIA JA EHDOTUKSIA TAI UUTTA TIETOA, MITEN TARINA VOISI PÄÄTTYÄ. 

Hjalmar: Ehkä voisi tehdä jonkinlaisen siirtymän tulevaisuuteen, jossa avaruusteleskooppi vastaanottaa salaperäisen viestin Josselta ja Marialta Magalhaesin galaksista, jossa he voivat ihan paksusti ja ovat opetelleet polttamaan sikaria.

Mikis Mallikas, Sortavalan seminaari, Petroskoin yliopiston emeritusprofessori,  tuo meille uutta tietoa Mariasta. Kiitos professorille! Tässä hänen tiedonantonsa, sen sanatarkassa muodossa: 

Joosef on minulle vieras ihminen mutta Marian minä kerran tapasin... se oli muistaakseni helmikuun 30s päivä 1997. Odotin silloin linja-autoa Jokioisten Matkahuollossa. Niin myös Maria. Hänellä oli iso pahvinen matkalaukku ja hän oli matkalla Humppilaan. Autoja vain ei kuulunut, eikä edes näkynyt. Sitä paitsi Jokioisten matkahuollon lattia on niin vino että siinä on vaikea seisoa suorassa ellei ole juovuksissa. Onneksi minä olin, koska äkkiä Maria kellahti kumoon kuin keila johon pyörivä Pallo osuu ja kaatui syliini ja hänen päänsä kopsahti... no, kopsahti mitä vasten nyt kopsahti. Me molemmat lehahdimme ihan tulipunaisiksi. Mutta vain vähäksi aikaa! Sitten aloimme jutella, siitä sun tästä, ja oli siinä ja siinä että hän ei myöhästynyt humppilan-autosta. Saatoin hänet. Hyvästellessämme kätemme lepäsivät vähän aikaa rauhallisesti toistemme käsissä. Silmämme sumenivat kuin Cephal opoda niminen elukka siihen olisi vängännyt väliimme. Kurkkuani myös kuristi. Eikä hänkään sanonut sanakaan. Vasta kun pääsin bussista ulos, ja sytytin vihreän filtterittömän Nortin, ulkona kaikesta, näin miten hän linja-auton kovalla takapenkillä, kädet nätisti kuin Sfinksillä, istui ja tuijotti totisena eteensä. Turhaan huiskutin hänelle, turhaan, oi miten turhaan...

Anonyymi: Kyllä...loppu on hyvä jättää pimentoon...ehkä. Itse pidän onnellisista lopuista, missä on seesteistä ja yhdessä vanhenemista.

Mustis:  Josse on mies, joka katosi ulkomaille, mistä sinä senkin tiesit ja Maria on vain typerä nainen, siinä mielessä, että hän uskoo löytävänsä kadotetun miehen. Miehet joutuvat aina kadotukseen ja naiset helvettiin, ei kai sille mitään voi. Maria ei ehkä ole vielä tajunnut sitä, me naiset kun olemme niin hyväuskoisia. Tämä ei mikään ratkaisu mihinkään, kuten arvaatkin, avaimet ovat aina kirjoittajalla, eikä niihin pidä sekoittaa lukijoiden subjektiivisia ja hyvin suljettuja näkemyksiä. Miten olisi jos tarina olisikin tässä?

Schnur: Minä luulin nähneeni Jossen ja Marian viikonloppuna. Ne haravoivat pihalta lehtiä, yhdessä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Kumpikin näytti olevan uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Enkä minäkään sanonut mitään, koska kumpikaan ei huomannut minua (eivätkä ne näyttäneet siltä, että olisi ollut asianmukaista raivota tai tarjota suklaata, eivät sinnepäinkään). Ehkä ne eivät olleet tämän tarinan Josse ja Maria, mutta jotain samaa niissä oli. Niin, ja siinä talossa, jonka pihaa ne haravoivat, oli savupiippu vinossa.

mikis: Olen kyllä miettinyt Jossen ja Marian poissaoloa varmaan yhtä paljon kuin he itse. Eikä ihme olisi että Josse olisi kadonnut ulkomaille, Helvetiaan, eli Sveitsiin - kuten Mustis epäilee, mutta että Maria olisi lyönyt hynttyyt yhteen jonkun vinonenäisen naapurin kanssa ja nyt siellä onnellisesti haravoisi lehtiä, en oikein usko. 

Tänään kun viimeksi heräsin, ja vaatteet ylleni keräsin, ja aloin ryypätä teetä, priorisoin tämän asian tärkeysjärjestyksessä kolmanneksi. (Ensimmäinen oli 1: mitä tänään tekisin, toinen 2: ... en kehtaa sanoa mikä, ja kolmas sitten tämä.) Juuri kun mietin tuota kohtaa n:ro 2, niin selkäni takaa kuului karmea SUHAHDUS ja sen jälkeen PAUKAHDUS. Heikkohermoisempi olisi varmasti jo pelästynyt, mutta en minä. Tiesin nääs kuka se semmoista meteliä pitää. Puraisin vaan muina miehinä korppua. – ”Huh huh”, sanoi Suojelusenkelini ja paukutteli siipiään, - ”huh huh”, se sanoi uudemman kerran. Mutta kun en vieläkään vastannut mitään, se aloitti: ”Mitäs se ukonkäppänä täällä ny niin surullisen näköisenä istuu. Sorgen, Sorgen, nur nicht heute, sagen alle faulen Leute." No, minä sitten kerroin koko tarinan, siis tuon kohdan n:ro 3sen. Kaiken minä kerroin Mariasta ja tästä... no, kuka tämä nyt olikaan... Joosefista. Suojelusenkelini kuunteli keskittyneenä, silmät viiruina, välillä tuhahteli itsekseen, välillä aukoi suutaan ikään kuin olisi sanonut ’ei noin, oi ei noin!’, välillä siivenpäällä pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan. Ja kun lopetin, se oli kauan aikaa hiljaa. Sitten se kaivoi (jostain sulkien seasta) esiin piipun ja sytytti sen. Imelä savun haju täytti koko huoneen. Se pyöräytti nollia ilmaan, niitä tuli sinne ainakin satasen edestä, olivat kuin kaivonrenkaita, ja sanoi sit ”Etkös sinä tiedä että Joose on Wuppertalissa?” ”No en”, minä puuskahdin, ”mistäs minä sen tietäisin?” ”Tulin minä äsken sieltä”, Enkeli sanoi, ihme sanajärjestyksessä, ja jatkoi ”liitelin siellä halki minä ilmojen. Tänne tömpsähdin kunnes takaisin. ” ”Ja jätit minut tänne yksin, kolmeksi vuorokaudeksi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua!” minä sanoin. ”Enkelien täytyy pitää huolta kehostaan”, se sanoi, ”tai siis tästä eteerisestä, sub conditione. Ei tätä duunia muuten jaksa. Eikä ihmiset usko sua jos et ole suht.koht. sutjakassa kondiksessa.” En siihen sano mitään. Olen loukkaantunut. Mutta Enkeli ei sitä huomaa tai ole huomaavinaan (kyllä se sen huomaa) vaan alkaa esitelmöidä: ”Kun ihminen katoaa, katoaa ensiksi hänen ulkoinen habituksensa. Ja se teillä ei mikään menetys ole, ihmispolot. Myöhemmin teistä katoaa muisto, ja sekin monen ressukan kohdalla on vain hyvä asia. Ja jos teistä ei 5-50 vuoden kuluessa kuulu mitään, teidät poistetaan kaikista rekistereistä, pois luettuna Kirkonkirjat, jonne nimenne perään piirretään risti." Se olisi jatkanut kvasifilosofista esitelmäänsä ties vaikka kuinka kauan, vaikka kuolemaani asti, mutta keskeytin Sen: ”Missä on Josse!" Se raapii kainaloitaan siipiensä alta, sillä on vähän kapiset siivet, ja yskii, imee piipunnysäänsä, ja sanoo: ”Jose kuvitteli että Maria oli... miten sen nyt nätisti sinulle sanoisi... että Marialla oli ’pulla uunissa’. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ja siksi hän, isäksi aika epäkypsä ihminen, in nomine domini, häippäsi.” 

Savu leijui päittemme päällä. Ne olivat kuin kaivon renkaita. Tai kun tonsuuri mun päässäni. Tajusin, että nyt ymmärsin.

Isopeikko:

– Joko ne meni? Josef kysyy hiljaisessa talossa, jossa kukaan ei ole liikkunut aikoihin. Pöly on laskeutunut ja hämähäkit kutoneet verkkojaan nurkkiin.

– En tiedä, kurkkaanko?

– Kurkkaa vaan, Maria. Mutta varovasti. Jossain voi vielä olla tuoksu olevaisista.

Talo on hiljainen pitkään. Marian ajatukset kulkevat talossa ja selaavat siellä tuikkivia elämiä.

– Kertoja on poissa, hän toteaa.

– Varmastiko?

– Varmasti. Katsoin kaikilta tasoilta.

Josef vääntäytyy esiin sohvan alta, jossa hän on piilotellut lähes tarinan alusta saakka.

– On muuten ihmeellistä, ettei se nähnyt meitä.

– Se ei halunnut, Maria toteaa ja istuutuu sohvalle Josefin viereen. – Tarinasta tuli hauskempi, kun me katosimme.

– Nyt olemme löytyneet ja tässä. Minulla on ollut sinua ikävä. Tahtoisitko…?

– Tahtoisin. Kovasti.

Joosef nousee ja tarttuu Mariaa kädestä. Hän suutelee tätä hellästi ja pyrähtää muutamalla juoksuaskeleella ovelle. Maria seuraa.

– Käykö pizza?

– Ehdottomasti. Mennään jo. Älä viivyttele, Josef. Minä olen ihan valmis.

Maria ja Josef jättävät suljetun talon, kulkevat sivuteitä pitkin aina ensimmäiseen pizzeriaan saakka. Siellä he vaihtavat nälkänsä kylläisyyteen, käärivät pizzan kannat folioon ja jatkavat elämänsä arkea kaupunkilähiössä. Josef istuu puistonpenkillä, ruokkii puluja ja katselee lapsia. Maria viljelee porkkanaa parvekkeella ja syöttää oravia pähkinöillä. Iltaisin he muistelevat Kertojaa, joka katosi. Ehkä hän vielä jonain päivänä ottaisi heidän elämänsä käsiinsä.                                                                                               

mikis sanoi... mutta samaan aikaan muualla ...

Isopeikko vääntäytyy sohvan alta jossa on ollut koko tarinan ajan. ja väistellyt niitä saamarin patjan jousia. jotka notkuvat. ja jotta että Maria ei häntä näkisi. Eikä Maria häntä näekääkään kun se on niin tohkeissaan. Pujottaa jalkoihinsa de´' de Död'ön sandaalit ja sipsuttaa ulos. Jonka jälkeen Josef ja Isopeikko vetävät taas varvit. (Jos näin saa sanoa.) Samalla Kertoja, valtavan isot Hollannikkaat jaloissaan, tulee sinne kolistelemaan. - Ai miksi, no muuten vaan. - Kertojalla ei tosiaan oo mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, päin vastoin. (Ja yleensä se pysyykin kiltisti muualla. En ymmärrä minkä takia se nyt tähän...) - Käykö pitsa, Maria kysyi Mikikseltä. Mikiks on pitkän aikaa hiljaa. Sanoo sitten: "No, mikäs siinä." - Niinpä niin. Ja Mikis eli pitkän aikaa Isopeikon kANSSA. Mutta sitten Isopeikko kyllästyi Mikikseen (en ihmettele miksi), ja mikiksestä tuli taas (eli auch) sinkku. (jonka myöheisimmistä vaiheista en tiedä) 

Kertoja: Ehkä me totumme kaikki siihen jo lehdissä usein näkyviä katoamisilmoituksia seuratessamme, että kaikkia kadonneita ei vain yksinkertaisesti löydetä.

Henkilökohtaisesti minä, kertoja, olen nähnyt jatkuvasti unia Jossesta ja Mariasta, ja kaikkein kummallisinta: usein muutun itse Mariaksi ja etsin Jossea. Josse saattaa vilahtaa näissä unissa, mutta katoaa taas. On kuin leikkisimme 'kissa ja hiiri' leikkiä. Mutta se on unta vain. Uniin voi uskoa, jos haluaa. Mutta usein ne ovat vain ajanvietettä, ei niitä kannata ottaa tosissaan.

Kiitos kaikille Epilogiin osallistuneille. Muita kommentteja voi käydä lukemassa kommenttiosiossa.

PS.

Kaikki eivät ehkä tiedä, että kommenttiosioon pääsee näpäyttämällä  lopussa olevaa pientä sanaa:

'kommentteja'. Tällä hetkellä niitä on 65. Näpäytä sitä. Saat paljon lukemista: ihmisten ajatuksia.

Ajatusten avulla tutustumme toisiimme joskus paremmin kuin livenä. Jotkut ihmiset eivät kerro ajatuksiaan. He haluavat pitää ne ominaan. Sellaisia ihmisiä on vaikea oppia tuntemaan.