Ja minä tässä annan teille parasta, mitä tällä hetkellä tiedän. Se on musiikkia jota kuunnellessa tunnen vavahduksia mielessä, se kuljettaa mukanaan mutta mihin? Sitä minä en voi tietää. Mutta iloitsen joka hetkestä kun kuuntelen. Se täyttää minut voimallaan, ja vaikka se välillä riippuu kuin ohuen langan varassa, yhden kirkkaan ja kauniin soinnun viedessä sitä eteenpäin, kuljen mukana ja odotan suurta loppuräjähdystä, kerään ennen sitä ja sen jälkeen tulevista hiljaisista, kiireettömistä sävelistä energiaa jaksaakseni paremmin elämää. Sävellys on yksityinen eikä sitä saisi vielä jakaa. Mutta julkaisen sen vain tässä blogissani kiitokseksi niille, jotka vaivautuvat täällä käymään. Ja eihän kenenkään ole pakko sitä kuunnella. Laitan sen tuonne loppuun.
Kylläpä nyt on hiljaista uudenvuoden yöräiskeen jälkeen. Pitkin iltaa oli kuulunut pamahduksia kuin harhalaukauksia, mutta keskiyöllä räjähti. Säkenet lentelivät taivaalla muuttuen tähtisateeksi. Vasta aamuyöllä ne sammuivat ja tuli hiljaista. Hiljaisuus tuntui hyvältä. Se oli kaunista. Unikin uskalsi tulla. Näin unta että olin kutsunut vieraita ja niitä tulvi koko ajan sisään ruuhkaksi asti, seinät natisivat. Olin ajatellut järjestää jotain mukavaa ohjelmaa heitä varten. Olin käynyt kaupassa ostamassa heille herkkuja. Nyt he kaikki tuijottivat minua. Totesin, etten ollut tehnyt yhtään mitään heidän hyväkseen, en edes muistanut, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Mitään syötävää ei löytynyt koko talosta, puhumattakaan herkuista. Kaikki näyttivät nälkäisiltä ja ihmetteleviltä. Vihaisilta. Nolostuneena pakenin unesta. Heräsin.
Eikä äänitiedostonkaan laitto onnistunut. Kone ilmoitti: liian suuri. Kohta tulee uusi päivä, vuorokausi vaihtuu, apua. mitä minä teen? - Ehkä lisään sen tänne, jos saan sen joskus sopivaksi. Nyt toivotan vain kaikille: Hyvää Uutta Vuotta!
Lupauksiaan ei voi aina pitää, vaikka haluaisi. Sen olen nyt taas kerran oppinut.
Olen niin pettynyt siihen, että en osaa enkä voi, ja uusi vuosi on alkanut. Minun on pakko saada tähän loppuun aikomani musiikin tilalle jotain muuta. Ja se totisesti onkin jotain AIVAN muuta. Katsopa mitä Meksikossa tapahtuu, kun joku pitää konsertin. Yleisö on riemuissaan ja sepä ei tyydy pelkästään kuuntelemaan, se haluaa olla esityksessä MUKANA! Voi sitä ILOA ja RIEMUA jokaisen kasvoilla.
Liitytään mekin kaikki mukaan, jooko! Ainakin tuohon riemuun!
78 kommenttia:
Niin sinä katsot merta,
se on symboli.
Joko muutuit tauluksi, lasivitriiniin?
Rakkaani
En enää kopistele sydäntäni -
se on sinun.
Valkoinen Kivi on symboli -
tähtöseni, aarteeni, rakkaani.
Hänellä on raskaat saappaat jalassa
Hän istuu ja katsoo merta
Minä olen olento taustalla
Jonka veri on ohutta ja suolaista
Pulikoin altaassa jonka vesi on jäätävän kylmää
Ei naurata, myrskyää korvissa
Valkoiset kivet minulla ovat muuttuneet
Mustiksi.
Ulkona sataa. Peltikatto rummuttaa
Ja huokailee voi tulisipa pian oikea kesä!
Voi teitä
viikattuja ja prässättyjä
oppineita.
Rakkaus on rakkautta,
ei muuta.
Onko hauskempaa
kuin omata
rakkaita ihmisiä ympärillään.
Kun ei tahdo omistaa
niin silloin rakastaa.
Ja sinä saat olla oma itsesi
kuunkehrä.
Kaikki se mitä olet on kaunista.
Musiikki sinussa on valoisaa.
Sinulla on vilu ja ikävä -
aivan turhaa.
Kaikki voivat musisoida
siis käydä kahvilla
ja katsoa onnellisia kasvoja.
Jospa et näe totuutta
niin kuin se on -
totuus on nykyisyys,
hetki,
läsnäoloa tässä hetkessä.
Papaijani.
Vain kauneutta minä jokaiselle toivon
ja leikkiä (aistimellisuutta ja intuitiota, assosiatiivisuutta(onko tämä sana?)
- vain sana sinulta niin menen pois,
mereni, myrskyni.
Torquato Tasso, by Johan Wolfgang von Goethe
-kun kerran katsehesi kohtasin.
Kun halu muulloin haihatellen eksyi
tuhanteen suuntaan, hämilläni nyt
mä itseheni palasin ja opin
parasta kohtaan kaipuun tuntemaan.
Niin etsii aavan rannan hietikosta
(nainen) turhaan helmeä, mi salattuna
on äänetönten kuorten kätköhön.
(vain hiljaa sydämeni soi,
oi armaani -
sen kaiken sinussa nähdä voin -
kaipuusi)
Niin etsii aavan rannan hietikosta
(mies) turhaan helmeä, mi salattuna
on äänetönten kuorten kätköhön.
Ymmärrätkö -
sen nähdä voin!
Tämä on minusta parasta sinua:
"Niin etsii aavan rannan hietikosta
(mies) turhaan helmeä, mi salattuna
on äänetönten kuorten kätköhön."
Nousi mieleen haudastaan itse Dante Alighieri. Olette samaa alkuainetta.
"Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena."
- Jumalaisesta näytelmästä -
Kumma juttu, Kävin poistamassa tuolta tekstipuolelta kirjoituksestani monta ilmiselvää turhaa toistoa. Kyllä ihminen on sokea. En ollut niitä huomannut vaikka yritin oikolukea.
Minun mielirunoilija (yksi heistä) on T.S: Eliot. Ihailen runoilijoita ehkä sen takia, kun he (te?) osaatte asettaa sananne täsmälleen siten, että se tuntuu ainoalta oikealta. Ja heitä (teitä?) on mahdotonta matkia.
Niin, toistoa ei ole
mörrinkäinen,
vain virtaviivaista pakoon pinkomista -
rakkauden roihua
karkuunhan sitä tässä keikutaan.
Että voikin toinen olla
hurjan tanssin alkulähde -
Oi hurjuutta,
ja järjetöntä ravaamista.
T.S.Eliot ja Dante Alighieri
kirjoittavat laulujen laulusta -
rakkaudesta
sitä ei käy muotittaminen,
se on käsittämätön suure.
Itse tarvitsen toista,
joka kestää tuon tunteen.
Kestää ja haukkoo henkeään ja on.
Muutoin minä karkuilen ikuisesti.
Ajattelen,
että runoilijat
ovat alitajunnan jättiläisiä -
he sukeltavat syvyyksiin,
näkevät kirkasta valoa,
kauneutta -
Jumalten nektarin.
http://4.bp.blogspot.com/-j64CBMdqVYk/VD-jQi83DrI/AAAAAAAABmo/olDkXi-wulM/s1600/tumblr_my23a60Oog1saam98o1_1280.jpg
William Blaken kuvitusta Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään.
Jotain sellaista sen täytyy olla mitä tuossa ylläolevassa runossa kuvailet.
Minä jos yritän runoa tunnen itseni apinaksi.
Katselin tuossa runokirjoja joita on hyllyyn kertnyt kokonainen lauma.
Meillä oli yhteen aikaan tapana
kun jouduimme ajelemaan autolla pitkiä matkoja, toinen ajoi ja toinen luki ääneen runoja. Moni maantie muuttui siten kuin sillaksi runouteen. Moni runoilija tuli tutuksi. Ne eivät olleet turhia matkoja.
Sinä tunnut pystyvän muuttamaan koko elämäsi runoelmaksi. Kuvittelen, että pidät runopäiväkirjaa.
Onpa upea kuva!
Minä olen yrittänyt aina joskus saada kuvan siirretyksi blogin kommenttiosioon, mutta se ei ole onnistunut.
Eilen yrittelin saada koneen työpöydällä olevaa äänitiedostoa siirretyksi blogissa näkyviin. Ei siitä tullut mitään.
Vaikeeta on. Yrittelen huomenna lisää.
Runo on tunne,
musiikki,
oleminen,
hengitys.
Joissakin ihmisistä
se on piilotettuna,
mutta sen kuulee
(siitä yllätyin)
musiikkina
ja tunteina.
Älä kulje järkesi mukana
se on kahlittua vapautta
tervaksi muuttunutta.
Siksi ne kivet ovat mustia
ja veresi virtaamatonta.
Elämänlähde on sammumaton -
kuumalähde.
:)
Heh, voin kuvitella kuinka käsittämättömältä tämä kaikki vaikuttaa ja siksi sen on niin kivaa,
suurenmoinen leikki.
Mitä rajatumpi mieli sitä hauskempaa tai mitä kauniimpi sitä ihanampaa.
Kinesteetikot ne vasta osaavatkin leikkiä.
Haluaisin kaikki värit elämääni
mahdotonta
tulee suuri musta pilvi
josta tippuu etanoita
aamulla heräsin uneen:
kolme hiuspinniä lepäsi pöydällä
alitajunta oli nostanut esiin
vuosien takaa kaukaa syvyyksistä
jotain joka ei ollut omaani
jotain joka oli varoitusääni.
Kuule kiikunkaakunkeinulauta :)
Mitäpä jos sinä juoksisitkin karkuun?
Tekisit näyttäviä paikalta poistumisia. Mutta niin, että oikeasti juokset ja kiiruhdat.
Tai ei sinun tarvitse.
Etanat ovat hitaita.
Minä luotan sinuun.
Tämä kauneus sinussa -
minussa on kuin viulu,
kuuletko kuinka se soi.
Ja kyllä minä olen omasi -
nainen vailla menneisyyttä,
mykkä helmi.
Mutta toki saa harrastaa
hiustenhalkomista,
pään seinään paukuttamista
ja
Semantiikka.
Tuosta semantiikasta tulee mieleeni -
hitaasti jähmettyvä ajatus,
mäski.
Tahdotko, että menen pois?
Jätän tämän sydämeni sinulle,
en sitä enää tarvitse.
Minulla on nyt siis kaksi sydäntä.
Tekee totiseksi.
Kumpaa niistä käyttäisin?
Toinen kylmä,
toinen lämmin,
kaksi sydäntä
samassa rintakehässä
voi olla vaarallista.
Jos käytän toista, toinen suuttuu.
Jos taas toista, toinen suuttuu.
Lämmin jäähtyy.
Kylmä lämpenee.
Voi minua onnetonta.
En osaa valita.
Valinta on vaikeinta
kaikesta mitä pitäisi tehdä.
Mieluummin ilman sydäntä
kuin riistää jotain toiselta.
Jokainen tarvitsee oman sydämensä
lämmittääkseen sillä toisia.
Miksi sydämesi on kylmä
ja kokee mustia pilviä ja etanoita?
Minä mustaksi muutuin
ja kovasti suutuin
kun en osannut enkä pystynyt
tarjota parasta, mitä tällä hetkellä tiesin.
Siksi sydän kylmeni ja paleli
kun unesta karkasin
mutta en voi karata tästä
paikasta lämpimästä
ennen kuin löydän jotain iloa
ja mieluusti myös riemua!
Ja arvaas mitä!
Löytyihän sitä!
YouTubesta!
Siis iloitkaamme
ja riemuitkaamme
meksikolaisten kanssa!
(voi runosuoneni, miten se ontuu,
mutta en yhtään siitä välitä.
Onhan minulla nyt kaksi sydäntä.
Kun toinen itkee, niin toinen nauraa.
Ne voi vaihdella suruja ja iloja.)
Niin,
iloitkaamme ja riemuitkaamme
meksikolaisten kanssa!
Lumikki nukkui myös,
kunnes hänet herätettiin.
Vailla sydäntä hiipuu pois,
katoaa.
Mutta
ymmärrän
luopua,
kaikesta.
Katsoinko vain taulua?
Minä houkka?
Päivä yöksi muuttui.
Mi on tämä maailma,
Orfeus.
Ah, La Paloma -
sitäkö juhlimme?
Luulin, että kuolleiden päivää,
Día de los Muertos.
Si!Si!Si!
- Jää luokse
Minä mustaksi muutuin
liian monta kertaa.
Siitäpä suutuin
vihaiseksi muutuin
mutta turhaan!
Nyt ne liiat on poissa.
Maassa on rauha ja ihmisillä
hyvä tahto.
Voi miten rakastan ihmisiä!
Rakastan heitä kahdella sydämellä.
Siis puolta enemmän kuin ennen.
Parasta, mitä ihminen voi tehdä
on rakastaa muita ihmisiä!
Voiko se olla totta?
Voi, voi, voi!
Entä jos tulee joku ilkeä
ja sylkee tai kusee päälle.
Voiko häntäkin rakastaa?
Voi, voi, voi!
Mitä sinä voit hänelle sanoa?
Sano: Minä rakastan sinua!
Entä jos hän potkii sinua
ja tekee raajarikoksi.
Voiko häntä silloinkin rakastaa?
Voi, mutta silloin se on vaikeaa.
Varmaan hirmuisen vaikeaa.
Kun ei ole käsiä, joilla silittää päätä.
tai ei ole jalkoja, joilla mennä hänen
luokseen sanomaan jotain ystävällistä.
Ja jos hän on murskannut pääsi ja aivosi
mitä sinusta on jäljellä?
Haamu vain.
Haamuja monet pelkää.
Ovatko ne pahoja tai ilkeitä?
Ei, ei, ei! Ne haamut, joita minä tunnen
ovat kaikki kauhean kilttejä.
Tuo anonyymi kommentoija, joka on käyttänyt ainakin nimimerkkiä MurMur, on blokattu joistakin blogeista. Ymmärrän, että mielenterveysongelmaisen horinoita ei jaksa lukea. Liisu, olet sinnikäs, kun sinä jaksat!
Olet huolissasi (toinen) anonyymi? On kilttiä olla huolissaan toisesta.
Mutta. Voin lohduttaa sinua: Älä ole huolissasi. Luepa mikä on "päivänlauseenani" tuolla blogissani kuvan kohdalla oikealla, se selvittää kaiken,
Emerson, joka puhuu siinä, on amerikkalainen filosofi-runoilija, elänyt 1800-luvulla. Hänen sanojaan kannattaa kuunnella. Monet lainaavat hänen puheitaan vielä nyt 2000-luvulla.
Hän on sanonut mm. "- minuun koskee vain se, mitä minun on tehtävä, ei se, mitä ihmiset ajattelevat"
ja vielä: "- suuria ihmisiä ovat ne, jotka näkevät, että henkinen on kaikkea aineellista voimakkaampaa ja ajatus hallitsee maailmaa"
No, en sanoisi, että tässä tapauksessa olisi kysymys "suurista ihmisistä". Kyllä pienetkin kelpaavat! :)
Kiva kun kävit täällä blogissani!
”Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään yksi kaunis laulu, lukea hyvä runo, nähdä jokin oivallinen maalaus ja jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja.”
— Goethe
Hmm. Mukavan lyhyt teksti.
Peikko mietti kuvaa ja musiikkia. Kuva on otettu menneisyydestä, jos mies katsoo tulevaisuuteen. Se oli miälenkiintoinen ajatus. Toson peikko miätti sitä viälä lisää ja huomasi, että kaiki kuvat on otettu menneisyydestä.
Kestää näet aika kauan, ennen kuin kuvattavasta kohteesta heijastanut valo, ehtii kameran linssin kautta kennolle ja edelleen muistikortille. Silloin hetki, josta kuva kertoo on jo muutamia sekunnin lyhytosia menneisyyttä. Tämä oli jännittävä ajatus, kiitos siitä.
Musiikkiajatus on lyhyempi: peikko osaa puhaltaa huiluun ja siitä tulee piip. Kuunnellusta musiikista peikko huomaa vain äänet ja kokee ne metelinä. Se on hassua. Ja harmi.
Aika mahtava tuo meksikolainen yleisö, jotain tuosta temperamentista olisi kiva ujuttaa suomalaisiinkin.
Musiikki on kyllä tärkeä voimanlähde, minulle ehkä joskus ennen enemmän kuin nykyään, mutta luulenpa, että joskus kuuntelen jälleen enemmän ja keskittyneemmin.
Toivotan sinulle oikein kaunista, hyvää ja onnellista tätä vuotta!
Dionysos - Apollo
kauneutta,
soljuvaa - kirkasta,
kuin lähde -
nautinto,
hurmos.
Lennä kanssani,
oi palava soihtu.
Lennä kanssani
kun sydän soi viimeisiä kauniita
sävelmiään.
Rakkaani,
Sinä olet Dionysos.
Torquato Tasso, by Johan Wolfgang von Goethe
--Nouse, rinta!--Onnen ilmanala
oi vihdoin helli tätä kasvia!
Päin taivasta se pyrkii, tuhat oksaa
se ilmi luo ja kukkiin puhkeaa.
Sen hedelmä, sen ilo kantaa suo!
Sen tuorehilta oksilt' armaan käden
koristus kultainen suo korjata!
Olenko runoilija?
Kyllä, joskin jo murheen kohdannut ja nöyrtynyt.
En tohdi uskaltaa kauneutta kohdata,
tunnen itseni kovin harmaaksi ja kömpelöksi
varpuseksi.
Pieneksi koiperhoseksi.
( Tuo tarina runoilijasta on minulle kovin tärkeä ja rakas, ehkä sinullekin)
Kiitos kaikille kommentoijille. Oon tässä vähän flunssassa ja sen takia sängyssä, mutta kyllä se tästä kirkastuu...
Kuuntelin aamupäivällä radiota ja sieltä tuli Kare Eskolan ohjelma Välilevyjä. Sitä on aina mukava kuunnella.
Nyt nousin istumaan ja kun tietsikka on tuossa vieressä kokeilen voiko kirjoittaa vaikka päässä humisee, ja on kuin joku päänkuoren sisällä tanssisi.
- isopeikko!
hauska ajatus, menneisyys ja nykyisyys ovat kiinni toisissaan koko ajan. Se mikä on nyt, ei ole enää nyt. Se on jo menneisyyttä. Uusi nyt on jo paikalla ja antaa tilaa seuraavan hetken tulla.
Eämme siis koko ajan menneisyyden ja tulevaisuuden rajalla.
- Kirjailijatar!
samaa minä ajattelen, uskaltaisiko Suomessa kukaan eläytyä mukaan sellaisella nautinnolla ja ilolla kuin ihmiset siinä videossa Meksikossa?
Olen ollut konsertissa, jossa on ilmoitettu (netin puolella) miten konsertin aikana yleisön pitää käyttäytyä. Siitä ohjeesta jäi mieleen ainakin se, ettei kuunnellessa saa missään tapauksessa heilua musiikin mukana eikä heiluttaa käsiään!
Bravoo! -huutoja olen kyllä uskaltanut kiljua esityksen jälkeen ja tömisyttää jalkoja. (niitä ei ohjeissa kielletty). Minähän innostun aina liikaa. Jotenkin se innostus on purettava. :)
- Anonyymi (joku teistä)!
Kyllä Goethe puhuu oikein. Ihminen kaipaa joka päivä jotain mieltä kohottavaa, pois murheen alhosta.
- Ja toinen tai sama Anonyymi (sinä runoilija), sinulle yritän puhua sinun omaa kieltäsi, vaikka totta puhuen en kieltäsi täysin hallitse, kuuntelen kyllä mielelläni.
Ovat säkeesi kauniita, hurmaavia.
Soljuvia ja kirkkaita.
Minäkö Dionysos, traagisen taiteen ja juhlimisen, hedelmiä ja viinejä nauttiva
jumala!
Kovin arvostat minua, jos niin ajattelet.
Söin äsken puoli banaania ja buranaa
paksun tabletin. Liekö ollut kaksisataista, en tarkemmin tutkinut.
Mutta tämä olotila on vain väliaikaista,
ehkä huomenna on jo toisin.
Niin - - -
"tunteet ovat lintusia"
niin sinä ajattelet T.S.Eliotin
taulu.
Ja kyllä, olet Dionysos -
Sinä kuulet musiikin. Olet Kalastajakuningas, Olet graalinmalja-
Olet sydämeni.
Sekä kanerva, kauppalehti, 24 karaatin lippalakkivitunpipopääkusipää - (vai mitenseoli), eisenniinväliä rakkaani.
Minäkin olen taulu.
Kiitos lääkkeestä ja hedelmästä -
onttopäinen ritarini, senkin pöhkö.
YeaH, pöhkö olen
paljon pöhkömpi kuin sinä
runoilija anonyymi..
Nyt ajattelen, mitä ajattelisin.
En keksi.
Pleksi, reksi, hetki, siksi, niksi, miksi?
Hetki! Ehkä ajattelen tätä hetkeä.
Ulkona paistaa aurinko
kultaa lumisia puiden oksia
ja koivut kauempana taustalla
kylpevät viileässä valossa.
Tämän maailman ihmeellisyys, ihmisten ajatukset ja tunteet ovat vaikeasti tavoitettavissa.
Runot ovat usein pelkkää henkeä ja mieltä. Ne liikkuvat ilmassa ajan henki usein oppaanaan. Jotkut pyrkivät korkealle tuulen mukana, jotkut liitävät matalalla. Underground.
Siksi, sentähden, pidän runoista. Niitä on mukava lukea. Pidän myös Anonyymin runokielestä. Sitä on vaikea matkia.
Sanat ovat kaikki tavallaan hauskoja ja mielenkiintoisia. Esim. SEN-TÄHDEN.
MINKÄ-TÄHDEN? Taivas ja maa sekottuvat. Tähdet ovat taivaalla. Kysymykset maan päällä.
Pronssiseen hevoseen
ei saa koskea
se on suojattu
auringonvalolta
taide
Kahvia juodessasi
minä näännyn -
kylmään
nälkään
yksinäisyyteen -
mutta sinulle kerron vain
tarinoita elämästä
sydän rakkautta täysi.
Sammui tulitikut.
Minä olen
kallio -
karaistunut
valkoinen kukka.
Ei se katoa -
nauravainen
onnellinen
sydän.
Sinä olet
tuuliviiri -
ylevä ja kaunis.
Tuo La Paloma on merimiehelle tuttua tutumpi laulu. Se on klisee, joka tulee todeksi kun oot keskellä Atlanttia. (Menossa johonkin, tulossa jostain, se on samantekevää.)
Nykyisin laivoja ei pureta (lossata) tai lastata (stuuvata) niin kuin ennen; silloin ne viipyivät satamassa viikon, kaksi tai jopa kolme. Nykylaivat ovat konttilaivoja, ne ovat kuin raitiotievaunuja, jotka kootaan ja puretaan kuin legotalot. Siinä ei kauaa mene. On hyvä jos merimies ehtii piipahtaa edes maissa, lähimmässä (paikallisessa) R-kioskilla. (Bordelleissa ei ehdi kuuntelemaan uutta jazzahtaa pianomusiikkia, hän. Ei ollenkaan!)
Siihen aikaan kun itse olin merillä (hymyilee itsekseen - kauan, ja pysyy vaiti...) niin satamissa oltiin viikkoja. Esim. Buenos Airesissa. Siellä merimiesparka saattoi sivistää itseäni mm. käymällä katsomassa kyseisen miljoonakaupungin lentokentällä nousevia ja laskevia lentokoneita. Ne pitivät (mielestäni) kamalaa meteliä, nämä suihkukoneet; kun en ennen ollut niitä nähnyt. Ja nyt sai olla ihan sen verkkoaiadan takana, kiitoradan vieressä, missä ne nousivat... Air Australia, Air Colombia, Air Venezuela. Ja Air France. Oli siinä koijärveläispojalla ihmettelemistä.
Elokuvateatterissa, joka varmasti oli yhtä iso kun tuo sinun meksikkolainen konserttisalisi, niin ihmetteli yhtä asiaa... arvaa mitä? Sitä (se oli tosiaan iso sali, me istuttiin siellä piippuhyllyllä, Maria Magdalena Mallagone ja minä) niin ihmetteli sitä että siellä sai polttaa. Siis tupakkaa. Kauhee savu vaan joka puolella. (Argentiina on tupakkamaa.) Ei välillä ees nähnyt valkokankaalle - ei ainakaan mitä siellä tapahtui - mutta yleisö vaan buuasi ja hurrasi ja taputti ja huusi "eloo eloo" tai jotain muuta. Ja tömistelivät jalkojaan. Ja välillä lauloivat. Ja sit huudettiin solvauksia valkokankaan näyttelijöille. Tai rakkaudenosoituksia. Ja taas vaan oltiin. Juotiin zervezaa ja veettiin röökii... koko se sali oli täynnä savua, jumantsukka!
Ps. Tuli mieleen tuosta sympaattisesta mechikaanikonsertista. (rakastan espanjan kieltä)
cerveza - on siitä kauan kun viimeksi oon puhunut spanjaa, edes yksikseni. Sanat sekoittuvat. Ei niitä (huokaus) enää muista. Mutta muistan kun aikoinaan pärjäsin espanjallani (jota osaan siis vain vähän) Brasiliassa, jossa puhutaan portugeesia... kieltä, joka vähän muistuttaa espanjaa. (Ehkä saman verran kuin tanskankieli muistuttaa suomenruotsia?) Pärjäsin silti. - Aina minua ymmärrettiin kun hymyilin. Ja aina minua ymmärrettiin silloinkin kun rypistin otsaani. (Ai, että miksi emme puhuneet englantia? No, siksi kun sitä meistä ei kukaan osannut.)
Flunssa, joka viipyilee minussa, ei onneksi tartu ilmakerrosten läpi toisiin näin kirjoitellessa, eikä muitakaan viiruksia pitäisi olla, joten:
- Anonyymi, runoratsusi laukkaa edelleen sujuvasti ja on totta, että kaikki mi on auringonvalossa (myös taide) haalistuu vähitellen ja muuttuu keltaisesta valkoiseksi. Sekin on totta, että ajatukseni eivät pysy samalla paikalla kovin pitkään vaan alkavat heilua ja pyrskähdellä kuin tuuliviiri tuulenpuuskan saapuessa.
- mikis, sinä armoitettu sananhaltija, joka osaat kirjoittaa liikuttavasti, olet oikeassa, la Paloma on laulu merimiehestä merimiehille ja kaikille muille, ja sekin liikuttaa tunteita, Se kuuluu niihin armoitettuihin sävellyksiin ja sanoituksiin, joihin ei koskaan kyllästy.
Mitä meksikolaisiin tulee, on oltu siellä pitempi aika (stipendimatka) ja las ruinas tulivat tutuiksi. Espanjaa opiskelin siellä oloa varten ja nyt on muistissa vain lause: Caramba Pedro gue punctual eres! Kaikki katoaa, taivas ja maa, pitänee paikkansa.
Kaikki katoaa
jos antaa sen kadota.
Elämä on kaikki värit
soinnut
ja tasot.
En minä mikään pankki ole.
Sydämeni palaa
ja jos sitä ei uskalla rakastaa
sen kestän.
Nyt tiedän kaiken rakkaudesta
oi villi, villi sydämeni.
Sí tengo la exacta.
viili, viili... sydämesi. (eli jughurtti)
ex oriente lux
siis minä jälkimmäinen anonyymi olen eri anonyymi kuin tuo edellinen (joka on varastanut minulta nimimerkkini!) anonyymi
- m
Heh :)
viili sopii ihan hyvin runoon
myös -
kaikki sopii -
myös
ex oriente lux
en odota ihmettä
vain totuutta -
Olen sillä tavoin kallio
avaruus ei hätkähdytä
se on nähty
se on nähty
se on nähty
Hei taas ja kiitos tarinasta! Valitsemasi kuva oli upea - ja vielä upeampi sen tunnelman sanoiksi pukeminen! Sinulla on aivan ylivertainen eläytymisen taito! Kuvan miehen ajatukset voivat olla aluksi ehkä vähän alakuloisetkin, mutta sitten utuisen kirkas meren valo tunkeutuu häneen ja hän hurmioituu hetkien hiljaisuudesta ja niiden juhlallisen rauhallisista sydänlyönneistä.
Unijakso oli taas absurdi, mieleeni tuli Bunuel ja "Porvariston hillitty charmi". Se on elokuva, jossa pikkuporvarilliset perheet koko ajan rientävät illalliselta toiselle saavuttamatta koskaan päämääräänsä. Eräässä ravintolassa tälle porukalle sattuu niin, että heille kyllä tarjoillaan, mutta ravintolassa on surua - omistaja on kuollut. Vieraat näkevät, että hän makaa pöydällä sivuhuoneessa, kynttilöiden ympäröimänä. Bon appetit!
En usko,
hän vain makaa sydän roudassa -
kyllä se siitä lämpenee,
elämän satuttama sydän.
Kauan tämä sulattaminen kestää
auringoltakin.
Kauan,
mutta aarteeni
sinä olet sydämeni kukka.
Tässä olen vieressäsi
ikuisesti -
anna minä lämmitän
pidän kädestäsi kiinni
älä lähde
https://www.youtube.com/watch?v=2vjPBrBU-TM&feature=player_detailpage
Ja sitä paitsi Hjalmar
olet he kaikki -
miksi teet tämän?
Hjalmar puhuu asiaa.
Anonyymi Ykköselle, joka varasti nimimerkkini, sanoisin että ...
monet ihmiset ovat ihan fiksuja kun malttavat pitää suunsa kiinni.
Suosittelisin Sinullekin.
- m
Lainaus: "Ja sitä paitsi Hjalmar
olet he kaikki -
miksi teet tämän?"
Niin, että mitähän tämä nyt on olevinaan? En ymmärrä tällaisia heittoja lainkaan. En voi Sinua auttaa, jos et ymmärtänyt Liisulle kirjoittamastani mitään. Siltä se valitettavasti vaikuttaa.
Liisun tarinoille osoitan aina korkeimmat kehuni, mitä voin kenellekään antaa. Sen ne ovat ansainneet.
Ymmärrän -
kaukana valkoisesta
Hyvää matkaa :)
- ajattelin, että kyse olisi surusta, mutta jonkin päättymisestä tässä taitaa nyt olla kyse. Joskus se savu menee silmiin ja estää näkemästä. Sellaista se on, elämä.
https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=Q3Kvu6Kgp88
Pahoittelen,
pidän suuni kiinni.
Anteeksi Liisu.
Pahoittelen hölmöyttäni.
Anna anteeksi Liisu.
Liian myöhään ymmärsin,
ajan pysähtyneen.
Hjalmar,
tiedät, että kuolema on vienyt minulta kaiken ja tuo tanssiva lapsi(aiempi osoite poustaus) olen minä - tyhjässä talossa kaiken menettäneenä. Sinäkö tölvit minua. Koko elämäni olen kulkenut manalassa Orfeuksena. Sinäkö tölvit minua.
Voisitko sinä viheliäinen Anonyymi perustaa oman blogisi ja runoilla siellä. Ei sinun juttujasi kukaan jaksa luke, kvasifilosofiaa. Minkä takia sinä häiritset Liisua?
Tee itsellesi oma blogi!
Kuka sinä olet mitään sanomaan?
Täällä kaikki ovat tuntemattomia ja jutut mitä ovat - hölynpölyä?
Ja opettele kestämään maailmaa ja anonyymejä, mikä itsekin näemmä olet.
Minä häiritsen Liisua -
en minä häiritse -
minä lennätän lintusia
kuilun reunalla.
Ohoh, onpa käyty keskustelua. En puutu siihen. Olen ollut henkisellä matkalla (lukenut kirjaa, joka on ollut kiinnostava), mutta nyt palasin tänne maan päälle ominaisuuksineni, joista yksi on saanut valtavan tärähdyksen.
Se on: sananvapaus.
Olen aina puolustanut sananvapautta (vaikka olen joskus ollut masentunut, jos joku on sanonut jotain jonka olen tulkinnut ilkeäksi. Sitä on tapahtunut harvoin, ja täällä blogissani en ole kokenut sitä ollenkaan. Leikillisen "ilkeilyn" kyllä erottaa).
Mutta kaikella on rajansa. Nyt on tapahtunut jotain käsittämättömän kauheaa. Tarkoitan tapausta, jota parhaillaan puidaan tiedotusvälineissä ja joka saa ihmiset pelon valtaan ympäri maailmaa. Tiedätte mitä tarkoitan. 12 ihmistä tapetaan kuvan (tai kuvien) takia. Puolustetaan (muka) jumalaa. (Mikä kaikista jumalista on niin heikko, että ihmisen tarvitsee häntä puolustaa!)
Jokainen kuva sisältää sanoja, joten voidaan puhua sananvapaudesta. Sananvapaus (ja myös tulkinnanvapaus) ymmärretään yleensä ja monessa maassa sitä suojataan lailla ja asetuksilla.
Mutta kuinka paljon vankiloissa ympäri maailmaa on ihmisiä heidän ajatustensa ja mielipiteittensä takia! Käsittämätöntä. Puheet ovat aina puheita, vain teot ratkaisevat. Kuka antaa luvan tappaa (tai asettaa vankilaan) ihmisen, joka ilmaisee itseään jonkun taiteenlajin tai pelkkien puheitten takia. Kuka antaa luvan tappaa ihmisiä? Uskonto? Politiikka? Terrosismi?
Tämä ON hullu maailma. Vai voiko maailmaa syyttää, ehkä kysymys on kuitenkin meistä ihmisistä. Mieltä ahdistaa kun alkaa ajatella. Pitäisikö kieltää koko ajatteleminen, että saisi nauttia mielenrauhasta. Nyt on levoton olo.
Anonyymeille terveisiä ettei kukaan teistä ole minun mielestä kiusannut minua, minusta se on leikkiä. Jos teitä on useampia, kovin vaikutatte samanlaisilta, en erota teitä toisistanne. Pankaa jokin kirjain tai merkki, jos haluatte erottua. On siellä pikku-m näkynytkin, osaan yhdistää sen isoon-M:ään.
Runoja on satanut kuin lehtiä puusta, ja niitä on tippunut lähelle ja kauas, eikä niitä tarvitse kenenkään pelätä, ne ovat hyväntahtoisia, leijailevat hetken ilmassa, kunnes putoavat maahan.
Minusta ne ovat ihan kivoja. Olen yrittänyt itsekin vastata runoon runolla, mutta se ei ole helppoa.
Hauskinta mitä olen täällä kokenut on se, kun tuolla ylempänä kuului kova kahina kun lehdet ottivat yhteen. Mutta sitä kesti vain hetken. Lehtisota? Ei onneksi! Pieni kahahdus vain. :D
Tuli mieleen runoilija Fernando Pessoa, joka esiintyi itsensä lisäksi kolmena pseudonyyninä. Kävi jopa lehtien palstoilla taistelemassa toistensa (siis itsensä) kanssa.
Minä pidän runoista. Luen paljon runokirjoja. Ihailen kaikkia runoilijoita, koska en itse osaa runoilla.
Miksi suuttuisin vaikka nimelläni osoitettuja runoja sataisi päälle kevyinä lehtisinä. Ei niissä ole ollut mitään pahaa. En ainakaan niin ajattele.
Toivon jopa, ettei runosuoni tyrehtyisi "rakkailta runoilijoiltani". Tunnen itseni Perisian shaahiksi, jolla on kotirunoilijoita! :D Saunasirkkoja. Pöriseviä mehiläisiä. Juhannusruusuja.
Ja näin talvella pieniä kevyitä lumitähtiä. mieluummin kuin paksua räntälunta, jota tippuu rymisten peltikatolta.
Olet herttainen kuin... kuin... äh!... korttipakan Herttarouva.
herttainen rouva
Hjalmar, kiva kun kävit täällä kaukana Kertomuksesta tervehtimässä blogiani, johon suhtaudut ilmiselvän positiivisesti, niin kuin minä pidän sinun pienoisnovelleistasi parhaina, mitä Kartomuksessa on luettavana. Ihmeen vähän siellä käydään keskustelua toistensa kirjoituksista. Yritin kommentoida joitakin muita, joita siellä luin, mutta en keksinyt mitään sanomista.
Sinä näet blogissani - joskus tuntuu - enemmän kuin minä itse. Se tuntuu kivalta ja tulee hyvä mieli.
Mutta sinun jutuistasi kannattaisi puhua enemmänkin. Olet löytänyt oman tyylisi, jolla ilmaiset itseäsi tai muita mielessäsi olevia asioita. Tyylisi on lakoninen ja uskottava. Saat tuntumaan asiat tosilta, vaikka ne olisivat kuinka epätodellisia. Siinä sinun voimasi ja taitosi, jota ihailen.
Olen kirjastossa käydessäni koettanut etsiä lyhytnovelleja, ja jonkin verran niitä löytyykin, mutta usein ne ovat vain hauskoja, vähän humoristisia juttuja, vitsin tapaisia, mutta jostain syystä ne eivät kauheasti miellytä minua.
Itselläni on muutama kirja, joissa on lyhyttä, iskevää juttua vähän epätodellisessa valossa. Pidän niistä kovasti. Onko sinulle tuttu eräs lemmikeistäni, joka on Henri Michaux. Erikoisesti pidän eräästä hänen luomastaan henkilöhahmosta, joka on Monsieur Plume. Joskus tunnen olevani tämän herra Plumen kaksoisolento hengeltäni. Meille sattuu niin paljon samanlaisia tilanteita, Me ollaan jotenkin Plumen kanssa kanssakärsijöitä, kuin sisar ja veli. Esim. jossain novellissa Plume haluaa matkustaa junalla. Niinpä hän menee istumaan junan penkille. Konduktööri tulee, ja sanoo: "Hyvä herra, mitä te aiotte? Ette kai te ajattele että tämä vaunu ja rautatie on rakennettu teitä varten. Olkaa hyvä ja poistukaa vaunusta!" Ja Plume kerää tavaransa ja poistuu.
Becket on toinen mielikirjailijani. Hän saa myös todellisuudesta poikkeavan tuntumaan todelliselta. Tai oikeastaan kaikki, pienetkin asiat, joita harvoin edes huomataan, muuttuvat todella tärkeiksi ja suuriksi hänen kirjoissaan.
Kolmas kirja, josta pidän on Pascual Duarten perhe. Sen on kirjoittanut espanjalainen Camilo José Cela. Sen ensipainos julistettiin pannaan, mutta toinen saatiin jo julkaistua. Sen sankari on hyväntahtoinen mutta epäonninen ihminen.
Sinun juttusi ovat erilaisia mutta jotain samaa niissä on kuin näissä kolmessa kirjassa.
mikis, kiitos kortista! Se näytti ihan kivalta. Mä oon kerran pelannut junassa korttia, vaikken osannut. Siinä oli joitakin tukkijätkiä jotka yrittivät neuvoa minua.
Matka sujui rattoisasti.
Pieni kynttilä
valaisi huonetta
oli kuu, tähdet ja aurinko
ikuinen kesä
palava liekki
papaija
- papaija,
kiva runo, tosi valoisa!
Kiitos siitä!
https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=iyLdoQGBchQ
- lovely!
https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=nGdFHJXciAQ
Kiiitos!
Nyt siirrytäänkin uuteen juttuun.
Se on pitkä kuin taivas
ja maksaa vaivas
kun sitä kirjoittelin!
Liitännäinen on haavoittunut, joten en kuullut musiikkia, mutta ihmettelen tätä kommenttimäärää, leikitkö itsesi kanssa Liisu, joskus pähkäilen ja mietin ehkäpä turhia. Kaikesta huolimatta toivotan Sinulle onnea loppuvuoteen 2015 ja käyn ihmettelemässä joskus tarinoitasi, kuten nyt tätäkin...
Lähetä kommentti