SURKEA JUTTU

                                                        (Kuva / Gutenberg)

Minulle sattui surkea juttu. Lähes mahdoton. Ei uskoisi. Mutta kun olin paikan päällä ja näin kaiken mitä tapahtui, pakko oli uskoa: kaksi ihmistä oli vastakkain, vihaisina. Suut mutrussa, hampaat irvessä he heiluttelivat sananmiekkojaan, ei mitään halpoja, päinvastoin, hyvin arvokkaita. Monta vuotta oli tarvittu niiden hiomiseen, vähintäin kaksi- tai kolmetoista, ehkä enemmänkin. Ja vasta nyt, vuosien päästä, ne olivat terävimmillään. Ja kyllä he olivat taitavia! Taistelu näytti hurjalta. Minua pelotti. Olin kylmän kauhun vallassa, vaikka tuli hiki. Voi ei! Huusin ja yritin huudollani varoittaa taistelijoita ennen kuin ne silpoisivat toisensa palasiksi tai katkaisivat toistensa kaulan. Liian myöhäistä. Kukaan ei edes kuunnellut minua...

Ei, nyt oli väärä alku. Ei ollut kuin yksi ihminen. Tarkkuutta hoi! Hyvänen aika! Ei saa olla lepsu, huolimaton. Yksi ihminen oli taistelemassa sananmiekalla, eikä se miekka ollut terävä, vaan tylsä kuin taittunut oksa. Vähän vain törrötti kädessä. Kaikkein ihmeellisintä, että se ihminen kävi kaksintaistelua itsensä kanssa. Aika harvinaista! No se näkyi naamasta. Leuka ja suu vääntyilivät puolelta toiselle, hän irvisteli kummallakin suupielellä ja lähetti salamanleimahduksia vuoronperään milloin toisesta, milloin toisesta silmästä. Kädet tosin riensivät niitä heti tasapuolisesti pysäyttämään ja peittämään, sillä kysymyksessä oli ilmeisesti yksityisasia. Kova näytti olevan mellakka hänen aivoissaan. Pää vapisi ja tärisi. Ihme, että hän oli valinnut taistelutantereeksi aivot, luulisi, että siellä, jos missä, on ahdasta ja vaarallista hutkia tylsälläkin miekalla. Tai toisaalta, ehkä sen ymmärtää, siellähän ajatukset itävät, mutta jos ei ole varovainen, ne pyrkivät ulos suusta sanoina ja usein vielä raakileina. Ja se vasta on kauheaa. Joku voisi luulla että hän sättii siinä jotain toista ihmistä. Toisia ihmisiähän kuuluu kunnioittaa (elleivät he ole ihan hirviöitä). Vakuutan siis vielä kerran, että toisen kunnioittamisesta siinä ei ollut kysymys. Enkä minä ollut tämä henkilö.

Olenko tosissani? Epäilette minua? Ei se haittaa. Minä epäilen itsekin itseäni joka hetki. Enkä suinkaan turhan takia. Mutta tässä tapauksessa olen sitä mieltä, että totta se on, vaikka olisikin valhetta. Valhe on usein lähempänä totuutta kuin totuus itse. Siis, jos se olin minä (vaikka en ollut) se saatoin olla minä. Kyllä minäkin osaan hutkia. Ja toisaalta minua on varoitettu kiinnittämästä huomiota toisten tekemisiin. Aivan liian usein otan kannettavaksi niskaani toisille kuuluvia ikäviä asioita, ja se voi kyllä kostautua. On kostautunutkin. Ja nytkin tässä läähätän, olen epävarma, jospa tuo taistelu olikin omaa syytäni. Se voi hyvinkin olla. On minua toruttu. Ja minulla on huono omatunto. Mutta kenellekään en voisi tästä kertoa, sillä tiedän ettei kukaan kuuntelisi minua. Pilkattaisiin vaan: Taas sinä siinä valittamassa. Olisit joskus edes hiljaa!

Yksin se on kärsimyksensä kärsittävä, vaikka tämä juttu tekee minut sairaaksi. En kestä tätä. Minulla on yksi ystävä, joka ymmärtäisi. Hän auttaa minua aina täperissä tilanteissa, mutta en voi häntä loputtomasti käyttää hyväkseni. Jos hän rasittuu liikaaa, hän ei kauaa jaksaisi vaan menisi jonkun toisen ystäväksi. On tällaista tapahtunut, olen kuullut. Mutta siitä hän on mukava, että hän antaa neuvoja. ”Kuule, jos sinulla on jokin ongelma”, hän aina sanoo, ”ota kynä ja kirjoita paperille, mikä mieltäsi painaa. Se helpottaa kun saat sen ulos itsestäsi!” Hän on oikeassa. Sitä neuvoa olen totellut. Mutta siinä on se ongelma, että kohta hukun papereihin, joissa on kaikissa pelkkiä ikäviä juttuja. En pysty niitä hävittämään. Ne ovat samalla muistoja, ja muistoista riippuu koko elämä.

En ymmärrä, mikä minussa on vikana? Minähän olen mallikelpoinen ihminen. Miksi minua vältellään ja pidetään tyhmänä? Kun olin pieni, kaikki kehuivat minua. Itsekin jo viisivuotiaana ajattelin, että olen maailman paras ihminen! Kuljin maantien reunaa pajunkissoja kädessä, aurinko paistoi ja linnut tirskuttelivat pensaissa. Kaikki vastaantulijat hymyilivät ja sanoivat toisilleen: Onpa tuossa herttainen tyttönen ja noin viisaan näköinen! Minulla on korkea otsa. Ehkä se aiheutti kehumista. Nyt se on madaltunut, johtuu tietysti hiuksista. Kampaan ne otsalle, että se näyttäisi matalammalta. En halua petkuttaa ihmisiä. Kesti monta vuotta, ennnen kuin huomasin, että joku muu saattoi sittenkin olla parempi kuin minä, mutta mitä siitä nyt kiistelemään. Aika harvoin jouduin ennen moittimaan itseäni. Nykyisin se on jokapäiväistä. Miten jokin asia voikin kehittyä väärään suuntaan, takaperin, sitä en ymmärrä.

Mutta nyt! Lopultakin. Minun on selvitettävä tämä juttu. On pantava aivot ajattelemaan ennen kuin kangistun kylmästä. Miksi jonkun pitää vihata toista? Onko se mukavaa? Mitä siitä seuraa? Tuntuu kuin omissa aivoissa alkaisi kuhista. Toinen aivonpuoliskoni yrittää viestittää jotain. Kuuntelen. Se on selvästi vasemman puoleinen. Se ilmoittaa vihaavansa oikeanpuoleista. Oikeanpuoleinen sanoo, että vasen on kateellinen. Se haluaisi vaihtaa puolta. Minä en anna periksi, sanoo oikeanpuoleinen. Selvä nahistelu nyt minunkin aivoissa. Surullista!

Onneksi pikkuaivoni, joiden toimesta olen mennyt sänkyyn odottamaan unta, oli nähnyt sammakkoperspektiivistä, että molemmat aivonpuoliskot olivat väärässä. Se sanoi että kysymys ei ollut riidasta, vaan paljon pahemmasta asiasta. Kysymys olikin minusta, ja siitä, että isot aivot vain näyttelivät. Ne olivat tehneet ilkeän suunnitelman. Ne aikoivat syödä minut suuhunsa. Ja että pikkuaivotkin olivat vaarassa! Pyhä Sylvi ja jyrähdys! Se vasta kuullosti pahalta. Olin kauhuissani. Aivokurkiaiseni yritti kuulemma toimia välittäjänä, mutta kun talamus ja hypotalamus, jotka asuvat väliaivoissa alkoivat toimia pikkuaivojen puolustajina, se vaikeutti huomattavasti isojen aivojen yritystä niellä pikkuaivoja ja minua sisuksiinsa.

Mutta kun katsoin ympärilleni, kalpenin kun huomasin, miten pääni oli jo melkein niskaa myöten mennyttä. Silmissä näkyi vain punaista ja mustaa. Siinä minä pyristelin ja sätkyttelin. Ja kun aivokurkiainen sijaitsi isojen aivojeni sisällä, puristuksissa, ei siitä ollut välittäjäksi ollenkaan. Se luopui toivottomana toimestaan. Tämäkö on minun loppuni, kohtaloni kuolla elävänä, ennätin ajatella ja itkeä lirautin.

Mutta tiedättekö, joskus tapahtuu jotain oikein kummallista! Niin kummallista, että sitä voi jo tosissaan ihmetellä. Ajatelkaa, uskokaa tai älkää, ihan miten haluatte, mutta niin vain tapahtui että jokin raksahti pääni sisällä ja minä tulin järkiini. Minä, jota pidettiin sekopäänä, vedin rauhallisesti ja vakaasti pääni pois tuon hirveän olennon suusta, ja aloin rauhoittua. Myrsky, joka oli roihunut aivoissa alkoi tyyntyä. Älyn lempeät tuulet silittivät päätäni ja lämmittivät suloisesti. Voi, miten se tuntui ihanalta. Höristin korvia. Jostain kuului ääni: Minä luon teille kaikille kasvot joista hyvyys vilkahtaaa vihaisten uurteiden lomasta. Mistä se tuli. Minustako? Voi, en minä tiedä.

Ja tänä aamuna kuulin ihan selvästi, kun joku sanoi: ”Te kaikki maailman ihmiset olette vain osa luontojärjestelmää, joka on suunniteltu uusiutumaan. Te synnytte, elätte ja kuolette, annatte uudelle tilaa...” Se tuli kyllä radiosta, siitä olen varma. Ja sen minä kyllä jo jotenkin ymmärsin. En minä aivan tyhmä ole. Mutta miten tämä juttu minuun kiepsahti? Siinäpä onkin ihmettelemistä.

                                  

                       Hannigan & GSO - LIGETI Mysteries of the Macabre