Josse ja Maria
Josse ja Maria
asuivat omakotitalossa
Lehtokurpantie seitsemän
pohjoisessa kaupunginosassa
rekisterinumerossa 112
Aamulla he heräsivät samassa sängyssä, vilkaisivat toisiaan, hymyilivät. Huomenta! (ei ollut pakko sanoa).
He tiesivät asiat, tunsivat toisensa.
- Tilulii, kisu kii! Josse saattoi hihkaista ollessaan hyvällä tuulella.
- Paista päivä, kellu kauniisti! Maria lennätti sanoja, toivorikkaana todetakseen olevansa hereillä.
Aamu oli molemmille paras osa päivästä. Silloin he olivat virkeitä tekemään mitä tahansa. Koko maailma tuntui olevan hallussa!
Päivällä ei paljon puhuttu, ellei toinen sitä jostain syystä halunnut. Kumpikin hoiti tehtäviä, teki työtään täydellä volyymilla, joka tosin vaihteli, horjahteli ja kompasteli.
Saattoi lopahtaa kokonaan aiheuttaen epätoivoa.
Mutta silloin, kun he olivat vapaalla ja yhdessä, sanoille oli yleensä ylenmäärin käyttöä.
Illalla Josse ja Maria istuivat käsi kädessä sohvalla
tai keittiön pöydän ääressä juomassa vihreää teetä tai kahvia. He katselivat ulos ikkunasta ja yrittivät rauhoittua.
He katsoivat hyttysten tanssia ikkunan takana.
He katsoivat tuulen tanssia ikkunan takana.
He katsoivat sateen tanssia ikkunan takana.
He katsoivat lehtien tanssia ikkunan takana.
He katsoivat lumen tanssia ikkunan takana.
- Pirulauta, miten tylsää asua samassa talossa vuodesta toiseen! Katsella samoja puita ja samoja pensaita. En kestä tätä! saattoi Josse sanoa. - Jonain päivänä lähden tästä nostelemaan!
- Afrikkaan, mennään Afrikkaan! Marialla oli aina ehdotus valmiina. - Siellä voi nauttia tuulesta ja sateesta. Lumi on siellä harvinaista herkkua... mutta on siellä omat harminsa, hyttyset joita pitää varoa, kuumuus ja kuivuus.
Päivät toistuvat siellä ihan niin kuin täälläkin, Maria totesi ja huokaisi. Hän ei kestänyt ajatusta, että Josse lähtisi.
Jossain vaiheessa iltaa yö alkoi muistuttaa itsestään ja he menivät nukkumaan. Mutta ennen nukahtamista he kuuntelivat radiosta musiikkia. Nyt sieltä tuli Pendereckiä.
Maria työnsi palelevan selkänsä Jossen lämpimää vatsaa vasten.
Tai toisin päin.
Niin päin tai näin päin.
Mikään ei ole yhtä suloista kuin se lämpö, joka lähtee toisesta ihmisestä, Maria ajatteli.
(He hiljenivät molemmat kuuntelemaan selloa jota orkesteri säesti.)
Concerto for cello and orchestra No. 2 composed by
Krzysztof Penderecki (1933) a polish composer;
it was played by Arto Noras, in the cello,
and the Warsaw Symphony Orchestra.
The painting in the video is
a work by Willem de Kooning (1904-1997).
a work by Willem de Kooning (1904-1997).
31 kommenttia:
Onpas kiva tarina!
Hellä kuin lämmin hellan levy.
Tulee mieleen se juttu jossa te, tai siis teitä muistuttava aviopari, ette tietenkään te, nukkuu jalkapohjat toisen jalkapohjia vasten.
Se oli kans kiva juttu!
Hitsi, mä soitan puhelinnumeroon 112 ja kysyn että sopiiko joskus teille tulla kylään? Ja jos sopii, älä pelkää, em mä tuu.
Kiitos lämpimästä kommentista, mikis!
Samaa sarjaa ne jalkapohjat, hyvin muistit. : )
Tuo 112 on hätänumero, niin kuin tiedetään.
Sieltä saa apua, jos tarvitsee.
Melkein tarvitsin tätä kirjoittaessa.
Minä ihmettelinkin kun soitin tuohon numeroon niin siellä käheä-ääninen nainen kysyi että "mikä hätänä?" Ei minulla kun mikään hätä nääs ollut. Kysyin siltä että "oletko sinä Liisu?" Se vastasi että "en ole". Sitten oli vaan hiljaista: puhelinlangat lauloi. Ja saksofoni soi. Kunnes se yskäisi. Ja minä sanoin "hei si", ja se siihen "hej".
En tiedä olenko musiikkimaultani niin konservatiivinen (varmaan olen ehkä!) että välillä kun kuuntelin tätä Pendereckin poliisicomposeria niin minulta meinasi korvalehdet repeytyä irti. Koska en ymmärtänyt kaikkea. Alku jotenkin (ja välillä muutkin kohdat) tätä
mie tykkään hillitystä hillittömyydestä
Hej, mikis!
Shostakovich on hyvä, tykkään hänen musiikistaan, se on voimakasta ja vaikuttavaa. Sello soi kauniisti tuossa hänen sellokonsertossaan. Oikean valinnan olet tehnyt.
Pendereckin sello soi minusta kyllä yhtä hyvin, varsinkin suomalaisen Arto Noraksen käsissä. Arto Noras olikin se pontti, jonka perusteella valitsin videon, tällä kertaa.
Minusta tuntuu, ettei musiikkia tarvitse ymmärtää. Siitä joko pitää tai ei pidä.
Minusta uusi musiikki on mielenkiintoista.
Ei tarvitse muuta kuin hypähtää sen sisään ja tuntee itsensä konduktööriksi, jonka juna on juuri lähtenyt liikkeelle, ja joka seuraa ohjaushytin ikkunasta miten maisemat vaihtelevat ja miten välillä tulee yllätyksiä vastaan. Joskus edetään vain kuin ohuen langan varassa. Jännittävyyttä riittää. Joskus juna ajaa raiteita, joskus lentää ilmassa. Ei pitkästytä koskaan.
Kaikki musiikki on sitä että joko siitä pitää tai ei. Pidän mm. Bluesista, vaikka en edes kuvittele että ymmärtäisin mistä on kyse, olen vain mukana. (Esim. kitaraa inhoan, siksi rakastan sitä.)
Ps. Junavertauksesi on kiva, kamalan jännä, aivan varmaan näen siitä unia. Voi hitsi, haluaisin olla konduktööri! Mutta voi harmi, kun Forssassa koottiin sinfoniaorkesteri, mun tehtäväkseni jäi soittaa patarumpuja. No, soitin niitä aikani PUM PAM POMP, mutta kun ne meni epävireeseen, enkä osannut niitä virittää, sain potkut siitäkin orkesterista. (Harmi.)
Ps. Isäni oli oikea muusikko. Vaikka olikin vain kansakoulunopettaja. Häneltä sain rakkauden musiikkiin. Mutta omena pomena pom ei puusta pudonnut... tai siis tietysti putosi, mutta jonnekin vitun kauas. En tiedä minne. (Velipoikani, joka opiskeli lääkäriksi, ja valmistuikin kurssinssa priimuksena, ohoh, niin opiskeluaikana soitti sähköurjuja Vikign-laivolla Turusta Tukholmaan. Sanoi että siinä sai aina muutaman satasen.
Ps. Minusta on kiva herätä semmoisina aamuina kun toinen ihminen siinä lähellä kiemurtelee jalkapohjat hellinä. Eikä tiedä mitä tekisi. Se on kivaa!
Mikis, meillä kotona ennen oli reikä-ommeltu (koristepuusepän tekemä) urkuharmoni, äiti sillä soitteli.
Sitten isä osti huutokaupasta metrin pituisen kanteleen (siis ison). Kukaan ei osannut sillä soittaa, muut kuin naapurin setä, joka kävi meillä kylässä ja ilahdutti meitä aina pienellä kantelekonsertolla.
Ai, että se soi kauniisti!
Hyvä runokas tarina, vähän muumimainenkin. Tykkäsin kyllä. Poissa ärä ja tora näiden kyyhkyläisten väliltä. Kiukuttelukin somaa ja pohtivaa. Pendereck mielestäni parani, kun orkesteri heräsi ja sello vähän rauhoittui. Sello tarvitsee soitinkavereita. Sielukas pikku teos.
http://24.media.tumblr.com/tumblr_mahcdssgnw1qzhl9eo1_500.jpg
https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=7_WWz2DSnT8
Hjalmar, mun pyrkimys tuon tekstini kanssa olisi pyrkiä mahdollisimman suureen yksinkertaisuuteen.
Mutta eipä se olekaan helppoa. Joka kerran kun olen käynyt täällä on pitänyt sitä yrittää korjailla. Aina siinä on jotain liikaa, turhia sanoja.
Tarkoitus on myös yrittää sitä jatkaa, jos keksin vaan tarpeeksi tarinaa tai yleensä jotain. Ei ole helppoa. Tuntuu, että olen menettänyt tässä virustautien vilskeessä sekä halun lukea että kirjoitaa. Tyhjä pää kohisee uhkaavasti.
Kun vähän voimat palaavat, käyn kurkkaamassa onko sinulla jotain uutta.
Sä oot tavallaan näyttänyt mulle tietä, mutta kauaksi jäävät taitoni sinun jutuista. Mutta ei minulla ole tarkoituskaan sinua matkia. Pitäisi löytää oma linja. Se on vielä hakusessa.
Anonyymi, olet lähettänyt linkkejä.
Tuo ensimmäinen johdatti austraalialaiseen taiteeseen. Kiitos. Enpä olekaan seurannut sen maanosan taidetta sitten Sidney Nolanin. Hän on suuri mestari, kuoli muistaakseni 1928 (?).
Noi kaksi muuta linkkiä veivät Tschaikovskiin, jota olen kuunnellutkin paljon. Aika surkea elämä hänellä. Yritti jo kerran hukuttautua, mutta veli pelasti.
Hänen musiikkinsa on mahtavaa, tunteellista ja kaunista.
Hei Liisu, äläpäs nyt höpötä, sulla on ihka oikea hieno oma tyyli - älä vaan muuta sitä! Mun jutut taas on aika pinnallisia ja inhoan niistä suurta osaa. Mutta kun ei vaan kulje. Ei musta mitään kirjalijaa koskaan ollut tarkoituskaan tulla. Ja sitä paitsi, mullakin on nyt meneillään kirjoituslama, ei huvita ei siis niin yhtään. Hoh-hoijaa. Nukuttaakin. Mutta sä vaan jaksat aina kirjoittaa yhtä hyvin!
Hjalmar, kiitos lohdullisista sanoista!
Mikä ihme siinä, ettei meitä kumpaakaan näytä oma teksti tyydyttävän?
Sinun teksteissäsi ihailen niiden tiiviyttä. Ei turhia sanoja. Päämäärää kohti kuljet näkijän varmuudella. Ja päämäärä löytyy aina. Voi sanoa: määrätietoista tekstiä.
Arkikin voi olla kaunista, ja nimen omaan se. Ja sen voi kertoa kauniisti.
Penderecki tuo mieleeni Jyväskylän Kesät 60-luvun alussa. Penderecki oli siellä Suuri Nimi. Hän edusti jotain uutta ja mullistavaa.
Lähes harras tuo kappaleen loppupuoli. Miltä ajalta kappale lienee, mutta minun kovin rajallisen ymmärrykseni mukaan hän on paljonkin muuttunut, "kypsynyt".
Olenkin ihmetellyt, minne Liisu on hävinnyt. - Kesäinen aurinko vieköön loputkin virukset mennessään !
Hei, Eila!
Minäkin olen pari kertaa ollut Jyväskylän Kesässä joskus myöhemmin. Ne oli silloin oikeastaan kesän kohokohtia.
Penderecki on syntynyt 1933, ja tietääkseni elää vielä. Tuo toinen sellokonsertto saattaisi olla sävelletty joskus 80-luvilla, en ole varma.
Ihan joku aika sitten tuli radiosta hänen vaikuttava sävellyksensä, jonka hän oli tehnyt Hiroshiman pommi-uhrien muistoksi. Kuuntelin sen kaksi kertaa Areenalta. Se alkoi pommikoneiden hyrinällä. Synkkä, mutta kaunis sävelteos.
Tykkään tuosta, että sitä voi katsoa ikkunasta sitä tai tätä, haaveilla joistain toisista ikkunoista, ja silti kiinnittyä siihen omaan maisemaan. Voi katsella sitä toisen kanssa päivästä päivään.
Kirjailijatar!
Kuvat voivat olla myös kuin ikkunoita uuteen maisemaan ja näkymiin.
Sen huomaa erikoisesti sinun blogissasi, jossa nämä kuvaikkunat ovat suuria ja maisemat niissä kauniita. Ja sanat. Nekin avaavat aina uusia näkymiä.
Peikko oikein ilahtui Liisun uudesta tarinasta. Ensiksi peikko huomasi, että tarina oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla, niin peikon ei tarvinnut hakea pöllöä suurennuslasiksi, toiseksi tarina oli tiivis ja kompakti (eikö vain olekin hiano sana, peikko oppi sen viime viikolla). Mutta ennen kaikkea, tai oikeastaan vasta kaiken tuon jälkeen, un tarina oli jo luettu, peikko huomasi, että tarinassa on asia, sisältö ja kerronta kohdallaan. Peikko luki siitä kumppanuutta, ikävää, arkea, unelmia, tyytymistä, kaipuuta, uskoa... paljon kaikkea. Liisu onkin taitava kirjoittaja. Sille pöö :)
Peikko, syntyvätkö sinun tarinasi aina kerralla?
Mun piti käydä monta kertaa tätä korjailemassa. Mutta nyt olkoot, kun näit siinä niin paljon asioita joita en itse tullut ajatelleeksikaan! : )
kevät
saapuu
sydän on puhdas
ah, kevät
ja lintujen laulu
- suopursuni, havunneulaseni, sydän armas
Anonyymi,
tuo on kaunis runo, muistuttaa japanilaista runoutta (haikuja ja tankoja) kirjoitettuna suomalaiseen tapaan!
Näytät tykkäävän runoista, kirjoitat niitä.
Kokeilepa joskus kirjoittaa japanilaiseen tapaan, ihan vaan huviksesi.
Tässä ohje:
Tanka (tavut riveillä: 5-7-5-7-7) ja haiku (tavut riveillä: 5-7-5).
Yleensä tankassa kolme ensimmäistä riviä muodostaa luontokuvan ja kaksi viimeistä ajatuksen tai kaksi ensimmäistä luontokuvan ja kolme viimeistä ajatuksen.
Tankassa ei käytetä riimejä, vältetään kielikuvia ja ”runollisuuksia”. Sanajärjestys on suora ja selkeä.
Haiku on tankan miniatyyrimuoto, joka perustuu nykyhetken kokemiseen (kiitävä hetki).
(Nää ohjeet olen kopsannut netistä itselleni ja yrittänyt niitä noudattaen kokeilla runon tekemistä. Aina siitä jonkinlainen runo syntyy, vaikka yleensä runojen kirjoittaminen on minusta vaikeaa.)
Tämä oli ihana, tämä aloitustarina, mutta tykkäsin ehkä vielä enemmän jatko-osasta eli siitä talotarinasta. Sitä vain ei voinut kommentoida:( No sanon sen nyt tässä. Olet runollinen ja kaunistarinainen muusa-Liisukka♥
Kakkososa oli kiva, minäkin pidän taloja - kaikenlaisia taloja - elävinä olentoina. Helposti näen niiden mielivän nousta ilmaan. Niin ne usein tekevätkin. Jossen ja Marian repliikit olivat upea tyylillinen oivallus. Riehakas, hauska stoori!
Kiitos Mustis! Kiva, jos tykkäsit.
Kirjoittaminen ei ole minusta helppoa. Sitä korjailee ja korjailee, eikä saa mielestään valmista.
Miten sinulla? Käynkin katsomassa ehkä jo huomenna, mistä aiheesta sinä olet nyt viimeksi kirjoittanut. Kello lähenee jo puolta yötä, ja minulla on aamulla aikainen nousu. Muuten kävisin jo heti kurkkaamassa. Hyvää yötä! (Nukut varmaan jo.) Toivottavasti huomenna aurinko paistaa. Nyt on koko illan satanut. Katto ropisee...
Hjalmar, miten sinulla? Onko tullut uusia kirjoituksia? Näkyykö sinun kirjoituksesi sun omalla sivulla FB:ssä?
En ole paljon ennättänyt käydä FB:ssä viime aikoina. Varmaan paljon tärkeitäkin asioita on mennyt ohi. Minun etusivuni siellä menee sellaisella vauhdilla, että päätä eikä häntää näe, siellä pitäisi olla joka hetki lukemassa, jos mieli säilyä vauhdissa.
Talot ovat eläviä, etenkin hirsistä tehdyt. Olen asunut semmoisessa, sen nimi oli Kesäpirtti. Aina iltaisin, kun olin ensin polvillani pölissyt iltarukoukseni, ja sanonut Aamen, talo alkoi jutella mulle. Mukavia tarinoita se kertoi, ei siinä mitään, ja aina ne jollain lailla koskettivat luontoa, ja aina pääosassa oli Mänty tai Petäjä. (Kuusista se talo ei tykännyt yhtään! Eikä kyllä lehtipuistakaan.) - Kerran minä katsoin yhdestä hirressä olevasta reiästä että kuka siellä puhuu... mutta en minä nähnyt kuin Tupajumin ((Anobium punctatum) pään. Ja se taas sanoi minulle: "Ei tänne saa tulla. Tämä on minun kotini."
kirj. mikis 6 -v. (kesäpirtillä)
Mikis, kiva kuulla, että sinäkin olet lapsena polvilla pölissyt rukouksia. Niin minäkin. Miks juuri polvilla? Minä ainakin sen takia, kun koulun uskontokirjassa oli kuva enkelistä, joka kädet yhteen liitettyinä istui polvillaan pilven päällä. Otin siitä esimerkkiä. Ajattelin, että se näytti mallia. Vai olisiko se ollut kiiltokuvassa.
Tai ei,nyt sotken asioita. Taisin sittenkin nähdä sellaisen enkelin hautausmaalla yhden kivipatsaan päällä koristeena. Voi olla että muistan senkin väärin. Mutta ei mua kukaan ihminen ainakaan siihen asentoon neuvonut! Enkeli se oli.
Taaskaan en nuku, kun torkahdin iltasella heti kun tulin kaupungista. Ja välillä on vaikea julkaista mitään: Jos on mieli maassa niin ei huvita ja jos menee lujaa, niin ei ehdi:) Stilisointi on aina paikallaan ja hiljaa hyvä tulee ja tarkoitan tällä nyt omia sepustuksiani. Juttusi ovat erilaisuudessaan kiinnostavia, mutta ne vaativat paneutumista, joten varaan aina vähän aikaa kun tulen tänne ihmettelemään:)
Mustis,
kävin lukemassa niistä kirjoittamistasi punkeista. Olet hyvin perehtynyt asiaan.
En tiennytkää, kun en seuraa lehtiä, miten vaarallisia ne voivat olla. (olin lukenut ne aiemminkin, mutta kertaus on opintojen äiti.)
Mutta toisaalta, vaarat uhkaavat meitä joka hetki, joka puolelta. Jopa toisia ihmisiä pitää välillä pelätä, eläimistä ja myrkyllisistä kasveista puhumattakaan. Onnettomuuksia ja ilkivaltaa tapahtuu tämän tästä. Viiime lauantain vastaisena yönä oli pihassa seisovan pakettiautomme ikkuna lyöty säpäleiksi.
Sen kun vaan sirpaleita keräämään ja uutta ikkunaa hankkimaan. Mutta onneski ei tullut ihmisvahinkoja. Kukaan ei kuollut. Ehkä vain joku satunnainen ohikulkija purki paineitaan tai yritti varastaa auton ja piti saada auton lukko sisäpuolelta avatttua.
Tiedä mitä senkin ihmisen päässä vilahteli. Paljon tuli meille hommaa. Käytiin tänään ottamassa autovakuutus. Mutta ei se tähän hätää auttanut. melko iso lasku tuli. Grhhh!
Grhhh! Ja vielä toiswen kerran: Grhhh!
Kaikenmaailman hiippareita sitä onkin. Menisivät rosvot kotiinsa ja söisivät voileivän. Ihan on älytöntä rikkoa toisten ihmisten autojen ikkunoita. Aina siitä tulee syyttömille harmia.
: )
Lähetä kommentti