EI, hyvät ihmiset. Nyt on piru merrassa. Jo seitsemän päivää (pääasiassa iltaisin) kertoja on yrittänyt kutoa tragediaa, joka aina on vääntynyt farssiksi.
Nyt hän on jo lopen kyllästynyt, uhkaa täräyttää ilmaan koko jutun, lopettaa sen kesken kaiken.
Älä lopeta, älä lopeta! uikuttaa jokin ääni hänessä. Yritä vielä kerran. On julmaa heittää taivaalle ihmisiä noin vain kesken heidän elämänsä, vaikka he olisivatkin vain kuviteltuja, pelkkiä ihmisen kuvia. Ei elämä ole helppoa kenellekään. Se on pelkkää olemassaolon taistelua, jota koko luomakunta on täynnä. Elämä on unta. Onko se? Itsestäänselvyyksiä, latteuksiako tässä latelen? Sanat tuntuvat tutuilta. Mutta olenko koskaan niitä edes ajatellut? Olenko koskaan katsellut kuvia, kuunnellut musiikkia? Ilman, että ajattelen, no, kuvat on vain kuvia, musiikki on vain musiikkia, niin kuin sanat ovat vain sanoja. Elämä on sentään elämää, sitä kokee pelkästään elämällä.
Kuulostaa oikealta ja hyvältä. Niin se varmaan on. Mutta jos menee sisään sanoihin, sisään musiikkiin, sisään pelkkiin kuviin? Alkavatko ne silloin elää, vai ovatko ne pelkkää ilmaa? Siinä se.
Eivätkö ne tee näkymätöntä näkyväksi, laajenna ihmisen kokemuksia? Antavat ne ainakin ajattelemista. Nyt tässä saivartelen osaamatta ilmaista, mitä loppujen lopuksi tarkoitan. Joten antaa olla. Mutta jotain sain sentään aikaiseksi: Kertoja lupasi jatkaa. Lupasin hänelle suklaanapin, jos hän saa tämän valmiiksi.
- No, olkoon menneeksi, hän sanoi. Suklaan voimalla yritän yhdistää tuon kuvan ja musiikin välittämää sanomaa. Teen sen sanoilla. Mutta en missään nimessä vastaa tuloksista. Ota sinä ne kontollesi!
Paras aloittaa tällä lorulla:
Ippa ippa ii, ota kirppu kii.
Appa appa aa, älä päästä vaan.
Oppa oppa oo. Nyt se pääsi jooo...
Kylmä
ikkuna. Kello on kai viiden maissa.
Josse ja Maria istuvat olohuoneessa.
Puut huojuvat. Vihmoo vettä.Josse on humalassa, päihtynyt, juovuksissa. Hän kiroilee. Huokailee ja itkee.
- Jhumalauta miten tylsää tämä meidän elämä!
Että joku voikin olla niin hhullu että järjestää
itsensä tällaiseen lloukkuun!
Minä olen jo phitkään harkinnut että tähän thäytyy tulla mmuutos.
Minä lähden nnostelemaan!
Noita sanoja Josse on ennenkin käyttänyt, mutta nyt näyttää siltä, että hän toteuttaa ne. Hän nousee, ottaa horjahtelevia askelia kohti ovea... Romahtaa. Jää makaamaan
ulko-oven eteen.
ulko-oven eteen.
Maria katsoo ulos ikkunasta. Hän miettii, mikä on totta. Sekö, mitä Josse sanoo humalassa, vai se mitä hän sanoo selvinpäin. Joskus sama asia kuulostaa päinvastaiselta. Eikä siinä vielä kaikki. Joskus sama asia saa eri muodon jo saman illan aikana samassa humalatilassa.
Alkuillasta Josse vakuuttaa, miten tärkeä olen hänelle, hyvä ja hellä!
Loppuillasta hän saattaa karjaista: Painu helvettiin! Mitä siinä uliset, vastenmielinen akka!
Marian mieli vilisee sanoja. Hän kätkee ne itseensä.
Sanat poukkoilevat hänen sisällään. Hän istuu vaiti.Kaksi varista lentää vinossa pihan poikki. Toinen rääkäisee mennessään.
Muuten on hiljaista.
Maria tuntee miten sydän hakkaa rintaluiden alla. Sätkyttelee kiivaammin kuin tavallista, mutta aika tasaisesti, niin kuin mitään erikoista ei tarvitsisi pelätä. Maria tutkii itseään. Jokin siellä sisällä täytyy olla vialla, rikki, ehkä kokonaan palasina. Jospa Josse kärsii sen takia, minun takia.
Ei Josse ensimmäistä kertaa ole humalassa. Ja kyllä Maria on tunnistanut outoja hajuja ja tuoksujakin Jossen vaatteissa, mutta ei hän niistä kanna huolta. Eikä hän muutenkaan valita. Hän ajattelee Jossen parasta.
Josse kärsii. Miksi? Sitä Maria ei tiedä, voi vain arvailla.
Jotain on hullusti joko Jossessa tai minussa, Maria ajattelee ja miettii, mitä se voisi olla.
Aamulla Josse lähti, oli koko päivän poissa. Kun tuli, oli humalassa, pullo mukana. Oliko se tarkoitettu rohkaisuksi? Ehkä hän halusi puhua, mutta kun Maria oli häntä portailla vastassa urhea hymy huulilla, se lamaannutti Jossen. Ei hän puhunut, Valitti vain ja uhkaili. Jo pitkään, monta kuukautta, hän oli ollut poissaolevan tuntuinen, omituinen ja outo.
Ehkä vika ei sittenkään ollut Mariassa, ehkä Josselle oli tapahtunut jotain ikävää. Kunpa hän puhuisi siitä. Voisin ehkä olla avuksi, Maria ajatteli.
Maria kääntyi katsomaan Jossea. Siinä se makasi lattialla jalat levällään. Suu auki.
Se oli nukahtanut kuin iso pikkulapsi. Maria haki tyynyn Jossen pään alle, silitti hänen tukkaansa ja peitteli hänet huolellisesti. Meni sitten itsekin nukkumaan, valvoi tosin pitkään ennen kuin nukahti.
Aamulla Josse oli kadonnut. Maria etsi ja etsi, huuteli. Kävi pihassakin etsimässä. Maa oli huurteessa. Maria huomasi Jossen kengänjäljet. Josse oli kävellyt ulos portista.
(Tähän tekisi mieli lopettaa, mutta tuon videon takia on vielä jatkettava.)
Päivällä pärisi kännykkä. Tuntematon numero. Vieras.
Naisen ääni: Et sinä voi Jossea omistaa!
Ei muuta.
Maria ei ennättänyt vastata. Se oli hyvä, sillä ei hän ihan tyhmä ollut. Hän osasi yhdistää asioita. Heti hän tajusi, mistä oli kysymys.
Viha kuohahti hänessä. Siinä se oli, huoli Jossesta.
Mokomakin naikkonen! Se oli hänen nimensä joka oli löytynyt lattialta paperista kuin salaperäisenä, tarkoituksellisena viestinä hänen käynnistään sillä aikaa kun Maria oli parin päivän matkalla, pois kotoa. Nyt sille löydölle löytyi ääni. Ja hiuspinnit yöpöydällä, jotka oli jätetty todistamaan paikallaoloa, saivat nyt itselleen omistajan!
Kaikki mikä oli vaivannut Mariaa, selvisi. Mustat, helvetilliset ajatukset alkoivat saartaa häntä. Hän kuuli rienaavia ääniä. Tuntui kuin paholaisarmeija olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Ei hän Jossea ajatellut, ei, ei. Hän ajatteli tuota naista. Eikä hän Jossea vihannut, ei, ei. Hän vihasi tuota naista. Hänen vihansa oli ääretön, tuskainen.
Jos haluat todella tietää, mitä Marian pään sisällä liikkui, mikä siellä raivosi, kuuntele tuo video! Säveltäjä Alfred Schnittke kertoo sen sinulle Iva Bittovan äänellä, Prahan Sinfoniaorkesterin soittajien taidolla. Sinun ei tarvitse muuta kuin kuunnella.
(Se vaikutti suuresti kertojaankin, joka kyllä muisti kysyä:
- Entä se suklaanappi?)
"Seid nüchtern und wachet" (Olkaa raittiit, valvokaa) on osa saksalaista syntyperää olevan venäläisen säveltäjän Alfred Schnittken (s.1934) sävelteosta tohtori Faustista, joka esiintyy myös Thomas Mannin historiallisessa romaanissa Dr. Faust.
Alfred Schnittke sävelsi modernia klassista nykymusiikkia, jota moni pitää yhtenä parhaimmista kahdennellakymmenellä vuosisadalla esitettävästä musiikista. Tämä sävellys syntyi 1983 ja koko teos sai "päivänvalon " Hampurissa 1995. Schnittke kuoli 1998.
Schnittke on sanonut:
“Faust is the theme of my whole life, and I am already afraid of it. I don’t think I shall ever complete it.”
107 kommenttia:
Tuuli repii Jossen ja Marian taloa ja haluaa tuhota sen.
Mielikuva paholaisesta repimässä Faustia ja paiskomassa tätä pitkin seiniä niin että verta ja aivojen kappaleita roiskuu on vihan kuvauksena mahtava. Iva Bittová on mahtava.
Liisu, olen lukenut jokaisen osan ja eläytynyt niihin voimakkaasti. Tähän viidenteen ehkä eniten. Toivoisin saavani tietää, miten Josselle ja Marialle käy. Lisää suklaanappeja kertojalle!
Schnur, kiitos kommentistasi!
Kävin vastavierailulla blogissasi, ja katselin videoita ja muita kuvia sekä hyviä otoksia eri kirjoista!
Erikoisesti ihastuin MAMA'an. Laitoin sen Facebookiin sivulleni, että "kaveritkin" näkisivät sen.
Siihen sisältyy se tärkeä sanoma, että sanoja ei aina tarvita. Laitoin sinne myös blogisi osoitteen, jotta he voisivat käydä siellä halutessaan haukkomassa henkisiä makupaloja.
(mun Face-sivu on os. https://www.facebook.com/pikkuliisu) jos haluat käydä "tarkistamassa" : )
Nerokas kollaasikertomus, jonka väritti hienosti tuo pasion negra -tango, hurja verisenä mustana liinana liehunut purkaus , joka toi etäisesti mieleen Yoko Onon (ja John Lennonin) primal scream -projektit. - Tässä taas ansaitsemasi kehut - enkä tosiaan halua mitään "vastakehuja"! :)
Niin surullinen ja järkähtämätön tarina -
en odottanut tarinan kääntyvän näin kohtalokkaasti.
Kiitos musiikista ja kuvasta -
kiitos tarinasta
Anonyymit,
kiitos hyvistä kommenteista!
Itse pelkäsin että se on liiankin musta.
Yritin saada siihen huumoria,
mutta eihän kaikki elämässä naurata,
pahempaakin voi kyllä olla.
Schnittkeä (täällä) kuunnellaan paljon.
Se on usein surullista, muttta samalla kaunista.
Hei,
Unohdin tuosta pasion negra -kirjoituksesta nimimerkin, sehän on Hjalmar :) Kiitos taas tekstistäsi!
Hjalmar,
kiitos Sinulle!
Minulle tässä soi vivaldi -
pauhu ja vyöry
Anonyymi
Vivaldi on kaunista musiikkia, sen Vuodenajat varsinkin paljon kuunneltua ja pidettyä. Olen sitä kuunnellut, myös vähemmän soitettuja vivaldeja. Mutta aina kun joku vivaldeista alkaa soida esim. radiossa, tulee väistämättä mieleen Vuodenajat. Vivaldilla on oma äänensä, niin kuin pitääkin olla. Se voi pauhata ja vyöryä, mutta soida myös rauhallisena ja korvia hivelevän kauniina.
Schnittken musiikki on surumielistä, usein tutkivaa kaunista. Mutta kun Schnittke, joka sairasti paljon, ja jolla oli vaikeuksia elämässään, niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä, se tuli näkyviin hänen sävelkielessään. Schnittke ihaili aikalaistaan Schostakovitsia, joka saattoi olla kovaääninen ja hurja musiikissaan, sävelsi vihaansa ulos aikansa ankeudesta ja mielettömyydestä (Stalinen aikana), mutta antoi sävellyksilleen nimiä, joitten ansiosta häntä ei karkoitettu maasta, niin kuin monet muut säveltäjät (ja taiteentekijät). Esim. Schnittken 3. viulukonsertto on kaunista ja rauhoittavaa kuunneltavaa.
Kaikki eivät pidä Schnittken Faustista, mutta valitsin sen tähän sen "rumuudesta" ja raivosta sihisevän esityksen sen takia, kunse sopi tämän jutun henkeen. Siitä kuuluu silkkaa raivoa ja vihaa!
Ohoh, tulipa selityksiä!
http://imgfave.com/art
https://www.youtube.com/watch?v=nGdFHJXciAQ
mielikuvissani vivaldia kuuntelevat aina psykopaatit, heh kummallista.
rakastan vivaldia, kuulen siinä elämän koko kirjon...myös raivon, epätoivon ja rakkauden.
hellyydestäkin se kertoo, minusta.
https://www.youtube.com/watch?v=nGdFHJXciAQ = hyvä esitys, Vivaldia, runsas kuvitus, hieno!
http://imgfave.com/art = kiva taidesivusto (jäi mieleen "ha, ha, vakavasti")
Et vaikuta psykopaatilta ollenkaan, Anonyymi. Tuskin psykopaatit kuuntelevat mitään musiikkia (tai en minä tiedä). Tuntuu, että he ajattelevat aina vaan itseään, muut ovat heille "ei mitään".
En kuvittele olevanikaan, mutta niin täydellinen musiikki kelpaisi varmaan itse täydellisyydelle eli psukopaatille.
Mielikuvissani Hannibal Lecter kuuntelisi vivaldia.
Kummallisia mielikuvia...assosiaatioketjuja se mieli tuottaakin.
Minä olen harmiton ja kiltti.
Harmiton kiltti, kiva että oot.
minä oon harmillinen kiltti.
Harmiton on parempi.
Harmillinen tuottaa harmia.
Mitä kumman harmia sinä tuotat?
Liisu Liisukainen.
Kiitos vierailusta ja kiva, jos leikekirjablogistani on iloa jollekulle.
Mutta ennen kaikkea kiitos näistä kertomuksista. "Voisinpa kirjoittaa yhtä väärentämättömästi kuin sinä."
Anonyymi, väillä tuotan harmia tahattomasti.
Esim. sanomalla jotain, jonka joku tulkitsee väärin.
Innostumalla liikaa.
Itkemällä silloin kun pitäisi nauraa.
Nauramalla silloin kun pitäisi itkeä.
Luettelo on loputon...
Schnur, tänään löytyi blogistasi suoranainen
aarre, joka puhutteli voimakkaasti.
Se on päivätty Sunday, 28 September 2014
Love isn't there to make us happy
Siinä on Antony Gormleyn kuva,
Herman Hessen teksti ja Schubertin
musiikkia, laulaja luultavasti
Fischer-Diskau äänen väristä päätellen.
Blogisi vahvuus on juuri siinä, että
”kirjeesi” ovat lyhyitä ja vaikuttavia.
Kun laitat jonkun kuvan, yksinkin.
Se vaikuttaa.
Jos laitat kuvan ja herätät sen alle
henkiin jonkun vanhan runoilijan tai
kirjaiijan otteella hänen tekstistään,
se vaikuttaa, ja herättää ajatuksia.
Hmm. Liisu, minusta siinä "Love isn't there to make us happy" on jotain samaa kuin tässä Josse ja Maria -tarinassa. Samanlainen tunnelma, tai sävy. Ja Marialla on kestämistä (kuinkahan paljon hän kestää, ja miten?).
Olen lukenut koko tuotantosi ja pidin tarinoistasi/jatkonovelleistasi paljon. Harmillinen ja kiltti on parempi kuin harmillinen ja ilkeä. Voi hyvin.
Ps. minäkin olen sitten harmillinen ja kiltti, kai suurin osa ihmisistä on -
Schnur,
Samaa minä huomasin. Siinä kuvassa toinen kantaa toista, ehkä heikompaansa. Se kuva herätti minut ajattelemaan, KUMPI tässä tapauksessa on se heikompi. Se alkoi todella kiinnostaa minua. Siinä olisi hyvää jutunjuurta jatkoon.
Kysynkin nyt sinulta, saisinko lainata tuota kuvaa, jonka olet laittanut blogiisi ja tarvittaessa ehkä vähän sanojakin? (Laittaisin kyllä asiaankuuluvat merkinnät, mistä olen ne saanut.)
Minusta se kuva on jotenkin järkyttävä. Se saa ajattelemaan. Siltä pohjalta voisi tosiaan yrittää jatkoa. Olisi oikeastaan mukava jatkaa, ettei se juttu jäisi roikkumaan ilmaan.
Julkaisen aika harvoin, kun jotenkin aika tahtoo luisua käsistä, eikä kirjoittaminen ole minusta helppoa.
Mutta. Mitäs sanot? Olisi kiva esittää sitä kuvaa tässäkin blogissa. Se kyllä kestää katselemisen.
Anonyymi,
Oikeassa olet, harmillinen kiltti ON parempi kuin harmillinen ilkeä. Suurin osa ihmisistä on, onneksi,
harmillisia tai joskus harmittomia kilttejä kokemukseni mukaan. Siitä voi olla iloinen.
Mutta jos osaa olla harmillinen ja kiltti, mutta myös rohkea, joka sanoo mielipiteensä silloinkin kun on eri mieltä kuin toinen tai toiset (joskus monikossa) ja uskaltaa sanoa ääneen eriävän mielipiteensä (riitelemättä, rauhallisesti) se olisi minusta parasta.
Ilkeys ja riita kuuluvat yhteen. Pidä puoliasi! kuulee usein sanottavan. Onko se oikein vain väärin? Jotenkin minusta tuntuu, että se voisi olla oikein, jos siihen vain pystyisi, oikealla tavalla.
Liisu, totta kai saat, siis minun puolestani, eiväthän ne ole minun. Olisi valtavan hienoa, jos ne inspiroisivat sinua kirjoittamaan jatkoa! Kumpi on heikompi -asetelma kuulostaa kiinnostavalta, ja kuvaa voi tosiaan tulkita monin eri tavoin: olisi mielenkiintoista nähdä siitä kertomuksen henkilöihin liittyvä tulkinta.
Ok.
Luulisi, ettei kukaan siitä suuttuisi, jos laittaa esille hänen työnsä ja tiedot kuka sen on tehnyt. Sehän on osoitus vain että siitä on pidetty.
Yritin tänään kuitenkin löytää netistä tarkempaa tietoa kuvan tekijästä ja löytyihän sitä, mutta ei tietoa sen julkaisuoikeuksista, eikä osoitetta, mistä sitä voisi tiedustella. Itse juttua en ole ennättänyt ajatella. Mutta sillähän ei ole kiirettä.
Ihanaa pohdiskelua sinulla Liisu "mitä sanat ovat?". Se on tosifilosofinen kysymys. Sillä ylväinkin sana väärässä kohtaa on lattea, tai fiasko. Lattea sana oikeassa kohtaa on ainoa oikea. Sanat ovat aina myös muuta kuin mitä ne ovat; tämä tekee kirjoittamisesta niin vaikeaa. - Ei ajatteleminen ole vaikeaa, tai unien näkeminen - se on melkein sama asia. Niiden saaminen sanoiksi on vaikeaa. Useimmiten. Ainakin. (huokaus) Tai aina.
Ps. Aikoinaan, kun aloin leikkiä sanojen kanssa (olin silloin kansakoulunopettajan poika, eikä mulla ollut oikein muuta oppia)... niin minä komentelin sanoja kuin kansakoulun alaluokkalaisia. Komensin ne riviin (kun kello soi), ojennus - eikä pulista siellä takana! Ja kun kaikki olivat hiljaa, päästin ne luokkahuoneeseen. Ja voimistelutunnilla pistin ne sanat, jotka hangoittelivat vastaan, roikkumaan puolapuille. Siinähän sitten tekivät nilkkaojennuksia! - Annoin minä niiden välillä potkia jalkapalloa ja pelata pesäpalloa. Mutta aina tarkkailin niitä!
Voi hitsi, kyllä minä olen ollut ilkeä Sanoille!
Itsekin sanoit jossain ettei hyvyyttä olisi jollei olisi pahuutta. No, noinhan on. (Joku muukin sanonut.) Mutta näin on. Ei ole olemassa vain "hyviä" sanoja, on olemassa "pahoja" sanoja vähintään yhtä paljon. Ja sitten on olemassa sanoja jotka eivät sovi kumpaankaan kategoriaan, ne vasta inhottavia sanoja ovat. Tarzankin joskus joutui kamppailemaan hirvittävän Anakondan kanssa joka koko ajan meinasi nielaista sen mutta loppujen lopuksi voitti sen. - Samaa se on Sanojen kanssa kamppailu.
Ps. Sanojen jälkeen tulee sitten lauseoppi... (huokaus) ... Se on samat ongelmat potenssiin 3. (Tai noin 3-4.) Se on sitä kuin tappelisi herra Lohikäärmeen kanssa ja katkoisi siltä kaulan: aina tulee toisia tilalle. Eikä koskaan, ei koskaan tiedä kuinka monta? (sillä loppujen lopuksi niitä on. koska ei silläkään niitä sentään loputtomasti ole.)
puhuin omiani. olen pölisevällä päällä. sanat sanoina. niitä on harjattava kuin piikkisikoja että tietäisi mistä on kyse. eikä aina sittenkään. elämäkin on sana, mitä se merkitsee, kun on kuollut. maailma on maata ja ilmaa. jalopeura on Leijona joka vaanii sinua kun teet jotain, päivisin se loikoilee sänkysi alla, se on muriseva kuin omatuntosi ja laiska. mustetta sataa taivaalta, sinun hääpukusi värjääntyy väärän väriseksi, lammikossa sammakot soittavat trumpettia. minä katson bussia joka ajaa tietä alas pysäkin ohi, minulla raha kädessä. vompatti kävelee suojatien yli. jossain riisutaan sandaaleja, päivä on päättynyt. Kello on sängyllä selällään: muussa asennossa se ei käy. Ja Levy loppuu paukahtaen. Hiljaisuus, jota tuuletan ikkunasta, sekoittuu kaupungin kohinaan. Aamulla linnut laulaa “ZIRZI ZIRTZ ZIT”. Kieli, se tulee meihin korvista, ja menee pois suusta.
Elämä meidät jättää. Emme me.
Taas sydämeni sykähteli sanojen tahdissa-
oi kallisarvoinen tajunta ja leikkisä libido
monitahoinen muusani
Libido?
Eikö se ole joku kylpyhuonelelu? KumiAnkka. (Eli kuminen Ankka.)
Ja varo muuten Anonyymi... ai, mitä? sinä kysyt. (Hyvä kysymys!) Nimittäin kohta minä lyön Sinut ällikällä. Ai, millä ällikällä..? (saatat vielä kysyä) No, silläpä sillä!
Mikis,
sinulla on hyviä asioita JA hyvin toimiva mielikuvitus, joka on myös plussaa sinulle ja yleensä se olisi sitä kaikille ihmisille minun mielestä!
Minullakin on mielikuvitus (ollut jo lapsesta) mutta se ei aina toimi hyvin. Se synnyttää pelkoja. Kun lapsena menin nukkumaan ja huomasin jonkun vaatteen roikkuvan uuninpellin varressa, se muuttui illan hämärässä möröksi. Mörköjä hyppeli joka puolella. Varsinkin niitä oli sängyn alla. Möröt olivat pahoja, Ne pelottelivat lapsia. Kai se oli niiden työtä. Ja mitäs möröt työlleen mahtavat, sen enempää kuin ihmisetkään.
Otsasi hiessä sinun on työtäsi tehtävä, sanoo joku iso mörkö (se, joka asuu kai taivaassa). Taivastakin minä pelkään, ehkä siellä asuu montakin mörköä. Kokonainen mörkölauma. Mutta ei niitäkään tarvi (ehkä) pelätä. Nekin voi olla mielikuvitusta. Mutta jos ne ovatkin totta, silloin niitä pitää kunnioittaa, muuten ne aiheuttavat vaikeuksia ihmiselle.
Ja nyt mun mielikuvitus kuvittelee, että sinulla, mikis, ja Anonyymilla on jotain yhteistä? Voisiko se olla totta? Tiedän, ettei aina kannata uskoa varsinkaan mielikuvitukseen, mutta ei liiaksi mihinkään muuhunkaan. Kaikki voi olla totta. Muta kaikki voi yhtähyvin olla valetta. Koko elämä voi olla pelkkää kuvittelua. Sehän tässä vähän masentaa. Mutta pois masennukset, pois! Urheasti vaan. Ponnistellaan. Oli elämä totta tai valhetta! (Se olkoon iskulauseemme.)
Anonyymi.
tuosta runosta. Se on kiva. Se puhuu selkokieltä Sydämen hakkauksesta ja kaikesta muusta, ihmiselle olennaisesta. Mutta ohimennen se käyttää sanaa 'muusa'. Muusiin minä en usko. Ne on tarua. Muusat voi olla kauheita. Ne voi muunmuassa aiheuttaa painostusta vaatimalla mahdottomia. Mut voi ne olla mukaviakin!
Pikkupoikana minä asuin vanhassa kansakoulussa. Se oli puutalo. Siinä oli iso vintti. Aina öisin kun kääriydyin nukkumaan hetekalleni, minä aloin kuvitella että sieltä vintiltä alkaa tulla alas Leijonia. Sen vintin portaat olivat puusta ja narisivat, ja just sen takia mä tajusinkin että siellä on Leijonia, kun ne hiipi niin hiljaa niitä portaita alas etteivät ne narissu. Sen takia mä, olin 5 -v, pomppasin omasta sängystäni keskellä yötä ylös ja menin isin ja äidin väliin nukkumaan. Äiti aina joskus heräsi - isi ei koskaan - ja tuhisi mulle "mikkokos se siinä. mitäs mikko siinä?" Minä sanoin että "Leijonat pelottavat minua". - Aamulla sitten herättiin unisina kaikki kolme.
Daniel Katz kertoi Vilho Vikstenille, joka kertoi minulle, että Daniel oli sanonut että hänen huumorintajunsa meni sen takia vinoon, kun hänen isänsä oli niin outo. Jos hän esimerkiksi, näin Katz kertoi, käveli pikkupoikana metsässä ja näki kiven joka näytti ihan karhulta... ja säikähti kamalasti, niin ei isä häntä ikinä lohduttanut, että ei se karhu oo vaan kivi. Päin vastoin, se itse äkkiä näytteli säikähtänyttä ja riuhtaisi häntä olkapäästä ja huusi "katso, tuolla on ihan kiven näköinen karhu!". - Niin hänestä sitten tuli humoristi. Ei kai ollut muita vaihtoehtoja?
Ihanaaa mielen soljuntaa -
minä pelkäsin lapsena humalaisia ja vihaisia ihmisiä,
he olivat todellisia ja siksi pelko jäi.
Möröt ja leijonat olivat ystäviäni, ne olivat niitä kilttejä ja rohkeita,
mutta ne elivät vain mielikuvituksessa. Mielikuvittelen mielelläni.Sekä luen innolla sanoja jotka ovat vapaita tosikkomaisuudesta.
http://imgfave-chat-herokuapp-com.global.ssl.fastly.net/image_cache/1437321750766314_tall.jpg
kuva on kopioitu sivustolta:
http://imgfave.com/photography/new/page:6?after=1437409101
Tämä oli todellisin kaikista tarinoista, osaksi itsellekin kovin tuttua. Kuvalainauksen voisi merkitä näkyviin. Liisu, oletko Sinä minä, vai olenko minä Sinä:)
Anonyymi,
minulle sanottiin lapsena jos jäin yksin kotiin, että ovea ei saa avata vaikka kuka soittaisi ovikelloa.
Saattaa olla, että siinä jo kylvettiin ensimmäiset pelonsiemenet ja ajatus, että ihmisiä pitää varoa.
Anonyymit,
kiitos linkeistä. Ylempi linkki ei jostain syystä koneellani toiminut, alempi toi mahdottoman paljon kuvia, joita huvikseni katselin.
Mustis,
Tuttua se on varmaan sen takia, kun siinä kerrotaan asioita, jotka ovat kaikille tuttuja, vähän vain ehkä eri muodossa. Yleensä - niin ajattelen - kaikki asiat, joita ihmisille tapahtuu, on tapahtunut sadoille, ellei tuhansille muille. Turha kuvitellakaan, että joku teko tai asia olisi ainutlaatuinen.
Kuvalainaukseen ja sanallisiin siteerauksiin laitan aina tekijän nimen, jos se on vieras. Tai sanon: tekijä tuntematon (jos en sitä tiedä).
Poikkeuksena musiikki. Siihen laitan aina tekijän nimen, vaikka se olisi kuinka tuttu. PItäähän sitä vähän vaihtelua olla. :)
Kaikille teille yhteisesti:
A n t e e k s i, kun kommentoin vasta nyt. En ole muistanut käydä täällä (omassa blogissa) katsomassa onko tullut uusia kommentteja. Ilahduin kun nyt kävin!
Olen sitä mieltä, että jos joku viitsii kommentoida, on se kommentti arvokas ja jotenkin se on noteerattava, että kommentin kirjoittajalle ei tule tunne: Ai, turhaan kommentoin, eihän sitä ole edes luettu! Kommentin kirjoittaminen vie aina aikaa ja ajatuksia. Turhaan ei aikaa kannata hukata.
Joillakin on taas semmoinen tapa, että he haluavat tarkistaa kommentin ja vetäisevät sen näkymättömiin kirjoittajan nenän edestä. Minulle ainakin tulee aina hölmö tunne: minne se katosi? Onko koneeseen tullut vika? Ja jos siihen tulee ilmoitus: kommentti tarkastetaan, sitä ajattelee, mitähän varten?
Ja on tapahtunut sellaistakin, että kommentti katoaa, eikä sitä ilmeisen tarkastuksen jälkeenkään tule näkyviin. Silloin vasta hölmö tunne tulee. HUI, uskaltaako tänne edes enää kommnetteja kirjoittaa? Ja se vie itsetunnon nollille, voi miten surkea kirjoittaja olen, kun en osaa edes kommenttia kirjoittaa!
Se on pöhkö tunne, tosi pöhkö, kaikin tavoin suuresti pöhkö.
Mutta ei tee mieli sinne enää aikaansa tuhlata, eikä kannata lukea enää koko blogia. (Olenkoham ninä hermoheikko? Mitenkähän toiset menettelevät? Mitenhän he sen kokevat?)
Jokaisella on tietysti omat syynsä menetellä niin kuin menettelevät. Ja se pitää sallia. Tietysti.
Niin, nuo mikiksen kommentit, ne ovat asia erikseen. Ne ovat nimittäin useimmiten das Ding an sich, hauskoja tarunoita , joita arvostaa sellaisina. Kyllähän ne kommentista käyvät, siinä mielessä varsinkin kun ajattelee, että ne ovat olleet oikeita kokemuksia, jotka ovat muistuneet mieleen lukemisen perusteella. Ja vaikka ne olisi välillä leikillisiä ja keksittyjäkin, niillä on arvonsa sekä tarinoina, että sanallisena kielenkäyttönä, joka saattaa leimahdella eri väreissä. Sanallisia maalauksia. Absurdia huumoria. Tunteita liikuttavia. Ihan aina niitä ei edes ymmärrä. Mutta siitä saa syyttää itseään. JES!
Anonyymi mikis sanoi...
Daniel Katz kertoi Vilho Vikstenille, joka kertoi minulle, että Daniel oli sanonut että hänen huumorintajunsa meni sen takia vinoon, kun hänen isänsä oli niin outo. Jos hän esimerkiksi, näin Katz kertoi, käveli pikkupoikana metsässä ja näki kiven joka näytti ihan karhulta... ja säikähti kamalasti, niin ei isä häntä ikinä lohduttanut, että ei se karhu oo vaan kivi. Päin vastoin, se itse äkkiä näytteli säikähtänyttä ja riuhtaisi häntä olkapäästä ja huusi "katso, tuolla on ihan kiven näköinen karhu!". - Niin hänestä sitten tuli humoristi. Ei kai ollut muita vaihtoehtoja?
Hah, hah, tämä jäi huomaamatta, hyvä Mikis:)
Mustis,
mikiksen parhaita juttuja olen lukenut Ikkunaiineksestä. Kerran hän kertoi tyttärestään niin kauniisti, että itketti. Hänellä tuntuu olevan niin kirjava elämä, että siitä löytyy esimerkkejä melkein mihin tahansa.
Minne mikis hävisit!
Osmankäämäseni, suopursu -
huhuuuuuuuu...
"Joillakin on taas semmoinen tapa, että he haluavat tarkistaa kommentin ja vetäisevät sen näkymättömiin kirjoittajan nenän edestä. Minulle ainakin tulee aina hölmö tunne: minne se katosi? Onko koneeseen tullut vika? Ja jos siihen tulee ilmoitus: kommentti tarkastetaan, sitä ajattelee, mitähän varten?
Ja on tapahtunut sellaistakin, että kommentti katoaa, eikä sitä ilmeisen tarkastuksen jälkeenkään tule näkyviin. Silloin vasta hölmö tunne tulee. HUI, uskaltaako tänne edes enää kommnetteja kirjoittaa? Ja se vie itsetunnon nollille, voi miten surkea kirjoittaja olen, kun en osaa edes kommenttia kirjoittaa!
Se on pöhkö tunne, tosi pöhkö, kaikin tavoin suuresti pöhkö.
Mutta ei tee mieli sinne enää aikaansa tuhlata, eikä kannata lukea enää koko blogia. "
Jos tämä nyt oli, parahin Lissu, jokin piikki minulle, niin eihän sinun hyvä ystävä tarvitse kirjoituksiani lukea tai kommentoida. Se on ihan vapaaehtoista. Blogipohjia on erilaisia, toisissa kommentointi on teknisesti helpompaa kuin toisissa. Sovitaan ihan sovinnolla, ettemme kommentoi jatkossa toistemme juttuja. HYvää jatkoa! Ystävällisin terveisin, Hj
Hjalmar, eipä viitsitä rakentaa muuria välillemme, eihän! Pidämme toistemme teksteistä ja se on minusta hieno juttu.
Pidän kirjoituksistasi, EIKÄ tuo lainaamasi "uskontunnustukseni" ollut tarkoitettu sinulle! Kun kirjoitin sitä, ei edes mielessäni käynyt pienintäkään häivähdystä nimenomaan SINUN kirjoituksesi, tai sen kommentointi (vaikka, nyt kun siitä sanoit, tulee mieleen että epävarmuus kommentin perille menosta on tosiaan käynyt mielessä joskus sen jälkeen, kun olet jatkanut Virkamiehen päiväkirjaa.)
Tarkoitus oli puhua yleisellä tasolla, sillä tällaista on tapahtunut monta kertaa, monessa blogissa. Viimeksi katosi kommentti, jossa olin pohtinut Anita Konkan esittelemää kirjailijaa, Karl Ove Knausgårdia, joka kiinnosti minua (Knausgård) tavallista kovemmin sen perusteella , mitä Anita SANAT- blogissaan hänestä ja hänen kirjoistaan kertoi. Ihmettelin tätä katoamista Anitalle, ja syytä ei hänkään tiennyt, ihmettelimme sitä yhdessä. Ilmeisesti kysymyksessä oli joku tekninen häiriö, sillä se kommentti ei ollut mennyt perille Anitankaan blogissa. Ihmettelyni kyllä. (Siis pelkkää ihmettelyä.)
Mitähän niille kommenteille, joita olen innostuksissani blogiisi kirjoittanut, on tapahtunut? Ovatko ne tulleet perille? Niitten kohdalla on kyllä häivähtänyt teksti: Kommenttisi tarkastetaan. Yllensä ne samat kommentit ovat tulleet näkyviin tarkistuksen jälkeen muissa blogeissa. Mutta sinulla ei. Ne vaan katoavat kokonaan. SILLOIN tulee mieleen, kommenttini on todettu kelvottomaksi. (Ja sitä se voi oikeasti ollakin; poistelen joskus itsekin omia kommenttejani, kun huomaan itsekin ne typeriksi.
Tiedän monta blogia, joissa kirjoittaja oikeasti EI halua kommenttteja. Heille ilmeisesti riittää se oma teksti, jonka he ovat laittaneet esille, ja kommentit vain häiritsevät. Ymmärrän, että jokainen tekee niin kuin haluaa. Se on oikein. Niin pitääkin tehdä. Mutta itse kannatan vuorovaikutusta. Pidän kommenteista. Kirjoitan niitä mielelläni, silloin kun on aikaa. Se on minusta mukavaa.
Viittaat tuossa yläpuolella (kommentissasi), että sinulla olisi jotain teknisiä syitä, jotka estävät kommenttien tulemista näkyviin? Jos niin on, sillehän ei voi mitään.
Anita Konkka ehdotti Facebookissa kommentoimista, hänen mielestään se on varmempi. Minä käyn siellä vaan aika harvoin. Mutta jos mä tietäisin, että olet laittanut sinne maininnan uudesta bloggauksesta, käyn mielelläni siellä sitä katsomassa ja voisin kommentoida siellä jonkun sanan. Ainakin lukisin sen, ja jos se on hyvä, voisin pidätellä halua kirjoittaa siitä mitään, jos olet tosiaan sitä mieltä, että et halua enää, että kommentoin.
Miten on? Saanko edes lukea juttujasi? (Jos et anna lupaa, luen salaa, jos vaan huomaan sen kaiken siellä olevan paljouden keskellä :)
Liisu, oletkohan tietoinen siitä, että jos kirjoittaa ensin kommentin ja kirjautuu Bloggeriin vasta kommentin kirjoittamisen jälkeen, kommenttia julkaistessa, kommentti katoaa taivaan tuuliin?
Näin on käynyt monelle Bloggerin eri blogeissa. Olen onnistunut kadottamaan jopa omiakin kommenttejani omaan blogiini, kun olen innoissani kirjoittanut ensin kommentin, ja kirjautunut Bloggeriin vasta kommenttia julkaistessa. Ei, se katoaa aina, ellei ole etukäteen kirjautunut blogiinsa, siis Bloggeriin! Juuri tämä syy aiheuttaa useimmiten kommenttien katoamisen Bloggerissa. Muista siis, Liisu, aina olla valmiiksi kirjautunut Bloggeriin, kun alat kirjoittaa kommenttia!
Iines, kiitos! Muistan nyt, että olet siitä aiemminkin maininnut, mutta en kai ole osannut ajatella sitä omalle kohdalleni. Sitä paitsi tämä työkoneeni ryppyilee välillä aika pahasti, tekee jäynää. Kokonainen sivu voi kadota hetkessä ilman varoitusta. Ehkä tää on liian täysi. Pitää varmaan vähentää ainakin kuvia, siirtää niitä ulkoiselle kovalevylle, tms.
Kiva, Iines, kun olet käynyt täällä, tuntuu mukavalta nähdä nimesi. Painanpa nyt tuon ohjeesi mieleen.
Liisu se loikki,
pihan poikki,
ja nauroi hampaat hohtaen.
Taivas on likellä ja Elämä lähellä eikä alkkareiden Kuminauhakaan nyt mua kutita.
Terveisiä Hattulasta. (ottaa lippalakin pois päästään. ja jostain syystä myös sukat jalasta.) Siellä on vanha kirkko. Olen minä siellä (kirkossa siis) ennenkin käynyt mutta olin itse silloin niin nuori vielä että muista siitä muuta. Partiopoika olin. Mutta elävä on kirkko, täynnä kuvia, katselin niitä itsekseni. - Ps. Jos itse menisin joskus naimisiin, jonkun toisen ihmisen kanssa, maybe, niin vihkiytyisin ko. kirkossa. Siellä hönkii keskiaika. (Se tulee ihan nenään!) Katolilaisuus on kivempaa kuin lutherilaisuus, koska on hölmömpää, se siinä kivinta on. Ja avioliiton satamaan on leppoisempi purjehtia myötätuulessa... kun Jumala tuuppii sua sun selästä. Koska, sen minkä Hän yhteen liittää, ei ihminen voi erottaa.
Joskus kyllä prostetioudet (tai miten tämä sana kirjoitetaan, tarkoitan näitä verkkosukkiin pukeutuneita hempukoita) erottavat uskolliset ukkomiehet vielä uskollisemmista rouvaspuolisista aviosiipoista. Olen näin joskus lehdestä lukenut. Uskomatonta, mutta totta! Avioliitot alkavat joskus nitistä, sitten natista, sitten kuuluu epämääräisiä ääniä kuten POKS PAKS ja PUM. Ja sitten ei ole enää muuta tehtävissä, inhimillisesti katsoen, kuin mennä Notaarin (ja asianajajien) luo ja sanoa että "se meitin avioliitto levis sit. paukahti hajalle kuin Ikean huonosti koottu kaappi. piru vie. kamalaa natinaa ens kuulu ja sit se vaan levis." - Kyllä asianajajat tämän ymmärtävät, koska siinä heidän sieraimiinsa tuoksuu raha. He hoitavat käytännön asian sun puolestas. Ja lasku... niin, se nyt on USKOMATTOMAN ja JUMALATTOMAN ja TÄHTITIETEELLISEN kallis. Mutta älä anna sen häiritä mielentilaasi; pari vuotta kun teet ylitöitä (noin 10 tuntia viikossa) niin saat sen maksetuksi. - Ja pääsithän eroon ukostasi/akastasi, muista se! (kun iltaisin tyyneä painat pääsi "Ilona" huuhteluaineella huudeltua tyynynpäällistäsi vasten. - Aina uusi Ilona tai Pamela (tai teidän tyttöjen tapauksessa Toivo tai Usko) odottaa Sinua aidan vihreämmällä puolella!
Oi mikis löytyi -
oma piiskuseni
Oi sinä kukkiva Pihlajani, anonyymi. Hevosenkenkäni, kaunis! Tykkään susta kuin vastapaistetusta letusta sokerin ja mansikkahillon kanssa. Nami, nami.
mikis!
Samperi (reipas sana) miten ajankohtaista asiaa olet kaksinverroin nyt tänne mielesi mutkikkaista, mutta ah niin puhtaista ja silmää kutkuttavista ajatusjuonteista vuodattanut.
Koska olin jo valmiiksi hyvällä tuulella meillä juuri vierailleen virolaisen sympaattisen restaurointia opettavan konservaattorin (miehen) takia, joka kävi tutustumassa täällä tuodakseen oppilaansa (n. 20) kpl) kuukauden kuluttua heille pidettävän luennon ja siihen liittyvien kyselyiden kehystämänä, olen melkein (taas) yli-innostunut ihmisten mukavuudesta ja valosta, jota sinäkin, mikis levität noilla jutuillasi.
Kerrot kuvista, joista olet katsellut keskiaikaisessa kirkossa. Minä katselin niitä tuon selostamani vieraan mainitessa (sivumennnen) taiteesta puhuttaessa käyvänsä välillä netissä paikassa, jonne pääsee jos panee hakusanaksi googleen google art.
Voi taivas, mikä löytö sieltä avautui! Siellä oli mm. youtubeen yhdistettyinä sikermä maalauksia eri taidemuseoista joita näytettiin klassisen musiikin soidessa taustalla eri versioina lähi- puoli- ja koko kuvina automaattisesti. Katselin mm. Botticellia ja Rembrandtia. Ja nautin.
(Jos painaa YouTube-videon kyseessä ollen sen oikeassa alareunassa olevaa rikottua neliötä, saa kuvan tietsikan näytön kokoiseksi. Niin minä aina teen, niin kuin varmaan kaikki muutkin tekevät. Kuvanautinto suurenee entistä nautinnollisemmaksi.)
Ja mitä noihin eroihin tulee, minun olisi syytä alkaa vähän miettiä asiaa Joosefin ja Marian kohdalla, erottaako heidät toisistaan vai antaako heidän jatkaa yhdessä. Tänä aamuna siitä puhuttiin ja mietittiin syitä, mihin vedota. Ja niitä oli hirveän paljon. En yhtään ihmettele, miksi ihmiset eroavat toisistaan, kun on kymmenittäin syitä mihin vedota. Se on siis helppoa nykyisin. Ennen se oli vähemmän helppoa.
Mun äiti kertoi, että kun mun täti jätti miehensä ja meni naimisiin toisen miehen kanssa, se oli sukulaisista häpeällistä.
Mutta kun joku vuosi sitten mun yhden tuttavan mies ilmoitti vaimolleen että oli löytänyt uuden rakkaan netistä (ja teki sen pöydällä olleen lappusen avulla), oli jo häipynyt, kun vaimo tuli töistä. Tuli takaisin muutaman viikon kuluttua, mutta sitten taas katosi. Eikä palannut.
Ja yks toinen mun tutun mies oli lähtenyt viemään roskapussia pihalle, eikä sieltä koskaan tullut takaisin.
Ja yks toinen... nää on tosi juttuja, mutta miks niitä enää jatkaa.
Ei tarvi kun menee kaupassa käymään ja katsella kassan päädyssä olevia Iltalehtien mainoksia, niin aina on joku uusi ero tekeillä. Viimeksi oopperalaulaja ja tangokuningatar valittivat solmuun mennyttä aviotaan.
Totta että riitaisissa tapauksissa tarvitaan asianajaja, kun eivät pysty itse sitä tilannetta hoitamaan. Pitäisikö minun nyt alkaa hyvissä ajoin ottaa yhteyttä johonkin advokaattiin? Vai tuleekohan se Josselle ja Marialle liian kalliiksi?
Ehkä on paras ensin katsoa, miten kovasti he riitelevät. Ja kysellä heidän taloudellista tilannettaan.
Hitsi, kun on kiva välillä olla kuin jumala, joka saa johtaa asioita niin kuin parhaaksi katsoo!
Kiva seurata tuota Anonyymin ja Mikiksen yhteistä runolaulua, joka hyrisee korvissa!
Kirjoittaminen, juttujen tekeminen, on kuin olisi "köyhän miehen varajumala". Saa päättää mitä noille kertomilleen henkilöille, maan matosille, tapahtuu.
Mutta älä sinä minua Anonyymi unohda, en minäkään sinua. Kannan sinua vaikka reppuselässä paikasta toiseen, täältä sinne ja sieltä tänne. Aina minulla on vuode sinua varten pedattuna. Ja sillä vuoteella on ruusun terälehtiä ja laventiinia. - Tosin em mä tiedä mitä laventeeni on? (rakas Tuntemattomani)
Minä oon valmis neiti/ex-rouva/rouva/leski/tms Anonyymiin tapaamiseen. Mutta ainostaan 101 %tin vaitio-olovelvollisuuksin. En suinkaan siksi että salailisin jotain, päin vastoin - olen Sinkku. Ei minulla ole muita läheisiä kuin Omatuntoni. Se joskus kolkuttelee: "Mikko, Mikko nyt et taas lähde tuohon juttuun mukaan! Muistatko mitä viimeksikin tapahtui, vuonna 1986... Lunta tuli tupaan niin että tupsahti. Ei, sanon minä, joka olen Suojelusenkelisi: ei sinun pidä sortua aina samaan harhaan. Onhan niitä muitakin harhoja, olemassa, ja tämä Anonyymi... (samalla Enkelini vetää piipustaan muheat sauhut, jotka peittävät hänen päänsä, savupilen keskeltä vain kuuluu "köh, köh.... krhmn", eikä muuta.)
Niinpä niin, sinne häipyi Suojelusenkelini, mustien yskivien pilvien taa. Sinusta minä kamalasti pidän, Anonyymi, enemmän kuin Enkuleista. (ne ovat usein niin rajoittuneita, haisevat parmfyymille ja pörhistelevät siipiään. ja muutenkin ovat vähän kalseita tyyppejä. sinä olet kiva ja juttelet kuin kiltti tupsukehrääjäperho)
Oi mikis -
kissanminttuni
älä huoli kaikki käy kuin leikiten-
ruusunterälehtiä vuoteessa ja tarkkaavainen suojelusenkeli
sitten vielä reppuselkään otat minut -
hyrisen kuin kissa
https://www.youtube.com/watch?v=PaI1sLqFOuE
Kaunis tarina. Kyllä. Hyvin kuvitettu myös.
(pilvipoutainen tupsukorvaseni)
oma muruseni - auringonkehräni
Ja sinä olet kuu, täysikuu, joka katsot minua ikkunan takaa että mitä minä täällä makuuhuoneessani puuhailen. No, en sen kummallisempaa. Juuri äsken pistin sukkani sukkalaatikkoon; sukkia minulla näyttää olevan aika paljon. Yhdessä oli reikä, pistin sen erilleen. En minä sitä osaa parsia. Armeijassa minulta pompahti asepuvun takista nappi irti, PMP POMPP POMP vaan se lensi. Jouduin neulomaan sen itse takaisin - tai ompelemaan? En minä tiedä kumpaa minä tein? En ole aiemmin enkä sen jälkeen käsitellyt neulaa ja lankaa, kyllä minä sen äkkiä tajusinkin että tämä on minulle liian vaikeaa. Enhähän minä nyt, voi hyvänen aika, mikään räätälimestari ole! Mutta sain minä kumminkin, aikani taisteltua Kohtalon voimia vastaan, sen saakelin napin sidottua kiinni. (Tosin se jäi vähän törröttämään, kuin naisen nännin nypykkä, mutta en minä tosiaan mikään tekstiilitaiteilija ole.) Aamulla tein asennon ja karjuin: "Hyvää huomenta herra ylivääpeli, maistuiko viimeyönä uni? Minä olen viidennen komppanian kirjuri Mikis Mallikas. Harrastan nykyisin tekstiilien käsityötä. Mutta muuten olen palveluksessanne, herra ylivääpeli." "Lepo", se sanoi minulle. Ja sitten alettiin päivän työmme. Minä kirjoitin kirjoituskoneella kirjoituskonekirjoituksia. Komppanian vääpeli venytteli tuolillaan ja haukotteli, välillä kaiveli vehkeitään, sitten nenäänsä, tuijotti puhelinta ja sanoi "RÖHM RÖHNMN", rummutti sormillaan pöytää ja huokasi - taisi pierastakin, ja sitten se nousi ja tuli minun luo ja sanoi... "minä kun olen tupakkalakossa niin olisiko sulla mikis korpraali antaa mulle yks rööki...?" No, olihan mulla.
Mikä romanssi!
Oi, te kaksi.
Mikis murunen, auringonkehrä
ja
Anonyymi, tupsukorvainen pilvipouta!
Onnea teille sydämestäni
toivon minä.
Armeijan hernesoppa on herkullista.
Aivan kuin on mikiskin-
herkullinen ja muheva (heheheh)
oi kaskelottini
Tiputtelin sanoja ja muheva alkoi naurattamaaan.
Mikis olet sellainen aurinko minulle,
saat minut kehräämään.
oi armas.
Kastemadot pitävät pellot muhevina kun ne möyrivät niissä.
Kissat mouruavat kun ne jahtaavat myyriä.
Ihmisen maha murisee.
Kastemadot ovat paljon hyödyllisempiä luomakunnalle kuin ihmiset tai katit.
Ilveksellä on tupsukorvat.
Häntä minä ajattelin kun ajattelin Anonyymia.
Ilveksellä on kyllä lyhyt häntä.
Jos Anonyymi ottaisi nimimerkikseen Lynx lynx, voisimme ostaa kimpassa Kangaspuut. Niitä olisi kiva syysiltaisin, kun ilma ulkona pimenee, louskutella kynttilän valossa makuuhuoneessamme. Samalla syntyisi pitkät pätkät ruskanväristä räsymattoa.
Jaa, jaa!
Naurattaa.
Unelmia pitää olla.
Toisaalta. Olen samaa mieltä kuin Dante Alighieri Jumalaisessa näytelmässään:
Matoja oomme, ettekö jo huomaa?
On työmme luoda perho taivahinen
mi vanhurskauteen suojatonna lentää.
Ajattelin muhevan vertautuvan tuoreeseen ravintorikkaaseen multaan -
miehess' se olisi sama kuin raavas-
mehevä ja miehinen
oi sammontakojani, ulappani, merenpyörteeni
Puutun hiukan keskusteluunne Anonyymi vastaan Mikis.
En minä muuta kuin että jos minun pitäsi valita joku noista lemmikkinimistä
haluaisin olla ulappa. Se on jotenkin niin kaunis. Mutta yksi huono puoli siinä
on: ulappa on kaukana.
(Ant. häiriö. Sovitte jotenkin niin sointuisesti toisiinne, Anonyymi ja Mikis,
etten oikein erota teitä toisistanne. Olette niin samanmielisiä. Sehän helpottaa
suuresti kanssakäymistä. :)
Hei Liisu...
odotan innolla tarinan jatko-osaa...
Joo, mä yritän, mutta, mutta, Maria raukka on vajonnut niin syvään kuoppaan, että hän tuskin pääsee sieltä omin avuin pois. Tekisinkö tikkaat vai yrittäisinkö köydellä saada hänet sieltä ongittua ylös, sitä tässä mietin. Palokunta voisi ehkä auttaa!
Viittasit nassukirjassa johonkin "kovia sanoja"-kommenttiosioosi. En sellaista löydä. Ylipäätään, aika kumma soppa syntynyt jostakin kommentoimisesta. Jos siis et näekään, rakas ystävä, kommenttiasi heti jonkin blogin perässä, on syytä miettiä, kannattaako mokoman takia kulkea nokka kippurassa seuraavat tuhat vuotta. Tai sitten on itsetunto todella matalalla - toivottavasti ei, koska siihen ei Sinulla ole mitään aihetta. Minusta tällaisesta pillastuminen on aivan turhaa. Kiva jos kommentoit ja jos taas et, niin sitten et. Minä en jaksa koko ajan olla vakuuttelemassa jotakin. Tässä EI ole mitään sen kummempaa. Maailmassa on huolia ja murheita riittämiin muutenkin. yst. terv. Hj
Sanat ovat perhosia -
päiväperho, koiperhonen ja suruvaippa,
turhaa on tappelu ja tora-
kauneutta ja iloa on riittämiin,
siks turhaan tartut hetkiin ikäviin.
Anonyymi (ylempi)
"kovia sanoja" oli vitsi "Haukut" oikeutettuja. Ei olisi pitänyt ollenkaan puuttua asiaan. Jokainen saa kommentoida, niin kuin haluaa. Tai olla kommentoimatta. Nokka ei ole ollut ollenkaan kippurassa, kunhan pelästyin, etten saisi enää kirjoittaa kommentteja henkilölle, jota suuresti kunnioitan hänen upeiden juttujensa takia. Ehkä kysymyksessä oli väärinkäsitys. En tunne tuota henkilöä, mutta uskalsin vastustaa hänen ehdotustaan, ettemme enää (molemmat) kirjoittaisi kommentteja. Minusta se olisi ikävä asia. Mutta jos hän todella tarkoitti sitä, kunnioitan hänen toivettaan.
---
Hitsi. Nyt vasta huomasin, että Anonyymi (ylempi) onkin asianomistaja, eli Hj. Kas kun en heti huomannut, vaan luulin että joku sivullinen oli puuttunut kummissaan asiaan.
Siis Hjalmar, pahoittelen kovasti, jos olen aiheuttanut sinulle pahaa mieltä tai olen muuten hermostuttanut sinua. Tarkoitus ei ollut loukata eikä kysymys ole pillastumisesta. Olet ymmärtänyt väärin. Enkä ihmettele. En ole osannut oikein ilmaista itseäni. Olen joskus jonkun muunkin hermostuttanut kirjoittamalla "rennosti" ja ajattelematta, että sen voi ymmärtää väärin. Ilmeisesti minun pitäisi varoa ja kirjoittaa asiallisesti. Eikä innostua liiaksi.
Se, että minulla on huono itsetunto on totta. Se on huono. Olen huomannut sen itsekin, enkä tiedä, mistä se johtuu. Ehkä minut on lannistettu, tai ehkä olen itse lannistanut itseni. Se alkoi jo lapsena, kun koin, että kaikki muut ihmiset ovat parempia kuin minä. Tunsin itseni huonoksi joka suhteessa. Ihailin toisia, itseäni parempia. Sama vaiva jatkuu vielä. Kaikki muut ihmiset ovat mielestäni ansainneet paremmin olemassaolonsa kuin minä. Mistähän tuo huonouden tunne oikein johtuu? Minullahan pitäisi olla kaikki hyvin. Niin varmaan onkin. En ymmärrä. Ehkä se on syntymälahja. Aika ikävä lahja. Tai sitten se on luonnehäiriö, jolle ei voi mitään. Pitää kai vain yrittää pärjätä itsensä kanssa, vaikka olenkin hölmö, ja huono. Ja vaikka loukkaannun helposti, senkin vian olen huomannut itsessäni. Ohhoh. Kyllä elämä on vaikeaa. (Huokaus).
Anonyymi (alempi),
herkistyin tuosta runostasi, melkein itketti. Se on niin hyvä ja samalla opettava.
Kiitos siitä!
Olen samaa mieltä runon kanssa. Varsinkin sen loppu puhuttelee minua.
Liisu, älä välitä, niin minullakin on (huono itsetunto). Se on joskus kauheaa. t, Hj
Hjalmar, niin on. kauheaa, nolostuttaa aivan.
Kadehdin niitä, jotka ovat varmoja ja uskovat itseensä,
samalla myös ihailen.
Tulee mieleen hassu ajatus: Johtuukohan huono itsetunto huonosta itsetunnosta?
Minulla itsetunto heittelehtii.
Välillä keinun niin korkealla että vain pilvet kalauttavat minua päähän. Tai avaruusraketit.
Välillä olen niin alhaalla, kymmeniä metriä maan alla, että ei sinne vaivaudu edes maamyyrät. (Kaukaa ylhäältä vain kuuluu kuminaa. Kun muut maan alla asuvat eliöt bilettävät.)
Tämä on kamalan karua, mutta totta.
Liisu lukee lehteä. Siinä on juoruja, lehden nimi on 8 päivää. Ahaa, ajattelee Liisu ja narskuttelee hampaitaan, mitäs täällä tänään... Naapuri on ostanut uuden paskahuussin, hyvä, ehkä oppivat vielä pesemään hampaansa. (Kamalasti aina kun irvistelevät.) Ja entinen suomenkielenmaikkani on kärähtänyt rattijuoppoudesta; eipä olisi A. Ankasta uskonut. Puu-Käpylässä näkyi Revontulia. Ja Sörnaisissa eksynyt hevonen söi mummon puutarhasta pelarguuniat ja käveli kengät kolisten muualle ennen kun poliisit kerkisivät paikalle. Hnnhyy. Ja Kalliossa harmaa kissa mustat trikoot jaloissa käveli katolle, piti kattopelleistä kiinni kun sitä huimasi, ja naukui. Täällä meillä Josse löytyi mustaherukkapensaan alta, oli yrittänyt poimia niitä nälkäänsä mutta nukahtanut raparperinlehti korvansa alla. - Voi Raasua!
(Liisu kääntää lehdensivua) ... Ja sitten on telkkariohjelmat ja säätiedoitus. Mmnm. Mutta nehän on aina samoja, uusintoja. Ei hyvältä näytä vaikka helle jatkuu. Mitähän mun horoskooppini sanoo (selailee lehden sivuja edes takaisin, ei meinaa nääs löytyä horoskooppi) no, tässähän tämä: "Saatat kohtapuolin tavata Sinut hurmanneen blogikommentoijan. Mutta älä ihastu. Sillä hän on uskomattoman ruma, käsittämättömän köyhä, ja puhuu vain p-kaa. Jos hän soittaa ovikelloasi, hyppää sängyn alle piiloon, kerää sinne myös kaikki mikä sinulle on rakasta, mm. lapsesi ja levykokoelmasi, ja ole siellä noin pari vuorokautta. Varmuuden vuoksi. - Muuten tuleva viikko tarjoaa Sinulle kaikkea kivaa. Esimerkiksi elämyksiä.
Höh, aika kummallinen horoskooppi.
Oi hyvätavaton melkoista haipakkaa mikiksellä :D
hulvatonta ja ällikällä lyömistä -
olen korviani myöten mikisfani
hyvä hyvä kaskelottini
Voi teitä Kullannuput!
Mä oon äh, puh, poikki!
Puolipäivää olen yrittänyt synnyttää blogia, joka on kuollut jo syntyessään. En saa siihen mitään tolkkua.
Käy kateeksi teidän tekstinne, sekä suorasanainen että runo. Ne on hyviä.
Pitäisiköhän vaihtaa osia? Te kirjoitaisitte yhdessä tuon Jossen ja Marian loppuun. Minä sitten teitä kommentoisin!
Voi ei, emme me niin. Sinä saat sen likaisen työn tehdä. Minä ja mikis katsomme sinun puseroosi josta pulpahtavat nuo kauniit ja tositerhakat orvokit.
Rakas Anonyymi.
Olen korviani myöten pihkassa Sinuun. Koska... kaikki Sinussa on kaunista. Joskus ajattelen että olisipa kiva kun ajelehtisit allani kuin kumivene merellä. Toiste taas mieleeni tulee että
Rakkaani, juokse minua kohti niin
Törmätään. (PANKS)
Sillä kauneinta sinussa on kun hengität kiihkeästi sylissäni kuin Vompatti. Ja sit uit ulapalla ilman alusvaatteitasi. (eli alasti kuin kalat)
Oi, nöpönasuseni.
täytyy lisätä näihin haaveisiini, jotta ne toteutuisivat, että sellaisista kumiveneistä en tykkää joissa masto törröttää. parempi että veneessä on kuoppa. (ja neulo-ompeleita. tai omppuja. jotka toisinaan roikkuvat puissa kuin unohdetut pienet rintarauhaset)
Toivon ettei minun koskaan tarvitse sanoa sinulle
kimmoisaksi puhallettu ilmapalloni, että
Mikis, varo puheitasi!
Sain niistä nytkin joitakin vivahteita tekstiini (esim. Heh, heh!).
Vihdoinkin, VIHDOINKIN sain sen valmiiksi.
Ei sitä kukaan jaksa lukea kun se on niin pitkä, ja tiheään kirjoitettu.
Mutta se musiikki lopussa on minusta kaunista. Se kestää muistaakseni n. 12 minuuttia, eli kiireiselle liian kauan, mutta jos ottaa kumiveneen, ja alkaa soutaa sitä musiikin mukana lipuessa, SAATTAA kiire unohtua!
Kiitos viesteistä!
PS.
Oon aina tykännyt Somerjoesta laulajana. Se tais olla siviilissä aika onneton ihminen, mutta laulajana hyvä. Hänen äänensä! Se on AINUTLAATUINEN! Siinä on inhimillistä lämpöä, lauloi hän mitä tahansa.
Tuo: mene pois! olisi ollut sopiva tuohon uuteen juttuun. Se olisi syventänyt sitä. Mutta se mikä siinä nyt on, on minusta kaunista ja rauhoittavaa.Sitä varmaan Maria tarvitsi, ajattelin.
Kas joku toinenkin on anonyyminä täällä...
tuo terhakat orvokit on hänen kirjoittamansa...
halaus kuunpaisteeni, kehrälintuseni -
ps. kumiveneessä on kuoppa (heheheheheh)
No mikäs siinä sitten !
(pomppaa pukille)
Mutta pulpahtaa äkkiä takaisin maan pinnalle.
Koska ei ennen ole kokenut moista.
"Äiti, nuo naiset kiusaa mua!"
Mutta ei äiti enää häntä kuule. Koska lepää siunatussa maassa.
No,
(hän ajattelee ja puistelee päätään)
"voi hyvänen aika sitten"...
Ja alistuu näihin akkojen temppuihin.
(Jotka kyllä, myönnettäköön, on aika kivoja. Huh!Ja Huh Huh!)
Sillä eihän meitä, oi Anonyymi, mikään erota. Paitsi rätisevä erotiikka, salamat jotka lyövät alastomien kehojemme (ainahan me olemme alasti kun tapaamme toisemme, eikö totta?) ohi kuin heinäseipäät. No, silloin voimme vain tulla toisiamme lähemmäksi ja lähemmäksi kunnes lopulta olemme miinus 15,6 centtimetrin etäisyydellä toisistamme. Eli sisäkkäin... "no niin Mikko, jokos läksyt on luettu. Nyt tulet iltapalalle ja sitten peset hampaasi. Huomenna sinulla on saksankielen kokeet. Ja mitäs sinä siihen vihkoon olet kirjoittanut... näytä nyt äidillesi. Rakkauskirjeitäkö sinä siinä kirjoittelet kun noin punaseksi lehahdit. Oli miten oli, en minä sinun sepustuksiasi väkisin lue, huomenna sinun pitää selvitä saksankielenkokeesta. Muuten saat ehdot. Tuleppas nyt!..."
sydämensyrjimmäiseni, lesenratten, kaipuuni
oi hurmurini, heinäseipääni, päärynäni -
ollaan liki kuin tuulessa taipuilevat kaislat...
Arvaa mitä, rouva Anonyymi?
Sanoppas minulle nyt jotain niin naisellista että sen naisellisempaa ei voi olla?
Ai, että miksikö?
Mä aika paljon luulen - täällä Netissä kun ei tiedä - että sä oot joku 50+ vanha läski ukko joka juo Tapiola -viinaa ja röyhtäilee ja syö sipsejä ja välillä käy netissä kirjoittelemassa feministisiä anonymmiteettjä. Olenko väärässä? Ihan sama. Siis kirjallisuuttahan tämä on, minun puoleltani ainakin, vaikka totta kai haluaisin panna Sua myös - niin että vähän aikaan olisit ihan soikea. Jumanplits! Ja tarvitsisit opaskoiraa että selviäisit kotiasi. Koska päässäsi kaikki asiat olisivat ihan sekaisin. Muun muassa mummusi syntymäajan muistaisit omaksesi, eli olisit 114 vuotta vanha. - Höh.
(jos taas sittenkin, epäilyksistäni huolimatta - neiti Anonyymi - olet nainen, paina villasella tuo edellinen. Koska... niin minäkin haluaisin painaa sinua villoihin.
uskollinen mikiksesi
Olen nuori nainen ja paina vain villaiselle
oma orhini :D
Suloista!
16:08 vastaus oli hyvä. Nyt tiedän, en enää epäile. Että sulla sittenkin on kulli. (Jos asian haluaa näin kauniisti sanoa. Niin kuin haluan.)
No, haetannekkoo tuo mittään?
Ps. Mutta todistusvelvollisuus, kultaseni, siirtyi nyt sinulle.
Kuuleppa söpöliini minä olen ehta nainen ja siksi sinusta viehätyinkin
oi armas hömötiaiseni (ei haittaa vaikka et uskoisikaan) Kyllä nainen orhin tunnistaa
oi oma kultahunajaiseni
tämän halusinkin kuulla!!!!
(unohda kaikki muu; se oli testi)
Tule mun reppuselkään!
Kävellään tunturin taa ja aletaan pureskella toisiamme. (sillain hellästi)
Välillä vartioidaan käsiämme ja jalkoja.
Etenkin kädet ovat niin vikkelijä ettei niistä koskaan tiedä mitä ne tekevät.
Ja jos sormilta kysyy mitä ne äsken tekivät,
ne ovat ikään kuin eivät olisi kuulleet koko kysymystä. Ja sojottavat.
Sormet (- huokaus - ) pakkaavat olemaat sellaisia.
Kultaseni?
Mennään Lappiin. Lemmenjoelle. Minä kaivan Sinut siellä kuin kultahipun, esiin. Levitän sinut kämppäni karhuntajalle. Sitten nukumme. Aamu kolkuttaa ovea, tai onko ne revontulet tai poro, mikä kolkuttaa; emme kuule koska käperrymme entistä tiiviimmin toisiimme. Mitä muu maailma - putoavat lehdet, saksofonin käheä ääni, taivaalla vonkuvat tähdet - meille merkitsisi? Meillähän on toisemme! Eli enemmän kuin kellään muulla mitään!
Minä levitän sinut kuin leivintaikinan,
ja kaulin ja koulin,
sitten rytytän sinut kuin karjalanpiirakan,
sillain tsup tsup suppuun,
ja viskaan väliin ohrajauhon siemeniä.
voi, voi, voi mikä Sinua odottaa! Kun kohtaamme.
Ihanaa kultaseni -
Tiesin, että olet kaikkea täysi -
elämää, rakkautta ja himoa
oma leiviskäni
korjaus: elämää, rakkautta ja intohimoa
Minä taivun puoleesi kuin meriheinä -
olet kaskelottini
oma armas
sydämenikukka
Voi ,ei! Huomasin että tänne oli tullut uusia kommentteja
Yksinkö laulelet täällä, Anonyymi?
Odottelet mikistä?
Minne mikis on eksynyt?
Minä se vain täällä!
Lähetä kommentti