Mirja K. oli rakastunut. No, mitäpä siitä. Sehän on vain hyvä. Rakkaus on hieno asia, kannatettava. Parempi ainakin kuin viha. Mutta se, että Mirja oli vammainen, lievästi tosin, hänellä oli kampurajalka, saa ehkä asian näyttämään toisenlaiselta. Ja kun lisätään siihen, että hän oli… hm… ruma, tuntuu jo aika toivottomalta. Vai voisiko joku hänenlaisensa saada vastarakkautta?
Huolimatta jalastaan oli
Mirja K. päässyt joskus aikaisemmin kaupungin palvelukseen.
Istumatyötä, totta kai. Mitä siinä jalka haittasi, istui ja teki
luetteloita, sehän onnistui. Siitä, että oli kaupungin
palveluksessa, oli se hyöty, että sai käydä syömässä kaupungin
työntekijöilleen järjestämässä ruokapaikassa. Tavallisesti hän
mennä konkkasi sinne suoraan töistä. vaikka silloin siellä oli
suurin ruuhka. Ehkä se oli hyvä, sillä muuten hän ehkä ei olisi
tavannut henkilöä, johon rakastui.
Kävi nimittäin niin,
että ruokala oli heti kello kuudentoista jälkeen täpötäynnä.
Kaikki pöydät varattuja. Mirja piti aina varansa, että oli
ensimmäisten joukossa, ja jo jonoon mennessään hän varasi
itselleen kahden hengen pöydän läheltä ovea. Ja vaikka muut
pöydät täyttyivät viimeistä sijaa myöten, Mirjan pöydässä
toinen paikka pysyi vapaana. Mutta se oli Mirjan onni, sillä eikö
vain sattunut erään kerran, että kun taas kaikki muut paikat
olivat täpötäynnä, vielä yksi henkilö tuli hiukan myöhästyneenä
ja etsi katseellaan tyhjää paikkaa. Pakko hänen oli ohjautua juuri
Mirjan pöytään.
Mirja K. ei unohda ikinä
sitä päivää, kun tuo tuntematon ilmestyi. Hän kantoi tarjotinta
ja lähestyi kuin Jeesus, jolle oli juuri annettu kaksi kalaa ja
viisi leipää. Ei Mirja ollut uskovainen eikä hän halunnut
rienata, mutta tuon olennon ylväs ryhti ja pään lempeä asento
herättivät väkisinkin Mirjassa mielikuvan miehestä, joka ei
halunnut kenellekään pahaa, joka päinvastoin rakasti kaikkia
ihmisiä.
”Onko tässä
vapaata?” mies kysyi.
Mirjan huomio kiinnittyi
erityisesti hänen pitkiin sormiinsa, joilla hän käsitteli
luontevasti ruokailuvälineitä. Miten tyynesti hän aterioi. Hän ei
katsonut Mirjaan, ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä
puhuivat. Mirjasta näytti, että hän katseli hellästi jopa
lihapullia lautasellaan. Ja kun hänen katseensa osui, vahingossa,
muutaman kerran Mirjaan, lehahti Mirja punaiseksi kuin tulppaani. Hän
tunsi sen poskiensa kuumotuksesta.
Syötyään mies otti
hammastikun ja alkoi kaivaa hampaitaan. Miten tyylikkäästi hän sen
teki. Itse ei Mirja uskaltanut paljon avata suutaan, sillä hänellä
oli huonot hampaat, ja niitä hän ujosteli enemmän kuin mitään
muuta itsessään. Hymyilläkin hän yritti aina huulet yhdessä, ja
jos piti nauraa se oli hänelle kauhistus.
Vasta kun mies hampaansa
kaiveltuaan otti hohtavanvalkoisen paitansa rintataskusta
savukerasian ja pani tupakan huuliensa väliin – miten hauskasti
hän muikisti suutaan – ja kallistui tuolissaan nautinnollisesti
taakse päin valmistuakseen imaisemaan ensimmäisen vedon, hän
kohdisti katseensa ensimmäistä kertaa Mirjaan. Mirja sävähti.
Ruokalassa oli tupakointi kielletty. Mirja tiesi sen, mutta mies ei
ilmeisesti ollut huomannut kylttiä seinällä. Ja sen sijaan, että
olisi vain hiukan katsonut häntä, mies ei vetänytkään katsettaan
pois. Hän alkoi päinvastoin mielenkiinnolla ja hartaana tutkia
Mirjan kasvoja. Se oli Mirjalle uusi kokemus. Mielellään hän olisi
vetäissyt päänsä pois näkyvistä, sillä häntä ujostutti,
mutta mihinkä hän olisi sen pannut, päänsä, pöydän alleko?
”Käytkö useinkin
täällä syömässä?” mies kysyi levollisella äänellä. Ehkä
hän oli huomannut Mirjan hämmennyksen ja halusi rauhoittaa häntä.
Miten syvä ja lämmin hänen äänensä oli. Mirjan sydän alkoi
tykyttää ylimääräisiä lyöntejä pelkästään tuon äänen
takia, mutta ponnisteltuaan ja tehtyään ensin muutaman turhan suun
liikkeen hän sai sanotuksi: ”Jo-joka päivä.” Joka päivä! Ei
olisi jokapäiväisempää vastausta voinut antaa. Mutta se oli
kaikki, mihin Mirja K. sillä hetkellä kykeni.
Mies ei ennättänyt
sytyttää savukettaan, ehkä se oli hyvä, se ei mennyt hukkaan,
sillä naapuripöydästä nousi henkilö, joka kävi koputtamassa
takaapäin sormellaan miehen toista olkapäätä ja osoitti seinässä
olevaa mekein huomaamatonta kylttiä. Kuuliaisesti mies asetti
savukkeen takaisin rasiaan, ja turhia temppuilematta hän nyökkäsi
koputtajalle hyväksyvästi. Muutaman sanan Mirjan kanssa
vaihdettuaan hän nousi ja nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa
Mirjalle: ”Oli hauska tutustua. Ehkä tapaamme toisenkin kerran”.
Niitä sanoja Mirja matkalla asuntoonsa erityisesti muisteli. Samalla
hän tunsi outoa kiihtymystä itsessään. Ja hänen sisällään
läikähteli omituisesti.
Siitä lähtien Mirja K.
istui joka päivä taatusti samaan aikaan hyvissä ajoin samassa
pöydässä lähellä ovea. Hän odotti, että mies ilmestyisi, ja
kyllä hän ilmestyi. Melkein joka päivä. Ja melkein aina hän
ohjautui kuin salaperäisen magneetin vetämänä juuri siihen
pöytään, jossa Mirja istui. Olisiko sillä osuutta, että Mirja
pani joka kerran koko tahdonvoimansa liikkeelle ja hoki hiljaa
itsekseen: salli hänen tulla tänne, salli hänen tulla tänne…
Mies alkoi tervehtiä
Mirjaa. Ensin kevyesti nyökkäämällä, sitten liittämällä
mukaan jonkun ystävällisen sanan. Mirja yritti vastata samalla
tavalla, kevyesti, mutta ei onnistunut. Elävyyttä yksitotisiin
vastauksiinsa hän yritti saada harjoittelemalla kotona, mutta aina
se sortui siihen, että hän oli harjoitellut oikean vastauksen
väärään kysymykseen tai päinvastoin.
Miehelle ei puhuminen
näyttänyt tuottavan ongelmia. Se helpotti tutustumista. Niinpä
mies alkoi tuntua pian hyvin tutulta, melkeinpä ystävältä. No, se
nyt oli hiukan rohkeasti sanottu. Mies oli sitä, mitä Mirja ei
edes unissaan pystynyt olemaan. Lempeällä äänellä hän puheli
luontevasti ruuan laadusta, siitä, minkälainen ilma ulkona oli, tai
mitä radiossa oli sanottu, tai mitä TV:ssä. Hän hallitsi asiat.
Aika pian hän alkoi
puhua vielä tuttavallisemmin. Hän kertoili jopa itsestään. Se oli
Mirjalle mieluisin puheenaihe. Oli kiehtovaa tutustua hänen
elämäänsä. Sai kuulla, missä hän kävi töissä ja missä hän
asui. Se, että hän asui kaupungin vuokratalossa, oli Mirjalle suuri
ilonaihe. Heitä oli nyt kaksi kaupungin vuokralaista! Se oli
ensimmäinen yhdistävä tekijä. Ja kun mies kertoi lapsuudestaan,
löytyi sieltä monta muuta yhteistä kokemusta.
Tuntui luontevalta, että
syötyään he alkoivat vähitellen poistua yhdessä ruokalasta. Kun
se ensimmäisen kerran tapahtui, Mirja K:n näkö sumentui vähäksi
aikaa. Häntä jännitti, miten mies suhtautuisi, kun näkisi hänen
puolelta toiselle koikkelehtivan liikkumisensa. - No, ei mitenkään!
Ei hän ainakaan maininnut koko asiaa. Sehän hyvä. Mirja K. oli
niin helpottunut, että hän huolimatta ontumisestaan suorastaan
liiteli eteenpäin (ainakin siltä hänestä tuntui) seuranaan tämä
lempeä mies, ja jo silloin hän alkoi haaveilla sellaista, mistä
ei kehtaisi edes kertoa.
Sitten tuli päivä,
jolloin mies ehdotti, että Mirja lähtisi ruokailun jälkeen käymään
hänen asunnossaan. Hän halusi näyttää jotain. Ei Mirja silloin
arvannut, että siitä tulisi yhdessäolon kohokohta. Hän oli kyllä
uumoillut, että he nousivat kuin vuorenrinnettä, kierros
kierrokselta, ja yhä suurenmoisimmiksi muuttuivat maisemat, mutta
vuorenhuippu ja siltä avautuva näkymä oli vielä kokematta.
Huone oli kolkko. Siellä
oli vain vähän tavaroita. Mutta Mirja katseli niitä kuin
pyhäinjäännöksiä, kunnioituksella. He istuivat sängynlaidalle.
Se hetki, niin Mirjasta tuntui, oli hänen elämänsä onnellisin.
Silloin hän tunsi olevansa huipulla. Mies siinä hänen vieressään.
Niin lähellä että tunsi, miten lämpö huokui hänen ihostaan. Ei
edes paidasta lehahtava hien haju häirinnyt. Tuntui, että aika
pysähtyi. Tuntui, että elämä olisi saanut täyttymyksen; että
siitä puuttuvat palat olisivat miehestä kuin itsestään
hypähtäneet häneen.
"Tässä on se mitä
halusin näyttää!" Mies oli ottanut hyllystä rasian, jonka
avasi ja ojensi Mirjalle. Mirja jähmettyi jännityksestä. Mutta
kun hän näki, että rasiassa oli vain epämääräisen muotoisia
kellertävänruskeita murusia, joukossa joku suurempi möykky kuin
kellastunut luunpalanen, häneltä oli tulla oksennus. "Nämä
on sappikivet, jotka minulta talvella poistettiin. Antoivat
muistoksi!" mies esitteli. Ihmeellistä, että siinä samassa
Mirja näki ne kokonaan uudessa valossa. Ne alkoivat säteillä
himmeästi. Melkein kuin kruununkalleudet! Hän tajusi, että ne
olivat olleet miehen sisällä, lähempänä häntä kuin mitä hän
itse koskaan pääsisi. Mirja olisi halunnut kosketella niitä
sormenpäillään, mutta mies otti häneltä rasian, sulki sen ja vei
takaisin hyllyyn.
Sen käynnin jälkeen he
tapasivat vielä jonkun kerran, mutta niistä tapaamisista Mirja
huomasi, että oli tullut vuorelta laskeutumisen aika. Näkymät
alkoivat toistua samanlaisina. Eikä näin jälkeen päin ajatellen
ollut oikeastaan ihme, että kävi, niin kuin kävi. Mies katosi
Mirjan elämästä. Yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Hän ei
enää ilmestynyt ruokalaan. Mirja odotti ja odotti, menetti vähäksi
aikaa ruokahalunsakin. Monet tulivat ja menivät, mutta häntä, jota
Mirja odotti, ei näkynyt.
Ei Mirja siihen kuollut,
onneksi, vaikka pettymys sai aluksi hänestä siltä tuntumaan.
Kaikessa hiljaisuudessa, toivoa rinnassaan elättäen, hän muutaman
kuukauden miestä odotettuaan hyvästeli hänet surullisena
mielessään. Vaikeaa se oli, mutta ei mahdotonta. Kaikkein
vaikeimmaksi osoittautui kuitenkin hyvästellä lapset. Mirja oli
näet ajatuksissaan ennättänyt synnyttää heille jo monta yhteistä
lasta. Kaikki ne muistuttivat isäänsä. Kaikilla oli ylväs pään
asento ja notkeat sormet. Kukaan heistä ei ontunut. Haikeana hän
hyvästeli nuo pienet kullanmurut.
Mutta pian Mirja sai
yllätyksekseen huomata, etteivät lapset hylänneetkään äitiään.
He kävivät häntä usein tervehtimässä. Yöllä. Unessa. Mirja
luki silloin heille satuja ja leikki heidän kanssaan lattialla.
Heillä oli oikein mukavaa yhdessä. Vielä myöhemmin päivällä
Mirjan korvat saattoivat toistaa kirkkaalla lapsen äänellä
sanoja: ”Äiti, äiti!” Silloin hän nyyhkäisi ja hymyili.
Miehen näkökulmasta ?
- Kannattaa ehkä painaa videon oikeassa alakulmassa olevaa ruutua, jolloin kuva muuttuu isommaksi ja voi paremmin tarkkailla miehen ilmeitä. Laulaja on muuten Philipp Mayer. Säveltäjä John Cage.
27 kommenttia:
Voi miten oivallinen tarina!
Kiitos, Anna! Ei olla pitkään tavattukaan. Hyvä hetki käydä vastavierailulla. Kiva, kun kävit! Muistan joitakin juttujasi. Ne oli hyviä. Panin kerran Facebookin yhden niistä. Siitä on jo kauan.
Mirja K. ansaitsee paremman miehen. Mirjalla oli kova rakastumisen tarve, ja niinpä hän rakastui tuollaiseen hampaiden kaivelijaan ja sappikivien esittelijään. If you could see her (siis tässä him) through my eyes ...
Hyvä tarina rakastumisesta.
Minusta sappikivien näyttäminen Mirjalle oli lahja hänelle! En pidä hampaiden kaiveluakaan kovin pahana, sillä pöydässä taisi olla tikut puuhaa varten. Ehkä on kaikille osapuolille parempi jopa poistaa möhnä hampaanraosta kuin jättää se sinne muhimaan.
Liisu, hyvä tarina, olet mestarillinen kertoja.
Marjatta,
kyllä rakastuminen vie monelta järjen! Oon kuullut kertomuksia. Minusta Mirja oli aika järkevä, kun sentään jossain vaiheessa lopetti odottelemisen. Ja jäihän hänelle muistoksi lapset! : ) Sain kauan etsiä ennen kuin löytyi oikea mies YouTube-viidakosta, vieläpä komeaääninen, joka kaikesta päätellen oli olisi ollut Mirjalle mieluinen. Oli hänessä vähän Jeesuksen näköä. Ja kiltti hän oli, eikö totta!
Iines,
olisikohan Mirja odottanut rasiasta sormusta, tai jotain korua. Niitähän miehet kai yleensä jakavat, jos jakavat. Mutta ilmeisesti sappikivet olivat miehelle tärkeitä, kun oli pyytänyt me itselleen muistoksi.
Ja mitä hampaiden puhdistukseen tulee, mun hammaslääkäri olisi takuulla ollut iloinen, jos olisi sattunut olemaan paikalla. Mun hammaslääkäri on muuten mainio. Hän tietää kirjallisuudesta enemmän kuin minä, ja on muutenkin suloinen ihminen. Iloinen. Kun hänen vastaanotoltaan lähtee, on aina hyvä mieli. Ja melkein toivoo uutta käyntiä.
Minusta tuntuu, että vain Mirjalla oli romanttisia tunteita. Hitsi, sappikivet! Hyvä ettei lapamatoaan esitellyt! Jotkut ovat säilyttäneet lapamatojakn purkissa jossain nesteessä. Rakkauden voima on suuri, se saa sappikivetkin sädehtimään timanttien lailla.
Marjatta,
rakkaus onkin tärkeä asia, sitä saisi olla enemmänkin ihmisten välillä. Mutta rakastuminen? Se tapahtuu yhtäkkiä, usein huomaamatta, mutta se tunne voi kai mennä ohi. Sitä en tiedä, voiko jonkun ihmisen kanssa mennä naimisiin ilman vähäisintäkään rakastumista. Luultavasti voi. Jotkut miehet saattavat käyttää naisia hyväkseen, varsinkin, jos tietävät hänet varakkaaksi. Niitähän on, Auervaaroja. Ja meitä naisia on helppo pettää. Mutta voi asia olla toisinkin päin. Naiset pettävät miehiä. Elävät heidän kustannuksellaan. Aika mielenkiintoisia nuo naima-asiat.
Mutta nyt mä puhun asioista, jotka on liiankin tuttuja kaikille. Me ihmiset ollaan välillä kummia otuksia. Meitä voisi eläimet ihmetellä. : ) Vaikka eihän me tiedetä eläimistä muuta kuin mitä nähdään luonto-ohjelmista tai omista lemmikkieläimistä. Voidaan ainakin niiden soidinmenoja pitää hassuina ja omituisina. Ehkä ihmisilläkin on omat soidinmenonsa, emme vain huomaa niitä.
Minulla on napanuoran pätkä kirjahyllyssä. Mutta esittelen sitä vain, jos joku kysyy. (Nuoranpätkää siis. Ja kirjahyllyä myös.)
Hieno tarina, Liisu, vaatii sulattelua. Tykkäsin erityisesti noista Mirjan ja sen miehen yhteisistä lapsista! Sappikivistä en ole ihan varma, tulkitsisinko ne jotenkin symbolisesti, ja miten.
Ja uusi profiilikuvasi vaatii totuttelua! Olet kuin eri Liisu, kun katson kuvaa.
Mies oli ilman muuta jollakin tapaa steriili, jäissä tai kenties tunteeton. Ajattelen niin, että tuo tapa näyttää omia sappikiviään Mirjalle oli suurinta, mihin hän pystyi. Antaa pala itseään toisen katsottavaksi, jotakin joka on hänen sisältään.
Tuo kuvio, tunteellinen, tunteitaan varastoinut Mirja ja tunteeton mies on oikeastaan klassinen kuvio, joka voisi johtaa hirmuiseen alistussuhteeseen, jossa toinen palvoo ja toinen käyttää hyväkseen. Asetelma on valmis tragedialle. Voimakas, jopa psykopaattinen persoona valitsee tietoisesti itselleen uhreja - Mirja on sopiva sellaiseen. Hänhän näkee miehessä pelastajansa, Jeesuksen.
Mutta siis, onneksi kirjoittaja pani miehen kävelemään pois Mirjan elämästä.
Schnur,
napanuora (funiculus umbilicalis) on erittäin tarpeellinen 'elämän lanka'. Harva sitä huomaa muistoksi ottaa. Se on n. puolimetriä pitkä, kaksi senttiä leveä. Pätkäkin riittää!
Joillakin on ensimmäinen irronnut hammas muistona. Tai hiuskiehkura ensimmäisestä tukasta.
Minulla vain yksi vaaleanpunainen virkattu vauvan tossu.
Jotkut haluavat säilöä koko ruumiinsa kuoleman jälkeen. Joillekin riittää pääkallo. Kuolinnaamioitakin otetaan. Tai tehdään patsaita. Maalataan muotokuvia. Annetaan ja pyydetään nimikirjoituksia. Niitä kunnioitetaan.
Sappikivet voivat olla kallis muisto kärsityistä hetkistä.
Paras näkemäni kärsimysmuisto on alakerran rouvan liikavarvas.
Hän säilytti sitä lasipurkissa antiikkipöydällään.
Siinä se vielä lillui säilöntäliemessä, kun näin viimeksi rouvan elossa. Nyt hän on jo kuollut . Mahtaako varvas olla muistona hänestä.
Muistot on jonkinlaisia pysähdyspaikkoja. Ei aina kovin mukavia, eikä järkeviä. Joskus niissä ei ole mitään tolkkua. Joskus ne ovat arvokkaita ja rakkaita.
(Tuo synkeä profiilikuva johtunee tästä marraskuun pimeydestä. Jospa se kevättä kohti kirkastuu. Aina voi toivoa.)
Klassinen kuvio, johon Iines viittasi toteutuu erittäin selkeästi Lena Anderssonin kirjoissa Omavaltaista menettelyä ja Vailla henkilökohtaista vastuuta. Päähenkilö Ester Nilsson toistaa samaa kaavaa yhä uudestaan.
Iines,
kiva kuulla tulkintasi tästä tragikoomisesta tarinasta, joka tavallaan loi itse itsensä.
Elämä on kummallista. Se koetaan eri tavalla riippuen minkä näkökulman milloinkin valitsee.
Ajatukset, kokemukset, kuultu ja luettu tieto ja asiat, luonteen laatu, muistot, toiset ihmiset, kaikki ne sekoittuvat alitajunnassa puuroksi, josta pitäisi sitten puristaa esiin tosiasiat, tai tarvittaessa tarinat, jos haluaa niiden kautta tuoda esiin asioita, joita huomaa ympärillään tai mielikuvituksessaan tapahtuvan.
Joku tykkää luonnosta, jotkut eläimistä, minua ihmiset kiinnostavat eniten. Tavallaan, jos siihen pystyisin, haluaisin luoda profiilikuvia erilaisista ihmisistä. Usein, kun kaupungissa katselen ulos ikkunasta, ja näen miten useimmat kiirehtivät askeliaan määrätietoinen ilme kasvoillaan, saattaa yhtäkkiä tulla halu heittäytyä jonkun heistä mukaan seuraamaan edes hetkeksi hänen elämäänsä. Kuvittelen että hänen elämänsä olisi minun elämäni. Yritän ryömiä hänen sisäänsä. Millaista olisi olla tuon ihmisen vaatteissa. Millaista olisi minun elämäni, jos olisin hän, tuo toinen. Voisinko elää hänen ehdoillaan. Voisinko ajatella niin kuin hän. Olisinko tyytyväinen hänen elämäänsä. Miten haluaisin muuttaa sitä.
Niin. Ja hullustihan siinä käy. Tarina saattaa muuttua omituiseksi. Se hyppää pois raameistaan. Siitä tulee ihan erilainen kuin ajattelee. Se alkaa kirjoituttaa itse itseään. Minä jään toiseksi. Se ottaa vallan. Näin siinä jotenkin hämärästi selittäen tapahtuu.
Kaikki riippuu tosiasiassa siitä, pystyykö unohtamaan itsensä. Se ei ole aina helppoa. Eniten tällä kertaa minulta vei aikaa tuon miehen löytäminen edustamaan tämän jutun miestä ja hänen näkökulmaansa musiikin muodossa. Mielestäni se sattui oikeaan. Muistuttaa ainakin vähän Jeesusta, ulkonäöltään. Mutta luultavasti hän elää ihan eri maailmassa kuin kertomuksen Mirja. Ehkä hänen mielikuvituksensa, joka näkyy videossa, tallaa jalkoihinsa tuon vähäpätöisen ja aran naisen. Hänelle, niin kuin muille hänen laisilleen yleensä oma itse on se kaikkein tärkein. Niin kuin oikein on, joku ajattelee melko varmasti.
Marjatta,
En ole lukenut Lena Anderssonia, mutta ilmeisesti hän on kiinnostunut ihmisistä. Tekisipä mieli lukea, millaisia ihmisiä hän on ottanut kuvauksensa kohteeksi. Sinä siitä jo jotain kerrot ja nuo kirjojen nimet kertovat vallasta ja vastuusta.
Ajattelen, että jokainen vastaa omasta elämästään. Ketään ei voi syyttää. Jokainen, oli mies tai nainen, ajattelee eri tavalla. Toisen huomioon ottaminen olisi tietysti humaanista ja toivottavaa. Mutta jotenkin ymmärrän myös ihmisiä, jotka elävät omaa elämäänsä niin totaalisesti ja voimakkaasti, että eivät välttämättä muista, että on muitakin ihmisiä, joita pitäisi huomioida. Heitä nimitetään usein itsekkäiksi.
Ovatko he itsekkäitä? Mutta eikö toisaalta kehoiteta elämään täysillä ja toteuttamaan nimenomaan itseään. Eihän se hyvältä kuulosta. Mutta jos joku on niin itsenäinen, että kokee tulevansa toimeen ilman toisia ihmisiä, eikö se voisi olla hyväkin? Kaikkihan ovat oikeasti riippuvaisia toisista todellisuudessa. Mutta pelkkänä tunteena se voisi olla jollekin heikommalle yksilölle kunnioitettava asia, jopa tavoite, johon hän voisi itsekin pyrkiä. Mutta eläminen sellaisen kanssa saattaisi kyllä lamaannuttaa ja voisi olla muutenkin pulmallista.
Millainen mies olisi ihanteellinen? Entä millainen nainen olisi hyvä? Voiko ihminen olla parempi toisia, suorastaan erinomainen?
Missä määrin ihminen pystyy muuttamaan luonnettaan, onko se edes mahdollista?
Pitäisikö hyväksyä ihminen sellaisena kuin hän on?
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei täytä vaatimuksia? Onko hän tuhoon tuomittu? Onko hänellä mitään mahdollisuuksia?
Onko ihminen itsensä ja luonteensa vanki?
Pahin pulma minulle tuli näitä kysymyksiä pohtiessa se, että tietsikkani näyttöruutu yhtäkkiä pimeni. Muuttui mustaksi. Syy siihen pienen hämmästyksen jälkeen selvisi. Kännykästä, joka toimii minulla mokkulana, loppui virta. Akku oli tyhjentynyt. Ehkä se oli merkki siitä, että on jo aika mennä nukkumaan.
Jouduin kauan odottamaan, ennen kuin kone alkoi toimia. Ja nyt sain tämän jotenkin kirjoitettua. Joten hyvää yötä teille kaikille! Terveisin Liisu
Ja näin alkoi joulukuu!
Koskettavapa kertomus, yksinäisyyden syvän sinisestä sylistä. Minä jaan monia tuon naisen tunnoista, ihan sen vain pinnallisimmankin osalta: minullakin oli kampurajalka, kun synnyin ja vietin sen takia sairaalassakin pitkän aikaa. No, sen saatiin oikenemaan, mutta mitäpä siitä. Oli se ihan kunnolla vänksällään, mutta rautalasta ja hieronta oikaisivat sen. Nuorena on vitsa väännettävä! Tarinassa kohdataan yksinäisyyden tunnot, nähdään se Kainin merkki, joka kaikilla yksinäisillä otsassaan on, oli kampurajalkaa tai ei. Piinallinen kertomus ja upea loppu, jossa nainen saa lohdun unen kautta. Samalla herää tuttu filosofinen kysymys siitä, kumpi maailma on totta, uni vai valve? Mistä sinä nuo hienot maalaukset aina liität kertomuksiisi? Ja musiikki oli hieno kertakaikkiaan, alku oli vähän tahmea, mutta hurjistui sitten roihuun.
Hjalmar,
tiedän naisen, joka joutui koko lapsuutensa kärsimään kipua ja kärsimystä jalkansa takia, ja kun aikuisena sama jatkui, uusi leikkaus odotti, hän tekin niin radikaalin ratkaisun, että vaati, että molemmat jalat on kokonaan poistettava polven alapuolelta. Hänen tahtoonsa suostuttiin, ja nyt hänellä on on kaksi mustaa rautatankoa jalkoina, eikä hän niitä millään tavoin häpeä eikä piilottele.
Hän on sarjakuvapiirtäjä, tehnyt mahtavia sarjakuvakirjoja miehensä kanssa. Ehkä sinäkin tiedät heistä (Kaisa ja Christoffer Leka). Meillä on kaksi kirjaa: Tour d' Europe ja Time after Time. Ne ovat sinänsä jo taideteoksia. Hän on pitänyt näyttelyn piirtämistään kuvista, oltiin avajaisissa, joissa hän esiintyi noine rautajalkoineen. Viehättävä ihminen.
Kysyt käyttämistäni kuvista. Jos ne on jonkun ulkopuolisen tekemiä, laitan aina tekijän nimen. Mutta noita, joissa ei ole nimeä, ne on otettu omasta kuva-arkistosta, eikä niiden tekijä halua sen kummemmin kuin minäkään tuoda itseään esille. Kysymyksessä on tässä tapauksessa eräänlainen illuusio vapauden tunteesta. : )
Jaa - lienevätkö sitten ihan omiasi? Todella upeita maalauksia! Tuosta jutusta vielä, ihminen usein "kehystää" jonkun toisen kohtaamansa ihmisen erilaisilla ominaisuuksilla tai luo hänestä päässään ihannekuvan, joka ei sitten loppujen lopuksi ollenkaan vastaa todellisuutta. Se on maagista. Mistä se haavekuva tulee?
Olet oikeassa, Hjalmar, ihminen voi näyttää toisen ihmisen silmissä erilaiselta kuin hän hän todellisuudessa on. Harvoin, tuskin koskaan, tavoitetaan toisen todellinen olemus sisintä myöten. Ei ihminen aina tunne itsekään itseään. Hänellä voi olla vääriä luuloja sekä itsestään että muista..
Väärät luulot ovat yleisiä. Voivatko luulot muuta ollakaan kuin pelkkiä luuloja? Luuloilla, väärillä, sen kummemmin kuin oikeillakaan, ei niin muodoin ole mitään merkitystä. Tietoa arvostetaan, vaikka sekin voi olla väärää, puhumattakaan teoista. Sanonta: luulo ei ole tiedon väärti, on oikeassa, mutta vain osittain. Sillä aina ei tietokaan pidä paikkaansa. Elämme epävarmassa maailmassa. Kuin unessa.
Mika Waltarilla on sellainen novelli jossa sairashuoneen ikkunasta potilas katsoo kun omenapuussa on yks omppu vielä oksassa kiinni ja hän ajattelee että kuolee sitten kun sekin putoo maahan mutta sitten yks joku ihminen käy teippaamassa sen ompun siihen eikä se siitä sit putokaan ja tää ukko... sitä en muista elääkö tää ukko sit ikuisesti, vaan vain toistaiseksi, sitä en muista. Mutta omppu ei putoa.
On olemassa sellainen klassikkoelokuva kuin pickpocket, Peter van Bagh teki siitä pockpickketin. Hauska juttu an sich. Mutta ei mun mielestä omenia saa liimata puihin kiinni, ei edes omenapuihin. Ajattele ite! Jos juuri oot syömässä karviaispensaasta karviaisen, ja juuri kun oot pistämässä sitä ammottavaan kitaasi, se alkaakin surista ja lentää takaisin karviaispensaaseen, sen oksaan. Kyllä varmaan ihmettelelisit...
Tämä lapsokaiset, joille teille täällä Pyhäkoulussa puhun, Karviaisista ja Surisevista, on tuttua teille myös siellä Kotona. Kun isä ja äiti hiipii sänkyynsä. Vai eikö, muka?
- Vai eikö muka?
- Ei kai.
(kysymys+vastaus mikikseltä Liisulle, Liisulta Mikikselle)
Olen minäkin jostain lukenut tuollaisen omppu-jutun, mutten muista mistä.
Siinä kans joku sairas katseli ikkunanan takana olevaa omenapuuta.
Minä muuten tein karviaisista hilloa, tai oikeammin sanoen yritin tehdä.
Karviaisista kannattaa tehdä hilloa. Aina kun voi. Siinä vaiheessa kun karviaiset tekevät korviisi pesän, et mitään voi.
Voi, voi.
Ps. Ei kun näen tämmöisiä unia. En tiedä miksi. Mutta aina niissä minua venytetään tai vähintäin vanutetaan. Ja aina mulla on johonkin kiire, mutta ikinä en pääse sinne. Ja kun kävelen jossain kaupungissa, eksyn heti, talot muuttuvat koko ajan vaan vittumaisemman ja vittumaisemman näköiseksi, ei sitä tee mieli kävellä minnekään. Matkalaukkukin on ihan hajonnut. Ja tuliaiset, jotka verovapaasti on jostain ostanut, on singahdelleet sinne sun tänne: etsi niitä sitten siinä. Kun laiva kamalaa vauhtia jarruttaa laituriin. Ja pysähtyy äkkiä: TÖKS. Ja joka puolella on poliiseja jotka hätistelee sua... hitsi, se on karmeeta. Ihan kiva että siitä herää, ja käy kusella, ja alkaa miettiä että... mihinkäs minä äsken jäin?
Nukkuminen on karmeeta. Etenkin livena.
Joitakin samoja painajaisia minäkin näen. Esim. eksymis-unia. Tavallisesti olen eksyksissä jostain tutusta ihmisestä tai sitten harhailen jossain maailmalla, enkä tiedä missä olen.
Reppu unohtuu melkein joka yö jonnekin, ja siinä menee kaikki mitä omistan.
Poliisit ja laivat ovat ainakin toistaiseksi jättäneet minut rauhaan.
Joskus mua unessa pissattaa, ja kun herään, huomaan, että mulla onkin pissahätä.
Joskus on niin mukaviakin unia, että jos kesken herää, harmittaa.
Nykyisin menisin vaikka heti nukkumaan. Aina nukuttaa. Päivälläkin. Nytkin.
Elämme pimeää aikaa. Ja väsyttävää. Mutta kyllä se... tästä.
Kyllä se tästä. Käytiin just aika pitkällä lenkillä. Oli pimeä. Muutamia lumihiutaleita leijui ilmassa. Niitä oli neljä tai viisi. Kaupunginvalot loimui taivaalla kaukana vuoren takana.
Ihmisen on hyvä silloin kun sillä on joku jonka kanssa kävellä. Ja katsella kaupungin valoja ja kuunnella kaupungin kohinaa. "Lumihiutaleet, ne maata kohti hiljaa leijuilee". - Äsh, en minä osaa rakentaa runoja. Anonyymi siinä on ihanan paras.
mikis,
tänä aamuna kun heräisin oli maa valkoinen!
Punatulkku istui pihlajan latvassa, ja omenapuun lumisessa oksassa riippuvan lintubaarin ympärillä viuhahteli talitinttejä. Niillä oli ruoka-aika.
Kaikki näyttivät tyytyväisiltä.
Koko maailma hymyili.
Lähetä kommentti