Ratsut karahtavat pintaan,
laskevat leukansa
reisiluuta vasten.
Silmät välähtäen ne
odottavat
tyyntyvää hetkeä
kiireen ja hälinän
keskellä.
Kärsimättömästi
päätään heilauttaen,
ilman ruokaa, nälkäisinä
ne singahtavat uuteen
matkaan.
Kaukaa kuuluvat
niiden ontot hirnahdukset.
Harri Kuusijärvi, accordion
Sauli Zinovjev: Chained (2015)
21 kommenttia:
Hyvä kohtaus, aavistus kuolemaakin, värinää. Olet myös runouden mestari! Suuret kiitokset! Ehkä kuitenkin "Jostakin jonnekin"...
Kiitos, Hjalmar.
Tuo teksti kuvaa olotilaani viime aikoina, jolloin olen ollut kuin tyhjä tyhjän päällä.
Sanat ovat karanneet kauaksi. Ne ovat välillä rynnineet mielessä, mutta tuntuneet tarpeettomilta
ja ontoilta. Merkityksettömiltä.
Mä oon surrut kaikkia kuolleita.
Ne kulkevat tuossa maalauksessa tummina hahmoina taivaanrannalla.
Ja haitarin ääni lopussa sopii kummallisen hyvin sävellyksen, maalauksen ja siinä olevien intoa uhkuvien hevosten tulkitsijana.
Ne kaikki yhdessä voimaannuttavat paikalle ilmestyneitä, ehkä itseään ihmetteleviä sanoja.
Järisyttävä runo... hieno kuva.En sure kuolleita suren kuolevia. Se on minun tuskani, välillä sanon ettet tartte turhia ajatuksia ja jatkan matkaa, vielä hetken. Kaunista syksyä Liisukalle toivotellen, sanat tulevat takaisin ilman yrittämästä. Usko pois. Se mikä vaikuttaa merkityksettömältä Sinulle ei ehkä ole sitä lukijalle ♥
Kävin juuri tänä aamuna katsomassa blogiasi, sillä tiedän aina ilahtuvani sen värikkyydestä ja ylöspanosta yleensä.
En nytkään pettynyt.Kaunista oli.
Mutta noista kuolleista. Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista traagista eri puolilla maailmaa. Ja lähelläkin. Viimeksi toissa iltana yksi ystäväni soitti itkien ja kertoi tyttärensä kuolemasta. Lasten ja nuorten kuolemat surettavat eniten. Totta kai suren ja kaipaan äitiäni, joka oli minulle tuki ja turva, ja paljon on myös muita ihmisiä, jotka olen tuntenut läheisiksi, ja heitä ei enää ole. Missä he ovat? Missä heidän henkensä on? Voiko ihminen kadota noin vaan lopullisesti, vaikka hänen yhteystietonsa ovat tallella. Joku, joka on kadonnut, voi löytyä vielä Facebookista, mutta hautakivenä. Jotkut äidit pitävät lapsestaan niin kovasti kiinni, että ainakin hänen hautakivensä täytyy olla ikään kuin elossa niin että sen voi nähdä ja sitä voi koskettaa.
Kuolema on arvoitus, ei mikään banaali sanonta, vaan tuiki totta. Kaikki on kuolevaista. Aurinko, kuu ja tähdetkin. Ja maapalllo. Se tietoisuus vähän lohduttaa. Kuolemme kaikki. Eri aikoina. Ehkä se on velvollisuutemme. Annamme tilaa jollekin toiselle tänä liikakansoituksen aikana. Meitä on liian paljon.
Konsertti on hieno, Harri Kuusijärvi, accordion
Sauli Zinovjev: Chained. Minulla on konservatiivinen musiikkimaku, en ole alan ammattilainen, pidän tästä silti. Sävellys + esitys tulee minuun, liki tykö ja läpi.
Sinä olet hyvä kirjoittaa tarinoita, ei minulla ole mitään muuta motiivia kehua niitä kuin se, että ne ovat todella kiinnostavia! Oikein odottaa, että entäs si?
Runostasi en tiedä, minusta siinä sanat vievät sinua, et sinä sanoja, se ei ole hyvää kirjoittamista se semmote. Siis tarkoitan että mitä sinä tarkoitat esimerkiksi "ontolla" hirnahduksella? Missä semmoisen olet kuullut - et missään? Se on vain sanoja. Eivätkä ratsut "karahda" eivätkä niiden silmämunat "välähdä" eivätkä he "nälkäisinä singahda" minnekään... Ymmärrätkö, Liisu että käytät kovin kliseisiä käsitteitä kun tuolla lailla puhut. - Pystyt paljon, paljon parempaan!
Nenänpäässä tippa, silmäkulmassa kyynel, suupielessä sylkläikkä... odotan sinulta uusia novelleja. Jatkokertomuksesi olivat ihania, ja niin kummallisia, että niihin halusi tulla mukaan. Sotkeutua. Osaat todella punoa juonta, siis tarinaa, sinusta on koska tahansa kirjailijaksi. - Tuo runo ei ole yhtä hyvä.
Mikis,
kiva, että pidät tämänkertaisesta musiikkiesityksestä. Minustakin se on hyvä. Tykkään nykymusiikista.
Olet oikeassa, sanat vievät minua, ne tulevat jostain ja menevät jonnekin. Se on pelkkää flouta, jota tulee tai ei tule.
"Ontto hirnahdus", mitä sillä tarkoitan, kysyt. Ajattelen, että se on hirnahdus, joka ei tarkoita mitään, siinä ei ole sisältöä, se on siis ontto. Koko tämä runo voi olla onttoa hirnahdusta ainakin jos se ei vaikuta mihinkään, eikä kehenkään. Ja kliseinen, niinhän sinä sanot, se voi hyvinkin olla. Siinä tapauksessa koko minun elämäni on kliseistä, sillä runo kuvaa sitä, tai oikeastaan se kuvaa kirjoituksiani, jotka lähtevät minusta. Sanat saattavat tulla suurena laumana ja virrata ajatuksina, jotka ovat siis kliseisiä, niin kuin elämänikin. Ne ovat tyhjiä, ilman mitään merkitystä ja sitten ne menevät kuolleina ja onttoina pois. Kliseinen ihminen. Kliseiset sanat. M.O.T. Samaa voi sanoa jutuistani. Kiitos rehellisistä mielipiteistäsi, mikis.
Kuolemme eri ikäisinä, eri aikoina ja aina eri tavoin. Kuolemaa olen miettinyt paljon mutta hullua hurskaammaksi en ole tullut. kun ihminen vanhenee luopuminen ja kuolema tulee eri tavalla kanssakulkijaksi kuin nuorena. Silloin sen työnsi kauemmaksi, se ei ollut niin itsestään selvyys vaikka ystävä sairastuikin syöpään, koulukaveri kuoli nuorena. Olen ajatellut että ehkä me vain lakkaamme olemasta, elämme vain muistoissa. Se tuntuu jotenkin lohduttomalta, koska osa minusta haluaisi uskoa Jumalaan, sieluun ja eräänlaiseen kuolemattomuuteen. Siihen että tapaamme vielä kerran kaikki rakkaamme valossa johon menemme, järki minussa nauraa mokomalle.
Kiitos siitä mitä sanoit blogistani Liisu, se lämmitti sydäntäni ♥
Älä nyt pölise Liisu hölmöyksiä.
En minä ala kehua sinun keskinkertaisia juttujasi upeiksi. Minun moraalini ei anna myötä semmoiseen.
Ihmisenä sinä olet valtavan upea tyyppi, älä väitä vastaan, sen käsityksen minä sinusta olen saanut vaikken sinua ole tavannut. Vaan olen lukenut sinun novellejejasi, kuunnellut sinun vihjaamaasi musiikkia, ne ovat olleet hyvin eläviä kokemuksia.
Novellisi ovat todella, todella hyviä!
Äläkä nyt, samperi soikoon, heittäydy miksikään väärinymmärretyksi marttyyriksi. Helpompi sinut on ymmärtää oikein. Koska olet ihana ihminen. (Varmaan oot! 'Enkä ole'. Oleppas!)
sinun kirjoituksiisihan minä olen ihastunut, ja tietysti sitä kautta sitten sinun, of koos. koska kaikkien kirjoitusten takana on henkilö. sinä olet oikeasti aika ihana.
moikka! vastavaloon (kuvaus/hiljaisuus/kamerat/käy...)
Ps. Sitä paitsi rakastan sinua. Mutta älä sano tätä kellekkään.
Mikis,
Jokainen ihminen on erilainen ja ajattelee eri lailla.. Siinä totuus, joka on muuttunut kliseeksi, sillä kaikki tietävät sen ja ymmärtävät sen todeksi. Ja näin ollen sitä on turha sanoa, vaikka käytännössä sitä ei aina muisteta, vaan pidetään toisen ajatuksia väärinä ja omia oikeina.
Kaikilla on vapaus ajatella ja tuoda ajatuksensa esiin rehellisesti. Se on asia, jota pitäisi kunnioittaa, mutta harvoin sitä kunnioitetaan. Ajatustensa takia moni istuu vankilassa, hänen päälleen syljetään tai häntä pidetään hulluna.
Mielestäni toisen puheista ei pitäisi "polttaa päreitä" niin kauan kun ne pysyvät puheen tasolla. Jos ne muuttuvat teoiksi ja osoittautuvat vaarallisiksi, silloin niitä pitää varoa ja puolustautua.
Mikis, sinun puheistasi en ole koskaan edes loukkaantunut, sillä pidän niitä herkullisina mielen ailahteluina, joiden tarkoitus on pikemminkin ilahduttaa kuin vahingoittaa. Olet aito ihminen puheittesi takana. Ikinä et tekisi kenellekään pahaa. Siitä olen varma.
Plaza de Mustis,
sinun blogiasi olen seurannut Mustan lesken ajoista. Jo silloin pidin sitä tavattoman hienona ja muista blogeista omalla tavallaan poikkeavana virkistyskeitaana, jossa sai kylpeä väreissä ja taidokkaassa muotoilussa. Teksteissä käytit fraktuuraa ja se lisäsi juhlavuutta.
Sittemmin Musta leski, joka oli hurmaava jo ylöspanoltaan, katosi ja muuttui Mustan lesken asuinpaikaksi. Ei voi valittaa nytkään. Värit ja sommittelut ovat edelleen ehtaa tavaraa. Mutta se juhlavuus, jota Musta leski aiheutti, on nyt normaalilla tasolla, lukijoita ja seuraajia sinulla on edelleen runsaasti, ja olet jakaurunut kahtia.
Minun koneellani aukeaa nyt, äskenkin kun avasin tietsikkani, Google +
Tutkin sitä ja huomasin, että kuvasi pääsevät ehkä paremmin esiin, kun Google+ tuo koko blogisi kuvien avulla esiin pitkältä ajanjaksolta. Molemmissa on siis hyvät puolensa.
En tietenkään mitään ihmisille pahaa tee minä. Pari ämmää mun on täytynyt kuristaa hengiltä kun alkoivat kirkua kun raiskasin heitä. Mitäs kirkuivat. Kerran löin yhdeltä suntiolta kallon halki kun se pihtaili ehtoollisviinin kanssa, itse yritti ryypätä enemmän. Ei se sellainen peli vetele. Pari tummaihoistakin olen pamauttanut hengiltä mutta sitä ei kai lasketa, rotuväritteisiä? Kerran ajoin yhden invaliidin päälle, henki siltäkin pakeni heti, mutta mitäs pyöri rollaattorinsa kassa cityssa? Lapsistakin pidän kovasti, etenkin keitettyinä, ja kypsien sellereitten kaa.
Siis totta kai olen saatanan empaattinen ihminen. Mitämaks muuta mukamaks?
Mikis, juttusi kuulostaa sankaritarinoilta. Mitähän hirveää minä osaisin tehdä. Mietin.
Jospa tekisin niin hirveän teon, että panisin silmät kiinni ja nukahtaisin. Klo on 23.39,
Näin aikaisin en ole aikoihin rynninyt nukkumaan. Tämä on jotain aivan tavatonta!
Ajatella, heittäytyä unien valtaan, joissa ei ole mitään tolkkua. Eikö sekin ole jonkinlainen sankariteko!
Melkein kun hyppäisi kalliolta mereen.
Niin, tai iso Tiikeri tulisi ja rutistaisi Sinua. Ja läjäyttäisi märän pusun päin sun pläsiäsi.
Minä pikkupoikana aikoinaan pelkäsin Leijonia jotka tassuttelivat vintin rappusia alas ja tulivat mun sänkyäni kohti... minä aina silloin KILJAISIN ja juoksin isän ja äidin sänkyyn, ne nukkuivat sillain ovelasti vierekkäin. Äiti otti mut peiton alle, oli ihan uninen ja pöpperössä, mutisi että "taasko ne leijonat (haukotus) sua ajaa takaa..." Isä ei sanonut mitään, röhisi vaan. RÖH RÖH.
Siitäköhän minun pelot alkoivat, kun jouduin lapsena kulkemaan pimeän vinttikomeron oven ohi. Se oli aina raollaan ja se narisi. Olin varma, että kun olen sen kohdalla, sieltä työntyy pitkä käsivarsi, joka kaappaa minut sinne komeroon. Lensin portaat alas kuin lintu ilmassa. Ihme että säilyin elävänä.
Ratsumiehen laulu
Córdoba
Etäällä ja yksin.
Hepo musta, ja suuri kuu,
Eväslaukussa oliiveita.
Tiet vaikka tunnen kyllä,
en Córdobaan tule koskaan.
Läpi tasangon, läpi tuulen,
hepo musta, punainen kuu.
Córdoban torneista katsoo
kuolema minua vastaan.
Voi, miten tie on pitkä!
Voi, sinä rohkea ratsu!
Voi, että kuolema vartoo,
Córdobaan en ehdi!
Córdoba.
Etäällä ja yksin
(Käännös Aale Tynnin)
Aikoinaan, kun olin nuorempi kuin sinä nyt ja hyvin repaleisesti tähän maailmaan kiinnittynyt, keräsin perhosia öisin. Elohopealamppu, syankalium, pumpuli ja perhoshaavi. Nukuin päivisin, valvoin yöt, orapihlaja-aidat pistelivät minua. Puutarha oli täynnä varjoja, siellä oli minun jalkalamppuni, äiti katsoi minua ikkunasta ja puisteli päätään. Keräsin perhosia. Luin Lorcaa. Se oli kummallista aikaa minulle. Öisin puut ovat vääristyneen näköisiä ja irvistelevät. Ja ennen kun virittäydyin näihin yöllisiin saalistusretkiini, kävin Rönnin Lempin kioskilla ja ostin häneltä karamellejä. Ei minulla ollut paljoa rahaa, hyvin vähän oli, mutta halvimpia oli khinuski-karkit, ostin niitä. Hitsi, aina oli hampaat tahmeina, ne jäi ikään kuin jumiin. Mutta kun aamu tuli, minulla oli paljon uusia perhosia joita määritellä, ja sitten preparoin ne. Olin luonnontieteilijä.
Kuu joskus tuijotti minua. "Kuu loistaa kuu, ja Kukko se kiekuu kuussa, Herra Pormestari, teidän tyttäreenne katselevat taivaan kuuta." Lorcaa. Päärynpuusta tipahteli päärynöitä alas, lepikko kuohui, rapaparperin lehdet puhuivat ranskaa, niityllä mennikäiset tanssivat letkajenkkaa. En pelännyt, ihmettelin vain. Sitä paitsi osasin noin about 200-300 latinalaista yöperhosennimeä, niitä hoin, kun aamuyöllä palelsi, ja kun yhtä äkkiä pimeydestä, jonka perhoslamppuni rajasivat, minua tuijotti ystävällinen lehmänpää... voi hitsi, kun säikähdin! Ihan totta! Meinasin lähtee juokseen kauheeta vauhtia pakoon, mutta en sitten kumminkaan. Mihkään lähtenyt.
Tai täsä minä nyt.
Mikis, en ole käynyt täällä pitkään aikaan. Nyt vasta huomasin viestisi.
Lorcan runot on minullakin hyllyssä. Aina joskus luen niitäkin ja pidän niistä. Ne on hienoja. Kiitos , kun laitoit luettavakseni, sillä en minä niitä muista. Voi olla ettei tuo runo ole kirjassanikaan. En ainakaan tunnistanut.
Kiva oli lukea myös yöllisistä retkistäsi perhosten perässä.oletko muuten huomannut, että jos kulkee pimeässä, tuntuu että kulkee kauhean kovaa vauhtia, vaikka ei vauhdilla kulkisikaan vaan ihan tavallisesti. Yö vääristelee. Sitä paitsi pelkään pimeässä. Voi se olla tottakin, että juoksen silloin niin paljon kuin jaksan.
Ihmiset ajattelevat - tai enole aivan varma mitä ihmiset ajattelevat, kuvittelen vain - että Yö ajaa ihmisiä takaa. Js että Pimeydellä on saappaat, jotka louskuavat, kun se ajaa nuoria naisihmisiä takaa. Aikoinaan itsekin ajoin nuoria naisia takaa. En enää. Koska ei minulla ole louskuavia kumisaappaita. (Ja jos saisin heidät kiinni, en enää tietäisi, mitä sitten?) Naisia silti yhä ajattelen - miksen ajattelisi? - mutta kun niitä ei saa kiinni! (Niillä on niin vikkelät kintut.) Naiset, naiset, naiset.
Ellei teitä olisi, vielleicht?
Niin, ehkä, jos ei olisi naisia, maailmassa olisi kaikki toisin. Mielenkiintoinen näkökulma.
Voisiko olla, että silloin miehillä olisi kohtu, ja ne synnyttäisivät toisilleen pelkkiä poikia,
ettei miesten maailman olisi uhanalainen.
Ei minulla olisi mitään sitä vastaan.
Naiset joutuvat aina jollain tavoin kärsimään (niin kuin miehetkin naisten takia).
Oi, uusi, suloinen miesten maailma!
Tervetuloa. Nykyiset naiset saattaisivat mielellään muuttua miehiksi. Jotkut ovat jo muuttuneet!
Ajattelin, että kukaan ei ymmärrä minua. Mutta kuin luin kommenttisi, tajusin, että ainakin yksi ihminen ymmärtää minua.
Voi, miten sydämensyrjimmäinen minulle olet!(vaikka säikäytätkin ihmisiä valokamerallasi, RÄPSISTÄ)
Liioittelin vähän kun sanoin että "luin kirjan". En minä sitä vielä kokonaan lukenut, mutta niin hyvä se on, että heti kun voin luen sen alusta loppuun. Kunnioitukseni ihmisyyttä kohtaan kohosi hurjasti, hatarallakin lukemisella.
Lähetä kommentti