AJASSA SOI...

”Musiikki alkaa siitä, mihin

kielen mahdollisuudet loppuvat.”

Jean Sibelius

14.8. -16. Istumme Sibeliustalon konserttisalissa, permannolla, kuudennessa tuolirivissä, keskellä sitä. Odotamme jännittyneinä konsertin alkua. Tiedossa on hyvää musiikkia, Aleksandr Glazunovin viulukonsertto, solistina Maaria Leino ja Sergei Prokofjevin 7. sinfonia.

Eniten meitä kuitenkin kiinnostaa konsertissa ensimmäisenä soitettava Sauli Zinovjevin sävellys Gryf, sillä se on uutta musiikkia, vieläpä uusinta uutta, aikamme musiikkia, joka tarkoittaa, että se on sävelletty meille, nyt eläville ihmisille, joista jotkut sanovat, etteivät sitä ymmärrä. Kuinka voisivatkaan ymmärtää, jos eivät sitä kuuntele.

Istumme hiljaa. Käsi kädessä. Se on tapamme välittää tunteita, silloin kun ei voi puhua. Kädet toimivat viestikapuloina tarvittaessa. Pieni puristus: alkaisi jo! Koko sali on hiljaa, ei kuulu edes kuiskauksia. Orkesterikin on valmiina, viritykset viritetty konserttimestarin johdolla. Odotusta. Pelkkää odotusta. Sormet tapailevat toisiaan.

Mutta nyt ovi avautuu. Sieltä hän saapuu, kapellimestari Okko Kamu. Kävelee esityslavan reunaa kapellimestarin paikalle. Yleisö kohahtaa ja alkaa innokkaasti taputtaa. Ikäisekseen Kamu liikkuu harvinaisen ketterästi. Tämä konsertti kuuluu viimeisiin, jotka hän johtaa ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän myhäilee ystävällisen näköisenä, katsahtaa silmät vilkahtaen yleisöä, tervehtii pienellä pään liikkeellä. Kylläpä hän näyttää virkeältä, kääntää leveähkön selkänsä, nostaa tahtipuikon viistoon päänsä yläpuolelle. Se pysyy siinä liikkumatta, hetken.

Puristamme toisiamme kädestä: NYT! Nyt tahtipuikko liikahtaa, alkaa tapahtua. Sävelet soivat aluksi uhkaavina, kuuluu pientä ryminää, kuin maa alkaisi järistä, mutta sitten sävelet rauhoittuvat, soivat hitaina, tasaisina sävelkimppuina  Surullisina? Valittavatko ne. Itkevät. Ei. Eivät ne valita. Ne kuulostavat kauniilta. Miten pehmeästi ne soivat. Keinuvat. Kahisevat. Nousevat korkealle. Hivelevät korvia. Välillä ääni soi pitkään kirkkaana. Se on kuin hopeinen lanka joka on viritetty lähelle taivasta. Se ohenee, vahvistuu, ohenee, värähtelee. Värähdys tuntuu myös meissä, jomman kumman kädessä, siirtyy siitä käsivarren kautta eteenpäin, täyttää mielen. Miten kaunista. Äänet himmenevät, hiljenevät. Välillä on kuin jostain kaukaa kuuluisi avaruuden kellojen herkkiä kumahduksia. Muuten on vaimeaa ja hiljaista. Äkkiä äänet alkavat voimistua. Mitä tapahtuu. Äänet kerääntyvät yhteen. Rymähtävät. Nyt hiljenee. Taas ne uhkaavasti nousevat. On kuin ukkosmyrsky raivoaisi. Kuuluu valtava JYMÄHDYS. Mitä tapahtui? Sortuivatko sävelet? Pelottaako? Ei. Kuullosti juhlavalta! Kädet tuntuvat kosteilta. On kuin koko maapallo humahtaisi tärinän vaikutuksesta. Kapellimestari innostuu. Sen näkee liikkeistä. Hän ohjaa tapahtumaa koko olemuksellaan. Taipuu. Ojentuu. Näyttää, että hän on pannut itsensä likoon,  tekee koko vartalollaan  voimakkaita liikkeitä. Kauhoo, runnoo musiikkia. Kestääkö se. Kuoleeko se. Ei hätää. Sävelet nostavat päänsä. Rauhoittuvat. Ne seuraavat toisiaan toipuneina ja valppaina ja soivat pehmoisina ja kauniina.

Puristamme toistemme kättä kuin merkiksi, ja irroitamme ne toisistaan. Kumpikin haluaa jatkaa matkaa yksin, upoksissa musiikin maailmaan, sen sisällä matkustaen. Ja kun mielenkiintoinen matka uhkaa loppua, se tapahtuu huomaamatta. Tuntuu kuin soittimet haluaisivat vielä jatkaa. Mutta niiden on seurattava kapellimestaria, joka tulkitsee säveltäjän merkintöjä. Nöyrinä sävelet vaimenevat. Tulee täysin hiljaista.

Kapellimestarin käsi on liikkumatta ilmassa. Tovin se pysyttelee paikallaan. Mutta nyt se liikahtaa ja laskeutuu. Kapellimestari kääntyy, näyttää hetken voittajalta. Mutta sitten hän rentoutuu. Painaa päänsäl Samassa alkaa valtava kohina. Ihmiset taputtavat, hakkaavat käsiään yhteen kuin olisivat vaatineet jatkoa. Aplodit humisevat ilmassa. Kapellimestari kumartaa. Luo katseen kohti yleisöä. Pian nuori säveltäjä puikkelehtii esiin yleisön joukosta. Hän kiittää kapellimestaria, he kättelevät. Nyt säveltäjä kumartaa soittajille, kääntyy ja tekee syvän kumarruksen yleisölle. Aplodit voimistuvat. Säveltäjä poistuu. Kapellimestari nostattaa käden liikkeellä soittajat pystyyn. Kaikki näyttävät olevan hyvällä mielellä. Yleisökin. Mekin siinä joukossa. Vilkaisemme toisiamme, hymyilemme. Konsertti jatkuu nyt viulukonsertolla. Se soi lämpimästi, tuttuna ja kauniina. Väliajan jälkeen kuuntelemme meille tarjotun sinfonian eläytyen myös sen runsautta  sisältämään maailmaan.

Molemmat, viulukonsertto ja sinfonia, tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen, edelleen tuoreilta ja kuuntelemisen arvoisilta tämän kapellimestarin ja hänen soittajiensa tulkitsemana, vaikka ne olivat meille jo ennestään tuttuja vuosien ajalta. On kuin olisimme tavanneet vanhoja kavereita, joiden kanssa on mukava viettää aikaa, kuunnella ja nauttia, viihtyä siinä seurassa ja samalla todeta, että niiden ajatusmaailma on pysynyt jokseenkin ennallaan, sellaisina, joihin jo kauan siten kun niitä ensi kertaa kuuntelimme olimme tutustuneet ja todenneet, että ne ovat hyviä ja kuuntelemisen arvoisia.

* 12.10.-16 radiossa Ylen Ykkösellä oli ohjelma, joka kuului sarjaan Ajassa soi. Siinä haastateltiin tällä kertaa säveltäjä Sauli Zinovjevia ja esitettiin 3 hänen sävellystään. Kyseltiin säveltäjän elämästä ja soitettujen sävellysten nimistä ja syntymävaiheista. Se olikin mielenkiintoista kuulla, mistä ja miten sävellykset säveltäjän pään sisällä syntyvät. Sitä varmaan yksi ja toinen on mielessään miettinyt.

Sarjan ohjelma on kuultavana Ylen Areenalla aina n. kuukauden, joten sitä on vielä mahdollisuus käydä kuuntelemassa. Tänään 26.10. se on kuultavissa vielä 16 päivää Ajassa soi - sarjan sivustolla.  

** Kyseinen ohjelma löytyy ehkä parhaiten kun kirjoitat Googleen sanat:    säveltäjävieraana sauli zinovjev. 

Nyt ohjelma on jo poistunut Ylen Areenalta. Mutta Ajassa soi edelleen. Kannattaa käydä kuuntelemassa, siellä on joku toinen musiikin kanssa tekemisissä oleva haastateltavana.