YSTÄVYKSET

(Vaihe 1. Taustaa ja paljastuksia) 

"Ulla ja Alli ne yhteen soppii, pitäisi panna pussauskoppiin", pihan lapset lällättivät. Aikuiset puhuivat lesboista.   
     Samanaikaisesti Ullasta oli kuitenkin liikkeellä huhu, että Ulla oli ollut kaksi kertaa naimisissa. 
      Ja toinen huhu: Kumpikin Ullan mies oli tehnyt itsemurhan. 
      Oliko ne totta? Sitä kukaan ei tiennyt.

     
Mutta huhuja uskomatta (Alli) ja niistä välittämättä (Ulla), Ulla ja Alli kävelivät elämäänsä joka päivä eteenpäin. 
     Ulla oli tottunut kaikenlaisiin puheisiin, ne eivät häntä hetkauttaneet. Allia hän joutui joskus rauhoittelemaan.

Se, että he kävelivät, oli kirjaimellisesti totta. 
     He kävelivät, sillä he olivat köyhiä - ainakin jonkun mittapuun mukaan.   

     Ulla, vapaaeläjä, ei ollut mielestään köyhä hengeltään. Hän kirjoitteli runoja, oli jopa julkaissut kaksi (ohutta) runokirjaakin, mutta rahat eivät tahtoneet riittää.

     Alli, viimeisin virkanimike: työtön, oli köyhä varsinkin hengeltään, omasta mielestään. - Onkohan se oikeasti vähän bimbo? - Ulla joutui välillä miettimään.

     Rahaa Allilla kyllä oli, mutta se oli pankissa, pitkäaikaistalletustilillä, eikä sitä saanut sieltä noin vain käyttöönsä. Onneksi, sillä se oli varattu vanhuuden päivien varalle, eikä Alli tuntenut itseään vielä tarpeeksi vanhaksi.

      Lisäksi, sanottakoon suoraan: Alli oli pihi, saita, vai mitä sanaa käyttäisi. Ehkä säästäväinen ja tarkka kuulostaisi paremmalta. Mutta joka tapauksessa bussien kertaliput olivat sikamaisen kalliita verrattuna sarja- tai kuukausilippuihin, joihin heillä ei ollut tarvetta, sillä heidän menonsa eivät olleet pakollisia eikä säännöllisiä, pikemminkin ne olivat impulsiivisia, säästä ja mielialasta riippuvia.

     Eikä kummallakaan ollut autoa, puhumattakaan miehestä, joka olisi sitä ajanut - valitti Alli.

Kävelemisessä ei ole mitään pahaa. Päinvastoin. Käveleminen on terveellistä. Se on kuin panisi rahaa pankkiin. Se kasvaa korkoa korolle terveyden muodossa. Senhän kaikki tietävät. Mitä enemmän liikut, sen terveempi olet.

     Ihme vain, että huolimatta suhteellisen suuresta liikunnan määrästä, kumpikin heistä, sekä Ulla että Alli, olivat säilyttäneet "ruumissäkkinsä" - Ullan termi - suunnilleen samankokoisena koko sen ajan kun olivat tunteneet toisensa.        

     Ulla oli runsas vartaloltaan, rehevä - lihava löllerö, joku saattoi ilkeästi sanoa. Alli oli kuikelo, kävelevä luuranko, Ullan mielestä. Vaikka oikeasti Allilla oli ihan tarpeeksi elopainoa. Vain hänen kasvolihaksensa olivat minimissä. - Siitäköhän kiristynyt, synkkä perusilme johtui? 
     Sitä paitsi: Allin terveys ei ollut hyvä, ainakaan hänen omasta mielestään. Alli oli kova valittamaan.

Ulla ja Alli asuivat kerrostalossa keskellä kaupunkia. Samassa talossa, samassa rapussa, ja mikä parasta, samassa kerroksessa. 
     Molemmilla oli yksiö, joitten ovet olivat kulmittain käytävän perällä.

     Joskus, kun kumpikin oli yhtä aikaa lähdössä asunnosta ulos, ovet - ja melkein heidän päänsäkin - kolahtivat paukahtaen yhteen.
     

     - Meinaatko murhata minut? (naurua)

     - Hyvä että sormet pelastui! (taas naurua)

     - Oletko minun luo tulossa? (naurunpärskähdys)

     - Vai sinä minun luo? (voimistuvaa naurua)

Naurunkäkätys (Ulla) ja hihitys (Alli) kertautuivat ja voimistuivat betoniseinistä ja kuuluivat kaikuvassa portaikossa alas asti niin voimakkaina, että alimman kerroksen asukas, jolla oli huonot hermot, valmistautui jo vihaisena avaamaan ovensa päästääkseen raivonsa valloilleen - tiesi Ulla ja hiljensi äänensä volyymia.

     
Tilanne päättyi yleensä niin, että molemmat luikahtivat sisään samasta ovesta, ei väliä kummasta, kumpikin asunto tuntui kodilta: sama määrä neliöitä, iso ikkuna, sama hella keittokomerossa, samat kaapit ja kaakelit. Ja kylpyhuoneet kuin kaksoset.

     
Se ero oli, että Alli piti asuntonsa siistinä, kun taas Ullalle siisteys oli sivuasia. Ullalla oli leveä luonne, johon mahtuivat roskatkin, ja pienoinen sotku merkitsi hänelle vain kodikkuutta.

Ullan tavat tuntien ei Alli ihan kauheasti ihmetellyt, kun Ulla eräänä sunnuntaiaamuna varhain, vain muutama tunti auringonnousun jälkeen, kilautti ovikelloa muovikassi kädessä, mustat lasit silmillä.

     - Huomenta Alli! Herätys! Et usko, miten hieno päivä ulkona on tulossa! Ei kannata nukkua liian pitkään.
     Ajattelin että käyn tervehtimässä tytärtäni, hänellä on tänään syntymäpäivä. Lähdetkö mukaan?

Haukotellen, pää vielä pöpperössä Alli puki heti vaatteet päälleen ja alkoi onkia naulakon alta kenkiään, ja ne kädessä hän istahti tuolille laittamaan niitä jalkaansa. 

     Yhtäkkiä, jossain vaiheessa, hänen päänsä sisällä jysähti.

     
     - Tytärtä! hän parkaisi. - Mitä sinä sanoit? Tytärtä? Onko sinulla tytär?

     Epäusko ja syvä loukkaantuminen kuulsivat Allin äänestä.

Onhan ihmisillä lapsia, tyttöjä ja poikia. Nyt ei ollut kysymys siitä. Kysymys oli siitä mitä uskoa ja mitä ei. 
     Ajatella kuinka monta vuotta he olivat Ullan kanssa tunteneet toisensa, puhuneet lähes päivittäin kaikki asiansa ja kaikki toistenkin ihmisten asiat, ja nyt, yhtäkkiä, noin vain sivumennen Ulla ilmoittaa että hänellä on tytär! 
Uskomatonta!

     Alli oli todella loukkaantunut. Vähitellen hän sai kuitenkin itsensä hallintaan sen verran, että ääni toimi.

     - Missä se sinun tyttäresi asuu? Onko se kävelymatkan päässä?

     - On, on, ja minulla on tässä kassissa vähän evästä mukana!

(Vaihe 2. Taivallus päämäärää kohti) 

Aurinko valaa täysillä lämpöä pilvettömältä taivaalta. 
     Ulla ja Alli kävelevät peräkkäin maantien reunaa. 
     He ovat jo kaukana menossa. Vain jokunen linkkitorni selän takana muistuttaa kaupungista. 
     Ympärillä leviää maalaismaisema: vihertäviä peltoja ja keväistä metsää. Voikukat levittävät keltaista valoaan tien varrella kuin pikku auringot. 
     Ilma on aamuraikasta. Niin kirkasta ja puhdasta, että sitä voisi vaikka juoda.

Ulla kävelee edellä, läpsis, lätsis, läpsis, lätsis, sandaalit ääntelevät paljaissa jaloissa. Kellertävät, rohtuneet kantapäät nousevat ja laskevat reisien ja pohkeitten vauhdittamina ja puskevat määrätietoisesti eteenpäin. Jalat tikkaavat tienreunaa tasaisesti kuin ompelukone.

     

Alli kävelee tiiviisti Ullan selän takana. 
     Selkä hänen edessään on turvallisen tukeva ja leveä. Tuttu. Käsivarret sen molemmin puolin kuin täyteen puhalletut makkarat. Pää uhmakkaasti pystyssä. 
     Allin mieleen tulee taistelulaiva!

     
Mutta - Alli panee merkille - miten oudon hiljainen Ulla on.
      Ei katsele ympärilleen, ei puhu, eikä missään vaiheessa koko matkan aikana ole kuulunut naurua, joka Ullalla on tavallisesti jatkuvaa ja runsasta. 
     Poissa on aamuinen innostus ja hyvä mieli. 
     Ulla on kuin unissakulkija, liikkuu kuin sokkona.

     

Mutta ei kannata hermostua. 
     Alli tietää, että kysymyksessä on vain joku Ullan pään sisällä mylläävä asia, joka vie kaiken henkisen energian, ja että aurinkolasien alla, leveälierisen hellehatun suojaamana, elää ja on hereillä Ullan elämää johtavat mittarit: kaksi silmää. 
     Kaksi vedenväristä, laimeahkoa näköelintä, jotka näyttävät kilteiltä, mutta saattavat hetkessä iskeä tulta, kiihtyä ja olla petollisia. 

     

Ullasta ei kukaan tiennyt totuutta. Näköhavantoihin ei kannata luottaa. Esimerkkinä juuri silmät: Ullalla ne vetistävät; lilluvat koko ajan vedessä kuin uisivat siinä. 

     On kuin hän itkisi silloinkin kun on hyvällä tuulella. 
     Ja Ulla on siitä erikoinen, että hän nauraa paljon ja äänekkäästi, mutta ei koskaan hymyile. Ullalta puuttuu hymy. Silmät itkevät, suu nauraa. Yhtä aikaa. 
     Kyllä niinkin voi tapahtua. Ulla on todiste. Ja jos on korva tarkkana, saattaa kuulla, miten Ullan suusta purkautuu aina välillä tukahtunut ähkäisy. Mikähän sillä on hätänä?

     Jos se on vain turha tapa. Ei sitä kannata häneltä kysellä.

Mitä korkeammalle aurinko taivaalla nousee, sitä vaikeammalta alkaa kävely tuntua. Ainakin Allista, joka yrittää väsymyksestä huolimatta pysytellä Ullan perässä. 
     He ovat kävelleet jo monta tuntia, eivätkä vieläkään ole perillä. 
     Alli alkaa jo katua että yleensä lähti mukaan. 
     Kuinka mukava olisi istua kotona, lukea aamulehteä, tai loikoilla sängyssä puolivalveilla. Ikkuna olisi auki ja raitista ilmaa virtaisi sisään...

     
Toisaalta, kuinka mukava olisi olla perillä! 
     Istua Ullan tyttären luona omakotitalon pihassa. Nauttia auringosta ja ihanista herkuista joita terassin pöytä on täynnä. Juoda lasikannusta kirkasta  ja kylmää sitruunan makuista vettä! 
     Ja miten ihana tytär Ullalla on, ei jälkeäkään äitinsä mökötyksestä! Kuin perhonen hän liitelee kesämekossa ja huolehtii vieraittensa hyvinvoinnista. 
     Alli on ihan innoissaan, kun hänen mielensä jaksaa laukata ja synnyttää mielessä muhivia ennustuksia.

     Samassa ohut tuulenhenki pyyhkii Allin hikisiä kasvoja ja sekin antaa hänelle voimaa ja toivoa. Ehkä kumminkin jaksaisi perille asti, kun Ulla vaan älyäisi välillä pysähdellä.

     
Matka jatkuu. Ulla etenee kuin juna. Alli vaununa perässä!

Muovikassi heilahtelee Ulan kädessä jalkojen tahdissa. 
     Allin katse alkaa heilua mukana. 
Paitsi kova jano, myös nälkä vaivaa häntä. Aamupuuro jäi syömättä äkkilähdön takia, ja nälkä sen kun pahenee ja suuta kuivaa. 
     Kassissa olisi melko varmaan myös juomista. Mutta turha toivo. Kaikki kassissa on tietysti tarkoitettu tyttärelle tuomisiksi. 
     Onhan niin, että kun menee kylään, on oltava tuliaisia! Kyllä Alli sen tietää, vaikka hänen mielestään tuliaiset on aina pelkkä riesa. 
     Koskaan ei tiedä, mitä pitäisi viedä, mikä on saajalle mieluista, ja milloin sitä on tarpeeksi. 
     Allilla on itsellään vain oma avain taskussa. Se häntä vähän nolottaa. 
     Lisäksi hänelle on tullut uusi vaiva. Pahin kaikista. Pahenee joka hetki kun sitä ajattelee. Kohta sitä ei kestä.

    
     - Ulla, mua pissattaa!

     - Pissattaa? No, jos sinua pissattaa, sinun pitää tietysti    
      silloin pissata!

Näyttää, että Ulla ei siitä sen kummemmin välitä. Hän jatkaa matkaa, mutta vähän ajan päästä hän kuitenkin pysähtyy. 
     Ehkä Alli ei tosiaan tiedä, miten maantiellä voi hoitaa tarpeensa. Sille on se näytettävä:

     - Katsos minua, tee näin!

     
Ulla tekee sivuloikan nurmikolle asvaltin viereen. 
Nostaa helmansa. Paljastaa takapuolensa - höh, eikö sillä ole housuja! Alli ennättää kauhistua - nyt Ulla kyykistyy, kallistuu hiukan eteenpäin ja alkaa lorottaa. 
     Pissasuihku kulkee suhisten savimaassa ja katoaa sihisten maantieojaan. 
     Miten yksinkertaista!

Alli ottaa mallia. Tekee saman tempun, mutta laskee ensin pikkuhousut, kyykistyy ja sitten antaa tulla.

     Kylläpä se helpotti! Onneksi ei yhtään autoa vilahtanut sillä aikaa ohi!

Ullaa ei ole aina helppo uskoa. 
Välillä se puhuu tosiasioita leikkinä, välillä keksii päästään juttuja, jotka eivät pidä paikkaansa. 
     Ohjeita ja sääntöjä se noudattaa omalla keksimällään tavalla. Mutta ihmeen ketterästi se pystyy kulkemaan! Alli ihailee Ullan sinnikkäitä jalkoja ja peruuttamatonta mieltä.

- Joko kohta ollaan perillä?

- Loppusuoralla ollaan. Koeta kestää! Enää vain vähän matkaa jäljellä.

Tuore nurmi on lakannut tuoksumasta, tai sitä ei enää voi huomata. Väkevä lannan haju leviää sen päälle. Pellon takaa kuuluu metsäkyyhkyn huhuilua.
      Alli roikottaa päätään. Voimat näyttävät olevan hänellä jo ihan vähissä.

Ulla pysähtyy.

     - Kuuntele! hän sanoo: - Tämän tien tallaaminen loppuu kohta, tuon mutkan takana, näetkö? Tuon tuolla, missä kasvaa iso mänty! 
     Se yhtyy siinä vanhaan maantiehen - onko tuttu? Sitä kuljetaan enää ehkä vähän yli puoli kilometriä. Sitten ollaan perillä. Tuntuuko, että jaksat?

     - No pakkohan se on. Ei kai kannata enää takaisin kääntyä. Vaikka kyllä tämä kuumuus... ja jalat! Jalat alkaa...

     - Kuule, kohta kun ollaan perillä otetaan rennosti. Levätään oikein kunnolla! Syödään ja nautitaan pelkästä olemassaolosta!

Puhuessa Ulla liprauttaa usein kieltään. Hän liprauttelee kuin käärme. Kielenkärki vilahtaa näkyviin, nopea nuolaisu ylähuuleen, ja kieli takaisin suuhun. 

     Aina kun tätä tapahtuu, saa olla varuillaan. Yleensä Ullalla on silloin metku mielessä. Hän on arvaamaton, alkaa selittää jotain harmillista ja ikävää vakavalla, surullisella naamalla, mutta juuri kun toinen on ennättänyt sovittaa omille kasvoilleen osaa ottavan tai muun sopivan ilmeen, Ulla päästääkin rämäkän naurun, ja: "Höpsistä! Ei asia nyt niin hullusti ole!"

     
Joskus Ulla on järkyttänyt Allia vain nähdäkseen tämän ilmeen. Siihen ei paljoa tarvita. Allilla on tiukat käsitykset asioista joita ei sovi tehdä, ja vielä tiukemmat niistä, joita ei saa tehdä. 

     "Minun ei tarvitse kuin pieraista, niin sinä jo vauhkoonnut", Ulla sanoi kerran. Allin mielestä se oli rumasti sanottu.

Nyt Ulla ja Alli kulkevat jo vanhaa maantietä. Sen vasemmalla puolella on synkkää kuusikkoa, oikealla puolella alavaa maata ja korkea kiviaita joka myötäilee tien kulkua. 
     Aidassa on aukko. Sen kohdalla Ulla sanoo:

     
     - Tästä me oikaistaan!

(Vaihe 3. Loppusuoralla. Selviää asioita, joista oikeastaan ei kai pitäisi puhua.)

Ulla kierähtää aukosta sisään. Alli perässä. Näkyviin avautuu alavaa maata, kokonaan uusi maisema. Pinnalla pelkkää nurmikkoa, hiekkatie ja polkuja. Jokunen korkea puu harvakseltaan, koivu, mänty tai pihlaja. Niiden oksien alla ja välisillä alueilla silmänkantamattomiin loputon määrä  pystyssä sojottavia hautakiviä! 
     Nämäkö pitäisi ohittaa? Alli hermostuu. Eikö olisi voitu oikaista muualta!

     
Allia hautausmaat pelottaa. Mikä lie vika hänen silmissään, mutta ne eivät osaa pysytellä hautakumpujen tasolla, vaikka niille olisi kuinka asetettu kukkia ja kirjoitukset kivissä olisi kullattuja. 
     Katse iskeytyy väkisin alla olevaan multaan ja porautuu mullan läpi hiekkaan, niin syvälle, että kolahtaa lopulta arkkuun - jos se on vielä kunnossa ei täysin lahonnut - eikä sekään vielä riitä, se työntyy väkisin arkun sisään katsomaan siinä makavaa ihmistä. 

     Hyväinen aika, mikä näky! Oksettaa ja itkettää, kun mieli täyttyy kellertävistä luista, mädäntyneistä ruumiinosista, vaateriekaleista - onko se tosiaan ollut joskus elävä ihminen!
     Irvistelevä pääkallo pelottaa. Yrittääkö se vielä hymyillä hampaillaan, ei, ei, pois, pois, äkkiä pois!

     
He kulkevat leveää hiekkatietä kohti hautausmaan porttia. Se on jo valmiiksi auki.
     Alli haluaa kiirehtiä askeliaan, mutta Ulla päinvastoin hidastaa.

Nyt pitää olla varuillaan, alkaa se vaihe, jolloin ollaan lähellä totuutta. 
     Onko tapahtunut jotain sellaista mitä ei toivoisi kenellekään ja mistä ei puhuta? 
     Mitä sanoa ihmiselle, joka on joutunut kärsimään tavalla josta ei voi toipua koko elämänsä aikana?

     On olemassa väärinkäsitysten vaara. 

Ehkä olisi parasta, että ei sanota mitään. Ollaan hiljaa. Sanat eivät aina auta.

     

Jokainen toivoo kuitenkin onnellista loppua kärsimysten jälkeen. 
     Se on mahdollista. Kaikki voi muuttua hyväksi. Jos ei nyt, niin myöhemmin, toisessa maailmassa. Niin meitä  yritetään lohduttaa. Mutta on vapaus uskoa tai olla uskomatta.

Sekin tiedetään, etteivät mitkään asiat ole sellaisia kuin me ne ensi näkemältä kuvittelemme. Niinpä sitten käy, kun alamme nähdä ne läheltä, löydämme niistä odottamattomia piirteitä.

Mitä tapahtui hautausmaalla Ullalle ja Allille? Ehkä se on parasta kertoa. Muuten se voi jäädä vaivaamaan mieltä. 



(Vaihe 4.  Loppu. Onnellinen vai onneton?)

Ulla seisahtui lähellä hautausmaan toista laitaa, portin kohdalla. Hän kumartui pienen, matalan hautakummun puoleen silmät sumeina, oikaisi selkänsä ja kuulutti kuin konduktööri junassa ilmeettömällä äänellä:

- Nyt olemme perillä! Tässä lepää tyttäreni Anneli.
Anneli oli seitsemänvuotias kun kuoli. Täyttää tänään neljäkymmentä!

Ulla kyykistyi, siveli hellästi kädellään pientä valkoista jo vähän kulunutta puuristiä ja alkoi itkeä.

Taas kerran Allin päässä jysähti!.

- Milloin sinä lakkaat pettämästä minua! Sinä valehtelit minulle! 

Alli huusi. Hän oli vihainen. Niin vihainen ettei kestänyt sitä. Alkoi itkeä.

Kaksi itkevää naista hautausmaalla pienen, vaatimattoman hautakummun kohdalla. Tuskin se olisi herättänyt huomiota vaikka kuka tahansa olisi sattunut kulkemaan ohi. 

Mutta Ulla ja Alli katsoivat toisiaan. Vielä vähän aikaa sitten he olivat olleet ystäviä. Mitä he nyt olivat? Kyyneleet, joita he yrittivät käsillään kuivata käyttäen mekkonsa helmaa apuna, eivät näyttäneet loppuvan ollenkaan. Ne olivat syytösten, vihan, anteeksipyynnön, ystävyyden, pettymyksen ja surun kyyneliä.

Alli olisi mielellään kääntänyt selkänsä ja marssinut ulos portista, mutta niin oli väsynyt, ettei jaksanut edes seistä. Hänen oli pakko istahtaa nurmikolle. 

     Ulla istuutui hänen viereensä jättäen noin metrin verran väliä.

     - Kuule, sinä et varmaan tiedä, miltä tuntuu, jos menettää  
     lapsensa. Se on kuule pahinta mitä voi tapahtua. Minulla   
     se otti niin koville, että en ole pystynyt puhumaan siitä. En 
     kenellekään. En edes sinulle, vaikka olet ollut minun  
     ystävä.

    

Ulla kurotti kättään Allia kohti ja tarttui hänen käteensä. Alli veti kätensä pois. 

Ulla jatkoi:

- Arvaa, miten raskaaksi se teki elämän! 
      Minun on pitänyt koko ajan väkisin yrittää olla iloinen, nauraa ja esittää jotain muuta kuin olen... Muuten en olisi jaksanut... Vaikeaa se oli ja väärin... Mutta et usko miten mukavalta tuntui, kun luulin että olin keksinyt keinon, millä saisin asian sinun tietoosi tarvitsematta sitä varsinaisesi kertoa, ja sinä, Alli, sinä olit heti valmis lähtemään mukaani. Kiitos siitä!

     Minulla on olo nyt helpottanut. On kuin joku lukko olisi sisälläni rapsahtanut auki!

Alli oli hiljaa. Ei sanonut mitään. Pää kallellaan, kädet takanojassa hän istui nurmella ja katseli taivaalle keräytyneitä pilviä joita lämmin tuuli hitaasti liikutti. 
     Hän pohti kuolemaa. Ajatteli. 
     Vähitellen elämä ja kuolema alkoivat hänen mielessään lähestyä toisiaan ja lipua yhteen niin kuin pilvet taivaalla.

- Kerro minulle siitä tyttärestäsi! Alli sanoi.

Ulla kertoi. Hän kertoi kaiken tyttärestään, Annelista. Hän kertoi lapsensa koko elämän, joka päättyi auton alle ensimmäisenä koulupäivänä keskellä maantietä koulun portin kohdalla, kun Anneli innoissaan oli irrottanut kätensä äitinsä, Ullan, kädestä ja rynnännyt tien poikki kohti porttia.  Käsi kädessä he olivat kulkeneet maantien viertä kotoa asti. 

      
Alli kuunteli. Ja kun Anneli ilmestyi hänen silmiensä eteen  elävänä pienenä koululaisena uusi reppu selässä, silmät kirkkaina, täynnä íntoa, Alli katsoi näkynsä läpi kunnioittaen ja ihmeissään Ullaa. Ullassa oli jotain uutta: hänen kasvonsa. Niiltä kuvastui ennen näkemätöntä rauhallisuutta ja iloa, voisiko olla mahdollista, iloa surun päällä!
     

Nyt oli Allin vuoro tarttua Ullaa kädestä. Ulla ei vetänyt kättään pois. Alli vilkaisi häntä ja ilahtui näkemästään:  
     
Ulla hymyili!

                                                                     
                                                Elisabeth Schwarzkopf - Litanei 

                                                                     Franz Schubert (1797 - 1828)

Ps.

Missäs eväät? joku voi kysyä. Toden totta! Ne unohtui! Mutta aivan varmaan jossain vaiheessa ennen kotiin lähtöä ne tuli juotua ja syötyä. Kassi tyhjäksi!

     Ja vielä varmuudeksi yksi hyvä uutinen: Niin pitkä ja väsyttävä kuin tulomatka oli ollut, ei tarvitse olla huolissaan paluusta. 
     Hautausmaan ulkopuolella oli bussipysäkki. Ullalla oli rahaa taskussa. 
     Niinpä he, Ulla ja Alli, - vastoin periaatteitaan - matkustivat huristen kotiinsa. 
     Olihan otettava huomioon, että heitä oli nyt paluumatkalla kolme.

Miten niin kolme? 
     No tietysti Anneli oli heidän mukanaan! Siellä se matkusti Ullan ja Allin mielessä, jossain aivojen mutkassa, tai ehkäpä sydämessä!