9.10.2021

MARKO JÄRVIKALLAS: SANO JOTAKIN KAUNISTA


 
























Luin kuvassa olevan kirjan, joka kuuluu tämän vuoden uutuuksiin. Olin kuullut siitä ja lukenut Helsingin Sanomista, ja se oli alkanut kiinnostaa minua.  


Onpa mielenkiintoinen kirja, ajattelin, kun katsoin sen kansikuvaa.  Ja sen nimi kiinnosti.  SANO JOTAKIN  KAUNISTA. Onpa hyvä nimi, ajattelin, Se vihjaa, että ainakin jotain kaunista oli tekijällä tähtäimessä ja se lisäsi  innostusta kirjan lukemiseen. Kaikki muut hommat saivat odottaa, menin kotiin ja aloitin heti lukemisen. Luin kaksi ensimmäistä. Tuli ruoka-aika. Kun olin syönyt ja tiskannut astiat, jatkoin lukemista iltaan saakka. Seuraavana päivänä piti lähteä pois kotoa viikoksi. Vaikka minulla oli kirja mukana, ei ollut aikaa sitä lukea. Oli kiva tulla kotiin takaisin. Kirjastakin oli. Niinpä otin sen käteeni ja luin melkein kaikki novellit. Kaksi säästin vielä myöhemmiksi, mutta en malttanut, nekin tuli pian luetuiksi.


Jos kirja osaisi puhua, se melko varmasti sanoisi, että noin se vain puhui itsestään. Olisi nyt edes pikkuisen kertonut minusta. 


Totuus on, että olin ja elin niin syvässä yhteiselämässä sen kirjan kanssa, etten voinut kesken kaiken alkaa häiritä sen henkilöitä, jotka elivät useimmiten yhdessä jonkun toisen kanssa tavallista arkista elämää, niin, että oli syntynyt 15 hyvää, joskus jollain tavoin omaa elämääkin sipaisevaa arkielämän kuvausta, novellia. Ne eroavat toisistaan omalla tavallaan. Ihan tavallisia ihmisiä. Luonteeltaan  erilaisia. Joillakin vahva itsetunto, mutta useilla se  mieluusti nojautui toisiin ja oli valmis  suostumaan olemassa olevaan tilanteeseen.  Tuttua minulle, joka tunsin myötätuntoa viimeksi mainittujen ihmisten kohdalla, joihin huomasin itse kuuluvani. He elivät paljolti outojen sattumien varassa, joutuen milloin kärsimään, milloin nauttimaan hyvinkin kummallisissa elämän tilanteisssa. Se juuri oli se voima, joka sai lukijan seikkailemaan kirjan alusta sen loppuun asti.  Ja mieleen tuli lukemisen jälkeen, miten hienosti kirjan kirjoittaja arvosti jokaista kirjan henkilöä kohtelemalla jokaista siinä elävää ihmistä myötätuntoisella ystävyydellä. 


Olisipa nykyisessä elämänmuodossa yhtä positiivinen henki vallalla. Kaikki ihmiset olisivat kukin omalla tavallaan tärkeitä riippumatta asemastaan tai menestymisestään tässä sekasortoisessa maailmassa.


 Tämä on siis kirjailija MARKO JÃRVIKAKALLAKSEN kirjoittama uusi teos: SANO JOTAKIN KAUNISTA. 

Suosittelen lämpimästi. Kannattaa lukea.

5 kommenttia:

elviira kirjoitti...

Huomenta Liisu.

Nyt olen lukenut blogisi. Arviosi Marko Järvikallaksen uudesta novellikokoelmasta lisäsi kiinnostustani lainata kirja heti, kun se on Celiasta saatavissa.Aion kyllä kuunnella myös esikoiskokoelman kunhan seuraavan kerran teen tilausta Celiasta.

Kuvauksesi tekstistä muistutti jotenkin juuri eilen iltana lopettamaani Susanna Alakosken Punpulienkeliä. Siinäkin on tavallisia arkisia asioita- jos kohta traagisiakin (mm sota)- mutta päähenkilö pyrkii aina löytämään myönteisen näkökulman kaikkeen tapahtuneeseen.

Luin myös tuon kesällä kirjoittamasi runon. Kyllä sinussa asuu runoilija, edelleen. Minä olen etääntynyt runoista, mutta tämän minä luulen ymmärtäneeni.

Minun on pakko mennä vielä tänään suolle. Kerron myöhemmin, miksi.

Muuten. Oletko törmännyt kirjaan: Suon villi laulu? Tekijää en tähän hätään muista, mutta löydät sen kyllä. Siitä ovat monet pitäneet.

Terveisin elviira

Liisu kirjoitti...

Elviira, kiva kun olet huomannut tämän uuden bloggaukseni. Aina, jos näen jotain hyvää tai kaunista, syntyy minulla halu kertoa siitä toisillekin. Esim. jos kauniin näköalan edessä seison, harmittaa, jos joku toinen ei ole sitä katsomassa.

Kiitos sinulle. kun sinä kerrot minulle ilmeisesti hyvänä pitämästäsi kirjasta Suon villi laulu. Ymmärrän pysähtyä sen kohdalle, jos se tulee jossain nököpiiriini, avaan sen ja luen jostakin jonkin kappaleen josta jo luulen huomaavani, millaiselta se minusta tuntuu. Nimi kertoo jo jotain. Mutta ei se riitä.

elviira kirjoitti...

Kirjan hekilöt jäävät todella elämään mielessä. Tuolla suolla marjastaessa Pumpulienkelin henkilöt- erityisesti tietysti päähenkilö-elivät siellä mielessäni. Heidät on hyvästeltävä ennen kuin siirtyy seuraavaan kirjaan.

Se eilinen marjastuskaverini suon toisessa päässä ei ollutkaan karhu, vaan kovasti karhua muistuttava kaatuneen puun kanto. Se minun oli varmistettava. Ja löysinpähän vielä kunnon saaliin karpaloita!

Liisu kirjoitti...

Yksi henkilö, joka on elänyt rinnallani kauan on Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä kymmenosaisen kirjasarjan päähenkilö, joka kertoo Ranskalaisten elämästä 1800,1900 lukujen välivaiheessa. Kaikki kirjasarjan tapahtumat on Marcel kaivanut omasta menneisyydestään, vaikka ei pidä itse krjasarjaansa elämänkerrakseen.

Kun hyllyssä on jonossa kaikki nämä 10 osaa, olen aloittanut lukea sitä ensimmäisestä osasta alkaen muiden hommien sivussa. OLen nyt jo viidennessä osassa.

Vaikka yhteiskunnan järjestys on erilainen kuin nykyään, on jännä, että ihmiset ovat pysyneet samanlaisina elämässään ja puheissaan jopa täällä Suomessakin. Samoja ongelmia, hyviä ja pahoja hetkiä heillä niin kuin on nykyisinkin. Ihmisen kehittyminen, koti, ystävät ja rakkauden kohteet, elämä yleensäkin yhteikunnan varjossa, tai keskellä on heillä niin kuin täällä meilläkin koettavina. Eriaikaisin, mutta pohjaltaan samanlaisia yhteiskunnan alistamia aukkaita olemme, vaikka lait ja asetukset, tavat ja eläminen muistuttavat toisiaan hämmästyttävän paljon.

Matkatoverini, Marcel on hyvin hienotunteinen herrasmies, hänen seurassaan viihtyy, vaikka joskus tekee mieli olla eri mieltä, Kansainväliset käsitykset asioista kulkevat samoin kuin ennenkin. Mutta edelleen pariisilaiset ja helsinkiläiset ovat pysyneeet pariisilaisina ja helsinkiläisinä. Oman aikakautensa sanelemine ehtoineen.

Liisu kirjoitti...

Harmittaa aina, kun huomaa virheitä kommentissaan, ekä voi niitä korjata. Roskakoriin voisi kyllä panna koko kommentin, mutta sekään ei tunnu oikein mukavalta. Se on ajatusten kauhu.