8.7.2021

NÄKY



 

   

 Kuva:

Kun AIKA ajaa takaa AIKAA ja on aina kiire, voi tapahtua repeämä tai jokin murtuma, ja AIKA pysähtyy ja sen on pakko levätä ja kerätä uusia voimia. 

Tämä sama voi tapahtua ihmiselle. Silloin sitä sanotaan sairaudeksi.


                                     

                                     Näky



                          Vuorenharjat unen reunalla  
                          kuin hampaattomat ikenet.
                          Pilvet varjostavat niitä.
                          Suuret joet kulkevat ohitse.

                          Äidit itkevät lapsiaan
                          jotka kasvattavat itse itsensä,
                          muistuttavat mutkittelevia puroja,
                          leviävät, vaativat itselleen  tilaa
                          ja  juoksevat pois.
                          He ovat valppaita, aikansa lapsia.
                          Syvyys ei puutu mielestä
                          vaikka reunat ovat matalat
                          ja he voivat itse määritellä paikkansa.

                          Aurinko näyttäytyy usein
                          ja sen  loiste on pistävän kirkasta.
                          Kuun himmentyneillä kasvoilla
                          lepää kylläisen eläimen
                          itseriittoinen, raukea ilme.
                          Kaikki täällä toisten katseita kaipaavat.
                          Yöpilvien ympärillä valo kuin kuultava iho.
                          Jokunen tähti mustalla taivaalla
                          ja yksittäiset valaistut ikkunat taivaanrannalla
                          pitävät toivoa yllä.

 

 

 

Tuon runon kirjoitin aikaisin aamulla herättyäni pelottavaan painajaiseen saadakseni sen pois mielestä.  Kun se nousi jotenkin ajatuksina mielen sokkelosta ilahduin, kun en ollut aikoihin edes yrittänyt kirjoittaa mitään. Kun sen päälle kuuntelin vielä radiossa olleen konsertin, joka on vieläkin Ylen Areenassa  kuunneltavissa, alkoi mieli rauhoittua,  Elämä jatkuu, ajattelin.  Samaa konserttia olen kuunnellut jo useamman kerran, koska se on mielestäni hyvä, ja minullla on kerrankin aikaa. (Sairaana olon hyvä puoli).

 

 

 

                      

 

Kyseistä konserttia pääset kuuntelemaan netistä  vielä tämän heinäkuun ajan Ylen Areenasta os. https://areena.yle.fi/audio/1-50834156    (jos tuo osoite ei toimi, kun kirjoitat sen hakuun, etsi tuo kuva. Se löytyy radion puolelta Radio Audiosta, ) 

 

 

Mitä kuuluu, Suomi?

Esa-Pekka Salonen: Pentatonic Etude alttoviululle
Kaija Saariaho: Preludi pianolle
Sauli Zinovjev: Epilogi pianolle
Teppo Hauta-aho: Kadenza kontrabassolle
Kalevi Aho: Lamento kahdelle viululle
Aki Yli-Salomäki: Raukeaa pianotriolle
Lotta Wennäkoski: Päärme pianotriolle

Taiteilijat
Pekko Pulakka, viulu
Kreeta-Julia Heikkilä, viulu
Hajnalka Standi-Pulakka, alttoviulu
Jaani Helander, sello
Piotr Zimnik, kontrabasso
Jaan Ots, piano
Mariko Furukawa, piano


Konsertti radioidaan suorana Yle Radio 1 -kanavan kautta
ja se tulee kuunneltavaksi myöhemmin Yle Areenaan.






5 kommenttia:

Noora kirjoitti...

Syvä kiitos runostasi, sen korkeista syvyyksistä. Näyt pysäyttävät hengitysen. Maalauskin on kuin merkityksista rikas runo. jossa sanat saavat siveltimesi ja ajatustesi kautta silminnähtävät värinsä.
Kuuntelen ehdottamaasi musiikkia myöhemmin.
Sielukas hetki, jälleen kerran vierailla täällä luonasi.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Noora kaunista sanoistasi!

Iines kirjoitti...

Liisu, runo on niin moneen suuntaan avautuva, ettei siitä rohkene antaa tulkintaa.

Pidän runon kuvastosta ja tunnelmasta, syvistä vesistä, joihin ihminen välillä joutuu. Runo herättää myös toivoa valaistuine ikkunoineen. On ihmisiä, ollaan elossa, elämä jatkuu huolimatta virtauksista.

Liisu kirjoitti...


Iines, äidin osa ei ole helppo. Mutta oli hän minkälainen äiti tahansa, hänen olonsa äitinä jättää aina jonkinlaisen jäljen perheen muihin jäseniin, mutta nämä muut jättävät myös omat jälkensä äitiin. Nämä jäljet jäävät elämään lähtemättömästi jokaisella ja vaikuttavat varmaan koko loppuelämään. Kun mietin omaa osuuttani tässä "perheidyllissä", huomasin vain pelkkää epäonnistumista omalla kohdallani. Siitä kai tämä runo syntyi.

Ripranie kirjoitti...

Liisu, minä, jos kukaan olen äitiyden ylistäjä.
Harva nainen minusta päätyy lapsettomuuteen omasta tahdostaan.
En oikeastaan pidä ollenkaan siitä, että kenenkään äitiyttä arvostellaan.
Kun luin eka kertaa tuon sinun runosi Näky, niin juuri se sai minut kirjoittamaan
tuon oman runoni. Laitan sen vielä tähän loppuun muistin virkistämiseksi.

Äidin sydämeen mahtuu paljon.
Huoli ja murhe
yhdessä kulkevat
käsikädessä kuitenkin
ja ylinnä kaiken
riemuitsee toivo
toivoa täynnä.

Tuo kuvasi on vallan ihana. Se on ennen kaikkea rauhoittava.