10.2.2021

SURKEA JUTTU



Ohhoh! Vihdoin olen vapaalla. Viimeinen tältä päivältä lähti. En tahdo  kestää enää ihmisiä. Niitä tulee ja menee. Kaikilla niillä on jonkin asteinen hätä. On tämäkin elämää! Miten minä tähän olen joutunut. Nyt on jo puoliyö. Ihanaa saada olla yksin. Väsyttää, mutta turha odottaa unta. Ajatukset poukkoilevat, en hallitse niitä, ne kiusaavat minua. Välillä raivoavat, välillä juoksevat omia teitään. Minkä minä niille voin. Kai minun on kestettävä, elettävä omaa elämääni, vaikka olen riippuvainen toisista. Uhraudun. Voiko niin sanoa? Uhraan elämääni auttaakseni omaa elämääni. Ehkä jonkun toisenkin  elämää. Miten hassua.

Taas on yksi päivä mennyt. Nyt näyttää olevan jo huominen. Mitähän se tuo tullessaan? Varmaan samaa. Samaa aina vaan. Alan kyllästyä.

Eilinen oli ja meni. Oli se surkea päivä! Voi taivas, miten ikävä. Alkoi iloisesti, aurinko paistoi, mieli oli kevyt. Melkein nauratti. Olisi kai pitänyt muistaa, että itku pitkästä ilosta. Että satuinkin tulemaan paikalle! Kuulin ja näin. Ihmiset olivat pysähtyneet uteliaina seuraamaan tapahtumaa, joka oli näkyvissä, vieläpä julkisella paikalla, puiston laidassa. Suu auki katsojilla. Toisilla  vahingoniloinen virne naamalla. Esityksessä tuijotti vihaisesti  toisiaan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Nenät vastakkain, nyrkit pystyssä.  ”Tappelu. tappelu!” huusi joku taustalla. Raivokkaasti kohteena olevat henkilöt muksivat toisiaan  ja kiroilivat. Taatusti olivat humalassa. Miehellä hampaat irvessä, naisella hirveä parku, joka purkautui suusta jäätävään ilmaan. Kuului raastavia sanoja: paskiainen, himo, huora, helvetti. Ne kaikuivat korkealle ja osuivat minuunkin.  Kuulijat olivat innoissaan. "Tuo mies on käynyt naisissa",  sihisi joku vieressä. ”Sen vaimo on siitä suuttunut!”  Minuakin  suututti. Olin alkanut itsekin aavistaa, mistä oli kyse ja vedin heti sen itseeni. Ei minua arvosteta, päinvastoin. Kyllä minä sen tiedän. Mutta että olisin vihan kohteena, sitä en kestä.

EI. Nyt taidan olla itse kokonaan väärillä linjoilla. Mitä ihmettä minä tässä itsekseni horisen. Ajatukset seis! Älkää ahdistako minua! Puhun kahdesta ihmisestä, miehestä ja naisesta. Eihän ihmistä voi monistaa. Yksinhän me elämme ja olemme, aina yksin. Emme voi kävellä kahtena, syödä kahtena, nukkua kahtena. "Yksin oot sinä ihminen. Yksin keskellä kaiken." Kuka se olikaan joka sanoi niin. Hän on oikeassa. Yksin keskellä kaiken. Yksin myös toisten joukossa. Kaikki mitä teemme, teemme omalta osaltamme yksin. Väittääkö joku vastaan?   Yksin on kaikki asiat päätettävä. Emme voi syyttää toisia vääristä valinnoistamme. Emme voi päättää toisen puolesta, tai jos päätämme, se on henkistä väkivaltaa.

En voi sanoa, että arvostan itseäni. Se, että vältän kertomasta  ihmisille, millä tavalla ansaitsen elantoni, on todiste siitä. Mutta se, että uskon, ettei kukaan tässä talossa, jossa asun, tiedä sitä, on valhe. Näen sen heidän katseestaan, jotka sattuvat tulemaan vastaan portaikossa. He eivät tervehdi. Eivät luo katsettakaan minuun. Luulen että minusta on valitettu. Asukkaat eivät pidä siitä. että asiakkaani ramppaavat talon portaikossa ja kuluttavat lattiaa luonani. Heidätkin jotenkin jyrätään asiaan kuulumattomiksi.   Mutta minkäs teen? On aikoja, jolloin itsekin olen ollut valmis lopettamaan. Ei se, mitä teen ole helppoa. Se on sitä paitsi vaarallista. En mene takuuseen asiakkaistani, vaikka yritänkin suorittaa valintaa.  Miksi?  Niin. Miksi?  Onko se pelkästään raha, joka houkuttaa jakamaan itseään toisille?  En osaa sanoa. Voisiko se olla ihmisnälkä? Minulla ei ole ollut koskaan yhtään ystävää. En osaa sanoa siitäkään mitään.  Joku toinen voisi olla minua viisaampi. Itse olen itselleni vain minä. Pelkkä minä. Kun katson kuvaani. Näen siinä itseni. Se riittää minulle.

 





                         

8 kommenttia:

Iines kirjoitti...

Hämmentävän hieno kertomus, Liisu. Tässäkin kuvauksessa minua viehättää maalauksellisuus, ja elokuvalliset leikkaukset. Keskellä hiljaisia harmaita itsesyytöksiä kuvakulma viedään paukkuvaan räjähdykseen, josssa tapellaan ja nyrkkeillään raivoisasti singoten ilmoille väkeviä ilmauksia. Mustaa ja punaista. Ja sitten taas suvantovaihe, hiljaista mietiskelyä, josta hieman vilkastuen laajennetaan naapuripohdinnaksi. Ja lopuksi tyyntyminen. Näin on hyvä.

Liisu, kuuntelin tuon sävellyksen ja minusta tarinasi poljento noudattaa samantapaista rytmitystä. Hiljaisuutta, odottelua, melskettä, tyyntymistä; erilaisia vaiheita. Hieno kombo.

Liisu kirjoitti...


Hämmentävän hieno kommentti sinulta, Iines. Ja se, etttä näet yhtäläisyyttä sen musiikkiosuuden kanssa on osoitus miten avoin suhtautuminen sinulla on asioihin yleensä. Tuo kappale, joka on kuin kahden soittimen, haitarin ja sellon, vuoropuhelu, on vain osa kokonaisuutta, mutta niin kuin sanot, siinä on rytmikkyyttä ja se on mielenkiintoinen, sopii minunkin mielestä kirjoittamaani sukellukseen toisen ihmisen ajatusmaailmaan.

Kiitos tulkinnastasi, Iines!

Leonoora kirjoitti...

Jälleen kerran kiinnostava ja värikylläinen maalaus, Liisu! Herää kysymys, ovatko maalauksesi olleet (oletan, että ovat) näyttelyissä?
Valitsemasi Musiikki sopii erityisen hyvin teemaan. Mielen sirkkeli viiltää ja vihloo...

Novellisi henkilö on ilmeisen lukenut, sivistynyt henkilö, koskapa hän ei ajattele asiakkaistaan pahaa tai negatiivistä.
Ronskimmilla ja intiimimmillä kuvilla ja kuvauksilla voisi liittää rakkaustyöläisen ajatuksiin kostonhimoisia, banaaleja ja perverssejäkin näkökulmia maksavista asiakkaista.
Inhimillisyys ja ymmärrys ovat kauniita piirteitä sinusssa Liisu, vaikka kuvaat vähemmän kauniita asioita tässä.

Liisu kirjoitti...


Leonoora, kiitän sinua hyvästä kommentista. Olet ihan oikeassa. Kyllä se, että en ole varsinainen rakkaustyöläinen (käyttämäsi hauska nimi!) näkyy tekstissä. Katselin vain kuvassa makailevaa naista, ja ajattelin mitähän tuo olento tuossa ajattelee. Ja työnsin huomaamatta omia ajatuksiani hänen päähänsä. Mutta jos sellainen sattuisin itse olemaan, vaikka en haluaisi, ajattelisin tietysti niin kuin ajattelin hänen ajattelevan. :)



Paitsi tuota kuvittelemaani itseään jakavaa ihmistä, olen jotenkin tehnyt blogistani kolmiulotteisen muodostelman, jota käytän ja jossa on osuus kuvataiteelle, kirjoittamiselle ja musiikille. Ne ovat minulle rakkaita ja elämää pehmentäviä tekijöitä.

Onneksi saan kahteen niistä, jos sopii aiheeseen, ammattiapua: Suomen Taidemaalariliittoon kuuluva taidemaalari ja Sibelius Akatemiasta valmistunut säveltäjä, jotka ovat alansa ammatti-ihmisiä eivät ole kieltäneet minua julkaisemasta heidän tuotteitaan. Ja niitähän minä mielellään käytän. Pyhä kolmiyhteisyys, tekisi mieli sanoa.
12.2.2021 21.14
Tarkensin vielä tätä kommenttia etten aiheuttaisi väärinkäsityksiä.

Liisu kirjoitti...


No niin, koko juttu hävisi käsistä, kun yritin parannella.
Sain kauan ähkiä, ennen kuin sain sen takaisin tänne.

Liisu kirjoitti...

PS,
Leonoora kysyi näyttelyistä. Unohdin vastata. Kyllä. Yksi sellainen on parhaillaan menossa. Korona on saanut paljon aikaan pidäkkeitä luovan taiteen harjoittajille. Paljon perutaan ja suljetaan. Esiintyvistä taiteilijoista monella on täysi kato. Tässä tapauksessa ainoa menetys: Avajaisia ei pidetty.

Leonoora kirjoitti...

Onnitteluni näyttelystäsi! Missä päin Suomea näyttely on nähtävissä? Ei tietekään ole pakko kertoa, jos et halua.

Liisu kirjoitti...

Leonoora, haluan esiintyä ilman henkilötietoja syystä, että jos ne olisivat tiedossa, en kokisi vapauden tunnetta. Minun pitäisi harkita kaikkia sanoja, mitä lasken suustani. Ja jutuista ei tulisi muuta kuin puisevia. Voin olla hölmö ja arvaamaton, ja mikäs sen mukavampaa, kun kukaan ei joudu siitä kärsimään, muut kuin minä itse.