Tosielämää luonnossa

Sähköpostiin tuli tutulta tämä osoite:

 http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Jo toista päivää olemme seuranneet linkin päässä löytyvää perhe-elämää (myös myrskyssä ja sateessa). Kohokohtia on ollut, kun iskä, joka enimmäkseen on poissa kotoa, käväisee pikaisesti ja tuo ruokaa nälkäisille lapsille ja äiskälle, joka istua kököttää melkein koko ajan kotona ja hoitaa lapsia.


Kamera, joka tätä perhettä kuvaa, on meren takana Eestissä. Sinne voi lähettää ajatuksissaan kiitosta, sillä harvoin on tilaisuus näin läheltä seurata 'al nature' perhe-elämää luonnossa samanaikaisesti kuin elää omaa elämäänsä tietsikka pöydällä tai polvilla. 


Mielenkiintoisia hetkiä ja hyvää kesää kaikille teille, jotka mahdollisesti käytte täällä pikavisiitilla.

 Palaan myöhemmin muihin juttuihin. Tämä on välipala. Syödään kalaa! Se on terveellistä.

Kuva:

Usva nousee.

(mun päästä, aina näin kesällä :) Hassua!

              Usva nousee tässä maalauksena.

KOUKKAUS

    Nämä pikkuauringot kävin ottamassa pihasta iPadilla...

Paina ensin

TÄSTÄ ja kuuntele! (tule sitten takaisin tänne - jos vielä jaksat - painamalla ylhäällä nuolenpäätä 'edellinen sivu'. Linkin upottaminen epäonnistui :)

Tämän blogin kertoja herää. On aamu. Hän on yksin kotona. Hän on lomalla. Koko hänen elämänsä on lomalla. Se tarkoittaa: kaikki toiminnat ovat pysähdyksissä. Eikö loma tarkoita juuri sitä. Ei tarvitse tehdä mitään. Voi olla vaan. Laiskana. Olla oma itsensä.

Ei mutta. Onpa se tylsää. Vähän aikaa pelkkä oleminen on suorastaan huvittavaa. Hih! Missä on kiire? Missä on stressi? Missä ärtyisyys? Missä kaikki ne tekijät, jotka tekevät elämästä pelkkää ponnistelua?

Blogi? Mitä se tarkoittaa? Ai niin. Virtuaaliystävät, kirjoittaminen, lukeminen, addiktio, addiktio, Facebook, blogi, avaruus, lenteleminen...Eikö se ole sivuaikaa? Tyhjyyden täyttämistä? Vapaa-ajan huvitusta?

Ei. Ei se ole. Se on enemmän. Oikeastaan se on laatuaikaa. Saa istua paikallaan, ei tarvitse hyppiä toreilla, kaduilla, huvituksissa, matkoilla, avajaisissa, käydä ostoksilla, käydä konserteissa, teatterissa elokuvissa, ei tehdä töitä kotona eikä maailmalla, ei käydä tapaamassa ihmisiä. Ei.

Ihmiset tulevat sinun luoksesi. Koko maailma tulee sinun luoksesi! Istut siinä mukavassa tuolissa tietsikka polvillasi, ja jo alkaa tapahtua. Miellyttävästi ja mukavasti. Mutta tämähän on hauskaa! Viisaita sanoja, vähemmän viisaita, mutta onpa mielenkiintoista! Kiertelet ympäriinsä. Satut omaan blogiisi. Se tuntuu vieraalta. Onko se tosiaan minä, joka siinä on puhkunut ja ponnistellut, yrittänyt panna peräkkäin sanoja, ollut tyytymätön omiin tuotoksiinsa. Ihan kuin päiväkirjaansa lukisi.

Päiväkirjaa? Mikä se on? Missä se on? Kuka on Han? Kuka on Hun? Kaikki kadonneet. Pelkkä minä tässä istumassa tietsikka polvilla.

Mutta onhan minulla jotain uuttakin. Minulla on iPad. Sain sen lahjaksi. Sillä voi tehdä mitä vaan. Kirjoittaa, lukea, ottaa valokuvia, olla netissä, kirjoittaa sähköposteja, lukea niitä. Ihanko totta? Kyllä, näyttää siltä. Ja ennen kaikkea: Siellä on kirjahylly!

Kun alkuvaikeuksien jälkeen sain hyllyn ladatuksi täyteen kirjoja, tuli tunne: Oh ja Ih! Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen!

---

Kun kuljin äsken makkarista olkkariin ja vilkaisin sivulle, näin ikkunan takana auringossa koko pihan ja sen ihanuuden. Kukat läkähtymäisillään kukkien painosta, mustavalkoinen harakka keskellä vihreää nurmikkoa ja kukkien loistetta. Mikä ylpeä askel sillä. Punarinta puolestaan tyytyy istumaan omenapuun oksalla, vieressään tyhjä pönttö, turhaan siihen ripustettu? 

Avaan oven, kevät ja kesä työntyvät ryminällä sisään.

Myöhemmin päivällä Ylen ykköseltä luetaan päivän mietelausetta. Pysähdyn kuuntelemaan... Mutta onpa hieno! Juhani Ahon lastu. Ei uskosi, miten hyvältä se kuulostaa ääneen luettuna. Kevät ja kesä. Sielläkin! Enkö minä juuri eilen ladannut iPadiin Juhani Ahon Lastut kahtena kirjana. Suomenkielellä. Kyllä vaan. Otan Padin ja etsin. Siellähän se. Ilmaiseksi ladattuna. Ah, onnea! Sen onnen jaan nyt kyllä teidän kanssanne (missä sitten olettekin).

Se pitää lukea ääneen ja kuvitella että se kuuluu radiosta. Silloin huomaa paremmin sen hienouden. Niin kävi ainakin minulle.

Tässä se tulee:

KEVÄT JA KESÄ.

Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi kaikki vain valhetta ja petosta… »Olisit jäänytkin kesämaillesi, lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan … täällä on vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen sumuun.»

Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.

Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät—ja luonto jakelee keväälle kihlojaan.

On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu hyvälle olla ja elää.

***

(tähän asti se tuli mietelauseena, mutta lainaan loputkin siitä lastusta teille, jotka jaksatte sen lukea :)

***

Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman. Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin, tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu suokanervan hienoksi lemuksi—ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.

Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät levottomiksi…

Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan. Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen, pysyen vaivoin tasapainossa.

Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja huuli ojentuu huulta tavoittaman.

Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet morsiusvuoteen eteen.

Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan ilmoita itsestään.

Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme. Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.”

HIRVEÄ IHMINEN

Herra, en ole paha, vaikkei minulta puuttuisi syitä olla. Näin sanoo Pascual Duarte Celan kirjassa Pascual Duarten perhe, sen ensimmäisen luvun ensimmäisessä lauseessa. Pascual oli likainen mies. Hän ei tahtonut tahria itseään vedellä, vaan teoillaan, joita ei pyydellyt anteeksi, sillä ne olivat muiden aiheuttamia.

Herra, en ole paha, vaikka tunnen itseni pahaksi, voisin aloittaa tämän puolustukseni, jos haluaisin, mutta se, että minusta tuli paha ja hirveä ihminen, vaikka halusin tulla hyväksi, ei johdu minusta, se johtuu ihmisistä, joita en huomioinut ja huoltanut tarpeeksi, vaikka he olivat ystäviäni.

Täällä me vaellamme maapallon kaltevalla pinnalla, toinen toisestamme mallia ottaen. Missä on oma elämämme? Ja sen alkuperäinen ja ainutlaatuisen vilpitön ja puhdas pyrkimys hyvään? Miksi saamme uida kyyneleissä, sen jälkeen kun joku kadottaa elämänsä meidän huolettomuutemme takia?

Hyvyytemme katoaa matkalla. Olen surullinen kertojanne. Kaksi hahmoa olen luonut, toinen Han, toinen Hun. Loin heidät kuvatakseni millaista voisi oikea elämä olla. Ajattelin tehdä heistä onnellisia, toistensa puolesta itsensä uhraaviksi, mallikappaleiksi, jotka korostavat elämän pyhyyttä ja suurenmoisuutta. Mitä vielä.

Ensin katosi Han. Arvelen, että hän lähti etsimään vapautta. Sitten lähti Hun. Arvelen, että hän lähti etsimään henkilöä nimeltä Han. Tai sitten hän etsii koko ajan, niin kuin minäkin, kertojanne, vain itseään. Elämämme loppuun asti kierrämme rataa itsemme perässä. Miten huvittavaa. Niinkö?

Hun ja Han. Vähällä, etten lähtenyt heidän peräänsä. Sen esti laiskuuteni. Laiskuus on ainoa vahvuuteni. Olen siitä ylpeä. Miten monta huonoa tekoa on jäänyt tekemättä laiskuuteni takia. Ilahduttavan monta! Miten monta lasinkirkasta, mutta tuhruiseksi kuivunutta kyyneltä olen vuodattanut vain sen takia, että olen ollut liian ahkera. Luoja sen tietää. Yksikään kyynel ei ole mennyt hukkaan. Säilytän niitä lasipurkissa, jossa on tiivis kansi.

Toista on sentään säilyttää kyyneleitään, kuin omaa varvastaan, niin kuin ystäväni Seraffi teki. Hän sai leikkaavan kirurgin ympäripuhuttua ja he tekivät sopimuksen, että kun liikavarvas Seraffin vasemmasta jalkaterästä, pikkuvarpaan vierestä, oli irrotettu, kirurgi pudottaisi sen Seraffin tuomaan puhtaaseen lasipurkkiin ja lorauttaisi klorofeenia, vai olisiko ollut pirtua, päälle. Ja niin tapahtui. Seraffi säilytti samanlaista tyhjennettyä ja puhtaaksi pestyä sillipurkkia missä kyyneleeni nahkeaksi levinneenä kerroksena kuvitteellisena muistona tekemistäni tyhmyyksistä lepäsivät kirjahyllyssä, asunnossaan television päällä, ihan oikeasti. Aina kun näin sen ylimääräisen varpaan lilluvan siinä, kirkkaassa nesteessä, minua puistatti ja muistin omat tyhmyyteni. Mutta Seraffille se oli ylpeilyn aihe ja voiton merkki.

Seraffi, Seraffi, kuinka paljon kyyneleeni lisääntyivät, ei ahkeruuden vaan surun takia, jota tunsin, kun sillä tavalla kuolit hukkumalla uima-altaaseen saunamatkallasi. Minun olisi pitänyt istua silloin lauteella mukanasi ja laskeutua altaaseen seuraksesi, niin kuin olit pyytänyt. Mutta olin matkoilla, enkä voinut estää hukkumistasi. Seraffi, anna minulle anteeksi! Matkan voi aina peruuttaa, mutta ystävyyttä ja kuolemaa ei ollenkaan, tai ainakin hyvin harvoin. Seraffi, älä vihaa minua. Äläkä sinäkään Anni, sinunkin kuolemasi lepää niskassani. Sekin olisi ollut helppo estää pelkästään istumalla vieressäsi yksiössäsi aseman laidalla, silloin kun sinulla oli paha olla ja tunsit olosi liian yksinäiseksi jaksaaksesi elää. (Ja minulla omat puuhat kesken.) Kuolemasi teki minut laiskaksi. Kun ei tee mitään todellista, ei voi mikään jäädä kesken. Ajattelua ei ikävä kyllä voi estää. Mitä enemmän yrittää, sitä enemmän ajatukset melskaavat ja surisevat pään sisällä.

Helppo kuvitella kaikki ihmiset kulkemaan maapallon kaltevalla pinnalla peräkkäin etsimässä itseään, joukkona, suurena laumana, mutta aina yksin. Kohtalo kulkee edellä. Seuraamme sitä varjona. Jos joku erottuu joukosta, se on hänen onnensa tai onnettomuutensa. Jos joku sulautuu joukkoon ja luulee olevansa turvassa, ei se auta. Aina joku putoaa. Ja jos joku löytää itsensä se voi olla liian myöhäistä. Harva löytää etsimänsä. Voimme törmätä mitä ihmeellisimpiin ilmiöihin, tavaramassoihin, kuolleisiin eläimiin, tallaantuneihin kasveihin, mutta mitään todellista on vaikea löytää. Kaikki pelkkää kuvittelua.

Mutta ei pidä menettää toivoa. Odottaessani, että Han ja Hun palaavat, sillä totta kai he palaavat, eivät he minnekään ole kokonaan voineet kadota, kyllä nälkä porsaan kotiin ajaa, äiti sanoi, palaan minä, kertoja, elämäni alkulähteelle, joka löytyi hyllystä Sianhoito-oppaan ja Välskärin kertomusten välistä. Sininen, ohut kirja, kovakantinen. Vähän haalistunut. Kaikki merkinnät siinä kuin kartassa, joka alkaa mustasta pisteestä ja päättyy mustaan pisteeseen. Ehkä ne antavat suuntaa tähän hetkeen. Ne ovat kuvia lapsen mielen sisältä. Siitä vähän (ehkä) ensi kerralla, elleivät Han ja Hun, tai edes toinen heistä saavu yllättäen sotkemaan suunnitelmia.

Kitkutellen, kitkutellen täällä kuljetaan. Aloitetaan ensimmäisistä kirjaimista, joka ovat paperilla. Kovin epätasaisia ja puutteellisia niiden täytyy olla. Mutta kenelläpä eivät kirjaimet ole aluksi horjuneet synnyttyään tähän maailmaan pitkäraajaisen vasikan tavoin, maahan välillä lysähtäen, siitä voimaa keräten. Ja ennen pitkää tuo vasikka kasvaa. Se ei tarvitse enää viivoja avukseen, eikä muista milloin ja missä mikin tapahtuu. Mutta jos siitä löytyy mustaa valkoisella, se auttaa muistamaan. Katsotaan.

Avaan kirjan jonka nimi on Särkynyt sydän.

Ensimmäisellä lehdellä on merkintä: Ma-ti on hul-u. Hy-vää yö-tä o-ma mi-nä.

Hun lähtee liikkeelle

     Kevät

Kun Liisu oli vähän ennen jäiden lähtöä saanut luotua kaksi hahmoa, joista toinen oli Hun ja toinen Han, joita hänen oli tarkoitus liikutella niin kuin lapsena paperinukkeja - jotka korvasivat barbeja, ja joita hän oli itse piirtänyt kun niitä ei saanut kaupasta – oli hän hyvin pettynyt.


Hänen tarkoituksensa oli liikutella näitä isona luomiaan olentoja, niin kuin ne olisivat oikeasti eläviä ja olemassaolevia ihmisiä.


Katin viikset! Ei siitä mitään tullut. Paperinukkeja oli sentään helppo käsitellä, ei tarvinnut kuin vähän kädellä auttaa, niin ne pomppivat tasajalkaa milloin kauppaan, milloin toistensa luo leikkimään, ja nukkumaan ne kävivät kiltisti, aina kun Liisu tahtoi. Eikä niiden tarvinnut edes puhua, kun Liisu puhui niiden puolesta.


Koskaan ne eivät lörpötelleet turhia, siitä Liisu piti huolen. Ne ne olivat aina iloisia ja onnellisia, sillä Liisu oli piirtänyt niiden suut nauruun, ja silmät niillä oli kuin kaksi aurinkoa - ylä- ja alaripset auringonsäteinä - vaikka Tepen mielestä ne muistuttivat enemmän siiliä , tai jotain vielä pahempaa, jota Liisu ei kehtaa sanoa. Tepe oli iso poika, joka puhui välillä noloja asioita. Muuten oli kiltti.


Mutta Hun ja Han. He olivat aikuisia, eivätkä he niin vaan suostuneet liikuteltaviksi. He halusivat liikkua itse. Kun he kävivät lenkillä tai muuten vaan olivat jonnekin menossa, Han käveli 5-10 metriä edellä, Hun yritti pysytellä perässä. Se, että Han johti, oli itsestään selvää. Han oli vähän vanhempi ja viisaampi kuin Hun.


”Oota! Älä mee niin lujaa, minä en pysy perässä!” Hun huusi, ja Han pysähtyi. Mulkaisi, on ehkä turhan paha sana, mutta ainakin voi sanoa: katsoi närkästyneenä, ja harmitteli melko varmasti, että voi surkimus mitä minun pitää laahata perässä. Niin ainakin Liisu ajatteli. Mutta se mitä Liisu ajatteli ei aina suinkaan ollut mitä Han ajatteli, Liisu vain kuvitteli.


Mikään ei ottanut sujuakseen. Tuskin Liisu oli saanut hahmot isolla vaivalla luoduksi, kun ne jo alkoivat temppuilla. Han katosi heti alkuunsa, ja Hun istui vain tai makasi sängyssä ja itki. Luultavasti hän itki sitä, että hänet oli noin vain hylätty. Ja kyllä Liisu itsekin olisi itkenyt, jos joku hänelle tärkeä henkilö olisi yhtäkkiä kadonnut. Lapsena hän kerran itki, kun äiti oli lähtenyt pyörällä kauppaan, eikä häntä kuulunut takaisin. Vaikka hän vähän väliä nousi keittiön tuolille ja kurkisti ikkunasta maantielle, äitiä ei vain näkynyt. Kauhu ja pelko litistivät hänet lattialle polvilleen ja hän rukoili: Hyvä Jumala, anna äidin tulla terveenä kaupasta! Ja Jumala antoi. Äiti tuli terveenä kaupasta, pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi: Ohoh, onpa siellä kova helle. Varmaan on ukkosta ilmassa!


Mutta Hun ja Han. Ei tästä tule mitään. (Liisu huokaisee.) Han on kadonnut. Hän ehkä pysyy kadonneena, tai sitten ilmestyy yllättäen takaisin. Viime aikoina on saanut usein lukea lehdestä kadonneista ihmisistä. Ihan oikeasti kadonneista. Jotkut heistä löytyvät kuolleina maahan haudattuina, tai järven tai joen pohjasta, tai sitten he löytyvät elävinä, mikä olisi aina paras vaihtoehto. Mutta on se kamalaa. Mites Han? Se selvinnee varmaan joskus. Toivotaan.


Mutta entäs Hun? Jotain on hänelle tehtävä. Ei häntä yksinkertaisesi voi jättää jatkuvasti sisälle oman onnensa varaan. Ulkona paistaa aurinko ja on tullut jo kevät! Linnut laulavat ja tappelevat pesäpöntöistä, ja Hun vain makaa sängyssä ja rypee itsesäälissä.
Häntä on autettava, muuten tämä tarina pysähtyy tähän.


Hun makaa sängyssä, hengittää raskaasti. Varmaan näkee taas painajaisia. Liisu menee tönimään Hunta hereille, tämä säikähtää ja nousee istumaan. Liisu ottaa äidin roolin ja komentaa: Tämä peli ei vetele! Nyt nouset heti ja puet päälle ja lähdet ulos! Virkistymään!


Hän sanoo sen äänellä, jota Hun, tuo Liisun luoma, ei voi vastustaa. Vähän vastahakoisesti Hun vetää toppahousut päälle, panee paksut villasukat, lisää korkeakauluksisen harmaan villapaidan, pujottaa lenkkarit jalkaan, ja voi ihmettä! Hun avaa kuin avaakin oven ja astuu pihalle. Liisu on mielissään, kun sai Hunin liikkeelle.


Lumi on sulanut, missään ei sitä enää näy. Jäljet joita Hun muistaa katselleensa pihaoven takana (ei kun se oli etuovi, Liisu muistuttaa, mutta Hun ei välitä), jäljet jotka Han oli jättänyt jälkeensä pihaoven takana olivat kadonneet lumen mukana. Hun katsoo surullisena Liisua, näyttää kuin hän ei tietäisi, mitä hänen pitää ajatella.


Kyllä hänen on jo aika itsenäistyä ja toipua jo surusta. Mikään ei saa kestää liian kauan, ei edes elämä, Liisu ajattelee. Mutta kun Hun jää seisomaan oven eteen valetulle sementtilaatalle eikä anna merkkiäkään että lähtisi siitä eteenpäin, Liisu tönäisee häntä keveästi, nyt melkein ystävällisesti, ja kas, hän onnistuu! Hun lähtee liikkeelle, mutta hän kulkee kuin unissakävelijä. Ja hän puhuu itsekseen, mutisee jotain, mutta ääni on niin hiljainen, että sitä on vaikea kuulla. Onneksi Liisu kuitenkin kuulee. Näin Hun puhuu:


Minä tiedän nyt, mitä suru on: se on vaahtoa meren hurjimman aallon huipulla, mutta tyyntyy siitä vähitellen pikku hiljaa keinuvaksi laineeksi. Ja mitä järkeä oli istua sisällä ja odottaa hämäkkinä että Han antaisi edes jonkin merkin olemassaolostaan, tai ilmestyisi muuten vaan muina miehinä yllättäen, niin kuin oli hävinnytkin. En tiedä toivoako vai ei, että hän tulisi takaisin. Tuskin tulee. Ja syy on minun. Olin hänelle pelkkänä taakkana. Ei minusta ollut hänelle mitään iloa.


Liisun teki mieli lohduttaa, mutta ei hän voinut sen kummemmin tehdä mielensä mukaan. Asiat ottivat ylivallan. Han oli Han, itsepäinen itsenäinen mieshenkilö, joka ajatteli kaikesta niin kuin halusi ajatella. Mutta ei Hun ollut paha ollenkaan, vähän tyhmä vain ja liian riippuvainen.


Mutta nyt Hun oli jo kaukana menossa. Minne hän menee? Toivottavasti Hun ainakin palaa takaisin, muuten olen pulassa, Liisu voivotti. Ei ole helppoa luoda uusia hahmoja menneitten tilalle. Sumu nousee ja laskee. Jos se nousee. Tulee sade. Jos se laskee. Tulee kirkas päivä. Niin yksinkertaista. Mutta tässä erilaisten hahmojen maailmassa elämä kulkee kuvina, jotka vyöryvät eteenpäin näennäisesti ilman alkua ja loppua. Kuka niistä ottaa selvän. Jotain kuitenkin aina tapahtuu. Se on lohdullista.

Suru

        

           Askelma askelmalta...

Hun on surullinen.

Mitä on suru?

Suru on menetyksen tai muun ikävän tapahtuman tai jonkun epämieluisan olotilan aiheuttama voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, murhe, Suomen Kielen Perussanakirjan kolmas osa S-Ö sanoo.

Ei, ei, ei! Hun sanoo. Ei suru voi olla kahlehdittu noin jokapäiväiseen, kuivaan ja jäykkään, asialliseen olotilaan! Suru on jotain suurempaa, pahempaa, kosteampaa. Se joka surun kokee perussanakirjan mukaan, ei tiedä surusta mitään! Suru on surua. Suru on suossa rämpimistä. Se upottaa, uuvuttaa. Väsyttää. Herhiläiset surisevat pään ympärillä, itikat imevät verta tiheänä parvena eri puolilta ihoa. Jos läppäset yhtä, tulee kymmenen tilalle, ja jos astut hetteeseen, se on menoa. Suo imaisee koko ihmisen märkään syliinsä, josta ei ole poispääsyä. Se on kuolon syleily, miksei sanakirja puhu mitään siitä!

Hun ottaa kirjasen vierestään lattialta, lukee: Jos sitä vastoin tietää, että suru on elämänhenkiemme kehossa olevien hienonhienojen osasten kokoonvetäytymistä, on helppo ymmärtää, että tähän tunnetilaan sopivat parhaiten kapeat ja kapeimmat sävelaskeleet. - Näin sanoo Johann Mattheson, jonka tapasimme jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa – ja Hun jatkaa: Samoin kuin rakkaudessa, täytyy jokaisen, joka tahtoo kuvailla surullisuutta musiikin keinoin, kokea ja tuntea sitä - omakohtaisesti - paljon suuremmassa määrin kuin mitä muut tunteet edellyttävät. Muuten kaikki niin sanotut loci topici (puhetaidon paikalliset kohteet) joutavat kaivoon. Tähän on se syy, että surullisena oleminen ja rakastuneena oleminen ovat kaksi varsin läheistä sukulaisilmiötä.

Näin hän puhuu, tuo uusi tuttava, joka eli kauan sitten, oli monipuolisesti sivistynynyt ja oli Händelin kaveri, vaikka oli tappaa hänet kiivaassa riidassa joka heillä oli samaan aikaan kun näyttämöllä esitettiin Matthesonin oopperaa. 

Mattheson sävelsi ja teki paljon muuta, oli oikea monitoimimies. Jos haluat häneen paremmin tutustua, niin se käy helposti. Menet vain tänne, Hun osoittaa nimensä edessä olevaa linkkiä ja jatkaa kirjoittelua hymyillen surumielisesti.

Hun itse haluaisi tutustua kaikkiin viisaisiin ihmisiin maailmassa, eläviin ja kuolleisiin, ja ystävystyä heidän kanssaan. Se auttaisi, Hun ajattelee, tekemään minusta paremman ja viisaamman ystävän kaikille niille, jotka ovat, tai haluaisivat olla minun ystäviäni. Vaikka ei heitä todellakaan paljon ole. Onkohan ketään, joka aidosti pitää minusta, epäilen. Hun pudistaa päätään ja kallistaa niskansa kohti kattoikkunaa, jonka läpi voi katsoa avaruuteen, vuosien ja satojen ellei peräti tuhansien vuosien päähän. Eihän siellä mitään henkilöhahmoja näy, mutta ehkä suunta on oikea. Tällä hetkellä näkyy korkea, seesteinen taivas, joka varsin valoisana ja siniseen vivahtavana tuntuu valuvan silmien kautta suoraan hänen mielensä syvyyksiin - hyvä etteivät kyyneleet ala vieriä hänen poskiaan pitkin alas helmaan ja kastele sitä.

Hun kuivaa vettyneet silmäkulmansa ja tarkentaa korvansa Bachin Matteus Passiolle, joka on soinut taustalla päivittäin, pääsiäisestä lähtien.

Tälläkin hetkellä se soi Kuuntele! 

Hun kyllä kuuntelee. Koko ajan hän on surunsa keskellä kuunnellut, yrittäen samalla kirjoittaa, mutta nyt hän lakkaa kirjoittamasta, antaa musiikin vapaasti valua korviinsa, josta se imeytyy aivoihin ja laskeutuu kaikkiin ruumiinosiin. Se tasoittaa surua. Se saa surun tuntumaan kaukaisemmalta, se ikään kuin lepää suuren ihmisjoukon harteilla; ei hänen yksin tarvitse surra. Ei yksin.

Mutta jonain päivänä jokaikinen ihminen joutuu askelma askelmalta, tai joskus äkkiä ilman portaita humps-sahtaen putoamaan, kadottaa maanpinnan jalkojensa alta ja menettää kaiken maallisen.

Se minulta tahtoo aina unohtua, Hun puhuu ajatuksissaan (ikään kuin joku häntä kuuntelisi). Minulla on tunne kuin elämä jatkuisi ikuisesti. Aina hämmästyn, kun se yksi tuttu uskovainen sanoo: Tuolla menolla sinä kyllä joudut Helvettiin! Mutta en minä siitä suutu. Se tuntuu niin kaukaiselta, kuolema, ja ehkä helvetti on ihan muualla kuin hän luulee. Oikeasti se synnyttää enemmänkin iloa, sillä sanoja on yksi, joka ehkä välittää minusta, ei hän muuten varoittelisi.

Hun kohottaa päätään, suoristaa kaulaansa kuin miettisi ja yhtäkkiä hän näyttää hölmistyneeltä:

Mitä minä oikein suren! Ei maailma lepää yhden ihmisen harteilla, meitä on monta, suuri lauma. Ainakin seitsemän miljardia! Kyllä semmoisessa joukossa todennäköisesti löytyy vaikka kuinka paljon mukavia ja hyviä ihmisiä!

Ja musiikki, ja kirjat ja kuvat ja uusi iPad kolmonen – Hun vilkaisee työpöydällä lepäilevää pakkauksesta nostettua laitetta, josta oletettavasti on enemmän harmia kuin iloa. Oliko se viimeinen lahja, jonka Han antoi? Täytyy sen ainakin vähän välittää minusta, ja ehkä hän vielä palaa, kun vain jaksan odottaa.

Kun Hun kääntää päätään sivulle, hän näkee ikkunasta, miten punarinta on istahtanut omenapuun oksalle, ja sen nokka aukeilee kuin se laulaisi. Samanaikaisesti jatkuu Matteuspassio.

Tässä ruotsalainen versio lopusta. Jos jaksat niin kuuntele! Sekin soi kauniisti.

HUNHAN ja HANHUN (kertoja puhuu lukijoille)

     Suuri liike

Han ja Hun?

Ei, eivät he ole kiinalaisia, jos sellainen on tullut mieleen.

Eivät he ole ruotsalaisiakaan. He ovat suomalaisia.

Viimeisimmän sukututkimuksen mukaan (jonka on tehnyt muuan korkea-arvoinen upseeri) he ovat molemmat Sursill (hapansilakka) - sukuhaaraa, joka on yhteydessä Ruotsin kuningas Kustaa 1. Vaasaan.

Ja koska nimenomaan tähän rihmaan kuuluvat hyvin monet muut suomalaiset suvut haaroineen ja linkkeineen, voi ilomielin sanoa: yllätys, yllätys! Han ja Hun voivat olla kaukaa ottaen sinun sukulaisiasi, hyvä lukija!

Han ja Hun eivät ole sukujuuriaan juuri miettineet. Heillä on ollut muutakin tekemistä. He muodostivat ykseyden, joka on tärkeä tekijä ihmisen elämää eritellessä. Ykseys, yhteys, ja kokonaisuus. Siihen lisättynä loogisuus. Ne ovat kaikki hyvän muodon attribuutteja.

Koska tällä hetkellä Han on teillä tietymättömillä ja Hun nukkuu sikiunta, johon hän edellisessä jaksossa oli vaipunut, on heidän ykseytensä katkolla, tai katkennut lopullisesti, mikä olisi tosi surullista.

On kuitenkin muistettava yksilöllisyyden merkitys. Sillä yksilöllisessä todellisuudessa jokainen luonnollinen olento voi olla itseriittoinen ja yhteisöstä riippumaton orgaaninen kokonaisuus.

Tässä mielessä yksi halkeama yhdessä ykseydessä ei olisi maailmankaikkeutta ajatellen mitenkään huomattava menetys. Hunille sensijaan se olisi lähes katastrofi, ainakin siihen saakka kunnes hän oppisi seisomaan kahdella jalalla neljän sijaan. 

Han puolestaan oli tältä osin suojattu. Sillä Han oli selvästi itseriittoinen ja tulisi mainiosti toimeen missä olosuhteissa tahansa. 

Entä Hun? Vastaus on tarpeeton, sillä Hun on kysymysmerkki. Mutta toisaalta. Melkein kaikissa asioissa Hun on kotoisimmillaan ollessaan poissa tolaltaan.

Arvoisa lukija, mihin me joutuisimme jos ei olisi filosofeja! Kaikki asiat, joita yrittäisimme kuvata, jäisivät kuin tuuliajolle, harhailisivat selittämättömiä polkuja, eivätkä koskaan tavoittaisi eksaktia ilmaisua, joka on kuitenkin ilman muuta asetettava tavoitteeksi, jos valmistelee jotain toisille suunnattua sanomaa, oli se sitten mikä hyvänsä.

Aristoteleen mukaan mikä tahansa elävä olio tai kappale, joka on muodostunut osista, on kaunis, jos se täyttää yllä olevat hyvän muodon attribuutit. 

Aristoteles on tässä ikään kuin takuuhenkilönä ja navigaattorina, samalla – kieltämättä – jos totta puhutaan myös koristeena. 

Ykseys on välttämätön asia, jos halutaan muodostaa merkityksiä. Sellaisessa järjestelmässä, jossa kaikki osat liittyvät toiminnallisesti yhteen, ne eivät ole satunnaisen muotoutumisen tulos, vaan tietyn evoluutioprosessin seuraus. Tämä on tutkittu asia, siis tosi? Sen olemme saaneet kuulla, jos ei muualta niin ainakin Ylen Teemalta. Jolla on korvat se kuulkoot.

Mutta nyt on pyydettävä anteeksi. Tässä puhuu (kuulostaahan ikävystyttävältä, voi ei! minua huolettaa) siis ainakin yrittää puhua joku, jota ette mahdollisesti tunne. 

On ehkä syytä esitellä: Olen kertoja, joka tavallisesti pitää päänsä visusti piilossa. Mutta kaikkia sääntöjä uhmaten  ja välttääkseni turhia arvuutteluja, katson olevani oikeutettu (?) aina välillä nostamaan pääni näkyviin,   ja puhumaan suoraan ja vilpittömästi, omalla suullani, valhetta välttäen,  ja tuomaan esiin sen, joka kulloinkin on kuten nyt tässä, pakko selvittää.  Siis päähenkilöiden nimet.

Han ja Hun ovat lyhenteitä oikeista nimistään. He ovat kokonaisuutta hahmottaen  ja sulassa sovussa päättäneet käyttää näitä lyhennyksiä aina puhuessaan itsestään tai toisestaan. Tämä on myös heidän ystäviensä ja tuttujensa koodikieltä. He eivät menettele näin huvin vuoksi. Syitä on monia. Tässä muutama:  lyhennykset säästävät aikaa ja energiaa; ne on helppo oppia; ne paljastavat tässä yhteydessä sukupuolen ja ne eivät kaipaa seurakseen titteliä (titteliä, hassu sana, muistuttaa vääjäämättä kikkeliä, se taas vikkeliä tai Mikkeliä, joka viittaa arkkienkeli Mikaeliin). 

Arvonimet ovat myös heidän inhokkejaan, varsinkin ne jotka ovat näkyvissä kätkeytyneenä merkkeihin, jotka killuvat rinnassa kuin kilistimet kellokkaan kaulassa, tai suuriksi pronssista valettuiksi muistomerkeiksi, patsaiksi, joita tavataan myös painamassa maan povea, hautojen päällä, muistuttamassa haudattujen vainajien luulotellusta arvosta. (Monet ovat vasta kuoltuaan arvokkaita.)

Lyhenne tuo esiin ihmisen  paljaana mutta kokonaisena (kun jättää pisteen merkitsemättä). Lyhenteille on aina ollut tilausta. Paavo on jo lapsesta Pave tai Pate. Hermanni Hemppa, Tellervo Telle. Helsinki stadi tai Hesa, kullanmuru  kultsi jne.

Tuntuuko hankalalta? Muuttaisiko se asioita, jos tietäisi, että Han on Hans Adam Adolf  af Virtanen (sukunimi peitenimi) etunimet aikaisemmista sukupolvista koottu attacca subito, jossa esittäjän on aloitettava seuraava jakso välittömästi edellisen jakson päättymisen jälkeen. Ja jossa jokainen osa esittää omaa murhenäytelmäänsä. Joista, varsinkin Adolfista, Han sai kouluaikanaan yllin kyllin - ja sen ylikin - sietää pelkkää kiusantekoa, jolloin hän vihdoin riittävästi sydämistyneenä  olisi ollut valmis hankkimaan aseen ja ampumaan, jos ei toisia, niin ainakin itsensä! 

Kauan häntä sai rauhoitella kertomalla, että kiusaajatkin ovat ihmisiä,  joskin hyvin, hyvin ikäviä. Suorastaan  inhottavia, mikäli ilkeyttään  kiusasivat.

Hun on päässyt hiukan helpommalla. Hun on Hunhildur Helvetia von Hauskis. Hunhildurin selittää (Hunin kertomana) se että hänessä on hippunen norjalaista siemennestettä, ja Helvetia on se maa, jota hänen vanhempansa arvostivat eniten ja jonne he tekivät ensimmäisen ulkomaanmatkansa nuoruudessaan. Laskettelivat jyrkkiä ylä- ja alamäkiä vanhalla autonrämällään ja huudahtelivat ihastuksissaan alppeja ylittäessään pää pilvessä ja herkällä mielellä. - Todella kirkkaita helmiä he olivat poimineet muisteloikseen lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten. Mutta tuohon nimirimpsuun en kehottaisia täysin luottamaan. Se vaikuttaa Hunin itsensä keksimältä. Itse asiassa en uskalla ottaa täyttä vastuuta mistään tässä kirjoitetusta asiasta. Niin kuin on sanottu, Hun on uneksija, unien näkijä.  

Sitä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, miksi nimi Helvetia ei millään tavoin hehkunut Hunin olemuksesta. Lapsena hän oli yhtä iloinen, valoisa ja kaunis kuin tuo vanhempiensa matka, mutta synkistyi isompana vuosi vuodelta. Ja tässä vaiheessa, kun meillä on tilaisuus häneen tutustua, hän oli ottanut jo koko maailman tuskan kantaakseen. Ja sen tietää mitä siitä seuraa. Sulaa hulluutta ja synkkää oloa.

Sukunimiensä kohdalla, olivat ne oikeita tai keksittyjä, Han ja Hun halusivat tuoda esiin ykseyttä, joka oli ollut tähän asti heidän ainoa vahvuutensa. Mutta heidän tuttavansa ja ystävänsä sekoittivat järjestelmän, jakoivat sen kahtia siten  että Hanin ystäville ja tutuille he olivat Hunhan, ja Hunin ystäville he olivat Hanhun (molemmissa jälkimmäistä osaa painottaen), aina kun he tarkoittivat molempia yhtäaikaa yhdellä nimellä ilmaistuna.

Jos sanoo koko nimen oikealla rytmillä ja oikeasti painottaen pääsee asian ytimeen. Hún Hanhún ja Hán Hunhán (af ja von sanat sukunimien edestä saa unohtaa. Ne ovat Hunin leikillisiä keksintöjä. Niin kuin muutkin sanat, mutta sillä tuskin on mitään merkitystä). 

Sanat ovat sanoja. Joskus täysin järjettömiä. Joskus yksi sana voi muuttaa koko maailman. Vaikka se on harvinaista voi se olla totta. Sanoja pitää kunnioittaa. Ne kertovat aina jotain. Huonoimmatkin, niin, ja ikävimmät, suoraan sanoen paskaiset sanat, nekin ovat tärkeitä. Ne kertovat sanojastaan asioita, joita on hyvä kuunnella tarkalla korvalla. Niin kuin nyt tätäkin:

Näin sanoo Johann Nestroy:

– Kuka?  

– No Nestroy!

”...Olisit oikeassa, jos tyhmyys olisi henkistä heikkoutta. Mutta valitettavasti se on kauhistuttava voima, se on kallio, joka vankkumatta seisoo, vaikka kokonainen järkevyyden meri heittää aaltojaan sen otsaa vasten.”

- Hanta  ja Huntako se haukkuu? Hekö muka tyhmiä kovia kallioita!

- Ei, kun se kuvittelee itsensä mereksi joka läimäyttelee niitä jatkuvasti.

- No voi mikä julmuri, paska tyyppi!

- Voi sen muutenkin ajatella.

Locus causae materialis (aineellisen syyn paikka)

Elocutio (puheen koristelu retorisilla kuvioilla).

Pääsiäinen oli sivuutettu. Se onkin Joulun jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikka, jossa ainakin hiljennämme vauhtia. Joskus jopa pysähdymme. Tällä kertaa pääsiäisiloksi tarkoitettu yllätys, joka oli peitettynä korissa, jäi näkemättä. Kukaan heistä ei ollut siitä kiinnostunut. Kaikilla oli muuta tekemistä, josta tärkein oli miettiä, mitä tekisi. Ja miksi. 

Paikan päällä oli enää yksi henkilö, Hun. Muita ei näkyvissä. Hun oli sulkenut korvansa ja makasi peiton alla.

Matteus passio soi edelleen, ajasta välittämättä, kierteli jonona seinämiä. Kulki lattiaa, kohosi kattoon. Locus notationis (nimittämisen paikka, musiikillisia muutoksia).

Edellisessä jaksossa oli heitä sentään kaksi. Hun ja Han. Heidät ehkä joku muistaa. Han lähti jonnekin pois. Se näkyi kengänjäljistä, jotka harvinaisen selkeinä erottuivat vastasataneessa lumessa. Säikähtäneenä ja surullisena Hun oli tarkastellut niitä ovenraosta, mutta kylmä tuuli ja katolta roikkuva lumi, joka olisi voinut milloin tahansa pudota niskaan, saivat Hunin vetämään päänsä pois ja sulkemaan oven. Oli Locus partiumin (osien paikka) vuoro.

Hun oli kävellyt sänkyyn (vrt. Golgatan tie). Sänky oli hänen tukikohtansa, jossa hän vaakasuorassa yritti karistaa liikaa kuormaa yltään. Paine rasitti jalkoja ja lonkkia. Tuntui myös lapaluissa, olkapallukoissa, hartioissa ja päässä, joka muuttui raskaaksi kuin vyörykivi. Se oli täynnä murhetta ja surua, synkkiä, lyijynraskaita pilviä. Mutta kun se (cranium)  lepäsi tyynyllä saivat ruumiinjäsenet, niska- ja selkänikamat ja sisäelimetkin kaipaamaansa lepoa. Locus causea efficientis (vaikuttavan syyn paikka).

[Locus causea formalis (muodollisen syyn paikka)] 
Hun arvosti ruumistaan (corpus). Kaikkia sen osasia. Kuinka hyvin ne pelasivat yhteen ja toimivat hänen hyväkseen, vaikka hän tuskin koskaan kiitteli niitä. Ja miten oma-aloitteisia ne olivat. Ne tekivät hänen puolestaan kaiken, mitä hän halusi, mutta sen lisäksi yllättivät hänet välillä mitä mieluisemmalla tavalla. Kerran ne olivat jopa pelastaneet hänen henkensä toimiessaan vaistomaisesti toisin kuin hän itse yritti toimia. Ne pysäyttivät hänet kuilun partaalle, juuri kun hän oli putoamaisillaan sen syvyyksiin. Ja pitkällä, hyvin onnistuneella loikalla, parastaan antamalla, ne saivat hänet hyppäämään kuilun yli. Tavallisesti ne eivät suostuneet tekemään uhkarohkeita yrityksiä. Ne olivat hänen puolellaan. Ehkäpä ne jopa jossain määrin rakastivat häntä. Hun hymyili kun hän sitä ajatteli. Hän oli yhtäkkiä tyytyväinen ja melkein ilahtunut. Kaikki hänen jäsenensä olivat hänen puolellaan ja lepäsivät rentoutuneita ikään kuin olisivat ymmärtäneet hänen ajatuksensa. Niine hyvineen ja keventynein mielin Hun nukahti. Oli hiljaista. Vain ohut hengityksen ääni, joka tuli rauhoittuneiden huulien välistä, suhisi huoahdellen.  Hhsiih... Yyhh... 

Locus exemplorum  (esimerkin paikka, säveltäjän sopii matkia muita, kunhan ei kopioi suoraan vaan lainaa toiselta mallin. Lainaaminen on tavallista ja sallittua, mutta lainatut rakenteet on "pantava kasvamaan korkoa", jäljitelmät on työstettävä niin, että lopputulos on parempi kuin se sävellys, josta idea on lainattu.

(Matheson/Wessman) 

Johann Mattheson ja klassisen retoriikan inventio-osa 1700-luvun säveltäjän apuneuvona (otteita Harri Wessmanin artikkelista). Sävellys ja musiikin teoria 1/92

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

                        Hän on noussut ylös !  

 

HUN, HAN ja PITKÄPERJANTAI

           Totta vai unta?

Hun ja Han asuivat yhdessä. He olivat kiintyneet toisiinsa epäterveellä tavalla, sillä se muistutti jo pikemmin tottumusta kuin rakkautta.

Mitä on tottumus? Se on asioiden tekemistä ja ajatusten luomista ilman muutosta, joka ilmenee saman toistona, pelkkänä tapana, jota ei tarvitse enää ajatella, joka on muuttunut automaattiseksi. Painat nappulaa ja se on siinä. Kaikki on itsestään selvää, turha siitä huolehtia.

Mutta mitä on rakkaus? Eikö se ole halu pysytellä toisen läheisyydessä. Ja jos toinen on poissa, se ilmenee kaipauksena, joka sisältää toivoa, että toinen vielä palaisi, ei katoaisi kokonaan. Toivo pitää rakkautta yllä ja ikävöinti on suolaa, joka liiallisena polttaa suuta, mutta sopivaksi annosteltuna korostaa makuja, antaa niille terveen ja voimakkaan vivahduksen.

Kaikesta tästä monimielisestä broblematiikasta Han oli selvillä. Han oli ollut jo lapsena ikäisiään edellä, seurannut maailman tapahtumia, toisten lasten rallatellessa omiaan ja uittaessa kevätpuroissa kaupasta ostettuja muovisia lelulaivojaan, jotka eivät pysyneet pystyssä ja rikkoutuivat pienestäkin polkaisusta. Han ei leikkinyt leluilla. Han kulki metsiä haulikko kainalossa, koko ajan korva kuulolla ja silmä tarkkana.

Vasta aikuisena Han tajusi, miksi metsästäminen oli tärkeää ja miksi sitä oli edelleen tehtävä. Han tajusi metsästämisen sisimmän olemuksen ja sen, mitä kannattaa metsästää. Lapsena opittu oli vasta alkua. Han oli metsästänyt lintuja ja oravia, jäniksiä, nyt hän metsästi taivasta ja ihmisiä. Han kiroili ja hoki saatanaa jos mikään ei onnistunut. Mutta perkeleen ja saatanan yläpuolella oli aina rivi enkeliä. Siksi hän hymyili. Ja kun Han hymyili, se oli jo autuutta. Kaikki olivat valmiit polvistumaan ja palvomaan Hanta kuin hän olisi ollut jonkinlainen jumala, joka Han kiisti olevansa. Han sanoi, että elämän tarkoitus oli metsästää totuutta ja jumaluutta. Ja kun niitä ei siitä vaan löytynyt, hän kirosi ja roikotti päätään: Jumalauta, tätä maailmaa! Missään ei ole mitään järkeä. 

Hun oli unelmoija. Hun oli unennäkijä. Hun valvoi yöllä ja näki unia. Päivällä Hun nukkui ja vain teeskenteli olevansa valveilla. Hunilla oli mielikuvitusta, joka toimi väärään suuntaan. Han yritti sitä oikaista. Unet ovat unia Han sanoi. Ei niitä jaksa kuunnella.

Pääsiäisen lähestyessä Hun heräsi pitkäperjantaiaamuna harvinaisen aikaisin. Se johtui unesta, joka oli ollut täynnä väkivaltaa ja mukilointia. Mistä siinä oli kysymys jäi epäselväksi. Mutta kun suusta tuli itkua ja vikinää vielä herätessä, se säikäytti. Han oli nyt tarpeen. Han osasi irrottaa unen ja valveen. Huomenna on jo pitkäperjantai, Han sanoi illalla, ja lunta tulee vain lisää helvetti niin kuin sitä ei olisi jo tarpeeksi. Kylkiluut ja selkäranka muussina!

Han puhui usein tuomiopasuunan äänellä, mutta siihen Hun oli jo tottunut. Sitä paitsi Han aina liioitteli. Siihenkin Hun oli tottunut.

Taivas oli pilvessä. Mutta missä oli Han? HAN! Hun huusi. Ei vastausta. HAN, MISSÄ SINÄ OLET?

Hun juoksi yöpaita päällä ympäri huoneita, kurkisti keittiöön, kurkisti vaatehuoneeseen, saunaan, ruokakomeroon, jääkaappiinkin hän vilkaisi, turhaan tietenkin. Hän suuntasi läps, läps paljain jaloin isoonvessaan, pissi aamupissan, laski vessan, pesi kädet ja hampaat, huuhteli naaman. Yritti rauhoittua. HAN! Hun jatkoi etsimistä. Kurkisti siivouskomeroon, taas vaatehuoneeseen, pikkueteiseen ja pikkuvessaan, josta löyhähti vastaan voimakas virtsanhaju. Meni pannuhuoneeseen, avasi ulko-oven, huomasi vastasataneessa lumessa isot kengänjäljet, jotka johtivat jonnekin pois. Han oli lähtenyt. Minne hän on mennyt, Hun ihmetteli.

Ulkona satoi lumitähtiä, hiljaa ja hätäilemättä. Tyhjyys on tunne, jota on vaikea kestää. Millään ei ole merkitystä ennen kuin Han palaa, Hun ajatteli. Päivä tuntui pitkältä. Mutta Han ei ollut vielä illallakaan kotona. Hänen kännykkänsä lepäsi pöydällä. Siihen oli turha soittaa. Uutisissa näytettiin uusia kahakoita, tappeluja, mellakoita, kolareita. Niitä riitti joka päiväksi. Illalla myöhään Hun yritti katsoa elokuvaa Jeesuksen viimeisistä päivistä, mutta se vaikutti jotenkin tavalliselta ja melkein rienaukselta. Ei sitä jaksanut katsella. Hun kurkki pimeään yöhön ikkunoista. Kävi kurkkaamassa oveltakin. Han pysyi poissa.

Hun yritti pysyä rauhallisena.