Elämän taistelussa (Liisu etsii lohtua)

( Tuo viimeinen pölyhiukkanen jälkijoukkueen hännillä on Liisu... löydätkö sinä itsesi kuvasta?) 




Sinä päivänä Liisulla oli "perkeleellinen olo". 

Juuri kun kaikki oli ollut hyvin, niin hyvin kuin yleensä pystyi olemaan, piti sen naisen tulla! Siinä se istui sohvalla jalat sirosti yhdessä ja piti suunsa suljettuna, kunnes Liisu avasi omansa ja kuinka ollakaan, joku pärskähdys pään sisällä ja siitä sitä alkoi tulla: rehellistä puhetta. Kuulosti moittimiselta, ja mikä pahinta, melkein solvaukselta hänen omissakin korvissaan. 

Vaan sieltäpä tuli vastaan sanoja. Nainen puolustautui. Vaalea pää suorassa kulmassa niskaan nähden hän työnsi kasvojaan eteenpäin hyökkäysasennossa. Se oli sentään vieraalta rohkeasti, mutta anteeksiantamattomasti tehty. Mikä hän oli puuttumaan Liisun tunteisiin ja epäilemään niiden aiheellisuutta. Asiat piti puhua halki, mutta se piti tapahtua kärsineen osapuolen ehdoilla. Ja nyt näytti siltä, että syyllinen olikin halukas ottamaan suurimman osan koetusta kärsimyksestä. Hän halusi sen määrässä olla jopa voittaja, ja yleisö, viisi kuusi heitä oli, ei ottanut kantaa, ei asettunut kummankaan puolelle. Ja kun vieras sitten poistui osa yleisöstä mukanaan, tuli aivan hiljaista.

Hän kulki levottomana edestakaisin huoneessa, ulotti lopulta - kai saadakseen etäisyyttä - askeleensa perimmäiseen osaan taloa, jossa kattoikkunasta näkyi pala selkeää taivasta, ja jonka peräseinä oli topattu täyteen kirjoja. Hän pysähtyi ja seisoi neuvottomana paikallaan. Hänellä oli paha mieli. Jostain kummallisesta syystä hän tunsi itsensä syylliseksi. Ei kyllä kannattaisi puhua totta, hän ajatteli. Parempi pitää sisällään kaikki. Mutta sitähän minä olin juuri tehnytkin. Siksi räjähdin,  hän yritti puolustella. Mutta edelleen olo oli surkea. Se oli häviäjän tunne. Hävisikö hän itselleen vai toiselle, sillä ei ollut merkitystä. Pahinta oli häpeä. Häntä ahdisti. Kuka lohduttaisi nyytiä, hän nyyhkäisi. Ja äkkiä laaja itsesäälin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Se jätti silmät märiksi ja niillä hän nyt tihrusti, kai vain jotain tehdäkseen,  kirjojen selkämyksiä. Hyllyssä oli uudempien joukossa vanhoja, joten kaikkien niiden, yhteiseksi nimeksi olisi sopinut: Sukupolvien kootut teokset. 

Hänen silmiinsä osui kuluneen, ei mitenkään houkuttelevan näköisen kirjan selkämyksestä sana Lohtutus. Lohtutus? Oliko sanassa virhe vai eikö hän osannut lukea. Tarkemmin katsottuna siinä oli allekkain pienin kullanvärisin kirjaimin: Luther / Lohtutus /Sanoja / Elämän / taistelussa/. 

Hah, onpa sattuma. Luther! Ilmeisesti sama Luther,  joka kapinoi paavia vastaan joskus keskiajalla, se jonka perustamaan kirkkokuntaan minutkin on lykätty, mitään kysymättä.   Mutta, minkäs teet. Se oli ja on maan tapa, jolle kaikki ev.lut-kirkkoon kuuluvat sitä sen kummemmin miettimättä altistavat lapsensa. Vettä päähän. Kukahan sen on keksinyt. Olisiko Luther? Olin minä kuulema parkunut, kai se oli jonkinlainen vastalause, Liisu ajatteli. 

Mutta onpa jännä: Taistelussa. Lohtutusta. Pakko sitä on vilkaista.  Tietenkin tyhjää paasaamista, jossa ei ole järjen hiventäkään.

Epäluuloisena Liisu kurottautui ottamaan kirjaa. Oikeastaan olisi kohtuullista että tuo ilmeisen tärkeä, mutta vieraaksi jäänyt henkilö, tohtori ja kunnioitettava persoona, joka oli ainakin rohkea, pysähtyisi ajan virrassa, kääntyisi puoleeni ja edes jotenkin pystyisi sanomaan  jotain viisasta, sellaista, joka lohduttaisi ihan oikeasti, Liisu toiveajatteli. 
Tähän asti se on pysytellyt etäällä kuin olisi halunnut pestä kätensä koko touhusta. Niin kuin  minäkin, Liisu totesi.

Ja kuitenkin,  on kai Lutherilla vastuunsa, vaikka onkin kuollut aikoja sitten. Hänhän se pani alulle asioita, joita sitten Ruotsin kuninkaan ja pappien välityksellä istutettiin myös  suomalaisiin, niin kai se tapahtui, Liisu muisteli. Mitä nyt joku jossain kirkolliskokouksessa lisäsi tai poistatti, luultavasti omaksi hyödykseen, asioita, joista tuli taas pian uusia tapoja ja tottumuksia. Joita ei enää edes vähän ajan kuluttua huomannut. Ne kuuluivat asiaan. Liisu muisteli häitä ja hautajaisia, joissa oli ollut mukana, ja joissa kirkon rooli oli tärkeä. Ja joissa vain pieni lipsahdus sinne tänne, närkästytti kuulijoita.

Liisu nappasi kirjan käteensä, puhalsi siitä pölyä ja aivasti. Hän selasi sivuja nopeasti kuin olisi halunnut ottaa kertaheitolla koko Lutherin haltuunsa. Näki, että kirjaa oli luettu  ahkerasti, vaikkei Liisun aikana. Siinä oli alleviivauksia ja marginaaliin oli tehty lyijykynällä yksittäisiä huutomerkkejä. Hän palasi ensimmäiselle sivulle.

Selvennys:
Lohdutussanoja Elämän taistelussa
  koottu Tohtori Martti Lutherin kirjoista. 
 Suomentanut K. Aug. Hildén. Pastori. Toinen painos.
Pukekaa päällenne kaikki Jumalan sota-aseet! (Ef. 6) 
 Helsinki 1906 
 Lutherilaisen Evankeliumi- Yhdistyksen kustantama

Lievästi hän tunsi pettymystä, kun se ollutkaan suoraan puhetta Lutherilta. Välissä oli joku pastori, joka oli korjannut lohtutuksen lohdutukseksi ja ilmoitti suomentaneensa ja koonneensa alkuperäisiä puheita ja kirjoituksia, joita Luther oli jälkeensä jättänyt. Ok. ei haittaa, Liisu ajatteli, pahemminkin voisi olla.

Kovin vähän hän tiesi Lutherista. Kouluajalta hän muisti teesit, joita tämä oli naulannut kirkonoveen. Muisti kuvankin, joka oli ollut kirjassa: Luther vasara kädessä samettihattu päässä. Ja että se oli uskonpuhdistaja, saksalainen. Taisteli paavia vastaan (suuttunut siis hänkin!) Ja jotain hän muisteli puhutun aneista, joita ostamalla sai syntinsä anteeksi. Siinäkö kaikki? No kai se niin meni, että ilman Lutheria, monet suomalaiset olisivat vielä  katolilaisia. Ja mitä siitä seuraisi: Piti käydä messussa, ei saanut erota, ei tehdä aborttia, ei mennä paljain käsivarsin kirkkoon. Mitä muuta? No sillä väliä. Tärkeintä oli nyt löytää lohdutusta,  jota kirja lupasi.

Saadakseen yleiskäsityksen, hän tutki ensin sisällysluettelon: 

Pääosat: 1. Taistelutanner, 2. Marssijärjestys, 3. Lepopaikat, 4. Haavoitetut ja 5. Woittohuuto.

Ohoh! Onpa sotaisaa. Sodatko siis sallittuja? Hän muisti omat kahakkansa. Mutta jostain syystä se ei lohduttanut.  Hän palasi esipuheeseen. Pastori K. Aug. Hildén oli kirjoittanut sen 1896. Kirja oli jo toinen painos. Se oli kirjoitettu fraktuuralla. Sitä oli vaikea lukea.  

“… uskon taistelusta voi saada syviä haavoja, saatetaan vuodattaa kyyneleitäkin”.

Vähän myöhemmin pastori kysyy:  "Oletko antautunut hyvään taisteluun ja oletko vielä taistelemassa –   Sinäkin, joka olet kutsuttu asevelvolliseksi Jumalan valtakuntaan p. kasteen kautta?"

- Oon, tai en minä oikeasti oo, Liisu vastasi (ajatuksissa).  Asevelvollinen on ehkä liikaa sanottu. Ei minusta ole sotilaaksi. Alan heti katua, jos loukkaan toista vähänkin. Minun pitäisi kovettua eikä surra sitä. Ja kyllä minä olen yrittänyt elää kelvollisesti, vaikka huonoin tuloksin.

Mutta toisaalta, hän ajatteli: pastori puhui terävistä aseista, joista paras oli hengenmiekka.

Oliko hän käyttänyt väärää asetta, vai oliko se ollut liian tylsä. Vai - Liisu hätääntyi -   voisiko olla että olin väärässä. Siitäkö paha olo johtui?

Voih! Eihän tuosta saa selvää... 

Oikealla puolella siinä on ensimmäisen osan alku: 

Taistelutanner. 

Koska kirjan lukeminen oli hidasta ja hankalaa ja hänen katseensa hyppelehti sivuilla, huomasi hän sanan lohdutus vasta sivulla 16. Siinä puhuttiin Pyhästä Hengestä. Se olikin Liisua aina ihmetyttänyt. Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Ja enkelit. Eivätkö ne kaikki olleet pyhiä ja henkiä? Ja miksi päähenkilöitä oli niin monta?   Jospa se oli perhe, Liisu ajatteli, mutta ei olisi uskaltanut sanoa sitä ääneen, ainakaan jumaluusoppineiden kuullen.

Luther  kirjoitti näin: Pyhä Henki on uuden liiton helluntaipäivänä alkanut julkisesti toimittaa virkaansa ja työtänsä, niin kuin Kristuskin häntä kutsuu ”lohduttajaksi ja totuuden hengeksi”. 

Vähän myöhemmin Luther  jatkoi: 

Pyhästä Hengestä sanotaan, että Hän lohduttaa, mutta ei Hän murhetuttaa; sillä missä suru ja murhe on, siellä ei lohduttaja, Pyhä Henki, viihdy. Perkele on peljätyksen ja murheen henki, mutta Pyhä Henki on lohduttaja.

(Viidennen luvun ensimmäinen aukeama. Nimi:  Wihollinen. Kappaleiden otsakkeet: 

Kieltämys on saatanan työ. Perkele jäljittelee Jumalan työtä. Perkele on ainoa peljättävä vihollinen. Parhain muuttuu pahimmaksi. Perkeleen hahmo.)

Ahaa, nyt Liisu ymmärsi miksi hänellä oli  ”perkeleellinen päivä”. Ja miten tärkeä henkilö perkele oli. Hän käsitti niin, että jos Jumala kaikkine joukkoineen olisi VALO, niin perkele olisi  PIMEYS.  Se tuntui loogiselta. Ja että perkele on ihmisten ja Taivaanväen perivihollinen, niin kuin Luther sanoi. Ja että koko elämä on Lutherin mielestä taistelua tätä yhteistä vihollista vastaan!  Liisu käänsi sen omalle kielelleen yksinkertaisesti niin, että kysymyksessä oli siis hyvän ja pahan välinen taistelu. Josta kuuli kyllä tarpeeksi usein puhuttavan.

Lutherin käsitys, miltä perkele näyttää:

Lutherin mukaan siis, Liisu kertasi lukemaansa,  pitäisi ev.lut. uskoon kastettujen tajuta,  miksi maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, onnettomuuksia, luonnonkatastrofeja, tappeluja ja muita ikäviä asioita, että nehän ovat kaikki perkeleestä. Ja sillä selvä. Yksinkertaista, eikö totta? Liisu oli ihmeissään.

Oliko se hyvää opetusta?  Aina ihmetellään, miksi Jumala sallii kaiken sen pahan tapahtua, mitä luetaan lehdistä. Niin, miksi? Eikö hän ollutkaan kaikkivaltias? Liisu miettii.  Miettii. Sitten hänen ilmeensä kirkastuu. Kun kerran kaikella, mitä maailmassa on, on vastapoolinsa: hyvällä paha, kiltillä tuhma, syvällä matala jne. niin jospa se koskee myös taivaallisia asioita.  Jumalan vastapooli olisi Perkele. Liisu oli tyytyväinen keksintöönsä (vaikkei ollut varma, oliko se hyvä). Liisu, Liisu (hän varotti itseään). Enhän minä ole varma mistään muustakaan. Onkohan maailmassa ketään toista, joka on yhtä epävarma kuin minä, hän ajatteli. Jos ei ole, niin minähän olisin ihme, jota kaikki ihmettelisivät. Minäkin ihmettelisin, hän ajatteli, ja oli hetken pyörällä päästään. 

Mutta mikäs Saatana sitten on? Sitäkin kuulee hoettavan. Mistä tietää, vaikka se olisi Perkeleen veli, tai sitten se on sama asia.

Kirjasta löytyy Lutherin selitys (joku on sen alleviivannut, ihan siististi, käyttänyt viivainta):

Perkele on synkkämielisyyden henki, sanoo Luther.  Meillä on suurempi syy olla iloisia kuin murheellisia.Luther sanoo ja jatkaa: Perkele ei voi olla meitä kiusaamatta; ja hänellä on meistä suuri etu, nimittäin lihamme ja veremme, joka on voimallinen puolustus, jonka hän pian valloittaa.

Perkeleen lisäksi oli saatana.  Kieltämys on saatanan työ. Jumala tekee kaikki mitä hän tekee olevaksi, saatana kokee tehdä sen olemattomaksi. Sen tähden on saatana kuoleman alkujuuri, walhettelia ja murhaaja, - siinä hänen toimensa.

Voi kauhistuksen kanahäkki, sanoi mummovainaa. Tulipa selväksi, Liisu sanoi. Tuohan on voimallista puhetta, puhujana Martti Luther. Ev. lut. peruskivi. 

Nyt minulta puuttuu enää usko. Usko uskontoon. Oliko Martti Lutherilla oma lehmä ojassa, kun hän taisteli paavia vastaan? Rohkea hän ainakin oli, ja sai paljon aikaan. 

Sanoiko Luther, että missä suru ja murhe, siellä ei ole ole Pyhää Henkeä joka lohduttaa? Liisu kertasi puheitaan. Jos sanoi, ja jos joku haluaa pitää perkeleen kaukana itsestään ja tuntea hyvää oloa, pitäisi hänen siis aina ajatella pelkästään hyviä asioita ja pitää silmät kirkkaina ja hymy huulilla. Mutta eihän se kaikilta onnistu.  Onko sellaisia ihmisiä olemassakaan, joilla on aina hyvä mieli? 

Voipa ollakin. En kiellä, mutta epäilen, Liisu ajatteli, mutta pakko sanoa, en kuulu siihen joukkoon. Olisi kiva kuulua! 

Sanotaan mitä sanotaan, mutta elämä ei ole helppoa! Liisu huudahti (pään sisällä, tietysti).

(ihan kuin joku ääni olisi kuiskannut Liisun korvaan: entä jos lakkaisi kokonaan murehtimasta, olisiko elämä silloin parempaa,  ja olisiko se yleensä mahdollista, voisiko sitä edes kokeilla?)

Liisu päätti, että hänpä alkaa kokeeksi olla useammin hyvällä tuulella - jos mahdollista - ja tehdä hyviä tekoja, sellaisia, jotka hän ainakin itse luulee hyviksi. Vähän hän kyllä epäili, varsinkin tuota jälkimmäistä, joka olisi itseasiassa helpompi vaihtoehto. Sillä aika vaikeaa on olla hyvällä tuulella, jos oikein suututtaa ja on pahalla tuulella. Asiat eivät yleensäkään ole helppoja! 

Mutta ei hätää. Tietäähän ne Liisun päätökset. Hyvä tahtokaan ei pidä niitä voimassa.

Mutta lohdutettu hän nyt kuitenkin jollakin kummallisella tavalla oli. Niin lohdutettu, että voisi jakaa lohdutusta toisillekin!

"Pukekaa päällenne kaikki Jumalan sota-aseet! " sanotaan kirjan alkusivulla.

Eihän kaikkea sitä voi ihan kirjaimellisesti ottaa, Liisu sanoi ja otti yöpuvun päältään ja pukeutui tavallisiin arkivaatteisiinsa, pitkiksiin ja isoon villapaitaan. Se oli hänen epävirallinen työasunsa. Sillä nyt oli jo aamu, pitkän ja vaikean yön jälkeen, joka oli täynnä kirjallista ja fyysistä ponnistelua teknisiä vaikeuksia vastaan. Sanat ja kirjaimet olivat hypelleet ihan niinkuin tahtoivat. Olivat ehkä hermostuneita, yöunien puolesta, nekin. 

Kirjan hän jätti lojumaan lattialle, jonne se kaiken  tämän öisen melskeen aikana oli jostain syystä tipahtanut.  Antaa olla, Liisu ajatteli. Ei siihen kukaan kompastu! 

Kunnia Sinulle, jos näin pitkän jutun olet jaksanut lukea! Ei haittaa, vaikka olisit harppinut yli ja lukenut vain sieltä täältä. En minäkään jaksanut sitä kirjaa kokonaan käydä läpi. Kunhan selailin. Mutta on siinä mielenkiintoisia kohtia. Siinä kerrotaan vaikka mitä. Lutherin kuolemastakin. Ja siinä on kokoelma hänen kirjeitään, joilla hän lohdutti erinäisiä ihmisiä, jotka olivat vaikeuksissa.

Hän eli keskiajalla, 1483 - 1546  (kurkistin Wikipediasta). Me elämme nyt 2000-lukua. Paljon on maailma muuttunut. Mutta vieläkö nuo Lutherin opit pitävät paikkansa, olisi hauska tietää. Vai pitäisikö tehdä uusi uskonpuhdistus?  Puhdistaa usko kokonaan pois kaikista uskonnoista. Nehän aiheuttavat vain riitaa ja eripuraisuutta. Tai olla vaan. Ilman uskoa ja uskontoja. Siitä se vasta soppa syntyisi. Vai mitä? Kukaan ei uskoisi mihinkään.  Ei perkeleihin, ei enkeleihin, ei  ei jumaliin, ei ihmisiin, ei taivaisiin, ei helvettiin. Elettäisiin vain kaikessa rauhassa. Ja sitten kuoltaisi pois, kun se aika koittaa. Kukin vuorollaan. Ilman etuilua, ilman oman edun tavoittelua, ilman uskonriitoja, ilman mitään muitakaan riitoja. Olisikohan se mahdollista? 

Gillette ja Catherine

Maailman naiset

Gillette ja Catherine? Voi arvata että jos ei ole lukenut Balzacin novellia Tuntematon mestariteos ihmettelee otsaketta. Eikä turhaan ihmettelekään, sillä vaikka olisi lukenut novellin, tuntuu oudolta että nuo naiset ovat saaneet novellissa molemmat oman luvun, jonka otsakkeena on heidän nimensä. Heidät on tavallaan nostettu kaiken yläpuolelle, vaikka itse novellisssa he esiintyvät melko vähän, toinen heistä pelkästään nimenä ja melkein koko novellin ajan peittojen alle piilotettuna.

Gillette, novellin ensimmäisen osan nimi, on ”kaunis ja suloinen kuin kevätpäivä”. Hän on novellissa esiintyvän aloittelevan taiteilijan, Poussinin rakastettu. Hänestä annetaan puhdasmielisen ja vilpittömän nuoren naisen kuva Balzakin kertomana.

Catherine Lescault, toisen osan otsake, on puolestaan kauneudestaan kuuluisa kurtisaani, jota novellissa esiintyvä vanha taiteilija, Frenhofer, yrittää herättää henkiin sillä Catherine on hänen rakastettunsa, La Belle Noiseus, kaunis kiusaaja.

Toisaalta, kannattaako ihmetellä? Ainahan naiset ovat tärkeitä. (!) Heitä ei korvaa mikään. Tämän Balzac oivalsi. Hän piti naisista, sen tiedämme. Hän rakasti naisia. Hänellä oli lukematon määrä ystävättäriä, jotka pitivät häntä jumalanaan, ainakin siinä vaiheessa kun hän oli saanut mainetta ja kunniaa. Rahaa? Sitä hän ei saanut eläessään kai milloinkaan tarpeeksi, joten ilmeisesti naiset pitivät hänestä aidosti. Ainakaan raha ei ollut houkuttimena.

Balzac oli Gilletten ja Catherinen luoja, synnyttäjä, heidän isänsä. Kyllä mieskin voi siis synnyttää, jos sattuu olemaan taiteilija. Balzac ei luonut näitä naisia omiin tarkoituksiinsa, hän loi heidät novelliaan varten, jossa heidän tehtävänsä oli puhaltaa novellissa esiintyviin miehiin elvyttävää ja innostavaa henkeä, jotta nämä puolestaan puhaltaisivat henkeä hänen novelliinsa, saisivat sen elämään, ettei siitä muodostuisi vain kuiva kokkare, jota kukaan ei viitsi lukea.

Balzac, vaikka kirjoittikin aluksi roskaromaaneja, halusi kehittää itseään kirjoittajana, ylittää itsensä ja, lahjakas kun oli, hänen kirjoistaan tuli lopulta taidetta ja ne lasketaan kuuluvaksi maailman taideaarteisiin kirjallisuuden joukossa.

Hyvin tämä puhallusoperaatio siis onnistui. Novellista tuli niin hyvä, että se elää vieläkin ja on olemassa. Sen lopullinen versio on vuodelta 1837. Novellin tapahtumat Balzac sijoitti vuoteen 1612. Se selviää heti alkulauseesta:

”Vuosi 1612 kääntyi kohti loppuaan, oli kylmä joulukuun aamu, ja surkuteltavan ohueen vaatekertaan pukeutunut nuorukainen käveli edestakaisin erään portin edessä, Rue de Grands-Augustins -kadun varrella Pariisissa.”

Tuo paleleva nuorukainen on aloitteleva taiteilija Poussin, joka vasta kaupunkiin saapuneena, mutta jo muusan, rakastajattaren, löytäneenä, halusi tavata kokeneemman taiteilijan, sellaisen, jota arvostettiin, päästäkseen ehkä lähemmäksi taiteen syntylähteitä, saadakseen vaikutteita tai ehkä luodakseen suhteita. Käytäntö, joka on kaikkialla nykyäänkin voimassa.

On tosin kahdenlaisia taiteilijoita, niitä, jotka tunkeutuvat alkuvaiheessaan röyhkeästi toisten tuttavuuteen, sellaisten, joiden katsovat olevan riittävän tärkeitä ja joista olisi heille hyötyä, ja sellaisia, jotka ovat arkoja ja hienotunteisia, eivätkä uskalla noin vain ottaa yhteyttä varttuneempiin tekijöihin peläten häiritsevänsä heidän työskentelyään.

Poussin kuului jälkimmäisiin, sillä novellissa kuvataan miten hän vihdoin sisälle uskaltautuessaan nousi hitaasti rappuja, pysähtyen jokaiselle portaalle kuin empien, uskaltaisiko vai ei käyttää kolkutinta ovessa.

On muuten hyvä, että Poussin oli mikä oli, ei kuitenkaan röyhkeä, sillä Balzac oli sitä mieltä - mikä tuntuu oikealta - että röyhkeistä ihmisistä harvoin tulee taiteilijoita, sillä taide, ollakseen hyvää, tarvitsee tekijältään nöyryyttä.

Oven takana oli novellissa esiintyvän kolmannen taiteilijan, neljäkymmentävuotiaan Porbusin, ateljee. Porbus oli jo kokenut maalari. Mestari, joka oli saanut mainetta erikoisesti hovimaalarina. Hän oli ollut kuningatteren suosiossa kunnes Rubens, jonka ”riemunkirjavat taulut, joita täyttävät flaamilaiset lihavuoret”, vei hänen paikkansa.

Nuorukaisella oli onnea sillä hän pääsi livahtamaan sisään samalla ovenavauksella kuin vanhus, joka määrätietoisin askelin oli ilmestynyt paikalle ja kolkuttanut kolme kopausta Porbusin oveen.

Kävi ilmi, että vanhemmat taiteilijat kunnioittivat toisiaan ja toistensa töitä. Porbus piti Frenhoferia nerona, mutta Frenhofer katsoi oikeudekseen Porbusin kuuluisimmaksi tullutta maalausta katsoessaan osoittaa sen hyvät ja myös huonot puolet. Seurasi vilkas keskustelu taiteesta. Frenhofer oli eniten äänessä ja toiset kunnioittaen kuuntelivat. Mutta kun nuorukainen uskalsi puuttua puheeseen ja puolusti Porbusin maalausta, sillä hän ihaili sitä mestariteoksena, hänet vasta huomattiin.

- Onko tuo pikku kukonpoika teidän seurassanne? Porbus kysyi vanhukselta.

Nolostuneena Poussin pyysi anteeksi, mutta Porbus ojensi hänelle paperiarkin, johon tämän piti liidulla näyttää taitonsa, ja hänet hyväksyttiin joukkoon.

Frenhofer antoi Poussinille oppitunnin miten maalaus saadaan eläväksi, ja toden totta, lisäiltyään Porbusin maalaukseen kiihkeän hurmion vallassa siveltimellä sinne tänne pieniä ripauksia väriläikkiä, ”sitä jotakin”, joka muutti hyvin tehdyn työn taiteeksi, oli kuin olikin selvä muutos havaittavissa, eikä kukaan voinut muuta kuin todeta, että maalaus oli nyt parempi, se oli herännyt eloon.

Novellin toisessa osassa - Catherine Lescault - mentiin joukolla Frenhoferin kotiin, jossa oli hänen työhuoneensa. Mukana oli myös Poussinen rakastajatar, Gillette.

Siellä tapahtumat saivat oudon käänteen. Frenhofer oli heidän saapuessaan syvän masennuksen vallassa. Silti hän jaksoi suunnitella kaukomatkaa, jonka aikana hän vertaisi maalaustaan kaikkiin kaunottariin, joita tapaisi matkalla. Hän oli varma, että hänen maalaamansa nainen, Catherine, olisi voittamaton kauneudessa ja elävyydessä kehen tahassa verrattuna. Mutta kun hän näki Gilletten, hän ilahtui ja innostui. Toiset kehottivat häntä vertaamaan Catherinea Gilletteen, se korvaisi matkan ja sen rasittavuuden. Gillette suostui hänen mallikseen pitkien puheiden jälkeen. Ja hän meni yhdessä Frenhoferin kanssa suljettuun huoneeseen silmät kyynelissä. Hän tunsi uhrautuvansa taiteelle ja pelkäsi sen takia menettävänsä Poussinin rakkauden.

Hetken kuluttua ovi avautui ja Frenhofer astui silmät kirkkaina esiin.

”Astukaa sisään, astukaa sisään”, sanoi vanhus heille onnesta säteillen. Työni on täydellinen ja nyt voin ylpeänä esittää sen teille...”

Porbus ja Poussin ryntäsivät katsomaan. Frenhofer esitteli heille maalaustaan haltioituneena sen kauneudesta ja elävyydestä. Hän esitteli sitä monisanaisesti ja täysin vakuuttuneena että oli saanut kuolleen elämään. Hän lopetti pitkän puheensa: ”Hänen ihonsa sykkii elämää. Hän nousee kohta, odottakaa!”

”Näettekö mitään? Kysyi Poussin Porbusilta.

”En, entä te?

”En mitään.”

- - -

Novelli loppuu. Sen viimeinen lause:

”Seuraavana aamuna, kun Porbus palasi levottomana Frenhoferin luo, hän sai kuulla, että tämä oli kuollut edellisenä yönä, poltettuaan sitä ennen kaikki maalauksensa.”

Jälkisanat:

Vaillinaiseksi tämä selostukseni tästä novellista väkisin jää. Olisi pitänyt kirjoittaa koko novelli saman tien. Suorat lainaukset olen merkinnyt kursiivilla.

En tiedä, miten paljon joku joka ei ole kiinnostunut taiteesta, saa irti tästä kertomuksesta. Taide näitä ihmisiä liikuttelevana ilmiönä on tässä koko ajan läsnä. Se on kuin elävä olento, kuin päähenkilö, joka antaa ja ottaa ja jonka ympärillä kaikki toiminta pyörii. Ilmapiiri voi tuntua oudolta ja vieraalta. Puhua nyt koko ajan taiteesta, se saattaa kyllästyttää. Lisäksi kieli ja tyyli ovat tietenkin vanhahtavia, onhan tämä kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella.

Itselleni tämä oli elämys. Taiteen piirissä enemmän tai vähemmän elämääni viettäneenä kaikki tässä novellissa on minulle tuttua ja kuin jo etukäteen koettua. Jokainen siveltimen veto, jokainen tuskastunut huokaisu, tai kasvoilta sädehtivä ilo ja hämmästyksen sekainen huudahdus: ”Minä mielestäni onnistuin!” on minulle tätä päivää ja sitä samaa tunnemyrskyä, mitä tässä novellissa kuuluu huudahteluina ja näkyy ilmeinä näiden kolmen taiteilijan kasvoilla.

Aleksis Salusjärvi, joka on ilmaissut lukeneensa myös Balzacin kirjoja, piti ehdottomasti parhaana hänen romaaniaan Kadonneet illuusiot. Siihen aion lähiaikoina tutustua. On jännittävää, jaksanko sen lukea. Nimi muistuttaa etäisesti Kadonnutta aikaa etsimässä. Se kuuluu kaikkine osineen lempilukemistooni. Sen kirjoittaja Marcel Proust on sanonut Balzacista:

”Balzacin voima ja salaisuus on eräänlainen elämää suurempi realismi. Sen vuoksi saamme hänen kirjoistaan samanlaista nautintoa kuin itse elämästä.”

Joka haluaa lukea paremman version tämän novellin sisällöstä ja käsittelystä voisi lainata kirjastosta Balzacin teoksen Tuntematon mestariteos ja muita novelleja, jonka Virpi Hämeen-Anttila on suomentanut ja jonka esipuheessa hän käsittelee myös tätä niminovellia niin ansiokkaasti, että kateellisena sitä katselin. Kirjan kustantaja on Basambooks, painovuosi 2002.

Liisu

(Ote novellista s.48)

”Taiteen tarkoitus ei ole jäljentää luontoa vaan ilmaista sitä! Sinä et ole mikään alhainen kopioija, vaan runoilija!” huudahti vanhus kiihkeästi ja katkaisi Porbusin puheen käskevällä eleellä. ”Muutenhan voisi kuvanveistäjä ottaa kipsivaloksen elävästä naisesta ja säästää kaiken muun vaivan. Hah! Koetapas ottaa valos rakastajattaresi kädestä ja aseta se eteesi, ja siinä sinulla on pelkkä kauhistuttava ruumis, kuollut esine, joka ei muistuta vähääkään todellisuutta ...”

- - - - - - - - - - -

(Liisu vilkaisi olkansa yli virtuaalista kanssalukijaansa, joka oli ainoana ilmaissut kiinnostuksensa, kun hän sitä kysyi edellisen blogikirjoituksen päätteeksi. Tämä oli vetänyt päänsä pois ja kadonnut. No, ehkä voin kiittää häntä jommankumman kommenttipalstalla. Liisu käy aina silloin tällöin blogissa Isopeikon sanavarat lukemassa lyhytnovelleja. Toivottavasti peikko ei ihan kauheasti pitkästynyt ja katunut lukijaksi ilmoittautumistaan, Liisu ajatteli.)      

Käväisy Balzacin maailmassa

”Hei, haluaisitko käydä minun kanssa tervehtimässä Honeré de Balzacia?”

”Ai ketä? No ei kiinnosta. Vanha ukko, kuollut jo aikoja sitten.”

”Mutta kuule, katsos tätä! Usko tai älä, tämä on kiinnostava!”

Liisulla on kädessä Balzacin Tuntematon mestariteos ja muita novelleja, melko uusi suomennos.

Hän heilauttaa sitä houkuttelevasti, ja häntä naurattaa.

”On siinä naisiakin”, hän sanoo. ”Balzac oli kiinnostunut naisista ja hänellä oli runsaasti naisystäviä, jotka ihailivat häntä ja joitten kanssa hän seurusteli. Naimisiin hän meni vasta vähän ennen kuolemaansa. Viisas mies. Ei sitoutunut turhan aikaisin. Säilytti vapautensa. Kuoli 1850, 51 vuotiaana.”

Ja totta vieköön, onhan siitä aikaa, kun tämä kirja näki ensimmäistä kertaa päivänvalon. Siinä on kolme novellia, joista ensimmäinen, niminovelli, julkaistiin pariisilaisessa aikakauslehdessä 1831. Balzac oli silloin 32 vuotias. Kaikki kolme liitettiin 1840 kokonaisuuteen La Comédie Humaine, josta oli tarkoitus tulla suurteos, mutta joka jäi sittemmin kesken.

Ja Liisu jatkaa ja kertoo, että hän ihastui teoksessa jo sen esipuheeseen, jonka on kirjoittanut kirjan suomentaja Virpi Hämeen-Anttila. Se on tavallista pitempi ja mielenkiintoinen ja siitä sai paljon tietoa, joka jäi mieleen. Siinä on myös eläviä yksityiskohtia, esimerkiksi että vaikka Honore-poika ei juuri menestynyt koulussa, hän haaveili jo lapsena loistavasta tulevaisuudesta. Ja että Honoréta oli loukannut syvästi kun hänen vanhempansa eivät tuntuneet olevan kovin kiinnostuneita hänestä. Hänet lähetettiin heti syntymän jälkeen imettäjän luo, jossa hän oli neljä vuotiaaksi, ja kahdeksan vuotiaana hänet toimitettiin kouluun, jossa ei juuri kukaan käynyt häntä edes katsomassa.

Näinkin laskelmoivia voivat vanhemmat olla. Toisaalta halutaan perheen kunnian vuoksi, että poika saa opetusta, ettei hänestä tulisi mikään hulttio, mutta toisaalta hänen pitää oppia itse toimimaan, tukeutumatta liiaksi vanhempiinsa, mikä periaatteessa on ihan hyvä asia. Mutta esipuheen mukaan syynä oli myös se, että vanhemmat, varsinkin äiti, olivat niin tarkkoja rahasta, ettei mitään ”turhia” menoja suvaittu.

Ehkä se oli Honorélle hyväksi. Hän sai myös siedätyshoitoa köyhyyttä vastaan. Vanhemmat lähettivät pojalleen niin niukasti rahaa, että hän ”palasi viidentoista iässä kotiin sairaana ja laihana kuin haudasta karannut”, esipuhe sanoo. Mutta mitä siitä seurasi? Honoré otti pian omillaan ollessaan vahingon takaisin. Se näkyy jo tästä kuvasta, ilmeestä ja käden elkeestä. Siinä hän nyt meille poseeraa. Näkee, että se on hänelle mieluista. Hän halusi näkyväksi hahmoksi.

Kuva on lainattu Wikipediasta. Siellä on myös paljon muuta tietoa hänestä. Kannattaa käydä katsomassa. Balzac näyttää iloiselta velikullalta. Ja sellainen hän kuuleman mukaan oli. Mutta myös yritteliäs. Opiskelujensa jälkeen hän parikymppisenä aloitti varsinaisen kirjailijauransa. Kirjoittamisen ohella hän teki paljon muuta. Perusti mm. kirjapainon, joka ei menestynyt, mutta ei hän vastoinkäymisistä lannistunut. Kirjapainon konkurssin jälkeen hänen otteensa kirjoittamiseen vain tiivistyi. Hän ”puski töitä kuin härkä (jopa 15 000 sanaa illassa)", kertoo esipuhe. Kai siinä yötä otettiin lisäksi. 15 tuntia päivässä, vahvistaa Wikipedia. Mutta koskaan hän ei rikastunut, ei. Hän vain esiintyi varakkaana. Hän kalusti asuntonsa ylellisesti ja kirjoitti valkoisessa munkinkaavussa, josta tuli hänen tavaramerkkinsä, sekin kerrotaan esipuheessa. 
Minun ei tarvitse kuin sulkea silmät, Liisu sanoo, niin näen hänet pasteeraamassa Pariisin katuja hattu kallellaan, kädessä laajoja kaaria tekevä turkoosein koristettu kävelykeppi. 

Toisin sanoen hän tuli hyvin toimeen elämällä yli varojensa. Aika rohkea, mutta vaarallinen esimerkki. Se oli ehkä seurauksena vanhempien rokottamisesta köyhyyttä vastaan. Ei kovin hyvä kasvatusmalli, vai mitä?

Balzacin tuotanto on laaja. Jos olet kuullut kirjoista Ukko Goriot, Saiturin tytär ja Bette-serkku, tiedät hänen tunnetuimmat teoksensa. Minulla on hyllyssä Pons-serkku, Liisu sanoo. Mutta tämän, Tuntemattoman mestariteoksen olen lainannut kirjastosta. Painos on kai loppuun myyty. Ehkä siitä tulee vielä uusi painos, toivotaan.

Täällä kirjan takakannessa sanotaan: ”Suomalaisella lukijakunnalla on nyt ensi kertaa tilaisuus tutustua kertomakirjallisuuden jättiläisen modernismia ennakoiviin avainnovelleihin.”

Niitä on, kuten sanottu, kolme kappaletta. Niistä ensimmäiseen, niminovelliin, voitais käydä yhdessä tutustumassa. Kiinnostaisiko se sinua?

Kirja: Honoré de Balzac Tuntematon mestariteos ja muita novelleja, kustantaja Basam Books, painovuosi 2002.

Muuan rakastava mies

Kuvassa uutta ja vanhaa ruohoa...

                                                                                                                                                                         Kun Liisu lukee kirjaa on oltava hiljaa. Ssch...!

Hän vaatii täyttä rauhaa, ja koska sitä on vaikea saavuttaa, hän istuu perimmäisen huoneen perimmäisessä nurkassa mummolta perimässään nahkanojatuolissa päässään metsurin korvasuojukset. Pelottava näky. Näyttää raatokärpäseltä. Korvasuojusten molemmin puolin päätä myötäilevät, mulkoilevat verkkosilmät. Törröttävät metallipiikit tuntosarvina. Mutta niiden alla on hiljaista.

Tällä kertaa Liisun kädessä on teos, jonka kannen kuvassa on kaistale synkkää maisemaa.

Mustien puiden takana välkkyy leimahtelevaa valoa. Kuvan yläpuolella nimi: Martin Walser.

Kuvan alapuolella lepää antikvalla Muuan rakastava mies.

Valo on läikikkäinen, se taistelee pimeyttä vastaan.

Valo on rakkaus, joka yrittää pitää puoliaan intohimon aiheuttaman häiriötilan ja ilkeitten juorujen välisessä maastossa.

Maasto liikkuu Marienbadin ja Weimarin välillä Böömissä, se selviää jo takakannesta ennen lukemisen alkamista.

Kirjan keskushenkilö,  Johann Wolfgang von Goethe  (tietoa hänestä tässä), kirjoittaa sivulla 234:                                                                

”Nyt ollaan näin pitkällä. Miten kauan oletkaan kärsinyt kaikenlaista, ollut kärsivinäsi - - sinulle on aina joku jumala sanomassa, miten tai mistä kärsit, tämä on elegiaa, heitä se tuleen, kulttuuripetosta, taitavaa väärennöstä, nyt ollaan näin pitkällä...”

Rakas Goethemme, mies, joka kirjallaan Nuoren Wertherin kärsimykset, sekä monilla muilla uljailla proosateoksillaan ja runoillaan on noussut maailman tietoisuuteen. Mutta nyt hän on suuressa hädässä. Hän on ahdistunut ja epätoivoinen. Hänen kätensä on alkanut vapista, ja hänen suora ryhtinsä on lupsahtanut, vaikka hän yrittää pitää käsivartensa selän takana, toisen käden pidellessä toista ranteesta, tarkoituksella että hän näyttäisi yksinkin ollessan suoraselkäiseltä mieheltä. Hän kulkee pylväin koristetussa asunnossaan, jossa huoneet ovat eri värisiä, edestakaisin, edesatakaisin, ihmeen rivakasti hän kulkee ottaen huomioon, että juuri tällä hetkellä tunteet ravisuttavat häntä. Hän on saanut kirjeen rakkauden kohteeltaan.

Nuorena kauniisti aaltoilevat huulensa hän on nyt puristanut lujasti yhteen. Tiukasti, ettei itku pääsisi purkautumaan, se olisi lopuntonta.

Mikä hänellä on hätänä?

Goethe on rakastunut. Hän on murheen murtama. Jo kauan hän on ollut hulluutta lähentelevässä mielentilassa, itseltään ulottumattomissa, uhmaavana, rakastavana, vuoroin iloisena, vuoroin masentuneena, mustasukkaisena, jälleen toivekkaana. Täysin itseltään hukassa.

Vain kerran hän on luvan saaneena vaellellut metsäisellä rinteellä neljä tuntia rakkautensa kohteen kanssa. Ilman silmällä pitoa. Kahdestaan. He ovat kiivenneet vuoren rinnettä korkealle, kaupungin yläpuolelle, sinutelleet, pitäneet toisiaan kädestä, vaihtaneet suukkoja. Maa ja taivas avoinna. Neljä tuntia. Se oli raja.

Ja mikä häpeä, mikä kipu ja lamaannus oli sattunut paluumatkalla. Goethe, rakkaamme, jota suuresti ihailemme, oli kompastunut – mikä lie risu ollut – ja kaatunut mahalleen, iskenyt päänsä sillä seurauksella, että nenästä ja ohimosta virtasi verta.

”Maaemo suuteli minua”, oli hänen myöhempi selityksensä.

Linkaten, rakkaansa tukemana, hän pääsi takaisin lähtöpaikkaan, jossa naamiaisjuhlat, joissa he olivat olleet mukana, Goethe Wertheriksi ja nainen, hänen rakkautensa kohde, Lotteksi pukeutuneena.

Tässä vaiheessa on syytä paljastaa, miksi Goethe ei voinut olla ”Nuori Werther”, hän on ”Vanha Werther". Hän on 73 vuotias. Pian 74.

Ulrike, naamiaisissa Lotte, ihastuttava nuori nainen on 19 vuotias. Hän liihottelee valkoisessa asussaan kevyesti kuin perhonen, nostelee notkeita käsivarsiaan tanssin temmellyksessä ja yhdistää ne Goethen käsivarsiin päiden yläpuolella. Miten hän herättääkään huomiota yksinkertaisessa asussaan, kasteenraikkaana, kaikkien muiden kalliisti pynttäytyneiden ylhäisönaisten ja herrojen joukossa. 

Rouva Amalie von Lewetzov, hänen äitinsä, mama, on syystä ylpeä tyttärestään. Ja ylpeä siitä, että niin kuuluisa mies, kuin Goethe, on kiinnostunut Ulrikesta, joka oli järkevä ja käytännöllinen. Mutta kaikella on rajansa.

Rajan toisella puolen Goethe purkaa kaipaustaan, kädet selän takana, itku tiukkaan yhteen puristettujen huulien takana. Hän etsii itseään, muistaa, että ainoa mikä auttaa on runoilu. Siihen saa purkaa niin ilonsa kuin surunsa, tuskankin. Elegia! hän huudahtaa. Ottaa kynän, ja runo odottaa jo sydämen eteisessä, josta verenkierron mukana, pienenä tärinänä sormenpäissä, se alkaa tulla. Ja sitä tulee virtanaan, kaksikymmentäkolme säkeistöä on nyt valmiina.  

                                                                                  

Niistä viides kuuluu näin:

”Sydän sykkyrällä lojuu yksinään,

Kuin ei olis koskaan sykkinyt toiselle,

Ei onnen hetkiä ois nähnytkään,

Ollut parina tähdelle toiselle;

Alakulo, itsesyytös, katumus:

Sitä johtuu sen polte, turtumus.”

Ja kolmanneksi viimeinen:

”Ei ajatus: miten kaipuun ymmärtää?

Kun kuvat tuhannesti silmiin toistaa,

Yhden valoon ottaa, toisen hämärtää,

Kun yksi haihtuu, toinen kovin loistaa;

Vuoksen, luoteen muutokseen alituiseen,

Miten tyyntyisi menoon omituiseen?”

Ja jossain siellä keskellä:

”On kuin sanansa kuulisin: Vain tovin

Elämä meille iloa tarjoaa,

Eilinen ei meitä auta kovin,

Salaisuus huomista tarkoin varjoaa;

Ja vaikka kavahdin tulevaa iltaa,

Päivänlasku rakensi ilon siltaa.”

Mikä on murtanut ilon? No, ilkeät puheet ja juorut, musertavat moitteet ja syytökset, ne kiertävät kehää ulkopuolella. Ne tulevat hänen korviinsa, täyttävät pään, synnyttävät toiveikkuuden sijaan häpeän. Goethe, salaneuvos, ennen niin kunnioitettu, monilahjakas mies, häpeää. Hän häpeää itseään ja tuomitsijoitaan. Pahin niistä on hänen ainoan, elossa olevan poikansa Augustin vaimo, Ottelia, jonka kanssa hän on aiemmin leikkinyt 'miestä ja vaimoa', poikansa tieten. Huhut kuullessaan tämä aviossa oleva nainen on mennyt vuoteeseen, eikä suostu sieltä nousemaan, ei ennen kuin Goethe menee häntä tapaamaan.

Kirjeessään Ulrikelle Goethe kertoo: ”Kammottavan näköisenä nainen makasi siellä katse kohti kattoa, aina jännitykselle valmiit kasvot raateluvalmiina...” ja hän kertoo kuinka pojan vaimo nimitteli Ulriken perhettä ”kunniaa havittelevaksi joukkioksi” ja itse Ulrikea ”koko Euroopan tuntemaksi huoraksi”.

Hän kirjoittaa jatkuvasti kirjeitä Ulrikelle, joka on koko ajan hänen ajatuksissaan. Ja kirjeittensä välityksellä hän tuntee olevansa Ulriken lähellä, tietämättä, menevätkö kirjeet perille. Näihin kirjeisiin hän upottaa tunteensa.

***

Nyt on niin, että Liisun on palautettava Muuan rakastava mies takaisin kirjastoon. Sitä ei voi uusia, joku on varannut sen.

Goethe jää kirjoittamaan uutta kirjettä Ulrikelle. Se on päivätty Weimarissa joulukuun 18 pv. 1823.

Liisu on sivulla 256. Kirjassa on sivuja 303. Liisu lupaa lukea kirjan loppuun pikaluvulla. Ja että hän kertoo, mitä lopussa tapahtuu. Tai ei. Ehkä se vie jännityksen. Joku saattaa ajatella, että hankkii kirjan käsiinsä ja haluaa itse lukea sen loppuun.

Liisulla on nyt kiire. Hän panee kenkiä jalkaan. On jo myöhä ilta. Ulkona sataa vettä. Kirjasto on jo suljettu, mutta siellä on seinässä luukku, josta voi pudottaa lainaamiaan kirjoja.

Onneksi ennätin eteisessä ahmaista loput sivut, Liisu ajattelee. Voin kertoa , mitä lopussa tapahtuu, jos joku sattuu kysymään. Palautettuaan kirjan hän menee nukkumaan.

Aamulla hän muistaa tähän kirjoittamaansa lisätä, että kirjan on kääntänyt Otto Lappalainen. Hänelle kiitos ja kunnia. Kaikki suomalaiset eivät osaa saksankieltä. Ich muss sagen, dass dieses Buch sehr gut ist. (Kuinkahan monta virhettä tuossakin lauseessa.)

Onneksi hänellä on Goethen runot saksaksi. Liisu etsii hyllystä paksun teoksen. Valitsee sieltä ensimmäisen runon, joka tulee esiin, kun hän avaa kirjan summassa. Haluan antaa Goethelle itselleen sananvuoron. Ehkä hän haluaa ihan oikeasti sanoa sinulle ja minulle jotain omalla äidinkielellään, Liisu ajattelee.

Tämä avautui. Siispä ensimmäinen runo, s. 300 , kirjasta Gedichte, Johann Wolfgang Goethe

(joka on runoilija, kirjailija, lakimies, lopulta salaneuvos):

"Du blendest mich mit Himmelsklarheit,

Es sei nun Täuschung oder Warheit,

Genug, ich bewundre dich vor allen.

Um ihre Pflicht nicht zu versäumen,

Um einem Deutschen zu gefallen.

Spricht ein Huri in Knittelreimen."

(Vielen Dank, Herr Goethe! ruft Liisu.)

Martin Walser: Muuan rakastava mies, suom. Otto Lappalainen

Alkuperäinen teos EIN LIEBENDER MANN painettu 2008,

ilmestynyt suomeksi 2011 Lurra edition (teos on fiktio)