24.11.2013

Sarjassa kirjeitä ihmisille: Kirje ystävälle

       Taivasasioita: Ollaanko me enkeleitä toisillemme?




Ciao! Hei! Hello! Hej!

Mitä sinne maailmalle kuuluu, Hamletin kotimaahan?
Kiitos kirjeestäsi! Ihailen miten rohkeasti suhtaudut elämän sinulle asettamiin haasteisiin. Jaat voimaasi muillekin.
Se mitä kerroit teki kyllä hiljaiseksi. Mutta kirjeesi oli hyvin lohdullinen.Tuli tunne, että teet todeksi väittämän, josta viimeksi puhuimme: Henki voittaa materian.

Täällä päivät ovat olleet enimmäkseen hataria ja tyhjiä. Tuntuu että kaikki yritys valuu hiekkaan. Maailma näyttäytyy pelottavana tummana möhkäleenä, josta ei ota millään selvää. Yksittäisiä ikäviä tapahtumia. Vastoinkäymisiä. Muutama mukava hetki. On käyty tilaisuuksissa, joissa selviää small talkilla. (Ritulta terveisiä!) Kuunneltu musaa. Käyty konserteissa, seurattu radiosta ja tv:stä musiikkiohjelmia. Tehty hommia, ainakin yritetty, vakavalla naamalla. Tulokset? Hm.

Torstaina tuli muuten Ylen Teemalla sen tanskalaisen Lars von Trierin elokuva Melankolia. Sinulle varmaan tuttu. Onhan hyvä! Sopi mielentilaani. Järkyttävän puhdas ja kaunis kuvaus tapahtumista maanpäällä, sen loppuvaiheissa.
Kumma, miten jotkut osaavat tehdä hyviä elokuvia. Ja yhtä kumma, miten jotkut tekevät kalliilla rahalla huonoja elokuvia.
Mutta niinhän se on kaikessa muussakin. Tuntuu, että moni ajattelee liikaa rahaa ja omaa kunniaansa, nekin ovat jossain määrin tärkeitä, ne mahdollistuttavat asioita. Mutta jos haluaa luoda jotain pysyvää ja todella tärkeää, joka parhaassa tapauksessa ulottuu oman itsen yläpuolelle ja jakautuu sieltä henkiseksi ravinnoksi toisille, joskus jopa koko maailmalle, on unohdettava kaikki muu ja pantava likoon itsensä kokonaan, pohjia myöten. Joskus jotkut ovat uhranneet konkreettisesti koko elämänsä muuttaakseen maailmaa, esim.Jeanne d'Arc, jonka elämästä tehty elokuva esitettiin vastikää myös Teemalla. Mutta pelkillä hengentuotteillaan, voi rikastuttaa ihmisten elämää, ja saada siten aikaan jotain hyvää ja todellista. Siihen tarvitaan myös taitoa ja jaksamista. Osaamista.

Täällä on mahdollisuus nähdä viiden päivän ajan Teemalla useita laatukuvia. Toissapäivänä niitä tuli kolme. Ne oli niin vaikuttavia, etten ollut saada unta. Hermot romahtamispisteessä - mutta kestin! Eilen tuli kehuttu vakoilujännäri, hyvin tehty, katsoin sitä siihen asti, kunnes alettiin ampua ihmisiä, sitä en enää kestänyt. Suljin telkan. Tänään pitää taas katsoa, tulee uusia. Toivottavasti niissä on vähemmän väkivaltaa, sille alan tulla allergiseksi, haluaisin enemmän positiivista energiaa, sitä minulta puuttuu. Tosin kaiken pahan keskellä on aina ollut jotain hyvää joka välähtää kuin kirkas valo pimeässä. Ja vaikka se olisi ollut vain ohimenevä huomio, silmänräpäys, se antaa toivoa ihmisyydestä. Joka tapauksessa viime päivinä on saanut nauttia elokuvataiteesta. Taide, minkä alan taide tahansa, on sitä mitä tarvitaan. Parhaimmillaan se auttaa, lohduttaa ja keventää elämää. Siitä olet varmaan samaa mieltä, itse taiteentekijänä.

Ihminen on outo otus. Aina en ymmärrä. Sitä esimerkiksi en ymmärrä (teurastettakoon minut sen takia) kuinka hulluina jotkut ihmisistä ovat jumaliensa kanssa. Eilen yksi tuli vastaan kadulla, pysäytti, ei tarttumalla hihasta vaan tulemalla toiselta puolelta katua seisomaan eteeni. Haluatko päästä Paratiisiin? se kysyi ja napotti suoraan silmiin, mieshenkilö, siististi pukeutunut, vaikutti kotoisen ystävälliseltä perheenisältä.
Paratiisiin? Yllätyin. Missä se on? (Ajattelin Paratiisisaaria.)
Se on täällä, maan päällä!” - Missä täällä, Suomessako? kysyin.
Hän ojensi minulle taskustaan lehtistä, mutta en ottanut sitä vastaan (halusin säästää paperia, tiesin että se jäisi minulta kuitenkin lukematta). Hän otti toisella kantapäällään tukevamman asennon ja alkoi selittää:
Se on koko tämä maapallo! Kun Jumalamme Jehova katselee mitä täällä maan päällä tapahtuu ja huomaa ettei ihminen pärjää omillaan, hän suuttuu ja hävittää kaiken. Vain ne jotka uskovat Jehovaan pääsevät Paratiisiin, jossa eletään onnellisina tarvitsematta pelätä toisiaan. Kaikki on ihanaa ja rauhallista!"
Minä (kiinnostuneena): Mitä niille muille tapahtuu? Hän: Ne joutuvat maahautaan. Jaa, sanoin ja yritin jatkaa matkaa. Mutta hän alkoi kävellä vierellä ja jatkoi valistamistani. Kertoi ihmisistä, joita oli tarkka määrä, 144 tuhatta, jos oikein muistan. Heidät valitaan taivaan hallitukseen. Hallitsemaan Jeesuksen kanssa niitä, jotka asuttavat maapalloa. Niin hän puhui ja paljon muutakin, mutten jaksanut enää kuunnella, kun päässä alkoi jo humista. Astuin suojatielle ja menin toiselle puolelle katua, hän ei seurannut minua. Tuntui että olin sokea ja henki jotenkin linkkasi, ontui.
Kesällä oltiin Marjan (hänethän sinä muistat?) uuden miehen synttäreillä ja siellä tavan mukaan puhuttiin ensin maanpäällisiä, mutta sitten puheet alkoivat nousta taivaisiin. Siellä oli ihan erilaista, kuin tuon äskeisen miehen kuvaama. Siellä puhuttiin anteeksiannosta, se kuulosti hyvältä. Mutta siitä, pitikö ihmisen sovittaa rikkomuksensa vai riittikö pelkät sanat, siitä ei ollut puhetta. Se jäi vaivaamaan.
Vaikeita nuo uskon asiat. Kerran oltiin laivalla ja puhuttiin yhden intialaisen kanssa. Hän selitti meille uskontoaan, ja se oli taas erilainen, mutta kuulosti meistä tosi hyvältä. Oli siinäkin jotain outoa, sellaista, mitä ei järjellä ymmärrä. Sellaista, jota olisi pakko uskoa, muuten jää ulkopuoliseksi. 
Uskoontulo ei ole varmaan helppoa. Kunnioitan niitä joilla on vakaumus. Itse epäilen kaikkea. Eihän siitä tulisi mitään, jos olisin uskovainen, epäilisin omaa uskoanikin! Sehän olisi naurettavaa!

Kyllä vakaumus on hyvä juttu. Se on jo sanana jämerä ja luotettava. 
Se minua vähän hermostuttaa, kun minut on jo kerran tuomittu helvettiin. En minä sitä oikein usko, mutta voi se olla tottakin. Yksi kollega sen sanoi, luotettava ja ihana ihminen, hyväntahtoinen. ”Ikävä sanoa, mutta kyllä sinä joudut helvettiin!", hän sanoi. "Kaikki, jotka eivät ole uskossa, joutuvat sinne."
Pitikö sitä uskoa vai ei? No, onneksi olen epäuskoinen, on siitä joskus hyötyä!
Helvetti sinänsä voi olla hyväkin asia. Ikuisessa tulessa ihmisen luulisi jo kypsyvän. Mutta jos se on totta, mitä kollega ennusti, menisin mieluummin Dante Alighierin helvettiin, jos saisi valita. Siellä saattaisi tavata menneiden aikojen mestareita. Kuuluisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja. Nam. Olisi kiva istua heidän piirissään ja kuunnella viisauksia. Voisi viisastua itsekin.

Miksihän me ihmiset yleensä olemme taipuvaisia uskomaan, mitä meille puhutaan ja mitä meidän toivotaan uskovan? Ja mitä varten Jumalia on niin monta, niistä on vaikea valita. Kaikki erilaisia. Vai olisiko niin että on kuitenkin vain yksi Jumala, joka ihmettelee ja hymyilee meille ihmisille ja odottaa, koska me viisastumme. Ehkä me emme viisastu koskaan, sekin on mahdollista.

Kaikki on yhtä sekamelskaa. Ylös ja alas, eteen taakse. Kuullostaa tanssilta. Raamatusta näyttää löytyvän jokaiselle jotakin. Naapurin rouva, yks tuttu, on ehdottomasti sitä mieltä, että ylösnousemus tapahtuu ihan niin kuin raamatussa  sanotaan, kirjaimellisesti, ei siis polttohautausta, ei kehitysoppia, darvinismi on hänelle kirosana. Hän sanoi lukevansa raamattua joka päivä. Lukeekohan paavikin, entä arkkipiispa. He osaavat varmaan sen jo ulkoa. Mitä he sanovat?
Mutta antaa uskontojen olla. Ehkä ne ovat tarpeellisia. Ihminen haluaa uskoa johonkin. Minäkin haluaisin. Mutta mihin minä uskoisin? Kaikki on niin sekaista, kauheaa. Me ihmiset ollaan lievästi sanoen omituisia. Ajattele nyt, joka puolella tapellaan. Raha ja uskonnot, eivätkö ne ole kaiken pahan alku ja juuri. Rahan takia tehdään mitä vaan, ja uskonsotia on aina käyty. Ja miehet islamilaisissa maissa tappavat sisariaan ja vaimojaan, tehdään kunniamurhia. Israelilaiset tappavat arabeja, arabit israelilaisia, terroristit häärivät kuin mustat pilvet … Jatkanko vielä? Hullu maailma!

Ja sitten sinä (vai kuka se oli) puhut elämänvalheesta. Mikä se sitten on? Valhetta koko elämä? Olisikin! Ei mitään, mihin uskoa? Miksi pitäisi? Eikö riitä, että tästä kaikesta sekamelskasta huolimatta pyrkii elämään omaa elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, vaikka sekin olisi täynnä valhetta! Sillä ei voi tietää, mitä milloinkin tapahtuu. Suunnittelee jotain projektia, tekee tutkimustyötä, taidetta, työskentelee tehtaassa, kaivoksella. Yhtäkkiä kaikki pyyhkiytyy pois. Joko tekijä häviää, työ häviää tai kaikki, mihin olet uskonut häviää tai muuttuu valheelliseksi. Lapsi lähtee kouluun pyörällä, jää bussin alle… Pedofiilit, aikuiset miehet. Jatkanko vielä? Ei. Eiköhän tämäkin jo riitä.

Mutta entä se, kun uskot johonkin ihmiseen. Avaat hänelle sielusi. Sitten häntä ei yhtäkkiä ole. Hän kääntää sinulle selkänsä. Huomaat olevasi yksin. Ehkä sinulla ei ole yhtään ystävää. Ei ole koskaan ollutkaan. (Selänkääntämisestä minulla on henkilökohtaisesti vain kaksi esimerkkiä. Toinen selvisi kun kysyin syytä asianomaiselta. Kävi ilmi, että se oli väärinkäsitys. Oltiin taas ystäviä! Toinen ei ole selvinnyt vieläkään, se on tapahtunut ns. virtuaalimaailmassa, ja oli oma syyni. Se olin minä, joka mielessäni kuvittelin häntä ystäväksi. Hän ei koskaan itse antanut sitä ymmärtää, joten häntä ei voi siitä syyttää.)
Millä mitalla sinä mittaat ystävyyttä? Millä mitalla minua mitataan? Eikö olisi turvallisinta olla luottamatta mihinkään. Olla epävarma kaikesta. Kun varmuus ei auta. Varmaa on meillä kaikilla vain kolme asiaa: syntymä, elämä epävarmuudessa ja kuolema. Eihän kuulosta hyvältä? Turvallisuudesta ei voi puhuakaan. Sitäkö on se elämänvalhe?

Minusta sinä sanoit hyvin viime kirjeessäsi: On kaksi vaihtoehtoa, suuntaa, mitä kohti voisi ponnistella: alas multiin taikka ylöspäin sinistä/harmaata taivasta.

Mitä jos yritettäis ylöspäin!

With love
Liisu


PS.
Ai, mutta yksi juttu mun pitää vielä kertoa siitä miten meitä käytännössä ohjaillaan. Tapahtuu bussissa, joka oli aluksi melkein tyhjä. Istuudun tiiviisti ikkunan puolelle, sillä todennäköisesti auto täyttyy sateen takia. Niin tapahtuu. Koululaisia on paljon liikkeellä. Nostan repun syliini. Pian viereeni asettuu puhkuen istumaan hieman ylilihava nainen, arviolta n. sata kiloa. Tiivistän oloani. Hyvin sovitaan. Istutaan vaiti. Mutta kun bussi lähestyy pysäkkiä, jossa minun pitää jäädä pois, nousen ylettääkseni painaa nappia, nainen vieressä karjaisee pahalla äänellä: Istu alas! Et nouse ennen kuin auto pysähtyy! Säikähdyksestä puolihalvaantuneena mätkähdän takaisin penkille. Onneksi joku muu on jäämässä samalle pysäkille ja painaa nappia. Bussi jarruttaa. Yritän nousta uudestaan, mutta taas kuuluu käskevä ääni: Et nouse ennen kuin auto seisoo! Koetan hinautua hänen ohitseen litistäen itseäni ja varoen hänen polviaan. Kun pääsen käytävälle, vilkaisen Madamea, yritän hymyillä ja sanon: Kylläpä te minua määräilitte. Siihen madam, ilkeä vivahdus äänessään: Se on sinulle ihan oikein, kun veit niin paljon tilaakin! (Nuo paksunnokset kuvaavat äänen voimakkuutta)

Mitä tästä pitäisi oppia?


Vastapainoksi (kevennykseksi) terveisiä Pohjois-Koreasta! Nämä pikku muurahaiset, somat kultapikkuraiset, ovat oppineet tottelemisen päänkääntöä ja sopivaa hymyhetkeä myöten. Jos sulla on aikaa, niin katso! (lainasin tämän Tillmanin blogista)

               

16 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Ystävä.

Ujona ja vähäisenä olen ollut hiljaa koko syksyn. Nyt en pysty vaikenamaan. Varsinkin tekstisi loppu pakotti katsomaan peliin.

Heti jo alkukuva toi mieleen Leinon Hymyilevän Apollon. "..Yksi jos uupuis, muut tukena ois.."- Muistoja, muistoja. Miten monta kertaa Liisu on rientänyt pitämään pystyssä. Hiljaisuus ei aina merkitse unohtamista.

Terveisin
eleonoora-elviira

Liisu kirjoitti...

Eleonoora (olet minulle aina), ensimmäisen blogini ainoa seuraaja! Muistan millaiseksi kuvittelin sinut. Kuvittelin sinulle perheen ja lapsen. Olit ystävällinen ja huomaavainen.)

Sitten julkaisit kirjan. Sen luettuani tunsin sinut ihan oikeasti, mielestäni. Ei tarvinnut enää kuvitella. Mutta aina olet ollut yhtä ystävällinen ja huomaavainen.
Meillä on ollut paljon yhteistä. Olenkin ollut ihmeissäni, kun sinua ei ole näkynyt aikoihin.

Kivat kun tulit tervehtimään tänne blogiini.
Ja kiitos sanoistasi!

Liisu

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus,jäntevä ja notkea, enemän kun pelkkä kirjoitus,raapii uskontojen roskakouruja,minä tykkään tästä.

Maailman kansojen keskuudessa on liikaa metafyyskkoja ja ambomaan apostoleja uhkaamssa maailmanlopulla ja tulihelvetillä.

Minulle tuli mieleen sinivuokko ja kallionlohkare tuosta bussijutusta.

Kyllä herkkä ihminen on kaiken aikaa vaarassa lutistua näiden järkäleiden puristuksessa

Liisu kirjoitti...

Kiitos!

Kaunis kommentti.

isopeikko kirjoitti...

Jos tietää, ei voi uskoa. Jos uskoo, ei voi tietää. Ne sulkevat toisensa pois. Paitsi jos sanoo, että tiedän uskovani, uskon tietäväni, mutta mistä silloinkaan on kysymys. Peikko ei usko ettei se tiedä, mutta oikeasti se luulee vaan. Ihmisille terveisiä.

Liisu kirjoitti...

"Ollako vai eikö olla?" kysyy Tanskan prinssi.

Mikähän olisi maailman tärkein kysymys?

Oliko se Sokrates, joka sanoi: "Tiedän, etten tiedä mitään."

Kirjailijatar kirjoitti...

Tuli niin monta ajatusta, että hatara pääni kadotti niistä jo suurimman osan, kun pääsin postauksen loppuun.

No, sen ainakin voisin sanoa, että Melancholian loppu on minusta ehkä kaikista synkin ja traagisin loppu mitä yhdessäkään elokuvassa on ollut. Se todella järisytti.

Liisu kirjoitti...

Olet oikeassa, liikaa asiaa yhteen kirjeeseen. Mutta kun pää on täynnä tapahtumia ja asioita, joita haluaa kertoa on melko vaikeaa pidätellä sanoja tulemasta. Se on pulma minulle. Tiedostan sen. Siinä suhteessa ihailen ja yrittäisin ottaa oppia esim. Sinusta, jolla on taito kertoa asioita siten, että jo yksi ainoa virke puhuu enemmän kuin minulla sata lausetta. Mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Se on taito, joka on vaikea oppia. Sanojen tulva hukuttaa alleen. Apua!

Se minusta sen elokuvan, josta mainitset, lopussa oli ihailtavaa, kun kaikkein heikoin henkisiltä voimiltaan oleva aikuinen, se siskonsa suojelema ja määräysvallassa oleva, osoittautui kaikkein vahvimmaksi lopun lähestyessä. Hän sai lapsenkin rauhoittumaan keksimällä "suojamajan". Itse loppu oli valkoinen, kirkas humaus.

Kirjailijatar kirjoitti...

Voivoi, minä taas toivoisin, että voisin joskus vyöryttää sanoilla kuten sinä :)

isopeikko kirjoitti...

Peikolla olisi kyllä paljon vastauksia, mutta kuka kysyisi niihin kaikki kysymykset :)

Liisu kirjoitti...

Kirjailijatar,

Saattaa olla, että kirjoitukseeni vaikuttaa jotenkin alitajuisesti se, mitä kirjaa olen milloinkin lukemassa. Ehkä siksi lukemisen alla on minulla aina useampi kirja yhtäaikaa. Tuulet puhaltavat silloin eri suunnilta, ja minä siellä välissä horjahtelen sanoineni, jotka eivät suinkaan aina minua tottele, riehaantuvat tai lamaantuvat. Ja karkaavat välillä käsisistä, ei kun suusta. :)

Sitä paitsi olen jo lapsesta ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tehdä jotain paremmin kuin minä.

Liisu kirjoitti...

Peikko,

Minulla, peikko, on kyllä aina paljon kysymyksiä, mutta vastauksia niihin en löydä. Siis päinvastainen pulma kuin sinulla.

Oikeastaan en tiedä mitään. Google kyllä auttaa, jos se ehtii. Googlelta saa kysyä mitä vaan, sillä on heti erilaisia vastauksia tarjolla. Mutta kysyksiä se harvoin itse esittää. Sille riittää se kun toiset kyselee.
Joskus - harvoin - se ei osaakaan vastata. Silloin se yrittää kysyä: Tarkoitatko ehkä...? Ja kumma kyllä, minä yleensä tarkoitan juuri sitä! :)

isopeikko kirjoitti...

Google osaa vastata, kun tiedät jotain siitä, mistä haluat kysyä. Se ei osaa vastata, jos haluat vaikka leipoa pullan, jonka nimestä tai aineksista sinulla ei ole aavistustakaan.

Liisu kirjoitti...

Pullaa leipoessa, isopeikko, onkin hyvä mennä iltalehden ruokasivustolle, tai kirjoita googleen hakusana pulla! Kohta tiedät mitä aineksia siihen tarjotaan. Ja kyllä pulla, ihan tavallinen kotipulla, on parasta kaikista.

Google kyllä auttaa. Mutta sitten joku tiimi sieltä sai minut houkuteltua +googlelaiseksi, se lupasi paljon hyvää, mutta kun laitoin sitten kokeeksi sen plussan, sainkin paljon pahaa, enkä tiedä miten sen plussan saisi pois. Kaikki muuttui. Eniten pelkään, että tämä blogikin muuttuu, ja aivan avuton olen jos niin käy saamaan sen takaisin.

Mutta pieniä ovat Liisun murheet maailmankaikkeuden keskellä. Voihan koko maapallo luiskahtaa pois radaltaan. Miten sitten suut pannaan!

Irja Viirret kirjoitti...

Hieno piiiiitkä kirjoitus, josta etsin punaisia ja sinisiä lankoja epätoivon vimmalla, joista vain yhteen keskityn eli uskomiseen. Usko on vaikea juttu, tiedän sen omasta kokemuksestani, tällä kertaa epäilen kaikkea, eniten itseäni, enkä jaksa uskoa Jumalaan sillä tavalla kuten haluaisin tai toivoisin, mutta kyllä Jumala sen ymmärtää.

Jehovan todistajien kanssa väännän aina kun mahdollista, se on minusta välillä hupaisaa. Sillä tavalla en voi uskoa kuin he, mutta en kuvittele olevani heidän puolestaan silti oikeassa, minun puolestani kaikki saavat uskoa ihan mihin lystäävät. Kukin tulkoot autuaaksi sillä, mistä saavat tiedon ja varmuuden.

Kenelläkään ei ole tietysti ole oikeutta tuomita lähimmäistä (se sanotaan jo Isossa kirjassa) eli joka on synnitön, niin heittäkööt ensimmäisen kiven, jonka vuoksi ihmisen on mahdoton tietää kuka joutuu helvettiin tai taivaaseen uskon tai uskomattomuuden vuoksi, se on aina Korkeamassa käress se juttu. Luultavasti Jumalalla on ihan hyvä suunnitelma kaikelle, mutta älyni on niin pieni, etten viitsi edes kuutioida mokomaa juttua. Papit saattavat saarnata jo työnsäkin puolesta että Sinä syntinen saatana kurja, ellet tee parannusta niin sun käy kalpaten, mutta se on tarkoitettu yleiseksi neuvoksi eikä miksikään tuomioksi:)

Kaunista ja hyvää Joulun odotusta Liisulle, leivo hyvä joulupulla, niin minäkin teen, vaikka sieluni sävelet ovatkin himmenemässä.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, hyvää joulunodotusta sinullekin, Mustis! Itse aion ottaa odotuksen (jos se nyt odotusta edes minulle on) levollisesti ja turhia hötkyilemättä. Joulu tulee ja joulu menee, lapsena se oli iso juttu.

Tuo kirje ystävälle oli muuten ihan oikeasti kirje ystävälle. Pyysin häneltä lupaa kirjoittaa kuulumisiani avoimella kirjeellä, sillä halusin yhdistää sen ja blogikirjoituksen, joista molemmista oli hiukan huono omatunto, kun en ollut säälliseen aikaan saanut kumpaakaan aikaiseksi. Jotenkin on veto poissa, ja saamaton, vähän jopa masentunut olo erinäisistä syistä johtuen.

Mikään kaunokirjallinen tuote se ei todellakaan ole, pelkkiä kuulumisia. :) Hyppimistä asioista toiseen, Mihinkään henkilökohtaisuuksiin en siinä kuitenkaan katsonut voivani mennä, kerroin vain tapauksia, joita ihan oikeasti oli juuri tapahtunut. Ja vähän pohdintoja lisäksi. Ystäväni lähetti minulle lohduttavaa palautetta ja sanoi, että voin halutessani käyttää sitäkin vapaasti.

Kiva, kun kävit lukemassa!