26.3.2014

MISTÄ sanat tulevat (uudestaan)



Tuossa aikaisemmassa postauksessa, joka siis katosi, venyttelin ja kääntelin asioita ja niihin tarvittavia sanoja mitä merkillisimmin kääntein. Se alkoi ärsyttää siinä määrin, että ensin yritettyäni korjailla sitä, se meni vielä hullummaksi, ja lopulta se otti ja poistui. Luonnollisella tavalla. Jokainen voi kuvitella, mitä tapahtuu, jos ei ole tyytyväinen tekstiinsä, joten siitä ei sen enempää. Nyt menen suoraan asiaan.

Mistä sanat tulevat? Oikea vastaus (venkoilematta): Ne tulevat minusta. Jos sinä kirjoitat sanoja, ne tulevat sinusta, eikö totta. Jokaisella on oma sanavarastonsa, jota pyrkii laajentamaan, tai tyytyy siihen, mitä on. Jokainen ”lainattu” sana, erottuu helposti ja tuntuu epäaidolta.

Katsopa tuota kuvaa tuolla yläpuolella. Se on abstrakti maalaus. Se kuvaa mielen maisemaa. Se sisältää sanoja, jotka on kätketty näkymättömiksi niin että jokaisella olisi mahdollisuus tulkita sitä omalla tavallaan. Mitä ajatuksia se sinussa herättää? Herättääkö mitään? Entä mitä sanoja käyttäisit jos sinun pitäisi selittää jollekin toiselle, mitä siinä näet? Todennäköisesti käyttäisit omasta sanavarastostasi kaappaamasia sanoja, koettaisit löytää mahdollisimman sopivia, että tuo toinen ymmärtäisi, mitä tarkoitat. 
Se voi olla sinusta ”pelkkää sotkua”. Jos tunnet niin, olet oikeassa. Väärää tulkintaa ei voi tehdä. Jokaisella on omansa, kaikki yhtä oikeita.

Sanat ovat yhteisiä, ei niitä kukaan voi itselleen omia. Mutta niiden käyttö on yksilöllistä. Oikeiden, asiaan sopivien sanojen valinta ei ole helppoa. Niissä paljastaa aina itseään, jos ne on rehellisesti valittu omasta sanakokoelmasta.  Jotkut ovat niin epävarmoja (tunnistan itseni), että vetäisevät jokaisen väitteensä tueksi jonkun tunnetun, viisaaksi arvostetun henkilön vahvistamaan käyttämiensä sanojensa totuutta tai muuten vaan koristamaan sitä (... jo Sokrates sanoi niin). Jotkut puhuvat kaiken "viisaammalla suulla", s. o. lainaavat toisten puhetta tai kirjoituksia. Kirjoittaminen ei ole helppoa, puhumattakaan puhumisesta, se vasta vaikeaa on. Sanat muuttuvat huomaamatta puhtaaksi höpötykseksi, tyhjäksi loruilemiseksi, eikä sitä itse edes huomaa. Siitä huolimatta uskallan liittää tähän sen sanatulvan, joka oli jo siinä kadonneessa tekstissä, ja vaikka mielenmaisemani on sen jälkeen keikahtanut taas kerran uuteen asentoon, jotkut sanat siinä ovat pysyneet samoina. Näin sen silloin tulkitsin:

Kaikki tuossa kuvassa on tarkoituksellista, vaikka se voi näyttää aluksi pelkältä sotkulta. (Mutta sotku, se sopii minulle.) Seuraa sen viivoja, ne näyttävät risteilevän miten sattuu, mutta ei. Niillä on jokaisella oma tarkoituksensa. Jotkut mustat paksut viivat kuvaavat tahtoa nousta ylöspäin, pelkkää tahtoa, ei onnistumista. Jotkut kiertävät kehää, solmuilevat, toistavat itseään, kuvaavat samaa pientä ajattelua, sen ahtautta. Kaikki viivat, ohuetkin, tietävät paikkansa. Katso noita vasemmassa laidassa olevia pitkänomaisia katkoviivoja, jotka valuvat alaspäin, ne ovat kuin tuulen pieksemiä, ohuiksi hierrettyjä yksittäisiä kyyneliä, ihan kuin joku (minä) itkisi, ja vesi tippuisi silmistä, tässä kyyneleet ovat onneksi mustia, punaiset olisivat  vaarallisia. Mustat vain puhdistavat ja vähentävät mielen mustuutta. Ja katsopa  tarkkaan, näetkö valoa? - Niin, nuo keltaiset, ne kuvaavat valoisia hetkiä. Entä taustaväri, se näyttäisi kuvaavan ihoa, ainakin muistuttaa ihon väriä. Mutta tärkein huomio on tuo kuvioiden ja liikehdinnän alla oleva sininen. Mikä sininen tahansa (ultramariini, sinoberi, turkoosi) on mielivärini, ollut aina. Tässä se on kuin pakkastalven alhaalta paistavan auringon ja kesäisen päivän kirkkaan sinisen taivaan yhteensulautuma. Se rauhoittaa. Se on lapsuuden ja koko myöhemmän elämäni koossa pitävä voima. Suoja, katos, jonka alla on helppo hengittää. Menen minne tahansa, se seuraa minua ja on aina saavuttamattomissa. Vaikka kiipeäisin korkealle vuorelle, se pysyy yhtä kaukana. Mutta tärkeintä on, että se on olemassa.

Siinä siis minun mielenmaisemani. Minkälainen mahtaisi olla sinun? Onko kuvassa mitään, jonka voisit ajatella liittyvän jollain lailla itseesi? Ei tarvitse välttämättä edes löytyä, kuvaa voi katsoa myös pelkkänä kuvana. 
Mielenmaisema selittää paljon sanoja, sillä siitä ne sanat usein nousevat. Jokaisella on oma mielenmaisemansa. Se voi vaihdella. Se muuttuu herkästi. On vaikea ajatella, että jostain mielenmaisemasta, joka on tulikiven katkuinen, pelottava, voisi valua jotain hertaista ja lempeää. Tai jostain ehyestä, somasti vihertävästä kukkaiselta näyttävästä mielenmaisemasta purkautuisi julmia sanoja ja pelkkää kirousta. Varmaa on, ainakin niin luulisi, että harmaasta mielenmaisemasta nousee harmaita sanoja, jotka muuttuvat helposti harmaiksi ajatuksiksi. Mustasta tulee pimeyttä ja sokeutta. Keltaisesta voi nousta sekä valoa että kateutta. Ja niin edelleen. Myös ääni vaikuttaa sanoihin. Samoin ilmeet ja eleet, jotka kirjoitetussa puheessa eivät näy. Kaiken lisäksi kaiken mitä sanot, puhut tai kirjoitat, pitäisi olla sinusta itsestäsi nousevia sanoja, ehkä ajatuksiksi muuttuneina. Muuten se ei kuulosta aidolta. Kyllä yksikin sana voi jo vaikuttaa. Kuulen korvissani heti sanan: Ulos!
Vihaisella äänellä sanottuna se - vaikka vain kuviteltuna – voi vaikuttaa. (Hyvä, etten ole jo hyppäämässä ikkunasta! :))

Nyt käännän tuon sanan itsestäni nousevaksi sanaksi: LOPETA! Tottelen nöyrästi.
Jo on aikakin lopettaa tämä... hm. Sanoisinko sanojen ulostus. Ei kuulosta kauniilta. Mutta olkoon. Jo olen tarpeeksi tämän tekstin kanssa taistellut, saa riittää.

Tähän loppuun sopii hyvin tuo sama musiikki, jota ehkä ennätit kuunnella jo edellisellä kerralla. Se on, niin kuin varmaan tiedät, atonaalista. Samoin kuin tuossa yläpuolella olevassa kuvassa, siihen voi kätkeytyä sanoja. Mutta sitä voi kuunnella myös ihan pelkkänä musiikkina. Vähän samalla tavalla kun kuuntelisi linnunlaulua...

Sävellyksen nimi on Epilogi. Siis sopii edelleen tähän loppuun. Rauhoittaa.


18 kommenttia:

Kyösti Salovaara kirjoitti...

Niinpä sanat ovatkin jotakin mielen ja todellisuuden välissä, ja vaikka todellisuus on kaikille yhteinen (perimmältään ainakin), niin jokaisella meistä on ikioma mieli, mistä seuraa että vaikka sanat ovat samoja, niillä (samoilla sanoilla) on erilaisia merkityksiä vaikkei sitä aina huomaakaan.

Voisiko tätä selkeämmin sanoa, hah?

Liisu kirjoitti...

Kyösti, oikea huomio! Samasta, yhteisestä todellisuudesta voi kehittää hyvinkin erilaisia maailmoja.

Sanatkin ovat yhteisiä, ei niitä kukaan voi itselleen omia, mutta sanojen käytössä on se ero, että joku osaa käyttää niitä taitavasti, joku vähemmän taitavasti.

Sanavarastot ovat myös erilaisia suuruudeltaan, ja jos mennään johonkin ammattisanastoon, siellä voi olla sanoja joita ei kukaan muu ymmärrä kuin ammatinharjoittaja.

Sanojen merkityksen tulkitseminen on voi olla tosiaan jokaisen oma juttu. Kuinka monta eri tulkintaa on esimerkiksi raamatusta, sieltä löytyy jokaiselle jotakin. Sitä mitä haluaa. Vaikka kysymys on samasta kirjasta.

mikis kirjoitti...

Sanat ovat symboleja(?)jolla yritämme kuvata jotain. Aina on vaikea kuvata mitä tahansa. Mutta ilman sanoja se on vielä vaikeampaa.

En tiedä, en ajattele kirjoittamista teoriana. Sitä kirjoittaa tämän, minkä tekee, tai jättää kirjoittamatta. (Usein myös rypistää kirjoittamisensa. Eli ensin tekee ja sitten hylkää.) Jos kirjoittaminen on ajattelemista, se on sitten sitä. Hengittäminenkin on sitä, että hengittää.

Oletko muuten pannut merkille että sana muuttuu toisen ihmisen suussa toiseksi, toisenlaiseksi? - No, ei kai sillä muuta merkitystä ole kuin että ihmiset (taas) eivät käsitä toisiaan.

Ps. Matematiikassa - jota en ymmärrä yhtään - olisi kai katasrofaalista että joku käsite, esimerkiksi ykkönen (1) olisikin välillä esimerkiksi kakkonen (2)? Tosin kvanttimaailmassa näin kai oikeasti onkin? En tiedä. Mutta ns. "oikeassa todellisuudessa" ykkösen muuttuminen esim. 1,000000000000002seksi, olisi katasrofaalista. - Käsittääkseni?

Sanoihin minä suhtaudun vähemmän vakavasti, minusta niitä voi itekin tehdä. Kuin taikinasta. (Ja ainahan voi väittää - jos isot ja sinua piirittävät mulkoilevat silmät alkavat pyyteineen ahdistaa sinua, että - "ainakin etelä-Karehdzistanissa sanotaan että 'viinipullo' on 'tzikshik'. Ja tyhjä viinipullo on 'zindzix tzikshik'.

Tai jollei ihmiset, jotka kuuntelevat sinua, uskoa sinua, niin voi lähtee sitten tallustelemaan muaalle? (Ps. Niin Jeesuskin joutui joskus tekeen.)

Liisu kirjoitti...

Kukahan keksi ensimmäisen sanan? Se sana oli varmaan Ööööö!
Nykyisin se esiintyy vielä ainakin suomenkielisen haastateltavan ensimmäisenä sanana aika monella.

Kirjoittaminen ei ole helppoa, mutta minulle se on helpompaa kuin puhuminen. Ennen kuin saa sanan kirjoitettua miettivät aivot jo seuraavaa sanaa, joten siinä jää kirjoittaessa ainakin pieni hetki ajatusaikaa.

Puhuessa en ennätä ajatella ollenkaan, sanat tulevat suusta tyrkkien toisiaan, enkä ennätä ajatella niitä vasta kun jälkeenpäin. Ja sitten nolottaa ja kaduttaa: Samperi, tulikin avattua suunsa!
Eikä sanojaan saa pyyhityksi pois niin kuin kirjoittaessa voi deletoida yhdellä painalluksella koko sanaryöppynsä. Ja jos kurkku on kipeä eikä voi puhua, voi kirjoittaa paperille: En voi puhua!

Suusta suuhun puhuessa sana voi muuttua sadusta sammakoksi. Olen sen huomannut. Ja vaikka se ei muutukaan, niin toinen ei sitä ymmärrä tai ei halua ymmärtää. Väittää vastaan. Monta taistelua on käyty väärinymmärryksen takia. Huolestuttavaa.

Numeroiden kanssa ei tosiaan ole leikkimistä. Ei tarvi muuta kuin että lipsahtaa yksi ylimääräinen numero niin 100 onkin 1000. Onhan siinä vähän eroa.
Kerran ostin silakoita kaupasta ja niiden hinta oli yli 100 markkaa kilo. Ihmettelin kuitissa olevaa numeroa, jota olin heittämässä roskakoriin, kun huomasin. Myöhemmin kaupankassa valitteli virhettä mutta sanoi, siihen on tullut vain nolla liikaa. Se oli markka aikaa.

Olen minäkin leiponut joskus lapsena äidin kanssa ässiä. Viinipullojen kanssa en uskalla yhtään leikkiä, niissä asuu viinapeikko. vaikkei kaikki sitä tunnusta, mutta minä olen nähnyt sen omin silmin.

Olen minä joskus aina silloin tällöin päättänyt lopettaa kirjoittamisen, mutta sitten olisin puhumisen varassa. Luoja auttakoon silloin minua! Kyllä minä sittenkin jatkan vielä kirjoittamista, ehkä. Eihän minua kukaan usko, mutta oikeastaan se on hyvä asia. Voi rauhassa kirjoittaa mitä vaan, Kukaan ei usko kumminkaan! Sehän on, kun sitä tarkkaan ajattelee, oikeastaan hyvä asia! Eikös olekin, mikis?

mikis kirjoitti...

Ei kukaan, liisu rakas, kirjoittajia usko(että he tai siksi heidän.. hmhn... nyt mä rupeen taas pöliseen. En.) Ei.

Jos et kirjoittaisi, Liisu, ei se mitään merkitsisi (tai maailmaa kaataisi). Mutta kun kirjoitat, Liisu pieni, se ainakin minulle merkitsee sitä että kuulen sun ääntäs; sinun ääntäsi.

Luulen, tai oon aika varma, että joku toinenkin haluaa sua kuulla. Siksi, kirjoita.

mikis kirjoitti...

Sun juttus... ne on omaperäisiä.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, mikis!
Omaperäinen on aina parempi kuin vierasperäinen,

mikis kirjoitti...

Meillä töissä oli Otto -niminen ukko. (Iäkkäämpi kuin minä, koska oli kuulunut mm. Suojeluskunnan nuorisojärjestöön.) Hän se aina mainitsi että "kyllä otto -poika on parempi kuin oma". - No, hän oli muutenkin sellainen virnuilija. Ja hänen vävynsä oli Ruotsin paras mäkihyppääjä. Sekin, ehkä, selittää jotain!

isopeikko kirjoitti...

Peikon miälestä Liisu sanoi viisaasti, kun se kertoi miälenmaisemasta. Peikko on katsonut omia tarinoitaan na näkee niistä itsensä mielenmaisemassaan. Välillä maisema on iloinen ja onnellinen. sitten se saataa muuttua ahdistavaksi tai väsyneeksi, joskus surulliseksi. Nyt peikko luulee, että sen maisema on muuttunut kyyniseksi ja sarkastiseksi, mutta se koitaa löytää jostain itselleen uuden maiseman. Peikon äänikin kuulostaa erilaiselta erilaisista maisemista. On mukava, että Liisu kirjoitti tästä, niin peikkokin voi vähän ymmärtää... Kiitos.

Liisu kirjoitti...

mikis

Meillä kävi eilen mäkihyppääjä,
jonka polvet on raudasta.
Joku sanoi, ettei se mikään
mäkihyppääjä ole vaan
murtomaahiihtäjä.
(Nyt en tiedä kumpi se on, kun en
kehtaa kysyä.)

Liisu kirjoitti...

isopeikko

Olen kyllä huomannut, että peikon mielenmaisema muuttuu melkein joka tarinassa, mutta entä jos se olisi aina sama, eikö se olisi raskasta kantaa surullista tai synkkää naamaa.
Tai iloista. Jatkuvasti. Ei kukaan jaksa olla aina iloinen tässä synkässä maailmassa.
Ja jos näkee itsensä tarinassa, niin kuin usein tapahtuu, on siinä se hyvä puoli, ettei tarvitse katsoa peiliin, vaan tietää millaisessa mielenmaisemassa kulkee. Voi vaihtaa maisemaa, jos haluaa, mutta ei minusta tarvitse pelätä kyynistä, eikä sarkastista mielenlaatua. Ne tuo vain vaihtelua. Mutta hapan ilme happamessa jutussa saattaisi olla vähän vaikeaa, kun siinä maisemassa kasvaa vain ohdakkeita ja nokkosia.
Mutta minusta isopeikko voi olla ihan rauhassa ja tallustella missä tahansa. Isopeikko on kekseliäs, ja tulee kyllä toimeen maisemassa kuin maisemassa, Ei hätää mitään!

isopeikko kirjoitti...

Peikko heti lohduttui :) Kiitos.

mikis kirjoitti...

Ihmiset, joilla on sukset jalassa, yleensä suksivat... sanonko minne?
En. Sano.
Mutta minulla ei olisi mitään sitä vastaan että suksisin sinun...
no, en sano.

(äh)

n. 12 -v ikäisten kakarapoikien kaksimielisyyksiä!

sillä luuletko että olen näin tyhmä? No, jos luulet, olet oikeassa.

Liisu kirjoitti...

isopeikko, kiva, että mielenmaisemasi on nyt lohdullisen rauhallinen, sitten kun kirjoitat uuden jutun, se varmaan taas heilahtaa johonkin suuntaan!

mikis, sinulla on oma tyyli kirjoittaa. Se jolla on oma tyyli on "löytänyt itsensä" sanotaan. Kaikilla hyvillä kirjoittajilla on oma tyyli, muuten he kulkisivat toisten jalanjälkiä, jota ei pidetä suositeltavana.
Voi, meitä perässä hiihtäjiä! (tällä tarkoitan tietysti itseäni), kyllä meitä (siis minuja) riittää! Surullisen paljon (itkettää).

mikis kirjoitti...

Sanat tulevat... mistä milloinkin, lähinnä suusta. Kyllä, silloinkin kun kirjoittaa, niitä ensin ajattelee suussa.

Mutta tiedätkö, Liisu pieni, mistä lapset tulevat? Minä nimittäin tiedän!

No, sellaiset lapset joilla on reppu, tulevat koulusta. Ja sellaiset joilla ei ole, tulevat lastentarhasta.

isopeikko kirjoitti...

Hassuja juttuja täällä. Peikkoa virnistytytti :)

Liisu kirjoitti...

Arvatkaas mitä äsken tapahtui. Ihan kauheaa, olen yrittänyt tehdä uutta juttua ja sain äsken sen mielestäni valmiiksi ja...
se katosi. En löydä sitä mistään.

Pitääkö minun tehdä se uudestaan. En ymmärrä, mihin se on voinut joutua.

En millään jaksaisi aloittaa sitä alusta. Olin kirjoittanut sitä pätkissä monen
päivän ajan.

Voi pojat, että harmittaa! Mutta kiitos sanoistanne! Ne vähän lohduttaa.

mikis kirjoitti...

Vai että "voihan pojat"...

Kun ajattelen Sinua, ajattelen "voihan tytöt"...

No, unohtaminen tai siis kadottaminen on inhimillistä. Ikävää että näin Sulle kävi. (Olisi tosin saattanut käydä pahemminkin. Mutta onneksi ei.)