MISTÄ sanat tulevat (uudestaan)

Tuossa aikaisemmassa postauksessa, joka siis katosi, venyttelin ja kääntelin asioita ja niihin tarvittavia sanoja mitä merkillisimmin kääntein. Se alkoi ärsyttää siinä määrin, että ensin yritettyäni korjailla sitä, se meni vielä hullummaksi, ja lopulta se otti ja poistui. Luonnollisella tavalla. Jokainen voi kuvitella, mitä tapahtuu, jos ei ole tyytyväinen tekstiinsä, joten siitä ei sen enempää. Nyt menen suoraan asiaan.

Mistä sanat tulevat? Oikea vastaus (venkoilematta): Ne tulevat minusta. Jos sinä kirjoitat sanoja, ne tulevat sinusta, eikö totta. Jokaisella on oma sanavarastonsa, jota pyrkii laajentamaan, tai tyytyy siihen, mitä on. Jokainen ”lainattu” sana, erottuu helposti ja tuntuu epäaidolta.

Katsopa tuota kuvaa tuolla yläpuolella. Se on abstrakti maalaus. Se kuvaa mielen maisemaa. Se sisältää sanoja, jotka on kätketty näkymättömiksi niin että jokaisella olisi mahdollisuus tulkita sitä omalla tavallaan. Mitä ajatuksia se sinussa herättää? Herättääkö mitään? Entä mitä sanoja käyttäisit jos sinun pitäisi selittää jollekin toiselle, mitä siinä näet? Todennäköisesti käyttäisit omasta sanavarastostasi kaappaamasia sanoja, koettaisit löytää mahdollisimman sopivia, että tuo toinen ymmärtäisi, mitä tarkoitat. 
Se voi olla sinusta ”pelkkää sotkua”. Jos tunnet niin, olet oikeassa. Väärää tulkintaa ei voi tehdä. Jokaisella on omansa, kaikki yhtä oikeita.

Sanat ovat yhteisiä, ei niitä kukaan voi itselleen omia. Mutta niiden käyttö on yksilöllistä. Oikeiden, asiaan sopivien sanojen valinta ei ole helppoa. Niissä paljastaa aina itseään, jos ne on rehellisesti valittu omasta sanakokoelmasta.  Jotkut ovat niin epävarmoja (tunnistan itseni), että vetäisevät jokaisen väitteensä tueksi jonkun tunnetun, viisaaksi arvostetun henkilön vahvistamaan käyttämiensä sanojensa totuutta tai muuten vaan koristamaan sitä (... jo Sokrates sanoi niin). Jotkut puhuvat kaiken "viisaammalla suulla", s. o. lainaavat toisten puhetta tai kirjoituksia. Kirjoittaminen ei ole helppoa, puhumattakaan puhumisesta, se vasta vaikeaa on. Sanat muuttuvat huomaamatta puhtaaksi höpötykseksi, tyhjäksi loruilemiseksi, eikä sitä itse edes huomaa. Siitä huolimatta uskallan liittää tähän sen sanatulvan, joka oli jo siinä kadonneessa tekstissä, ja vaikka mielenmaisemani on sen jälkeen keikahtanut taas kerran uuteen asentoon, jotkut sanat siinä ovat pysyneet samoina. Näin sen silloin tulkitsin:

Kaikki tuossa kuvassa on tarkoituksellista, vaikka se voi näyttää aluksi pelkältä sotkulta. (Mutta sotku, se sopii minulle.) Seuraa sen viivoja, ne näyttävät risteilevän miten sattuu, mutta ei. Niillä on jokaisella oma tarkoituksensa. Jotkut mustat paksut viivat kuvaavat tahtoa nousta ylöspäin, pelkkää tahtoa, ei onnistumista. Jotkut kiertävät kehää, solmuilevat, toistavat itseään, kuvaavat samaa pientä ajattelua, sen ahtautta. Kaikki viivat, ohuetkin, tietävät paikkansa. Katso noita vasemmassa laidassa olevia pitkänomaisia katkoviivoja, jotka valuvat alaspäin, ne ovat kuin tuulen pieksemiä, ohuiksi hierrettyjä yksittäisiä kyyneliä, ihan kuin joku (minä) itkisi, ja vesi tippuisi silmistä, tässä kyyneleet ovat onneksi mustia, punaiset olisivat  vaarallisia. Mustat vain puhdistavat ja vähentävät mielen mustuutta. Ja katsopa  tarkkaan, näetkö valoa? - Niin, nuo keltaiset, ne kuvaavat valoisia hetkiä. Entä taustaväri, se näyttäisi kuvaavan ihoa, ainakin muistuttaa ihon väriä. Mutta tärkein huomio on tuo kuvioiden ja liikehdinnän alla oleva sininen. Mikä sininen tahansa (ultramariini, sinoberi, turkoosi) on mielivärini, ollut aina. Tässä se on kuin pakkastalven alhaalta paistavan auringon ja kesäisen päivän kirkkaan sinisen taivaan yhteensulautuma. Se rauhoittaa. Se on lapsuuden ja koko myöhemmän elämäni koossa pitävä voima. Suoja, katos, jonka alla on helppo hengittää. Menen minne tahansa, se seuraa minua ja on aina saavuttamattomissa. Vaikka kiipeäisin korkealle vuorelle, se pysyy yhtä kaukana. Mutta tärkeintä on, että se on olemassa.

Siinä siis minun mielenmaisemani. Minkälainen mahtaisi olla sinun? Onko kuvassa mitään, jonka voisit ajatella liittyvän jollain lailla itseesi? Ei tarvitse välttämättä edes löytyä, kuvaa voi katsoa myös pelkkänä kuvana. 




Mielenmaisema selittää paljon sanoja, sillä siitä ne sanat usein nousevat. Jokaisella on oma mielenmaisemansa. Se voi vaihdella. Se muuttuu herkästi. On vaikea ajatella, että jostain mielenmaisemasta, joka on tulikiven katkuinen, pelottava, voisi valua jotain hertaista ja lempeää. Tai jostain ehyestä, somasti vihertävästä kukkaiselta näyttävästä mielenmaisemasta purkautuisi julmia sanoja ja pelkkää kirousta. Varmaa on, ainakin niin luulisi, että harmaasta mielenmaisemasta nousee harmaita sanoja, jotka muuttuvat helposti harmaiksi ajatuksiksi. Mustasta tulee pimeyttä ja sokeutta. Keltaisesta voi nousta sekä valoa että kateutta. Ja niin edelleen. Myös ääni vaikuttaa sanoihin. Samoin ilmeet ja eleet, jotka kirjoitetussa puheessa eivät näy. Kaiken lisäksi kaiken mitä sanot, puhut tai kirjoitat, pitäisi olla sinusta itsestäsi nousevia sanoja, ehkä ajatuksiksi muuttuneina. Muuten se ei kuulosta aidolta. Kyllä yksikin sana voi jo vaikuttaa. Kuulen korvissani heti sanan: Ulos!

Vihaisella äänellä sanottuna se - vaikka vain kuviteltuna – voi vaikuttaa. (Hyvä, etten ole jo hyppäämässä ikkunasta! :))

Nyt käännän tuon sanan itsestäni nousevaksi sanaksi: LOPETA! Tottelen nöyrästi.

Jo on aikakin lopettaa tämä... hm. Sanoisinko sanojen ulostus. Ei kuulosta kauniilta. Mutta olkoon. Jo olen tarpeeksi tämän tekstin kanssa taistellut, saa riittää.

Tähän loppuun sopii hyvin tuo sama musiikki, jota ehkä ennätit kuunnella jo edellisellä kerralla. Se on, niin kuin varmaan tiedät, atonaalista. Samoin kuin tuossa yläpuolella olevassa kuvassa, siihen voi kätkeytyä sanoja. Mutta sitä voi kuunnella myös ihan pelkkänä musiikkina. Vähän samalla tavalla kun kuuntelisi linnunlaulua...

Sävellyksen nimi on Epilogi. Siis sopii edelleen tähän loppuun. Rauhoittaa.