PASTORI

Onpa kurja pyöräkeli! Yöllinen lumisade sohjuna, vetisenä hyhmänä, ja etupyörä suihkuttaa kengät ja sukat märiksi. Tuuli puskee vastaan ja saa ponnistella päästäkseen eteenpäin. Mutta ei siedä hidastella. Kuoleva odottaa - tai ainakin hänen omaisensa. Tarkkaa tilannetta en tiedä. Pitää mennä tapaamaan sairasta vanhusta, omaisten pyynnöstä. Vanhus kyselee, mitä on kuoleman jälkeen, eivätkä he osaa vastata.

Minäkö sitten osaan?

Ei helvetti! (sinnekö joudun?) Pappi olen, mutten tiedä mitään. Pastori, sanovat. Joka kerran kun se sana sanotaan minulle, hämmennyn, minuako sillä tarkoitetaan. En tunne itseäni papiksi, en tunne täyttäväni vaatimuksia. Epäilen itseäni. Elän kaavojen varassa. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen menossa kuolevan luo ja huhhuh, mitä hänelle sanoisin.

Pitäisihän minun tietää. Olen opiskellut teologisessa tiedekunnassa, osallistunut ordinaatiokoulutukseen, saanut vokaation, pappisvihkimyksen ja viran. Kaiken mitä papilta vaaditaan olen tehnyt. Vieläpä hyvin arvosanoin. Mutta miten minusta tuntuu, että olen susi lammasten vaatteissa; huono vertaus. Pikemminkin kala, jolla on ilmarakko vatsassa, jonka avulla se selviää. Tunnistan hyvin sisälläni ilmakuplan, tyhjän tilan. Se ei tietämystäni paranna.

Minne ovat oppini kadonneet?

Jopa kirkkohistoria, joka oli mieliaineeni, on asettunut vastustamaan minua. Se näyttää nykyisyydestä katsoen sarjalta riiteleviä kirkolliskokouksia, taisteluja ja uskonsotia.

Herra armahtakoon ihmisiä, jotka ovat niiden tähden menettäneet uskonsa tai jopa henkensä.

Ensimmäinen kokous. Nikaiassa. Vuosi 325. Ilmiriita onko Kristus ihminen vai Jumala.

(Älä pidä muita jumalia minun rinnalla.) Areioksen opin mukaan hän oli luotu olento, joka oli ihmisille esikuva ja opettaja. Athanasios, joka oli toisen suunnan tärkein vaikuttaja, julisti että hän, Kristus, oli syntynyt eikä tehty, ja samaa olemusta kuin Jumala. Viisi kertaa Athanasios ajettiin maanpakoon ja hän oli jo kuollut, kun toisessa, Konstantinnopolissa vuonna 381 pidetyssä kirkolliskokouksessa päätettiin, että Kristus on Jumalan Poika. Sitten vielä lisättiin Pyhä Henki. Ja kolminaisuusoppi oli siinä. Sama jota vieläkin kuulee kirkoissa yhteen ääneen toistettuna uskontunnustuksena.

Se on hyvä mittari. Sillä voi mitata ihmisen uskoa. Antaako äänensä kietoutua toisiin ääniin tosissaan, vai tekeekö sen pakon tai tavan vuoksi.

Minä mieluummin kuuntelisin sivusta tuota hitaasti etenevää äänimassaa, joka matalana, hellyttävän karheana ja monisäikeisenä, valuu pitkin kirkon permantoa, kohti alttaritaulua.

Siunatut seurakuntalaiset! Ovat valmiita tekemään, mitä pyydetään ja noudattavat mielellään perinteitä.

Miksi minä en tee sitä mielelläni. Sitä minä ihmettelen. Koko ajan se kaivertaa mieltä.

En pysty. Se on vaikeaa minulle. Papille? Hullua! Mutta omatuntoni ratisee joka kerran kun avaan suuni ja kuulen ääneni. Se ei ole minun ääni. Se on Tuomaan, epäilijän ääni.

Voiko olla totta, että petän seurakuntaani, olen vilpillinen asioissa, joissa minun pitäisi heitä ohjata, näyttää esimerkkiä. Se on niin vaikea asia, itselleni, että se tekee kipeää.

Olen ja en ole mukana. Herra minua armahda!

Yritän ottaa esimerkkiä kollegoista. He näyttävät pystyviltä ja vakailta. Hyvä omatunto loistaa heidän kasvoiltaan, he ovat tyytyväisiä itseensä. He ovat saaneet uskonvarmuuden. Se minulta puuttuu. On se minulla ollut, joskus.

Istuttiin iltanuotiolla rippileirillä. Kipinät sinkoilivat tummuvalle taivaalle, seurasin niiden lentoa. Laulettiin virttä Jeesuksesta. Nuotion yläpuolella näkyi tähtiä. Ne olivat äärettömän etäällä. Ja sitten se tapahtui. Näky. Sieltä jostain korkealta, tähtien takaa, laskeutui valopilvi. Se jäi leijumaan lähelle nuotiota. Suureni ja vaaleni kunnes muuttui punaiseksi, ja sen keskiössä seisoi kirkas, valoisa hahmo. Se näytti Jeesukselta. Hän ojensi kätensä ja siunasi meitä nuotiolla istuvia. Hänen vieressään seisoi kaksi miestä, ehkä apostoleita, joista meille oli kerrottu. Ja se näky oli niin kirkas, että silmiin koski. Suojelin kasvoja käsillä ja heittäydyin maahan säikähdyksestä. Luulin, että me kaikki olimme yhtä pelästyneitä ja möyrimme mullassa. Mutta kun nousin, huomasin, että pilvi oli haihtunut. Taivas oli tyhjä. Vain tähdet loistivat kaukana yläpuolella, ja me istuimme samoilla paikoilla, samassa asennossa. Tuli oli hiipunut nuotiossa. Oli kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Olin hämilläni ja ajattelin että se oli unta. Ehkä olin hetkeksi nukahtanut. Minähän näen aina unia. Kerran näin unessa ristin, joka loisti suurena ja hehkuvana taivaalla. Mutta en minä sitä pelästynyt. Nyt ihmettelin, kun väsymys, jota olin tuntenut, oli poissa. Toiset haukottelivat. Oli aika mennä nukkumaan, mutta en saanut unta koko yönä. Tuntui kuin siitä valoisasta olennosta olisi valunut sisääni jotain kirkasta ja puhdasta, joka sai minut näkemään kaiken kauniina, luonnon, eläimet, ihmiset.

Luulen, että se oli Pyhä Henki, joka kosketti minua. Tunsin, että jokin oli minussa muuttunut. Kaikki oli erilaista kuin aikaisemmin. Kotona ihmettelivät. Kaverit alkoivat karttaa minua, heidän mielestään minusta oli tullut omituinen. Uskon että näky vaikutti minuun ja koko elämääni. - Naurettavaa. Nuoren pojan etsikkoaikaa se oli. Tai sitten pelkkää mielikuvitusta. Olin kyllä siihen aikaan tavallista herkempi. Mutta ei ihme että hakeuduin myöhemmin opiskelemaan teologiaa. Ja vaikka se jossain mielessä oli minulle pettymys, ajattelin, että syy oli minussa ja otin kiitollisena ottaa vastaan kaiken, mitä opetettiin ja puhuttiin.

Ja tässä on tulos. Minne on kadonnut kaikki se hyvä ja kaunis. Paha on levinnyt kaikkialle. Joka puolella käydään riitoja ja taisteluja. Ihanteet ovat sortuneet. Diktaattorit kaatuvat kiihtyvällä vauhdilla. hmisten itsekkyys on lisääntynyt, millään ei ole enää merkitystä. Kaikki pettävät toisiaan. Maailma on tullut hulluksi. Hullu, hullu maailma!

Minne minä olen menossa. Kuolevan luo. Vikakatu viisi. Rappu A. Siellä minua odotetaan.

Pyöräilen mielelläni, mutta tällaisella säällä se on kaikkea muuta kuin mukavaa.

- Tulikohan muuten matkaehtoollissetti mukaan, entä kasukka? Liperit minulla on jo valmiiksi kaulassa… Tuolla se näkyy olevan, koko pakkaus tarakalla, hyvin ristisiteellä sidottuna.

Tuuli tuntuu muuttuneen myrskyksi. Puut heiluvat uhkaavasti. Vaikeaa pysytellä pystyssä. Ilmanpaine heiluttelee pyörää, työntää välillä eteenpäin, välillä on kaataa nurin. Ihmisiä ei näy, mutta autoja surahtelee ohi molempiin suuntiin. Poljen, poljen. Lisään vauhtia. Minulla on hiki, selkä märkänä, otsalta virtaa vettä. Kirvelee silmiä. Ylämäet on hankalia. Mutta kohta olen perillä. Saatana tuota autoa! Roiskautti lammikollisen kuraa ja loskaa niskaani, oli ajaa päälle. Tuolla se, Jumalan vastavoima, menee jo kaukana… vieläkin pyörä tärisee. Etupyörä heittelehtii pahasti. Eihän tätä rakkinetta saa millään pysymään pystyssä! Herrajumala, en hallitse tätä, hui, nyt käy huonosti…apua!

Tässä nyt makaan ojanpohjalla. Olipa huima pudotus! Noin korkea penkka, ihan hirvittää. Tähänkö se kiire päättyi...

Joka paikka on turtana. En pysty nousemaan. Niska on kipeä, olkapää on omituisesti siirynyt leuan alle. Vasemman jalan nilkka on väärinpäin, se on varmaan poikki. Onneksi oli kypärä päässä. Kännykkä olisi nyt tarpeen.

Mites pyörä? … Se on sarvet ylöspäin kuin etanalla, takapyörä vääntynyt. Ehtoollislaukku sitkeästi tarakalla, puoleksi veteen uponneena.

Onneksi olen hengissä!

Sinäkö näpäytit minua, Jumala? Se oli oikein. Ihan tarpeellista. En ole ansainnut armoasi...

Mutta entä se sairas vanhus! Hyvänen aika. Hänet olin unohtaa. Hän on ansainnut armosi! Auta häntä hyvä Jumala, parhaasi mukaan! Tai mikä minä olen Sinua määräilemään, itse Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, mikä meille on parhaaksi. Sinulle pitäisi antaa työrauha.

Äläkä välitä, että epäilen Sinua. Eihän sillä ole merkitystä. Ja kaikki nekin, jotka kieltävät olemassaolosi, osoittavat jo kiellollaan, että olet heillekin olemassa. Eihän sellaista voi kieltää mitä ei ole.

Tarvitsemme Sinua, Jumala. Minkälaista olisi, jos Sinun tilalla olisi ihminen? En tiedä, kuka tätä kaikkea ohjaa? Monet sanovat, että se olisit Sinä. Vai voisiko maailmankaikkeus toimia itsestään, en käsitä, ihmisjärki on rajallinen. Monia asioita eläimet osaavat paremmin kuin ihmiset. Mitä siitä seuraisi, jos maapallo ja koko maailmankaikkeus, olisi ihmisen määräysvallassa. Herra varjelkoon meitä siitä!

Onpa hiljaista. Tuuli on tyyntynyt, alkaa jo hämärtää. Ihme, ettei minulla ole pahemmin kipuja jos makaan liikkumatta. Ehkä hermokeskus on tärähtänyt tai kipukynnys ylittynyt tuota rinnettä kieriessä.

On alkanut sataa lunta. Pieniä lumitähtiä leijuu ilmassa, ne tulevat lähelle, laskeutuvat kasvoille ja sulavat. Jos lunta tulee tarpeeksi, sataa koko yön, en enää erotu maasta. Muutun valkeaksi kumpareeksi, eikä kukaan huomaa minua.

Kumma miten hyvä ja levollinen olo minulla on. Helpottunut. Tähän voisi vaikka kuolla.

Mitenkähän se sairas siellä, Vikakatu viidessä, vieläköhän hän odottaa minua. Nyt tiedän mitä hänelle sanoisin. Olen tullut siihen tulokseen tämän matkan aikana, että on kolme asiaa, joista ihmisen ei tarvitse olla huolissaan. Ne ovat: syntyminen, kuolema ja Jumala.