ÄÄNIAALLOILLA

Kapteeni ja purseri asuvat aluksella, joka nousee hitaasti ylös ja laskeutuu vauhdilla alas ajan aallokolla. Vuorotellen ylös, alas, ylös, alas, keskinopeudella, kävelyvauhtia. Andante.

Alus puskee eteenpäin välittämättä säästä tai vuodenajasta, osa sen miehistöä on jo maailmalla. Vain kapteeni ja purseri ovat uskollisesti paikoillaan ja keikkuvat aluksen mukana.

Laiva on vanha, jo vähän rapistunut, mutta pysyy pinnalla jatkuvan huollon avulla. Se on 18 m pitkä, n.10 m leveä askelmitalla mitattuna. Sen lastina on musiikkia; sinfonioita, konserttoja, yksittäisiä teoksia, ihmisääniä ja nuotteja, kukin omassa kotelossaan. Lisäksi ruumassa on jokunen veistos ja orrella paljon  maalauksia, kaikki huolella pakattuina odottamassa käyttöönottoa.

Osa musiikista on käyttövalmiina kajuutassa laivan keulapäädyssä, lähellä aluksen kalleinta ja painavinta lastia, suurta mustaa flyygeliä, jonka tekijä on ilmoitettu kultakirjaimin sen kyljessä: Steinway ξ Sons. Sitä kohdellaan kuin perheenjäsentä. Sen koskettimet kannen alla on suojattu punaisella huopakankaalla ottamaan vastaan kuolleiden hämähäkkien ja kärpästen kuivuneita ruumiita, joita silloin tällöin tippuu kannen auki ollessa aluksen kattokuvun alta tai seinänraoista. Sotto voce et Lacrimoso.

Kajuutan seinillä, jotka ovat höylättyä raakapuuta, riippuu telineissä monta kitaraa ja maalauksia, tahriintuneita työvaatteita ja huoneentaulu muistiinpanoineen: ruoka-ohje (mitä voi syödä),  painotaulukko (päiväys, paino/kg.), almanakka ja puutelista.

Kitarat kuuluvat perämiehelle, joka eräänä sateisena syysaamuna neljä-viisi vuotta sitten poistui laivasta omille teilleen. Hänelle kuuluu myös luuttu, soitin sekin.

Alus kulkee kohti pohjoista. Idänpuoleisista katonrajassa olevista kajuutan ikkunoista, tulvii sisään aamuvalo, voimistuen, crescendo.

Lännenpuoleisen ruuman yläosasta kannelle asti ulottuvasta kolminkertaisesta ikkunaseinämästä mahtuu päivä leveänä sisään, aperto, reippaana ja estottomana hämärtyäkseen kohti iltaa ja muuttuu hitaasti nopeutuen, larghetto, pimeäksi, jolloin toimintavalmiina oleva valaistusarmeija tarttuu korvaamaan päivänvaloa. Hyttien ja kajuutan katoissa on tiimi lamppuja, jotka jatkavat pontevasti (con brio) päivään kuuluvaa työtä. Yötä uhmaten ne monen lampun voimalla jakavat valoa, kunnes valokin alkaa uupua ja sammuu lamppu lampulta.

Kapteeni menee nukkumaan. Nukahtaa hämmästyttävän nopeasti. Allegro assai. Hänen työnsä komentokannella on uuvuttavaa ja kysyy voimia. Hän vastaa kaikesta ja tekee omaa työtään ihailtavalla ahkeruudella.

Vain yksi lamppu aluksen luoteisosassa, sen äärimmäisessä nurkassa jää palamaan. Se valaisee purserin otsaa joka tutkii laivan lokikirjaa, sinne kirjaamiaan tapahtumia. Samalla hän suunnittelee  uusia. Hänen tehtävänsä on pitää päiväkirjaa menneestä ja tulevasta. Huolehtia maksuista ja laskuista. Välillä hän innostuu ja kirjoittaa sinne omia juttujaan, joissa hän kuvaa elämää laivalla, pitää kirjaa vieraista ja kertoo järjestämistään illanvietoista, joissa yleensä tapahtuu aina jotain kummallista tai muuta merkillepantavaa. Asioita joita on mukava jälkeenpäin muistella.

Välillä hän innostuu niin, että on pakko koettaa hillitä ajatuksia, jotka pomppivat pään sisällä allegro con brio, nopeasti, eloisasti, ja estävät unen tuloa. Niin kauan kuin purserin silmät kestävät, saa lamppu palaa rauhassa ja valo tulvia ulos pimeyteen kajuutan katonrajasta.

Mutta ennen aamunkoittoa tulee muutos, bruscamente, äkkiä, yllättäen.

Valo sammuu ja vain pieni punainen piste jää vahtimaan pimeyttä. Hiljenee entisestään. Diminuendo. Kuulokkeet korvilla purseri laskeutuu pitkäkseen laverin patjalle ja alkaa keinua yötä vartioivasta radiolaitteesta tulvivilla ääniaalloilla.

Tunnelma on yöllinen, notturno, myös radiossa. Rauhallista, unettavaa musiikkia. Kauniita unimaisemia, värikkäitä kukkaniittyjä, tähtien loistetta, tuulen huminaa, kirkkaita korkeita kohtia, matalia maata ryömiviä ääniä, jotka keinuttavat hiljaisuutta, hellästi ja tunteikkaasti, affettuoso.

Vihdoin ne saavat jo tarpeeksi väsyneen purserin sulkemaan silmänsä, ja vihdoin hänkin vaipuu uneen. Pst! Nyt on oltava hiljaa. Oikein hiljaa. Pianissimo. Sshhh, purseri herää pienimmästäkin äänestä.

Sävelet soivat äänettöminä, kuulokkeet ovat valuneet purserin korvilta ja hän nukkuu, nukkuu kuin lapsena, hengittää sävelten tahdissa. Nukkuvilta kasvoilta kuvastuu rauha. Ei painajaisia. Hän näkee unta äidistä, joka on tullut lastaan tapaamaan, kumartunut hänen puoleensa, antaa jotain ohjetta miten selvitä asioista joita elämä tuottaa. Vaikeuksista, joihin ei saa sortua. Äidin läsnäolo hämmästyttää. Juuri kun purseri huomaa siitä ilostua - on pitkä aika siitä kun äidin kasvot ovat olleet niin lähellä - ne alkavat etääntyä ja äiti hämärtyy pois. Äiti, älä...! hän herää huutoonsa. Forte.

Radiossa amuhartaus lopullaan. Signaaleja taivaasta. Pian tulee uutiset. Kapteeni kolistelee jo kannella. ”Vesi on kuumaa!” hän huutaa. ”Huomenta!” Purseri hypähtää sängystä. Grazioso. Kiirehtii kapteenin luo. Ma non tanto. Jää seisomaan vähän matkan päähän. Odottaa. Mitään ei tapahdu. Hän ihailee kapteenin leveitä harteita ja kaartuvaa niskaa, joka ei käänny katsomaan. Vie poskensa lähelle kapteenia. Kapteeni ei huomaa. Asettaa poskensa kapteenin poskeen kiinni. Nyt kapteenin on pakko huomata. Seuraa aamuhalaus. Lämmin hetki. ”Tuliko taas valvottua liikaa?” Ystävällinen, moittiva ääni tunkee itsensä purserin korviin. ”Sinun pitää oppia oikea rytmi!” Maestoso. Juhlallinen, vakaa. ”Yöllä nukutaan. Päivä on valvomista varten!”

Ja niin aamu osaa taas alkaa ajallaan. Ikkunoiden takana on sankka sumu. Purseri käy yöpaita päällä pesemässä kasvonsa kylmällä vedellä. Puut alkavat erottua hämärinä hahmoina sumun seasta. Murukahvia pikkulusikalla kuppiin, viipale leipää, omenahilloa päälle. Kuumaa vettä puoli kuppia, loput maitoa. Päivä hurahtaa käyntiin. Aurinko paistaa kajuutan ikkunoista. Työt odottavat ilman sordiinoa, jarruttelematta. Senza sordino.

Radio syytää uutisia, ikäviä, pahoja. Säätietoja. Kylmenevää. Purseria hermostuttaa. Nopeasti, presto, hän sulkee radion. Kapteeni on kadonnut omiin puuhiinsa.

Kapteenia eivät uutiset pelota. Hän on rohkea ja katsoo suoraan eteenpäin. Alus on oikeassa suunnassa hänen johdollaan. Sforzando, sitä ei voi koskaan kylliksi korostaa.

Purseri on con spirito, henkevä, muttei osaa tehdä mitään kunnolla. Kapteeni pitää huolta kaikesta, myös aluksesta, joka puhkoo aikaa tyrskien. Välillä se keinuu hitaasti, aurinko lämmittää sen kylkiä. Välillä raivoaa myrsky. Pilvet taivaalla sen yläpuolella kulkevat viuhuen ylitse. Aallot käyvät korkeina. Merikotkat valpastuvat. Lokit rääkyvät. Joutsenet soittavat torvea. Pidättäen henkeään, sostenuto, purseri seuraa silmillään tapahtumia. Hän hermostuu kovista äänistä ja odottaa jännittyneenä mitä tapahtuu seuraavaksi.

Pian kaikki on onneksi ohi. Myrsky laantuu ja repaleiset pilvet taivaalla kokoontuvat yhteen ja lipuvat pois. Taas aurinko paistaa. Kaksi joutsenta ui rauhallisesti rinnakkain. Luonto laulaa niiden ympärillä. Laiva oli kallellaan, nyt se oikaisee itsensä. Kaikki hyvin.

Purseri ihailee kapteenin taitoa, kunnioittaa. Kapteeni tietää mitä pitää tehdä. Hän käyttää kaukoputkea. Sillä näkee kauas maailmalle. Purseri tietää että kaukoputkella ei voi kovin lähelle katsella. Mutta vieraat kapteeni osaa ottaa huomioon, antaa ajan huoletta kulua; on seurallinen ja ystävällinen monta tuntia.

Mutta joskus, aina välillä, kapteeni laskee kaukoputken käsistään ja pysähtyy. Kääntyy katsomaan purseria avoin, paljas katse kasvoillaan. 

Sitä katsetta purseri rakastaa. Se tulee lähelle. Se soi äänessä. Amorella. Tunteikkaasti, hellästi. Affettuoso. Se kestää jonkin aikaa. Menee pois. Kapteenin kurkku karahtaa. Elämä jatkuu. Työ ja tekeminen ovat tärkeitä. Sen purseri ymmärtää. Ei voi vaatia liikoja. Eivät hänen unensa ja ajatuksensa kapteenia kiinnosta. Kapteenilla on omat näkynsä ja ajatuksensa.  Ne ovat hänelle tärkeitä.

Mutta missä perämies? Perämies! Pieni paljasjalkainen huuliharppua soittava, hyppelehtivä olento! Päivänpaiste. Onko häntä ollutkaan? Ehkä se on vain unta. Purseri katsoo kuvaa hytin seinällä. Pieni poika, viisivuotias, hymyilee siinä iloisena, nauraa silmillään. Purseri tuijottaa kuvaa. Aika humisee korvissa hitaasti, leveästi. Largo. Olo on haikea. Lacrimoso. Itkettää. Miksi kaikki katoaa ja muuttuu. Seinissä on elämän jälkiä. Purseri yrittää unohtaa. Perämies kulkee omaa tietään. Hänellä on oma tapansa tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Purseri luovuttaa ja aloittaa päivän työn. Usein hän työskentelee koneella, suunnittelee tulevaisuutta. 

Se on kovaa puuhaa. Pitää tehdä näkyväksi jotain, mitä ei ole olemassa. Ei se ole helppoa. 

Välillä hän käy tervehtimässä tuttuja sosiaalisessa mediassa. Se on hauskaa. Ei hän koskaan tunne yksinäiseksi itseään, onhan hänellä lähellä koko maailma, käden ulottuvilla, netissä. Yhteinen maailma, jota kukaan ei voi omistaa, vaikka jotkut niin ajattelevat. Kuka tahansa saa siitä nauttia. Rajoista ja aidoista on vain harmia.

Jossain taustalla tykit jylisevät, kuuluu ammusten teräviä ääniä, ne puhkovat korvia, viiltävät ilmaa. Uutiset rikkovat rauhaa. Niitä tulee koko ajan vaikkei    haluaisi kuunnella. Mutta pakkohan on seurata maailman tapahtumia. Ei voi elää tietämättä mistään. Purserin mieli lepattaa. Miksi maailma on hyvä toisille, toisille paha? Mitä pitäisi puolustaa? Ja miten? Purseria ahdistaa. Hän yrittää tarttua omaan osaansa maailmasta, käsi lipeää ja maailma katoaa. Alus pysähtyy, ovi tärähtää.

”Tui, tui!" kuuluu leikkisä ääni hytin ovelta. Kateenin silmät vilkuttavat. Hän on hyvällä tuulella.

Purseri rauhoittuu. Hän jatkaa ajatustaan. Yksinäisyys on harhaa. Ei kukaan voi olla yksin. Yksin itsensä kanssa, yksin yhdessä. Mahdotonta. Jokaisella on kaksi kättä, kaksi jalkaa, silmiä kaksi ja korvia. Käsi voi tarttua toiseen käteen. Jalka voi olla toisen jalan kaveri. Korvat kuulevat toisensa. Silmät näkevät itsensä peilistä. Peili kokoaa tarvittaessa kaikki osat yhteen.

Ja jos osaa katsoa, näkee peilistä toisen peilin. Sen sisällä peilejä jatkuvana sarjana.

Kapteeni tuli komentokannelta odottamaan uutisia.

”Ennen uutisia ehdimme vielä kuunnella Arvo Pärtin, Spiegel im Spiegel, Peili Peilissä”, kuuluttajan ääni toteaa ystävällisenä radiossa.

Pian sävelet lennähtävät silmien eteen. Ne soivat korvissa. Kaunista! kapteeni sanoo. He istuvat rahilla ikkunaseinää vastapäätä. Kapteeni ja purseri. Laiva keinuu hitaasti. Purseri tarttuu kapteenia kädestä. Käsi kädessä he kuuntelevat radiosta tulevaa sävelteosta. Siinä kaksi soitinta kulkee samaa matkaa. Ne soivat yhdessä, mutta kummallakin on oma keinuva polkunsa. Kapteeni ja purseri ovat itsekin kuin kaksi soitinta, pasuuna ja piccolohuilu. He avaavat korvansa ja ihailevat rinnakkain eteenpäin soljuvia ääniä. Toinen, jousisoitin, myötäilee vierellään pulpahdellen pomppivaa kosketinsoitinta. Kaunista. Rauhallista. Sävelet seuraavat toisiaan, kieppuvat toistensa lähellä, solmiutuvat toisiinsa, erkanevat. Niin elämässä tapahtuu.

Alus, jonka kajuutassa he istuvat, keinuu koko ajan eteenpäin maailmassa, joka pyörii radallaan avaruudessa toisten taivaankappaleitten kanssa.

Tällä hetkellä on kaikki rauhallista. Kauniin  yksinkertaista. Tuntuu, että jokaisella sävelellä, jokaisella henkäyksellä, joka taivaankappaleella on oma tehtävänsä ja paikkansa. Mitään ei tarvitse pelätä. Kaikki on hyvin ja oikenee, jos vaikka onkin mutkalla. Purseri puristaa kapteenin kättä. Kapteeni kääntää päänsä ja katsoo purseria kasvoilla avoin ja paljas katse. Hän puristaa nyt puolestaan purserin kättä.  Ma non troppo. Molte moderato.

                  

                   Arvo Pärtin sävellys Spiegel im Spiegel                                    

Jürgen Kruse (Piano) ja Benjamin Hudson (viulu)