ILOINEN TARINA

Minä ja mieheni Äxä olemme naimisissa. Virallisesti. Emme harrasta avoliittoja. Ne ovat vanhanaikaisia ja mehän olemme nykyihmisiä! Moderneja ja intelligenttejä. Mitkään kiellot ja käskyt eivät meitä pure. Me teemme niin kuin haluamme, hoidamme asiat, tai ehkä jätämme ne mieluummin hoitamatta. 

Meillä on omat systeemit, joiden mukaan elämme. Ja kun me molemmat olemme fiksuja, emme tietenkään tee niistä vaikeita tai muuten hankalia, sehän olisi hullua! Meidän systeemit toimivat.

Aloitetaan aamusta. Tai ehkä sittenkin illasta. Illalla on tapamme mennä nukkumaan. Siinä ei kai ole mitään erikoista. Eikä siinäkään, että nukumme nykyisin vuoteissa. Yritimme kyllä ensin nukkua lattialla, mutta se osoittautui hankalaksi. Löysimme itsemme aamulla milloin mistäkin, kierimme unessa ympäri huonetta, ja kun Äxä eräänä aamuna löysi itsensä pöydän alta ja iski noustessaan päälakensa pöydän pohjaan niin että kumahti ja joutui pitelemään päätään, tuli mieleen että jospa kuitenkin olisi parempi nukkua sängyssä.

On ilo mennä nukkumaan. Kenenkään ei tarvitse käskeä. Ilomielin pyörähdämme illan tullen kumpikin omaan sänkyymme. Ne ovat (tietysti) arkkitehdin suunnittelemia eikä niissä ole laitoja. Miten helppo kierähtää iltaisin peiton alle; ei tarvitse, jos ei halua (tai ole sillä tuulella) riisua vaatteita, muuta kuin kengät ja sukat, sillä onhan ilo herätä kun vaatteet on valmiiksi päällä. Se säästää aikaa. Eikä meidän tarvitse kuluttaa energiaa turhiin sanoihin, ilta- tai aamuloruihin; kyllä ilta ja aamu itse hoitavat tulonsa ja menonsa.

Sängyt olemme sijoittaneet peräkkäin. Ne ovat päädyistä kiinni toisissaan, niin että voi nukkua jalkapohjat vastakkain. On turvallisen tuntuista, kun illalla oikaisee itsensä, suoristaa polvensa ja asettaa kantapäät toisen kantapäihin ja jalkaterät varpaineen toisen jalkapohjia vasten. On kuin kytkisi itsensä voimavirtaan.

Äxän jalkapohjat ovat lämpimät ja turvallisen leveät, minun kylmät ja kapeat, mutta äkkiä se tasaantuu, ja suloinen lämpö alkaa virrata kummankin koko olemukseen, jalkapohjista päälakeen. Oi, että se on ihanaa! Välillä tulee tunne, että olemme kuin kiinnikasvaneet toisiimme. Eikä se ole mitenkään huono tunne.

Joskus unissa saatamme potkia toisiamme, mutta ei se haittaa. Se on vain unta. Ja jos jalat ovat irronneet toisistaan aamulla herätessä, ei sitä kannata surra. Joka tapauksessa kun nousemme sängystä yhtä aikaa tai erikseen, seisomme kumpikin omilla jaloillamme.  

Äxän sänky on seinän kohdalla. Minulla on hyvä tuuri, kun vuoteeni vieressä, seinämällä, sattuu olemaan ikkuna. Pidän ikkunoista erikoisesti. Ja kun tuo ikkuna vuoteeni kohdalla on iso ja korkea, siitä voi katsella kaupungin valoja, ja jos nostaa vähän katsettaan, näkee missä maa ja taivas yhtyvät. Ja jos vielä siitä nostaa  silmäluomiaan, voi nähdä sen osan maailmankaikkeutta,  jonka silmillä voi tavoittaa. Voi katsella tummenevassa avaruudessa, sen alapuolella, rauhallisina lipuvia pilviä tai iltaruskoa, valoisina aikoina. Syksyisin kun alkaa tulla pimeä, voi katsella kuuta ja tähtiä. Talvella jääkukat ikkunalasissa saattavat haitata näkyvyyttä, mutta silloin voi ihailla sitä pitsimäistä siroutta ja jäljittelemätöntä herkkyyttä, joka peittää lasin pintaa sen ulkopuolella.   

Vähän minua surettaa Äxän kohtalo, kun hän joutuu, halusi tai ei, ennen nukahtamistaan tuijottamaan kattoa. Pelkkä sementtiseinä vieressä. Se kiusaa minua. Se ei ole reilua. Olenkin ehdottanut että kuukausittain vaihtaisimme vuoteita, mutta ei. Hän on niin jalomielinen ja hienotunteinen että hän sanoo, ei hätää, seinän vieressä on ihan hyvä olla. Ymmärrän että hän ajattelee minun parasta. Ja onhan se totta. Kyllä katossakin riittää katselemista. Siinä on vaikka minkälaisia läikkiä ja kuvioita, joku halkeamakin. Vanha talo, täynnä kiinnostavia elämänmerkkejä. Ne kuvaavat aikaa ja ihmisiä.

Äxää kiinnostaa ihmiset, niin miehet kuin naiset. Miehet ovat hänelle kavereita joitten kanssa voi jutella. Kaikki miehet, jotka hän tuntee ovat "reiluja jätkiä", hyviä ja päteviä. Mutta naiset? Naisista hän ei halua jutella. Mutta kun pyysin, että sano nyt edes jotain naisistakin, hän sanoi: naiset on hulluja!

Kyllä minä tiedän miksi hän niin sanoo. Ei se minua yllätä. Olen toki huomannut itsekin, että kaikki tuntemani naiset, puhumattakaan niistä, joita en tunne, ovat lätkässä häneen. Ilmaisen asian noin pyöreästi ja rumalla tavalla, sillä asia huolestutti minua, kovasti. Aluksi. Varsinkin kun yksi tuttu nainen, joka on aika erikoinen, mutta muuten laatuunkäypä ihminen, soitti ja sanoi: ”Et sinä Äxää omista!”

Kyllähän se korvaan särähti ja pani miettimään. Ihmettelin, mikä motiivi hänellä oli se sanoa. Totta kai minä tiesin, ja olen aina tiennyt, ettei toista ihmistä voi omistaa. Miksi hänen oli pakko ilmoittaa se juuri minulle? Ja vielä niin epämiellyttävällä ja uhkaavalla äänellä? Mutta ehkä vika olikin vain äänessä.

Nykyisin tiedän ja ymmärrän sen ja paljon muutakin. Mutta miksi olisin huolissani? Eihän minun tarvitse olla! Minullahan on ystäviä, toisia naisia, jotka tietävät aina kaiken. He kyllä pitävät huolen siitä että pysyn asioiden tasalla. Ja minähän pysyn!

Voin täydellä syyllä sanoa: On ihanaa elää kun on ystäviä! Olen kiitollinen heille. He kantavat kaikki huoleni niin suurella antaumuksella ja tosissaan, ettei minun tarvitse uhrata niihin enää ajatustakaan.
Voin elää täysillä elämääni ja nauttia Äxästä ja jokaisesta uudesta päivästä!

Kun tänä aamuna heräsin ja katsoin ikkunasta, ilostuin. Ensi lumi! Yön aikana koko maa oli muuttunut valkoiseksi! Katoillakin oli lunta. Mikä ihana näky!

Tarkemmin katsottuna se saattoi kyllä olla räntää. Oli vielä melko pimeää, mutta kun katsoi kadulla vastatuulessa ja sohjussa sateensuojansa kanssa ponnistelevaa naista, tuli hyvä mieli. Että noin sitä pitää! Rohkeasti vaan eteenpäin oli sää mikä tahansa!

Äxää ei näkynyt. Hän oli mennyt kai töihinsä. Ilmassa oli valmiin kahvin tuoksua. Ja voi miten söpö näky oli keittiön pöydällä! Siinä oli puhtaaksi pesty kahvikuppi ja sen vieressä keitetty kananmuna. Minua varten siihen asetettu. Oli kyllä syytäkin ilahtua.

Oikeastaan huomaan että kaikkein iloisin olen siitä, että olen iloinen!

Vaikka tiedänhän minä, että syvällä pohjamudassa matelee minussa ikäviä ja hyvin surullisia ajatuksia.

Mutta niistä minä en välitä! Madelkoon siellä jos haluavat. Minua ne eivät enää kosketa.