Ennen olin hyvin hermostunut. Nyt on toinen ääni kellossa. Nyt
voin olla onnellinen ja iloinenparhaalla mahdollisella tavalla. Ei
tarvitse surra. Ei itkeä, ei valittaa, ei myöskään katua jos on
laiminlyönyt jotain, jättänyt jotain kertomatta, tai ei ole
muistanut sanoa jollekin sitä, mikä on jäänyt vaivaamaan mieltä.
Ja mikä parasta, nyt voi hengittää vapaasti ja muuttaa
tarvittaessa kaiken toiseksi, vaikka ilon suruksi tai surun iloksi.
Toisin sanoen, nyt on kaikki
mahdollista. Parasta kuitenkin se, ettei muutos haittaa ketään
toista. Jos on kinaa jonkun kanssa, oivallus (jonka olen nyt tehnyt
pitkän ajanjakson aikana, siihen on tarvittu koko tähänastinen
elämä), helpottaa ratkaisua ja molemmat osapuolet pääsevät
asiasta eroon hyvällä omallatunnolla. Tämä on elämäni paras
keksintö! Kerrankin voin olla tyytyväinen itseeni. Eikä asia jonka
olen vihdoin ratkaissut ole mikään pikku juttu. Päinvastoin.
Kysymys voi olla elämästä ja kuolemasta.
Onko
kysymys geeneistä vai luonneongelmasta, on epäselvää, mutta
vaikka muistini mukaan minulla piti olla onnellinen lapsuus, muutamaa
poikkeusta lukuunottamatta, illat olivat kauheita. Pelkäsin mennä
nukkumaan. En olisi millään ryöminyt peiton alle. Altistuin siellä
voimille, jotka ahdistivat. Tämä siis jo lapsena. Aluksi se oli
helppoa. Hetki Taivaanisän kanssa hupussa peiton alla. Piilossa,
ettei kukaan näkisi. Kädet ristissä. Ei sitä kukaan ollut minulle
opettanut, mutta tajusin, että se oli merkki, että olin valmiina,
jos Taivaanisä halusi jotain sanoa. Mutta kovin hiljaiselta Hän
vaikutti. Lopulta tajusin, että Hän siellä jossain korkealla
taivaissa odotti kohteliaasti, että minä alkaisin puhua. Ja kun en
muuta keksinyt, pyysin että hän kertoisi terveisiä minun mummolle,
jota minulla oli ikävä, kun se kuoli ja eli siellä siellä
taivaassa.
Se
oli virhe. Seuraavana iltana piti taas lähettää mummolle
terveisiä, kun tuntui että mummo osasi niitä jo odottaa. Oli
siellä muitakin tuttuja. Ne halusi tietysti että nekin saisivat
terveisiä. Tietysti lähetin heti niille, joiden nimet tuli mieleen,
mutta sitten ne, joita en muistanut jäivät ilman ja olivat
tietysti siitä hyvin surullisia. Pakko minun oli ponnistella, että
kaikki joita tunsin saisivat jokainen omat terveisensä. Eikä se
riittänyt. Ajattelin sitä surullista laumaa ihmisiä, joita en
tuntenut, miten iloisiksi he kaikki tulisivat jos saisivat yllättäen
terveisiä tuntemattomalta tytöltä, joka eli maanpäällä. Piti
lisätä heidät. Eikä sekään riittänyt. Ilta illalta tilanne
vain paheni, ja luettelo piteni. En tajunnut että tein Taivaanisästä
postiljoonin, jonka koko aika meni terveisteni perille jakamiseen. Ja
kun ajattelin, miten kotieläimet ja metsäneläimet ja kaikki linnut
ja kalat myös aina jossain vaiheessa heittivät henkensä ja
kuolivat, olisi tuhmaa olla muistamatta niitä ja ne olisivat
varmasti mielissään jos joku ihminen maanpäällä muistaisi, että
nekin kaikki olivat olleet maan asukkaita. Kasvien kohdalla olin jo
hiukan epävarma, mutta olkoot, kyllä nekin ansaitsivat tulla
muistetuiksi, pihamaakin näytti niin surkealta kun kaikki heinä oli
kuollut, eikä vihreää näkynyt enää missään. Sinne ne
vilahtelivat taivaaseen naapurin lehmä ja Mirri, edellisen kesän
kissankellot ja päivänkakkarat, kaikki, kaikki sulassa sovussa,
jopa auton alle jäänyt kissanraato pääsi mukaan Taivaanisän
silmien eteen. Mahtoi Hän väsyä kun itsekin olin ihan uupunut, ja
saatoin nukahtaa kesken luettelon ja seuraavana iltana piti pyytää
anteeksi ja lähettää erikoisterveiset niille, jotka olivat
pettyneitä ja pahalla mielellä, kun olivat jääneet ilman terveisiä.
Pelkäsin
nukkumaanmenoa.
Yhtenä iltana tajusin, miten hölmö olin. Olin juuri säälinsekaisin tuntein päättänyt lyhentää listaa. Ajattelin että poistaisin vaikka ne kuusi kukkopoikaa, joilta naapurin setä oli katkaissut kirveellä kaulat, ihan vaan sen takia, kun ne ei olisi isoina osanneet munia. Muistin miten ne oli juosseet elävinä kuolleen päänsä perässä, ja minua hirvitti. Miten surkeaa olisi poistaa ne listalta. Jokailtaisen toiston jälkeen ne olivat tulleet minulle rakkaiksi. Olin epätoivoinen. Mutta silloin. Juuri silloin pääni sisällä humahti! Voi minua hullua, miksen tekisi niistä kaikista terveisistä pakettia! Yksi ainoa paketti täynnä terveisiä. Kylläpä se helpottaisi sekä Taivaanisää, että minua. Tämä oli nerokas keksintö. Pakkasin paketin jo päivällä. Tarkistin että kaikki olisivat varmasti sen sisällä. Ei tarvinnut enää pelätä nukkumaanmenoa. Kaikki sujui peiton alla huppeluksissa hyvin ja nopeasti. Suhahdus vain. Kaikki oli lähtenyt. Taivaanisän ei tarvinnut muuta kuin avata paketti; enkelit auttoivat varmaan mielellään jakamisessa. Ja minä sain nukkua rauhassa.
Niin
iloinen olin tästä keksinnöstä, että kerroin siitä veljelle.
Veli kertoi äidille. Äiti otti minut puhutteluun ja sanoi: ”Ei
kuolleisiin saa pitää yhteyttä. Kuolleitten pitää saada levätä
rauhassa!”
Siitä seurasi uusi murhe
ja hankaluus: piti selvittää asia Taivaanisän kanssa. Pyydellä
anteeksi kuolleitten unien häiritsemistä. Ja kertoa etten tiennyt,
että taivaassakin nukuttiin.
Turhaa
touhua oli ollut kaikki.
Tämä,
mitä olen nyt kertonut, on vaikuttanut kuitenkin myöhempään elämääni.
Se on tehnyt minusta nihilistin ja epäilijän. Mutta toisaalta: se
on vahvistanut uskoa, että kaikilla asioilla on tapana järjestyä
aina jollakin tavalla. Ja että tapahtumiin voi itsekin vaikuttaa.
Palatakseni
tuonne alkuun, jossa olen onnellinen ja iloinen, lisäisin että olen
minä jotain tärkeää oppinutkin. Paitsi että kaikki asiat on
ratkaistavissa, kun vain keksii miten, olen oppinut jotain, vielä
tärkeämpää. Se koskee Taivaanisää eli Jumalaa. Sanotaan, että
hän tietää kaiken ja näkee kaiken, jopa ajatuksetkin. Miksi siis
turhaan häiritä häntä kaikenmaailman pyynnöillä ja aneluilla?
Hän tietää, mitä tekee, ja hänellä on paljon muutakin
tekemistä, kuin juosta ihmisten toiveiden perässä, jotka menevät
usein ristiin toisten toiveiden kanssa. Maailmankaikkeuden ohjaaminen
ei ole varmaan mikään pikkujuttu.
Ja
jos joku ajattelee, ettei Jumalaa ole olemassa – minäkin
välillä epäilen häntä – ja että hän, ihminen, on itse vastuussa
elämästään ja siitä mitä tekee toisille, on se parasta apua,
mitä voi antaa elämänhengelle, tai kuka se sitten onkin, joka on
aikaansaanut kaiken tämän hässäkän mitä maanpäällä tapahtuu.
Vai olisiko ehkä hässäkän syy sittenkin meissä ihmisissä?
Elävien
ja kuolleitten välillä olen joutunut käymään vielä henkistä
taistelua, sillä kuolema tuntuu olevan usein pelkän sattuman
varassa. Se ihmetyttää minua. Saattaa olla, että joku läheinen
ystävä, jonka kanssa olen juuri juonut kupillisen kahvia ja olemme
yhdessä pohtineet maailman tapahtumia, kuolee yhtäkkiä kesken
kaikkien touhujensa. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ettei hän näe
enää keväällä vihertävää koivua, ei auringon nousua eikä
laskua, ei talvella tuulen lennättämää lunta, tai tähtiä
taivaalla. Minulle tulee tunne, että minun pitää elää hänenkin
puolestaan. Kannan häntä selässäni niin että hän voi katsella
maailmaa minun silmilläni, tuntea elämää minun kauttani. Joskus
joku muukin vainaja (nimitys on minusta kauhea) hypähtää selkääni.
Joskus kannan montaa vainajaa (mieluummin puhuisin kuolleista)
taakkana selässäni. Se väsyttää ja tekee mielen apeaksi. Yritän
karistaa heidät kyydistä, mutta ei se ole helppoa. Mutta kun
muistan äitini sanat: ”Kuolleitten pitää antaa levätä
rauhassa”, se auttaa, ja varistelen heitä lempeästi
selästäni, ja he häpyvät kiltisti takaisin sinne, mistä ovat
tulleet.
Vielä
kerran haluan palata tuonne alkuun, vaikka kyllä tämä riittäisi, olo alkaa jo puutua.
Sitä
minä vain, että on turha surra kuolleita. Niistähän voi tehdä
eläviä, milloin tahansa. Elämän
ja kuoleman raja on niin ohut ja hiuksenhieno, ettei ole ollenkaan
vaikeaa hävittää sitä mielestä. Milloin tahansa voi noppaista
kenet tahansa kuolleen muistilokerostaan, varsinkin jos kuollut on
läheinen tai itselle tärkeä. Sieltä hän nousee silmien eteen,
puheineen tai mykkänä, sellaisena kuin hänet haluaa. Jotkut
tulevat parhaassa iässään, nuorena ja kauniina, tai minkä muun
ikäisenä heitä ajattelee. Minä voin nähdä, jos haluan, jotkut pelkänä
luurankona, mutta mieluummin katselen kuolleitani elävinä ihmisinä,
joille voi kertoa maanpäällisistä tapahtumista tai tunteista, tai
yhteisistä hetkistämme. Sen minä sanon, ettei pidä suuttua, jos
hän ei halua puhua. Yleensä he ovat vaitonaista väkeä. Useimmiten
he katoavat heti kun kääntää ajatuksensa muualle. Hups! Ja hän
on poissa. Ei tarvitse ikävöidä, hän ilmestyy uudestaan kasvojen
eteen jos alkaa häntä ajatella.
Toinen
paikka, missä on helppo tavata, on uni. Siitä minulla on paljon
kokemuksia. Unessa saattaa kuka tahansa tulla minua tervehtimään,
ihan elävänä. Viime yönä näin kaksi kuollutta, Himmin ja
Sennin, joitten kanssa istuin junassa ja katselimme toisiamme ja
puhelimme kaikessa rauhassa, kun juna yhtäkkiä alkoi täristä ja
mennä pois raiteilta ja kuului huutoa. Siihen minä heräsin. Ja
olin ainoa meistä, joka oli elossa. Himmi ja Senni kun olivat jo
valmiiksi kuolleita. En tiedä olinko iloinen vai surullinen heidän
puolestaan. En pidä painajaisista. Kesti pitkään ennen kuin
selvisin siitä unesta.
Voi
nähdä hyviäkin unia. Usein näen sellaista, että olen vanhassa
kotitalossa, jossa on keltaiset seinät ja satulakatto, ja äiti
häärii sisällä hellan luona ja laittaa hyvältä tuoksuvaa
ruokaa, ja minä kysyn tuleeko isä kohta syömään, ja äiti
hymyilee lämpimästi ja sanoo että se on töissä ja että on
sinulla ahkera isä! Ja minä olen samaa mieltä.
On
ihan kiva käydä joskus lapsuudenkodissa! Ja mielellään jäisi
sinne asumaan lapsena, vaikka se olisi unta.
64 kommenttia:
Sad is my soul unto death:
stay here, and keep watch with me:
soon you will see a crowd of men surround me.
You shall flee, and I will go to be sacrificed for you.
Here is the approaching hour when the Son of man
will be delivered into the hands of sinful man.
vain sielu merkitsee -
ja kauneus -
Anonyymi(t),
kaunis runo, tekee hijaiseksi.
Kiitos.
kuinka arvotat olevaisen -
määrität satakielen
ruukkusi on puoliksi tyhjä
farmakeus
Tekstisi kulkee vuolaasti ja polveillen kuin virrankymi! Musiikki oli jälleen kerran mielenkiintoista ja heijasteli oivallisella tavalla jutun hartaita tunnelmia. Jäin miettimään tuota muistiasiaa. Mitä, jos muistia ei olisi ollenkaan? Onko muisti syy vai seuraus? Kun muistaa jotain, tieto tallettuu järjestelmällisesti aivojen hermoratoihin. Entropia siis pienenee. Koska luonnonjärjestyksen mukaan entropia kuitenkin lopulta aina kasvaa, niin muistotkin haihtuvat vähitellen, kun hermoratojen temporaaliset linkit purkautuvat. Mutta jos tosiaan ei ikinä muistaisi mitään, niin elämähän olisi täyttä kaaosta koko ajan. Synnyttääkö siis muistaminen maailman?
https://www.youtube.com/watch?v=5vfKrXouak4
Hjalmar,
minulla on käsitys, että ilman muistia ihminen menettää kokonaan identiteettinsä, hän on "ei kukaan" itselleen. Olen nähnyt muistisairaan, jonka ainoa teko, minkä hän saattoi tehdä, oli nielaista, kun hänen suuhunsa joku laittoi ruokaa. Muuten hän oli kuin elävä ruumis. Makasi sängyssä liikkumattomana.
Erään toisen muistisairaan muisti on pysähtynyt 1940- luvulle, kun yrittää jutella hänen kanssaan, hän palaa aina sinne, vaikka koettaisi kysymyksillä pitää häntä uudemmissa asioissa. Muistisairaus siis etenee hitaasti mutta varmasti. Ylhäältä alaspäin. Uusia asioita on vaikea muistaa, mutta vanhemmat ovat tallella (kunnes nekin häviävät).
Joskus voi sattua jotain, jonka jälkeen muisti on kokonaan hetkessä poissa.
Nuo kysymyksesi ovat mielenkiintoisia.
Puhutaan yhteisömuistista. Tuntuu, että muisti on niin keskeinen asia, ettei mikään jatkuisi, jos kaikki ihmiset menettäisivät muistinsa yhtäaikaa. Voi vain kuvitella, millaista en jälkeen olisi. Kai se olisi maailmanloppu ainakin ihmisten osalta.
Jännä, kun ei ole koskaan ennen tullut mieleen miten tärkeä muisti on. Jo väärin muistaminen voi aiheuttaa mitä tahansa harmia tai jopa onnettomuuksia.
Tuo laittamasi linkki on niin hauska, että laitan sen facebookiin, jooko? (otan pois, jos haluat)
Lisää sellaisia tarinoita made by Hjalmar! Please.
Ajattelin maailman muistamista siltä kannalta, että voisihan olla niin, että maailma on oikeasti jotain ihan muuta kuin minkä me aistimme ja näemme. Aivomme vain ovat ohjelmoidut käsittämään maailmankaikkeus nykyisellä tavalla. Siinä on jokin jännä yhteys, että muisti on asioiden järjestämistä siisteiksi lokeroiksi aivoissa ja siten me käsitämme maailman. Jos muistia ei ole, maailmakäsitys katoaa. Onko meillä muisti sen takia, että joku yrittää syöttää meille jonkun tarinan - kenties "maailmapelin" kehittäjä? Myönnän, että nämä ajatukset ovat täysin keskentekoisia, jotenkin en saa otetta sen enempää muistista kuin ajastakaan. Onko aikaa olemassa ollenkaan?
Oon laittanut muutamia juttuja piloillani juutuupiin (hakusanalla "Hjalmar ensimmäinen" ne löytää) ja saa niitä levittää. Nehän ovat ihan karseita, mutta harjoittelen sitä, etten ottaisi itseäni turhan vakavasti. Muutamat tutut kyllä ovat alkaneet katsoa vähän hitaasti...
To Hjalmar,
ensiksi: Harmi, kun sivustosi kertomuksessa ei toiminut. Juuri kun olin lopettamassa arvioni jutustasi, sen päälle tuli joku muu sivusto, enkä saanut sitä millään pois. Se oli jonkun muun tarinaa. Kun yritin sitä poistaa, löysin itseni yhtäkkiä Danske Bankin sivustolta! Yhtä dramaattinen yllätys kuin oli juttusi lopussa! Ei siinä ollut myöskään julkaisu-nappia missään näkyvissä. Jotain siellä on pielessä vielä sen seisokin jäljeltä.
Yritin lähettää ylläpidolle tiedon, mutta sekään ei onnistunut.
Mitä pohtimiseesi tulee, voit olla ihan oikeassa. Ihmiset on ohjelmoitu tavattoman taitavasti juuri tätä maailmaa varten, samoin kuin eläimet ja kasvit.
Jospa tämä avaruudensuunnittelija on leikkinyt erilaisilla mahdollisuuksilla ja luonut toisenlaisia olentoja eri planeetoille. Voinut tehdä heistä vaikka vesileimoja, jotka eivät erotu ihmissilmillä, vaikka nämä taivaalliset vakoilija-avaruusalukset joitakin näytteitä toisivatkin tai kuvaisivat laitteillaan. Tuntuu, että maailmankaikkeus alkaa pyörryttää, kun ajattelee kaikkia sen mahdollisuuksia.
Minusta tuo juttusi, johon lähetit linkin, on ihan hassun hyvä. Tarina taattua laatua.
Siellä se videosi jo on mun sivustolla. Voit käydä sitä katsomassa, kun kirjaudut facebookiin ja panet etsimeen nimen Liisu Liisukainen (se olen minä :)
Se juttusi, jonka kävin äsken lukemassa on hurjan hyvä- taas! Siinä on pieneen tilaan saatu mahtumaan ajanjakso hevospeleistä autoon, maakellarin uumenista suuren muinaisjäännöksen ulottuvilta ensimmäisen ihmisen ensimmäiseen askeleeseen kuun pinnalla.
Siihen olet pystynyt yhdistämällä unen ja todellisuuden. Hieno juttu se on.
Oletko ajatellut omaa blogia? Tässä olisi sen ensimmäinen lukija!
Anonyymi:
Laitoin Facebookiin tämän:
Anonyymi sanoi...
kuinka arvotat olevaisen -
määrität satakielen
ruukkusi on puoliksi tyhjä
farmakeus
Tuo on totta. Miten vaikea on arvioida mitään. Ja mieli on aina tyhjää täynnä, jos olisi edes puolillaan, olisi hyvä.
Pöö. Peikko luulee, että Liisu on taitava luomaan hahmoja. Tämäkin minä-kertoja on ihan oikean tuntuinen. Se pohtii unijuttuja ja muita asioita ihan oikeasti.
Moi, Peikko! Kiva kun kävit!
Sinunkin juttujesi pohjalla lepää aina totuus. Liisu on sitä mieltä, että kaikki peikot muistuttavat ihmistä ja isopeikko on iso ihminen, joka keksii kivoja juttuja vaikka mistä. Tiskipöytäkin saisi isonpeikon käsittelemänä ihan uudet ulottuvuudet!
olen väsynyt
tyhjänpäiväisiin
ja
sieluttomiin
- niin saisi
- tumputtajat
sielu on se
mikä tekee
tyhjästä
tyhjän
kuinka
kauniista
saakin väännettyä
pelkkää rumaa
on empaatittomia tyhjiä
on sielullisia näkeviä
ja sen postimaksun saa tunkea omaan........
koetin sanoa
turhautuneena
että
ymmärrän sen hiljaisuuden -
tyhjän
mutta en
ymmärrä
näitä
perkeleen joukkioita
ja taas
suutuin
Anonyymi riitelee itsekseen. Koska viimeksi lääkitys on tarkistettu?
Anonyymi, runosi puhuvat, mutta en yllä tajuamaan, mitä ne tarkoittavat, miksi ne ovat kuin eivät olisi tyytyväisiä itseensä tai elämään yleensä.
lääkitystä
stubbille
vallankäyttäjille
ja moraalittomille -
myös siis räsäselle
väsyin
tähän
näytelmään
tyhjiin
sanoihin
terveyskeskuksessa
jonottaviin vanhuksiin
joita kukaan ei hoida
rahaa kahmiviin
veroparatiisilaisiin
miehiin jotka
pitävät naisia objektiiveina
matalaotsaiset paskiaiset
mutta
onhan minulla
tämä
taide
Leviathan (Russian: Левиафан) is a 2014 Russian drama film directed by Andrey Zvyagintsev
hohhoijaa
eikö mitään tylsempää
tai tämähän
on siis
jo niin nähty -
itseään kissoina pitävät midakset
tyhjänpäiväiset marakatit
Anonyymi Runoilja.
Selvemmin eivät runosi osaa enää puhua.
Olet tyytymätön maailman menoon. Niin minäkin.
Minusta on naurettavaa, että samanaikaisesti kun Valkovenäjällä neuvotellaan maailman rauhasta (s.o. Ukrainasta) 50 raskaasti alustettua tankkia ylittää Venäjän ja Ukrainan rajan (tuli Iltasanomien ilmoitus kännykkääni äsken). Pitäneeko paikkansa, se on taas eri juttu.
Olen pettynyt siihen, että joku isä ja äitipuoli murhaavat lapsen eikä lasta kukaan ole auttamut, vaikka tieto tämän kärsimyksistä on viranomaisilla. Olen pettynyt moneen muuhun asiaan, joista osa on pikkujuttuja. Mutta silti. Silti yritän ymmärtää maailmaa ja sen lainalaisuuksia. Hulluko olen?
maailmassa on paljon muutakin
hullusti
on kauneutta
mikä rikotaan
hyvyyttä
joka tallataan
nuoruutta
ahnaasti raiskataan
ja kaikki peittyy
kaaokseen -
on vaaka joka
odottaa
se ei vääryyttä kumarra -
vain ehdotonta totuutta
onko enää ihmisyyttä -
rakkaus minne piilouduit
nautinnonhaluiset
kuorelliset
ontot muovinuket
missä olet korpimetsä
katajanmarja
suopursu
kesäyön lempeä kaiho
rehellinen luonto
Runoilija-Anonyymi
Runosi ovat kuin tämän ajan peilejä.
Jotain on kaunista ja hyvää: luonto, eläimet, kasvit (jotka noudattavat elämän aikatauluja)
ja elävät omaa elämäänsä aitoina ja toteuttavat omaa itseään nahkaa myöten täysillä.
Taistelu elämästä on niille jokapäiväistä.
Ihmiset, joille on annettu valinnanvaraa ja oikeus olla mitä haluavat, ailahtelevat hyvästä pahaan ja pahasta hyvään.
Uskon että hyviä on enemmän kuin pahoja, mutta paha kello kauaks kantaa. Aiheuttaa enemmän vahinkoa.
Nuo sinun runosi kertovat sen kaiken.
NE näkevät paremmin kuin ihmiset.
Niissä liikkuu sanojen välissä hyvä henki.
Ne ovat kauniita, koska ovat hyvän puolella.
Kiitos niistä! Ne ovat kuin lääkettä
väsyneelle, joka sai päivän työnsä päätökseen juuri äsken.
minä vain väsytän ihmiset
on parempi olla hiljaa
pieni ja näkymätön
ei saa astua varpaille
silloin herää
tumma ja jylisevä
turvaa ja rakkautta
en ole löytänyt
vain tummaa ja jylisevää
hysssssssssssssssss
liikutaan
nyt
vaiti
silloin ei käy kuinkaan
Ps. liisi - nämä runot ilmestyvät runoteoksessani myöhemmin ja täällä käy muutkin katsomassa niin kuin muuallakin, en vain minä. Me olemme porukalla näkemästämme keskustelleet - meitä on monta. Netin - virtuaaliviestien analysoiminen on mielenkiintoista ja on ihmisiä, jotka mielenkiinnosta havannoi blogistien mielenliikkeitä. Me olemme joukko nörttejä. Joskus laitamme ns. ärsykkeitä, jotta saamme reagtion aikaiseksi - niistä kun näkee paljon. Ps. meitä on iso joukko :D
Voit olla iso, mutta et mikään joukko. Teksteistä näkee että yksi ja sama ihminen nämä on kirjoittanut!
Ns. ärsykkeitä voisit laittaa, oi kultainen murmelini, omaan blogiisi. Avaappa sellainen.
Pliiiiiiis!
Anonyymi(t),
kuulutte joukkoon, joka on valtavan suuri. Kuka tahansa voi esiintyä anonyymina, sellainenkin, joka esiintyy omalla nimellään tai nimimerkillä.
Anonyymina esiintymisellä on omat hyvät puolensa. Sillä suojaa omaa minuuttaan. On ehkä helpompi puhua asiat niin kuin oikeasti ajattelee, olla siis rehellinen. Mutta asiaa sotkee se, että anonyymisuutta voi käyttää halutessaan myös väärällä tavalla, olla tahallisen ilkeä, pelotella toista, purkaa omia traumojaan, kateutta ja vihaa tai muita negatiivisia tunnetiloja.
Voin olla kiitollinen siitä, että tähän asti kaikki anonyymit täällä blogissani ovat olleet ystävällisiä ja mukavia. Siitä olen kiitoksen velkaa teille.
niin
kiltti olen minäkin
puhuin kaikki pois
nimiä myöten
kasvokkain
niin on paras
kiitos sinulle
lähellä on nyt
ihmiset
jotka
tietävät
ja
kulkevat
yhdessä
asioita
kanssani jakaen
keveästi
näin on parempi
näin on oikein
minä en
puhu mitään täällä
enää
paitsi jos mieleeni tulee niin
puhun
jollen ole vaiti
yleensä
olen
liian monta sanaa
hiljaa
:D
Toivottavasti tuo ei tarkoita jäähyväisiä: "minä en / puhu mitään täällä / enää /...
paitsi-sana lupaa kuitenkin jotain...
Hyvä! Ja suren sanoja, jotka eivät pääse esille. Herää kysymys, miksi sanoilla ei ole vapautta tulla esiin silloin kun ne haluaisivat.
Niitähän kohdellaan kaltoin. Kyllä sanoillakin on tarkoitus. Joka sanalla on tarkoitus, vaikka kuinka yrittäisi sitä suojella ja kieltää siltä mahdollisuuden tulla sanotuksi. Sanojen tarkoitus, kaikkien sanojen tarkoitus on alkuaan ollut nimenomaan tulla esiliie, viestittää sillä jotain. Jotkut ovat vain niin mustasukkaisia omista sanoistaan, etteivät halua luovuttaa niitä toisille.
On myös kiellettyjä sanoja. Ne ovat sanavankeja. Usein ne kuihtuvat pois, varsinkin, jos ei muista niitä mitenkään ruokkia.
Minä puolustan sanoja. Minun sanani saavat omasta puolestani olla vapaita.
Mutta niilläkin on rajansa, joita toiset ihmiset niille asettavat.
Kannatan sanojen ilmaisuvapautta!
Herätit minut Liisu.- Jos tänne löytyisi joku sana, hyvä niin.
Luin tekstin jo taannoin ja jonkun sanan kirjoitin fb:iin. Luin tekstin nyt uudelleen.
Saat sinä kyllä tekstiisi hymyn suupieliin tuovaa ihanan aitoa ja uskottavaa lapsen ajattelua. Sitten taas ikään kuin vakavoidut, mutta siinäkin aitii pienen hymynkareen suupielessä.
Alkukuva "varjohiihtäjineen" jäi mainitsematta taannoin. Hieno oivallus, kuten tuo musiikkikin (kansikuvineen).
Niin. Elämä on tosiaan pitkälti valintaa, onko se lasi puoliksi tyhjä vaiko puoliksi täysi. Kaikkea emme voi valita, kuten tätä maailmantilannetta sotineen ja terrorismeineen. Siinäkin voimme yrittää hoitaa edes oman tonttimme. Sen sinä teet kiitettävästi.
Tuonne toiselle sivustolle jouduin vahingossa, kun en taannoin päässyt mitenkään sisälle Suomi lukee-palstalle. Ja kuten tiedät, siellä olet ja pysyt ja muistutus tulee päivittäin.
Kirjallisuudesta tekisi mieli keskustella kuten joskus ennen.
elviira
Elviira, miten Kertomus voi? Kun viimeksi kävin siellä se jo toimi, mutta kun tarkoitus oli kommentoida, siinä loppuvaiheessa tuli jonkun toisen jutun seinämä eteen eikä missään ollut julkaise (lähetä) paikkaa.
En ole viime aikoina ennättänyt tehdä kirjoitusrintamalla juuri mitään. Mutta lukea olen yrittänyt, aina kun on ollut pienikin aika.
Lukenut montaa kirjaa yhtä aikaa. Kohta olen saanut ne kaikki luetuiksi. Ne on olleet kaikki hyviä (Gunningham, Modiano, Lundberg.) Niistä viimeksi mainitun Jää'tä olen lopettelemassa. Se on ehkä vaikuttanut voimakkaimmin, sillä se on siepannut alusta pitäen voimakkaasti mukaansa. Johtunee kirjailijan taidosta kuvata asioita niin tarkasti, että tulee tunne, kuin olisi tapahtumissa mukana. Ja tässä lopussa, missä kerrotaan päähenkilön, papin, kohtalosta, tuntui kuin olisi ollut yksi seurakuntalaisista ja pääsi itku (ihan oikeasti), vähän jopa nolotti, kun tuli vieraita ja minä itkuisena siinä yritin kuivailla silmiä ja tervehtiä. Mutta kylläpä on hyvä kirjoittaja tuo Lundberg. Oikeaan paikkaan meni Finlandia-palkinto.
Modianon Hämärien puotien kuja (Nobel viime vuonna) kertoi taas ihmisestä, joka kokosi itseään palasista, oli jossain vaiheessa menettänyt muistinsa. Kiinnostavasti kirjoitettu sekin, mutta nopeammin luettu kuin Jää. Cunninghamin kirjoista olen kaikista pitänyt. Hän on myös taitava kuvaamaan ihmisissä sitä, mikä ei ole näkyvissä muuta kuin ilmeissa ja eleissä. Hän ei pysähdy niihin, vaan menee syvemmälle, ajatuksiin asti, taitava mielentilojen kuvaaja. Lukemani kirja Lumikuningatar.
Olen melko varma, että olet lukenut nuo kaikki. Mitähän sinä niistä ajattelit?
Nyt vasta pääsen kommentoimaan viestiäsi. - Parin päivän flunssanpoikanen ennätti tehdä ruuhkaa.
Kirjoittajapalstasta en osaa sanoa mitään, koska en ole viime syksyn jälkeen kuin piipahtanut joskus. Minun kirjoittamiseni supistuu siihen, että esiluen joidenkin tuttujen tekstejä. - Luottolukijoista tuntuu olevan huutava pula.
Sinä tartuit heti marinaani kirjallisen keskustelun puutteesta. Luen aika vähän käännöskirjallisuutta, mutta Modianon palkitun Villa Tristen lukaisin hiljattain pikalainana. En minä kyllä sitä kovin ihmeellisenä pitänyt, vähän sekavana jopa. Samaa on sanonut pari muutakin kirjan lukenutta.
Minä ahnehdin näitä kotimaisia uutuuksien parhaimmistoa. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät kirjasta pidin. Oli jopa vertailukohta Ruotsin viime vuoden August-palkittuun kirjaan, (Lena Andersson:Omavaltaista menettelyä)koska se oli meillä tammikuussa alkaneen verkkolukupiirin kirjana. Kyllä Jussi kirkkaasti veti pisteet kotiin päin- niiden muutamien muidenkin mukana olleiden mielestä.
Lundbergin Jään luin aikanaan ja muistaakseni sitten jonkun toisenkin. Jää oli koskettava kirja. En ihmettele kyyneleitäsi.
Gunnighamia en ole lukenut, en ensimmäistäkään.
Minä puolestani olen viimeksi lukenut todella vaikuttavan juuri ilmestyneen pienen kirjan:Stephen Howking Minun lyhyt historiani. Ennen kaikkea kirjoittajan lämmin itseironia, lahjakkaan ihmisen maanläheinen huumori.- Lie jotain sukulaisuutta yhteen "Pikkuliisuun".
Samanlaista lämmintä itseironiaa löysin Pekka Saurin Parempaa kuin seksi-kirjasta. Fb:ssa joulun alla kirjasta käyty keskustelu havahdutti minut.
Aki Ollikaisen Nälkävuosi on meillä maalis-huhtikuussa verkkolukupiirissä. Olen sen lukenut, mutta kirja kestää useammankin lukemisen. Helsingin yliopisto järjesti aiheesta viime viikolla seminaarin, jossa kirjailija oli pääesiintyjänä.
Täytyy vain toivoa, että piiriin tulisi edes pari muuta lisäkseni.
Kas vaan. Kohta ei omaa vähäistä aivotoimintaa edes tarvita.
Hei, Elviira,
sainpa sinulta lukuvinkkejä, kiitos!
Nälkävuoden olen lukenut, suorastaan vavisuttava kirja. Yksi vaikuttavimmista, mitä olen lukenut. Saa häpeämään omia valituksiaan. Ja hyvin kirjoitettu sekin. Ei mitään joutavaa ruikutusta, pelkkiä tosiasioita. Ja siinä, jos missä tulivat hyvät ja huonot ihmiset erotetuiksi toisistaan, joskus hyvin pienenkin teon perusteella. Niin eläydyin siihenkin, että ne ihmiset joita siinä kuvattiin eivät hevin katoa mielestä. Siinä kirja, jota ei tarvitse lukea uudestaan. Se säilyy mielessä.
He eivät tiedä mitä tekevät on minulla e-bookina. Se on selväpiirteinen ja hyvä.
Nyt aion seuraavaksi tutustua runoilijana tunnetun Sylvia Plathin proosaan, vähän kerrallaan, kun noita tekemisiä riittää joskus paineeksi asti.
et sinä pysty
ymmärtämään
silkin haurasta
kuin valonjuovaa
kuulasta turkoosia -
elämää
kun
sydän on
ihonpinta -
sisimmässä
kulkeva
hälve
kaiken koskettama -
ja sen annat
pois -
ymmärtäen mistä luovut -
jokainen hetki on pois annettu
Anonyymi, tuo runosi on kuin perhosen siipi, hento, maasta nouseva heinän oras. Se saa proosani tuntumaan kömpelöltä ohrapellolta, ja sanat joilla vastaan runoosi takiaisilta ja rikkaruohoilta.
takiainen
ohrapelto
rikkaruohot
ne ovat kauneutta
villiluonto -
kaartuva ja pyhä
en tahdo rumuutta
löysin luonnon sinusta
tunteet heräsivät -
aistimellisuus
ihon väräjävä pinta
kuin kauhoisin merta
käden sylillä
yksin
soihdun kantaja
peili
rikkoo
kauniin -
heikkoudeksi
sillä tavoin vääristää
Oi Apollo
sitä kannan
rakkaudella
tietäen
Sofokleen miekasta
pääni päällä
jalo
lähde kirkas
"kuin kauhoisin merta
käden sylillä
yksin"
Runosi pulpahtelevat tosiaan kirkkaasta lähteestä ja tavoittelevat kauneutta.
Tuossa lainaamassani otteessa se näkyy ehkä selvimmin. Puhut "käden sylistä".
Käden syli, tarkoittaa ehkä kouraa. Niin sen tulkitsen.
Käden syli contra koura. Iso ero. Käden syli voi olla lämmin. Koura kouraisee mieltä.
käden syli
on lempeä ja hyvä
miksi tulkitset sen kouraksi
miksi kovetat sydäntä
satutinko sinua
kosketin sydäntä
kouraisin mieltä
suruavaa ja tummaa
vai kuvaksiko itsestäsi
tähän asetit
eikö se ole
pihlaja -
pyhäpuu?
pohjanakan luinen käsi?
ymmärrätkö
siinäpä se
lopunalku
piste
ja
päämäärä
ympyrä-
hyvä vai paha
(uneni)
lämp plämp
plämpläm päläm
päp pläpm
plää
pälä pälpää
pålåpålåpålå
pålåpålåpålåpål
pålpålpål
hehehhehehhehh
En valinnut kouraa. Tarkoitin, että koura ja kädensyli ovat sama asia. (Tai niin sen tulkitsin). Mutta kädensyli on parempi k.o. runoon, koura raapaisisi sen pilalle. Sitä paitsi kädensyli on minulle uusi ilmaisu, sen takia pidän siitä enemmän kuin jos olisit käyttänyt kouraa. Se on ainakin minulle tuoreempi ilmaisu.
"pohjanakan luinen käsi" on on myös hyvä. Tekisi mieli siihen tarttua. mutta rohkeus ei riitä.
En katso kieroon noita kahta viimeistä runoakaan, ne ovat rytmiltään hyviä.
(Ne osoittavat huumorintajua).
Mietin vain onko sama kirjoittaja.
ei
edellistä matkin
hiukan laveammin -
pålåtin
väsyhän tässä tulee
siis pohjanakka
ei pihlaja
voi sinua
niin
ja itse pidän erityisesti tuosta
päläm pälpää - runosta
siinä ilmenee
elon rustiikkisuus sekä
voipunut mielle
rytmiltään juha seppästä ja
hannu mäkelää
Valjut ajatuksetko
Sisäinen paineko
Vapisuttaa
Pelottaa
Ravistan sanoja,sätin, potkin niitä
Ne eivät välitä, eivät tottele
Miten se sinulle on niin helppoa?
rakkaus
vain se kantaa
pelko on turhaa
se lamauttaa
ja arvottaminen
ole vain
ja tunne kauneutta
voita mielesi
järkähtämätön valo
se on voima
kuuntele unia
siellä on totuus
irtaudu joukkioista
luota
kanna mielessäsi
vain rehellisyyttä
totuutta
ole totuus
kauneuttahan sinä olet
minulla on kaipaus siihen
hyvyys on tienviitta
tauluja ei saa piilottaa
niitä on katsottava
mutta ei se haittaa
jos pelottaa
vapisuttaa
kauneutta siinäkin on
mutta miksi pelkäisit
näe kauneus
ajattele kauneutta
sinussa on se kaikki
voi kun sen näkisit
se tuntuu pyörteeltä
se on pehmeä tuuli
se kaikkein pienin sinussa
kuin aavistus
ps.
minä vain rakastan
se ei vähene
katoa
se on
se ei arvota
se vain on
toinen ilman toista
on vajaa
jätit kaiken sen sanomatta
se sinun on sanottava
ps. varietee
heräsin
kauan se kesti
kapuaminen
kiittää yleisöä
rutistaa kaunista
https://www.youtube.com/watch?v=hvn2UObYSsI&feature=player_detailpage&list=RDMqoANESQ4cQ
Anonyymi, kiitos viisaista ajatuksista ja neuvoista.
Kiitos myös tuosta videosta. Se on kaunis ja rauhoittava.
Erityisesti kiitän siitä, kun sain vahvistusta mietteilleni seuraavaan kirjoitukseeni, jota yritän parhaillaan saada aikaiseksi. On vaikea kirjoittaa, kun tuntee olevansa tyhjä kuin roskaämpäri, tyhjentämisen jälkeen. Kohta se on taas täynnä roskia.
eell
"Lennä, lennä Liisu
ison kiven juureen.
Siellä sun äitis
keittää sulle puuroo".
Kirj. mikko kovakuoriainen
"On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin:
Miten villisorsan valitus soi kaislikossa öin.
Joku yksinäinen eksynyt, joka vilua vaikeroi,
Jok’ on kaislikossa kierrellyt eik’ emoa löytää voi."
Jaksaisin katsella tämän kirjoituksen alussa olevaa kuvaa vaikka kuinka pitkään. Se on kaunis ja jotenkin ihmeellinen. Elävä. Sitä tekee mieli pysähtyä tutkiskelemaan ja miettimään.
Kirjoitus on kaunis myös, ja siinä on paljon tuttua. Luin uudemmatkin tekstit (kävin jo aiemmin lukemassa nuo Josse ja Maria -jutut, mutta nyt uudelleen). Nekin herättävät tarpeen prosessoida niitä mielessä pitkään ja antaa niiden eri osasten avautua ja punoutua yhteen vähitellen (huono kielikuva mutta olen hirmu väsynyt ja aivoni taitavat jo nukkua, vaikka sormet vielä näppäilevät). Halusin vain kertoa, että kirjoituksesi ovat minua koskettavia ja merkityksellisiä.
Lähetä kommentti