22.8.2015

KIIRASTULI (Joosef ja Maria, osa 6)


                                                                                                 Antony Gormley, Untitled, 1987 * 
 


”Ken teitä johti! Ken ol´lyhty teille
yön syvyydestä päästäksenne, joka
ijäti synkistää nuo kuolon kuilut?”


Näin kysytään Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä mieheltä, joka pyrki pois Helvetistä mentyään sinne vapaaehtoisesti, elävänä, etsimään kadonnutta rakastettuaan, löytämättä tätä ja nähtyään kaikki helvetinkauhut, halusi sieltä takaisin elävien joukkoon. Yksin hän ei olisi sieltä pois päässyt, mutta hänen rakastettunsa, joka olikin vielä elossa, oli lähettänyt hänelle sinne auttajan.
Näin kertoo tarina.

Mutta nyt on tosi kysymyksessä. Kertoja, joka on luonut nämä kaksi ihmistä, Marian ja Joosefin, joiden elämää olet ehkä seurannut, on pulmallisessa tilanteessa, sillä toinen heistä, Joosef, on kadonnut kuin maan alle. Hän ei ole antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään moneen päivään. Jalanjäljetkin huurteisesta nurmikosta olivat sulaneet pois sään lämmetessä. Se oli viimeinen muisto Jossesta. Ja toinen henkilö, Maria, on surun murtamana pudonnut syvään kuoppaan, jonka pohjalla hän nyt istuu myttyrässä ja luultavasti rääkyy (että hän osaakin hermostuttaa minua välillä, kertoja mutisee itsekseen). Ehkä hän on jo kuollut. Onko hänkin yrittänyt laskeutua alas helvettiin etsimään kadonnuta puolisoaan? Ei varmasti. Tämä ei ole mikään sankaritarina. Eikä nuo ihmiset ole millään tavoin erikoisia, kannattaako heistä edes puhua, ei ainakaan surra. Tavallisia ihmisiä, ”maan matoja”, ei edes iltapäivälehti ottaisi tarinaa vastaan, jos joku samantapaista juttua sinne tarjoaisi. Kerranko ihminen katoaa! Molemmat voisi julistaa vaikka kuolleiksi, pauhasi kertoja. - Kuolla suruun? Niin. Onhan se kyllä aika rankka juttu.
Kertoja heltyy. Ehkä sittenkin pitäisi antaa molempien elämän jatkua. Olenhan tavallaan heistä vastuussa ja jotenkin heihin kiintynyt, kertoja ajattelee. Joosef kyllä pärjää. Ehkä hän on jonkinlaisessa maanpäällisessä helvetissä, kun on lisännyt viime aikoina roimasti viinan käyttöä, tai ehkä hän elää jo kiirastulessa ja yrittää selvittää ja kirkastaa itselleen tapahtumia. Hänestä minun ei onneksi tarvitse olla huolissaan. Tein hänelle vahvan itsetunnon, mutta Maria parka jäi vähemmälle, kun häntä luodessa ajattelin kai jonkinlaista taivaallista madonnaa ja oletin että sellaisella on hyvä itsetunto automaattisesti. Maria tarvitsee auttajaa.

Ne teistä, jotka olette seuranneet näitä kahta ihmistä, tiedätte ehkä suurinpiirtein, mitä heille on tähän mennessä tapahtunut. Tosin tämä tieto on peräisin vasta sen jälkeiseltä ajalta kun heidät oli julistettu aviopariksi. Tämä tapahtui Marian vanhempien kodissa, pienikasvuisen, isomahaisen papin edessä - Jumalan silmän seuratessa tapahtumaa ehkä jostain katonrajasta - vain lähimmäisten läsnäollessa. Siinä luvattiin, että rakkaus kestää ikuisesti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ja sen päälle oli juotu vahvistukseksi pullakahvit. Ja he olivat asuneet jo monta vuotta yhdessä, sovussa, omassa kodissa. Talossa, jonka Joosef oli heille rakentanut.

Marian kotona oli ollut akkavalta (jos haluaa käyttää tätä banaalia ilmaisua), joten Maria oli tottunut ajatukseen, että joku määräsi aina kaikesta. Häntä olisi pitänyt varoittaa, sillä Joosef oli kotoisin perheestä, jossa isä oli ollut kunkku (kuin kukko tunkiolla, olisi ehkä parempi ilmaisu, kysymys on maalaistalosta). Ja syystä, ettei Josse, joksi Joosefia virallisesti kutsuttiin, ottanut huomioon tätä eroa (ehkä hän ei tiennyt siitä), hän halusi ottaa mallia isästään. Eikä Maria, vaikka oli kyllä käynyt kouluja, osannut mitään, eikä tiennyt mistään mitään, kunnolla. Jossen piti häntä aina opettaa ja neuvoa. Maria ei tiennyt edes, miten ruokaa laitetaan. Aina, kun hän oli mennyt keittiöön auttaakseen äitiä (ja ehkä oppiakseen jotain ruuanlaitosta), äiti oli sanonut: ”Menepäs lapsikulta lukemaan läksyjä, minä kyllä selviän tästä yksinkin!” Maria oli kokenut sen helpotuksena.
Mutta eihän minun pitänyt tästä kertoa, kertoja huokaisi. Mennäänpä suoraan asiaan!

Maria oli siis joutunut tilanteeseen, jota hän ei kestänyt. (”eihän tällaista meillä kotona ollut koskaan, aina äiti tiesi, missä isä oli”). Maria oli tyrmistynyt ja apätoivoinen, kun Jossea ei alkanut vielä neljäntenäkään päivänä katoamisen jälkeen näkyä. Maria alkoi öisin - sikäli mikäli yleensä sai unta - nähdä kammottavia näkyjä. Milloin Josse makasi maantieojassa kuivuneen veren peitossa, milloin hän huusi Mariaa auttamaan, kun joku vieras nainen yritti kiskoa häntä väkisin vuoteeseensa, milloin hän itse jäi sortuvan vuoren alle eikä pystynyt hengittämään. Välillä hän heräsi omaan ääneensä, joka huusi: Äiti, äiti!
(Onhan se noloa kun aikuinen ihminen huutaa äitiä apuun, mutta minkä Maria unilleen mahtoi, mieluummin hän olisi katsellut kauniita ja hyviä unia, että edes yöllä olisi ollut parempi olo.)

Hermothan siinä meni. Sekä Marialta itseltään, että kertojalta, jota Maria tuskin olisi huomannut, vaikka tämä olisi istunut hänen sänkynsä laidalla ja pitänyt kiinni kädestä. Ei ihme, että tuska tarttui Mariaa kurkusta niin että hän tunsi tukehtuvansa. Kertoja olisi mielellään ainakin yrittänyt lohduttaa Mariaa, mutta niin siinä vain kävi, että Marian hätä kasvoi niin suureksi, että hänen voimansa valahtivat lattialle, ja Maria kierähti niiden mukana sängystä, ja olo oli hänellä niin paha ja painava, ettei Jossen tekemä lattiakaan kestänyt sitä. Lattialautoihin tuli aukko, jonka läpi Maria jatkoi putoamista vuorivillan ja mustan pikikerroksen ja sementin läpi soralla pohjustettuun maanpintaan, joka sekin repesi railoksi ja siitä montuksi, joka syveni kuopaksi ja jatkui siitä aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Mitä suuremmaksi Marian tuska yltyi, sitä pitempään putoaminen jatkui. Lopulta hän jämähti niin pohjalle, ettei tuntenut enää juuri mitään, kökötti vain jossain kaukana syvällä kuilussa, onkalon pohjalla, jalat koukussa, käsivarret pään ympäri kierrettyinä, ilmeettömänä, kylmässä ja pimeässä, ja paleli kuin horkassa. Mutta, hän oli lakannut itkemästä. Häthätää kertoja erotti enää vähäistä heijastusta, kuopan pohjalta. Se tuli Marian lasittuneista silmistä jotka olivat avoinna ja suunnattu kohti valoa, kohti taivasta, joka näkyi vain pyöreänä, euron kokoisena länttinä, montun pohjalta ylöspäin tähystäessä.

Sinne Maria olisi ilmeisesti kuollut, ellen minä, kertoja, olisi puuttunut asiaan. Jotain piti keksiä, jolla Marian saisi nostetuksi ylös ja voisi selittää hänelle elämän kovia lakeja, ettei hän heti ensimmäisten todellisten vaikeuksien tullessa kohdalle irrottaisi otetta itsestään ja haluaisi vain kuolla. Koko maailmahan on täynnä taistelua. Jokainen siihen kuuluva eliö, oli se pienen pieni bakteeri, ohut heinänkorsi, tai lintu tai ihminen, mikä tahansa maan päällä tai vedessä lilluva olio, on taistelija. Pitää taistella paikasta auringossa, ravinnosta, elintilasta, asemastaan muihin nähden, tai jostain muusta, ihmiselle elintärkeästä asiasta. Ei siinä voi tosissaan loputtomiin välittää toisista, pitää osata ottaa oma osansa. Puolustautua. Muuten häviää, tulee syrjäytetyksi tai syödyksi kuin eläin. Tai ainakin joutuu kärsimään omaa hölmöyttään. Ja häviää lopulta kokonaan maan päältä. Joitakin harvinaisia poikkeuksia voi olla olemassa, mutta oma elämä on yleensä oltava etusijalla. Pelkkää kuvittelua luulla muuta.

Kun en keksinyt miten menetellä Marian suhteen saadakseni hänet ongituksi kuopasta, katsoin parhaaksi pudottaa itseni samaan kuoppaan, pohjalle asti. Huh, pelotti! Mutta sieltä minä kaappasin Marian selkääni ja raahasin hänet takaisin maanpinnalle, auringon paisteeseen ja kukkien tuoksuun. Helppoa se ei ollut. Päätin opettaa häntä järkipuheella ajattelemaan itsenäisesti ja noudattamaan ihmisyyden lakeja ja sietämään vastoinkäymisiä, niitähän riittää.
Lyhyesti sanoen: Ehkä pelastin hänet Helvetistä. Toivon että hän pääsisi jo täällä maanpäällä Kiirastuleen, ja siten puhdistuisi ikävistä ajatuksista ja itsensä tai toisten vääristä ja pahoista teoista. Mutta ensin hänen pitää saada rauhassa levätä. Niin minä ajattelin.

Heh, heh! Miten minulla onkin nyt niin helpottunut olo! Tuntuu ihan kuin olisin pelastanut jonkun ihmisen kuolemasta! Voiko tämä olla totta. Tämä ihana tunne! Kyllä kertojana näköjään sittenkin kannattaa olla, vaikka väsyneenä joskus ajattelee että lopettaa koko homman. On kyllästynyt.

Kiirastuli? Mikä ja missä sellainen on? joku voi kysyä. Minä ainakaan en sitä tiennyt, kertoja sanoo. Mutta istuin kerran keinussa äitini kanssa. Aurinko paistoi ja lämmitti jalkoja. Isä oli vähän aikaisemmin kuollut. Kaipasimme häntä. - Missä isä nyt on? Kysyin äidiltä. - Kiirastulessa, äiti vastasi. - Mikä se sellainen paikka on? - Sinne ihminen pääsee kuoleman jälkeen ja siellä puhdistetaan hänen henkensä synneistä, pahoista ajatuksista ja teoista. - Siis jonkinlainen puhdistuslaitos, hengen pesula! Ajattelin.
Minä en sitä silloin uskonut, kun isä oli aina niin kiltti ja mukava, ei hän pahaa tehnyt koskaan. Auttoi toisia, eikä ottanut edes maksua. - Missä se sellainen paikka on? kysäisin epäilevänä, eikä äitikään osannut sitä tarkemmin määritellä. Huitaisi vain kädellään jonnekin kohti itää, josta aurinko nousee. Minä olisin huitaissut sinne päin, mihin aurinko laskee. Nykyisin kyllä ajattelen, että jos Kiirastuli on, se voi olla hyvinkin maanpäällä. Ja uskon, että ne kaikki: Helvetti, Kiirastuli ja Taivas, voivat olla ihmisen sisällä. Minä ainakin tunnen heti pistoksen mielessä ja ihan kuin joku sanoisi sisälläni, että nyt sinä teit väärin, jos teen pahan teon. Hyvästä teosta alkaa joku siellä sisällä mielihyvästä hyristä.

Näytti että Maria kuunteli kertojan puhetta. Hän tuijotti taivaalle himmein silmin. - Kiirastuleen minäkin tahdon, Maria sanoi. - Haluan, että puhdistun sekä pahoista unista, että tästä tilanteesta, joka on minua pahasti vaivannut. Tuntuu, että tiedän jo millaista on Helvetissä. Mutta Kiirastuli ja Taivas on minulla kokematta. Harmi, että Taivaaseen pääsee vasta kuoleman jälkeen!
- Minulla, kertoja sanoi Marialle, - minulla on joskus niin taivaallinen olo, että on kuin olisi taivaassa! Aina silloin tällöin tunnen aivan ihmeellistä onnen tunnetta! Mutta se ei kestä kauan. Kohta voin olla surullinen, niin kuin sinäkin, Maria.

Kertoja hymyili. Maria hymyili. Näytti että he olivat ystävystyneet, mikä ei ole kertojaa ajatellen ehkä kovin hyvä juttu. Hänen pitäisi olla puolueeton. Vai voisiko kertoja olla ihan tavallinen ihminen? Miksei voisi? Mikäpä sen mukavampaa! ajattelin. Ja yhden asian olen huomannut, osittain omasta kokemuksesta: Miten voi auttaa ihmistä joka näyttää onnettomalta? - Saattaa olla, että hänestä tuntuu, ettei kukaan välitä hänestä. Jokainen ihminen, oli aikuinen tai lapsi, tarvitsee että joku huomaa hänet. Ja välittää. Ja mikä yllättävää: niin yksinkertainen asia kuin lämmin, ymmärtävä katse, voi jo pelkästään saada aikaan ihmeitä!

Mitä kiirastuleen tulee, se me hoidettiin Marian kanssa yhdessä. Kysellen ja mietttien, pitkään ja hartaasti jutellen. Tein kysymyksiä maailman menosta ja hänen omista ja heidän yhteisistä asioistaan. Tuntuu, että Maria katseli minua kuin omaa kuvaansa peilistä. Ja hän antoi vastauksia, jotka paljastivat hänen ymmärtäneen asioita kokonaan uudesta näkökulmasta. Ja yhteinen hymymme sen kun hetki hetkeltä syveni!
Kummallista, meidän kiirastulemme muuttui iloiseksi. Ja sekös meitä nauratti!
Mutta asiahan on tunnetusti niin, että jos löytää oikean näkökulman mihin tahansa tapahtumaan, sen saa näyttämään kokonaan toisenlaiselta. Jos haluaa.

Ja nyt tähän tarvitaan rauhoittavaa, mieluummin kaunista musiikkia, jota seuraamalla  tulee hyvä olo. Mutta mistä ihmeestä minä sellaista tähän nappaan? YouTubesta? Tottakai. :)

                                      
                                    
                                                                                               ** Sauli Zinovjev: Chasse-Neige
                                                                                                                        Ensemble Recherch

* Antony Gormley on englantilainen kuvataiteilija. Pääosin kuvanveistäjä. Hän suoritti tutkinnon arkeologiassa, antropologiassa ja taidehistoriassa Trinity Collegessa Cambridgessa. Sen jälkeen hän matkusti Intiaan ja Sri Lankaan opiskelemaan buddhalaisuutta. Palattuaan Lontooseen 1974 Gormley opiskeli Central School of Artissa ja Goldsmiths Collegessa ja päätti jatko-opintonsa kuvanveistossa Slade School of Artissa 1979. 
Gormley on uudistanut ihmisen kuvaa tutkimalla vartaloa muistin ja muodonmuutoksen sijaintipaikkana . Hän on tutkinut ihmiseloa yhteisenä aineksena sekä itsen että toiseuden suhdetta.                                                                                                      
(lähde: Wikipedia)

** Sauli Zinovjev (s. joulukuussa 1988) on suomalainen säveltäjä. Zinovjev on opiskellut pianonsoittoa Lahden Konservatoriossa sekä sävellystä Sibelius Akatemiassa ja Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa Saksassa, opettajinaan Tapio Nevanlinna sekä Wolfgang Rihm. V. 2014 hän pääsi kansainvälisessä Uuno Klami-sävellyskilpailussa viiden finalistin joukkoon ja sai kolmannen palkinnon. Hän on Suomen Säveltäjät ry:n jäsen.
Esittelyartikkelissaan musiikkitoimittaja Kare Eskola kirjoittaa mm. ”Zinovjev considers communication and beauty to be the cornerstones of his work as a composer. Audiences come to concerts to immerse themselves in music and shut out the outside world; Zinovjev provides them with a world where everything is accessible and aesthetically pleasing. Composition techniques and stylistic issues are less important than immediacy and vibrancy.” 
(lähde: Sauli Zinovjevin kotisivu) 



80 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana tarina, kerrassaan uskomaton -
kiitos liisu olet aito taiteilija,
olen vaikuttunut!

Liisu kirjoitti...

Voi kiitos, Anonyymi, ystävällisistä sanoistasi.
Minulle kirjoittaminen näyttää muuttuvan kerta kerralta vaikeammaksi.

Marjatta Mentula kirjoitti...

No, olipas hyvä, että autoit Mariaa.
Josse-parka on vielä kadoksissa.
Saanemme siis odottaa jatkoa?

isopeikko kirjoitti...

Tiädätkös, Liisu. Peikko muistaa toisenkin tarinan, jossa mies katosi. Se tarina oli joskus näillä samoilla sivuilla. Nyt peikko miettii, miksi ne miehet tekevät sillä tavalla. Ehkä ne ovat kadottaneet oman merkityksensä tai se on tipahtanut niiden otteesta lattialle. Ehkä ne näkevät jossain muualla toisen merkityksen, eivätkä vaan huomaa sitä tuttua sinä maassa. Peikko ei tiedä.

Liisu kirjoitti...

Marjatta, minulla on tapana sotkeutua liiaksikin asioihin, jotka eivät minulle kuulu, mutta tässä tapauksessa se oli ainoa tapa päästä pälkähästä. :)

Mitä tarinan jatkumiseen tulee, joka jakson jälkeen on ollut tyhjä tunne, että oivoi siihenkö se nyt päättyi. Mutta taivaasta voi yhtäkkiä tipahtaa jotain uutta. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei ole, joten en itsekään tiedä, milloin tämä tarina loppuu. Oliko se Fernando Pessoa, vai kuka se oli, joka puhui portaista, jotka eivät johda mihinkään.

Liisu kirjoitti...

Isopeikko, minäkin muistelen sellaista joskus kirjoittaneeni! Ehkä se on minun lempiaiheeni! :)
Tiedän todellisuudessa monta tapausta, joissa mies on kadonnut ilmoittamatta lähdöstään. Josse sentään puhui jo alkuvaiheissa siitä, varoitteli. Häntä ei voi syyttää.

Yhtään tapausta en sensijaan tunne, jossa nainen katoaa salaperäisellä tavalla. Tai tunnenpas. Olihan se yksi äijä, joka muurasi vaimonsa muurin sisään. Ja se yksi toinen, joka upotti vaimonsa jokeen. Ja Hjalmarilta, tarinankertojalta, oli kerran juttu, jossa muistaakseni jo heti häiden jälkeen, mies molskautti vaimonsa sillalta kaiteen yli veteen (vai miten se meni). Miehiä on nin monenlaisia. Naiset, varokaa!

Schnur kirjoitti...

Liisu,
mitähän elämästä tulisi ilman kertojaa? Ei siinä taitaisi olla paljon mieltä eikä toivoa; pudottaisiin kuiluun ja jäätäisiin sinne.
Marialle iso rutistus.

Liisu kirjoitti...

Schnur,

kiitos lämpimistä sanoista! Kertoja on vain niin epävarma, että hänen pitää joka kerran kun käy täällä blogissaan korjailla jotain mitä on sanonut. Niin tapahtui juuri äsken. Piti jotain lisätä ja jotain ottaa pois.

Marian puolesta kiitos erikseen. Maria varmaan ilahtuu siitä ja rutistaa takaisin!

Liisu kirjoitti...

Schnur,
olen luullut että kertojan pitää fiktiossa pysytellä piilossa, ja tuntui jotenkin röyhkeältä vetää hänet
esiin. Mutta toisaalta: monet pitävät blogia tavallaan itsestään. Kertovat omia kokemuksiaan. Ja se on yhtä mielenkiintoista tai vielä kiintoisempaa. Ja luulen, että fiktiota on vaikea kirjoittaa asioista, joista ei itsellä ole kokemusta tai tietoa ollenkaan. Uskon, että jokaisessa kertomuksessa kirjoittajalla on oma paikkansa, sillä omien ajatuksien läpihän teksti joka tapauksessa kulkee.

Schnur kirjoitti...

Liisu,
eihän tarinaa olisi ilman kertojaa, ja kertoja on aina osa tarinaa, oli sitten esillä tai piilossa. Ja vaikka fiktiota onkin, niin varmasti kirjoittaja siellä aina lymyää, niin kuin sanoit. Tarkoitan, että niin kuuluukin tietysti. Ja kiinnostavuudesta olen samaa mieltä: omakohtaisen kokemuksen ääni on vakuuttavin, esitystavasta riippumatta. Tuo "mitähän elämästä tulisi ilman kertojaa" liittyi ajatukseen, joka heräsi tätä tarinaa lukiessa. Ääritilanteissa niin kuin kuilun partaalla tai sinne jo pudottua kertojalla onkin hommaa: siinä todella koetellaan taitoja. Mutta kertojaa tarvitaan kaiken aikaa muutenkin. Kertoja (jokin sisäinen ääni) on se, jonka varassa me elämme päivästä toiseen (olipas mahtipontisesti sanottu, vaikka ajatus on ihan lapsellisen yksinkertainen). Siitä hyvästä ansaitsee kyllä jo suklaanapin jos toisenkin.

Liisu kirjoitti...

- Schnur, puhuit ihan oikein, täysin samaa mieltä.

Tiedätkö, sinun blogisi, jota et ole päivittänyt aikoihin, on täynnä ilman turhia sanoja ja välipuheita sellaisia kohokohtia, joista voi käydä hakemassa hyvää mieltä itselleen. Eilen kävin katsomassa sen viimeksi olevan kuvan ja kuuntelin siihen kätketyn musiikin, ja se oli (sekä kuva, että musiikki) sellaista josta todella tuli hyvä olo.
Musiikin tekijä Mono jäi arvoitukseksi, vaikka yritin sitä googlata. Kuka hän on? Japanilainen säveltäjä? YouTubessa on monta videota tällä nimellä. Sabbath luultavasti joku lapsi, joka liittyy siiihen musaan?

Mikä tai kuka on Mono? Viitsitkö selittää, jos huomaat tämän. Asia kiinnostaa, nin kuin huomaat.
Voisitko joskus harkita jatkavasi tuota samaa blogia? Se olisi hyvä teko, ja luulen, että tuollaisia hyviä asioita, joita olet siihen blogiin kerännyt, löytyisi vastakin. Ei kaikki ole muuttunut pahaksi ja ikäväksi, niin kuin nykyisin usein tuntuu.

Schnur kirjoitti...

Liisu,
Mono on japanilainen instrumentaalirockia soittava yhtye -- en tiedä heistä paljon sen enempää. Mutta olen kuunnellut heitä paljon muutaman muun instrumentaali- ja post-rock-yhtyeen ohella. Mono on minusta yksi parhaista.
Wikipedia kertoo, että Monon musiikille ovat tunnusomaisia "dynaamiset, kitarapohjaiset instrumentaaliset äänimaisemat, joista valtaosan on säveltänyt kitaristi Takaakira Goto, pyrkimyksenään kanavoida ja ilmaista ilon ja surun tunteita (tms.)" Noh, emotionaalisesti liikuttavaa ja puhuttelevaa heidän musiikkinsa ainakin on. Niin kuin hyvä klassinen musiikki - josta heidän musiikkinsa onkin muun muassa saanut vaikutteita.

"Sabbath" on yksi mielikappaleistani. Ja taas - en tiedä sen taustoja. Videon kuva ei kuitenkaan liity kappaleeseen vaan on vain jokin Life-lehden arkistosta poimittu kuva. Mielestäni se sopi kappaleen tunnelmaan. Kuvatekstissä sanotaan: "Youngest student at Children's Village for troubled children, with hair blowing in the breeze. Stockholm, Sweden, May 1949.)"

Liisu, on mukava kuulla, että olet saanut blogistani hyvää mieltä! Kunhan löydän taas sakset ja liimaputkilon, lupaan palata asiaan.

Liisu kirjoitti...


Kiva, että vastasit. Sain ihan riittävästi tietoa
ja aion nauttia vastakin sekä Monosta että Sabbathista.
Thanks, Schnur!

Sekin on mukavaa, että on toiveita saada tutustua
uusiin löytöihin blogissasi. Siellä olevia olen jo käynyt läpi
melko laajalti. Tähänastisista olen kaikista pitänyt.


Anonyymi kirjoitti...

Kaipaan mikistä -
kussas hän on?
Huhuu karvaturri...

Liisu kirjoitti...

Ei oo näkyny mikistä
enkä tiedä
mistä etsiä.

Toivotaan, toivotaan
ootellaan yhdessä!

Anonyymi kirjoitti...

Huhuuuuuuuuuuuu.....................mikis!

Schnur kirjoitti...

Liisu,
suljin äsken silmät kahdeksitoista ja puoleksi minuutiksi ja rauhoituin kuuntelemaan Sauli Zinovjevin Chasse-Neigen. Kiitos siitä.

Kuuntelin sen jo aiemmin, mutta nyt keskityin vain siihen ja mielikuviin, joita se herätti. Kävin kauniissa paikoissa.

Liisu kirjoitti...

Schnur, kiva kun kuuntelit. Monet vierastavat uutta klassista musiikkia ja tuntuuhan se oudolta, jos on tottunut Beethoveniin, Mozartiin, ym. jotka ovat myös aikansa musiikkia ja vieläkin niitä soitetaan, ja onhan ne kaunista musiikkia ja niitä kuuntelee mielellään, mutta tämä uusi taidemusiikki vapauttaa musiikin entisajan kahleista, määrätyistä kaavoista ja siitä, mihin on totuttu. Aivan samoin kuin kirjallisuus ja varsinkin runous ovat uusiutueet. Vapautuneet omista kahleistaan, samoin kuvataide kulkee omia latujaan ja uusiutuu jatkuvasti "ajahengen" mukaan.
Kaikki uusi rakentuu kuitenkin aina vanhan päälle, kaikilla taiteen aloilla. Ja aina uuteen tutustumisessa tarvitaan ennen kaikkea uteliasuutta ja ennakkoluulotonta suhtautumista.

Minä tässä paasaan kuin mikäkin saarnaaja. Vaikka voi olla, että puhun asioita, jotka ovat tuttuja kaikille. Tiedä minkä alan asiantuntija sinäkin, Schnur, olet! Ainakin osaat valita parasta laatua blogiisi.

Musikki on aina kulkenut minulla mukana, mutta uusi musiikki alkoi kiinnostaa todella paljon ehkä vain viisi vuotta sitten, kun aloin siihen aktiivisesti tutustua. Olihan minulla jo ennen sitä hyllyssä levyllä esim. Stockhausenia ja Stravinskya, ja Arvo Pärtiä yms. "vanhoja muusikkoja" jotka ovat aikamme musiikkia hekin. Uusin tuttavuus tällä hetkellä minulla on Schnittke. Häntä kuuntelen mielelläni. Niin, ja tietysti myös tuota Saulia, jonka tunnen. Hm. Zinovjev on hänen sukunimensä. Olen seurannut häntä vauvasta ja seuraan vieläkin. (Ensimmäinen musiikki häneltä, oli moniäänistä itkua :)

Kävin äsken kirjastossa, ja olen ihan innoissani kun kaksi kirjaa, joita olet metsästänyt, istui siellä vieretysten hyllyssä ihan kuin minua odottamassa. Knausgård: Taisteluni, osat yksi ja kaksi. ANITA KONKKA niitä on blogissaan suositellut. Ja kummalista. Kirjan nimestä huolimatta ihastuin siihen heti ensimmäisistä lauseista! Ensimmäinen osa alkoi: "SYDÄMELLE ELÄMÄ ON YKSINKERTAISTA: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy...

Mitä jos panisi Schnittkeä soimaan ja lukisi samalla Knausgårdia? Ei taitaisi onnistua, toinen tai toinen kärsisi. :) Paras omistautua kummallekin erikseen, I suppose.

Schnur kirjoitti...

Liisu,

en ole musiikin suhteen mikään asiantuntija, vaikka musiikki (sen kuunteleminen) on ollut minullekin aina tärkeää. Tunnustan olevani enemmän juuri perinteisen taidemusiikin ystävä, enkä ole tutustunut uusimpaan uuteen musiikkiin kuin palasina sieltä täältä. Arvo Pärt on uusin säveltäjä, jonka "tunnen" ja jonka musiikkia rakastan. Edellisen postauksesi Schnittkestä pidin, samoin tästä Zinovjevistä. Hmm, kiinnostavaa tietää, että tunnet hänet, ilmeisen läheisesti! Hymyilytti tuo kuvaus itkusta ensimmäisenä musiikkina. Minkähänlainen moniääninen kurkkulaulutaituri onkaan ollut musiikillisesti lahjakas ihminen vauvana.

Vauvan itkunhan sanotaan olevan yksi stressaavimmista äänistä - mutta ehkä stressaavuuden kokeminen johtuu siitä, ettei itkua ymmärretä? Sen tarkoitushan on ilmaista jotain, kommunikoida. Kun viesti tulee ymmärretyksi, äänen kokeminen muuttuu häiritsevästä mielekkääksi. Voisin kuvitella, että näin voisi olla muidenkin äänien suhteen. Myös musiikin. Mutta en tiedä, kunhan juolahti mieleen.

Googlasin Knausgårdin Taisteluni (nimi on tullut vastaan ennenkin, mutta nyt vasta selvitin, millaisesta teoksesta on kyse), ja sehän vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Kiitos vinkistä!

Anonyymi kirjoitti...

Sauli Zinovjev: Chasse-Neige
kaunista
kiitos musiikista

Mikis on hukkateillä -
olen iloinnut hänen kommenteistaan
toivottavasti hän palaa

Liisu kirjoitti...

Schnur,
jos osasin, tekisin uutta musiikkia ihmisäänistä: naurusta, itkusta, valituksesta, vihasta, lempeydestä, rakkaudesta, epäluulosta, pilkkaamisesta, kateudesta, ym. kaikista ihmisäänen vivahteista. Panisin väliin linnunlaulua, tuulen suhinaa, koloratuurilaulua, bassoa, vedenääniä, ja variksetkin saisivat ilmaista tunteitaan. Heinäsirkat sirisivät taustalla. Välillä sateen soittoa peltikatolla.
Sanottaisin kappaleeni eri kansojen kielillä. joissa toistettaisin sanoja: kiitos, jaksatteko, kuunnella ja anteeksi. Tai: laittaisin kuoron laulamaan jokaisen kuorolaisen mielessä sillä hetkellä olevia ajatuksia välillä yhtäaikaa, välillä vuorotellen. En unohtaisi taukoja. En volyymin vaihtelua. En elämäniloa.
(Onneksi en ole säveltäjä.)

Vai en ole! Olenhan minä. Osaan säveltää ruokia. En jaksa lukea ohjeita. Siispä sävellän ruuan kuin ruuan jättämällä pois mielestäni turhia mausteita ja muita siihen mukakuuluvia aineksia. Yksinkertainen on parasta, ajattelen, jos on minun vuoro valmistaa jotain syömistä. En loukkaannu, jos joku ei pidä sitä hyvänä. Jätän joskus itsekin sen syömättä.

Liisu kirjoitti...

Anonyymi,
noin tunti sitten heräsin unesta, jossa sukelsin veteen silmät auki. Vesi oli kirkasta, ja katselin vedenpohjan muotoja. Yhtäkkiä huomasin yhden kuopan kohdalla ihmisen, jonka suusta nousi ylöspäin kuplia. Hukkunut! Säikähdin. Vedin kädestä ihmistä ylöspäin pohjalta ja vedin perässäni häntä rantaan.
Rannalla seisoi joku vieras ihminen. Hän tuli vastaan ja yhdessä kiskoimme hukkuneen pois vedestä nurmikolle makaamaan. Annoimme hänelle tekohengitystä, vuoronperään. Ja hukkunut avasi silmänsä. Heräsi henkiin. Katseli meitä pyörein silmin ja oli kuin uudestisyntynyt. Hymyili iloisesti. Terve!

Mitä jos se oli mikis! No ei sentään. Se oli vain unta. Mutta kyllä minäkin olen ihmetellyt, kun häntä ei ole näkynyt eikä kuulunut. Vaikka hän on usein käynyt täälläkin meitä ilahduttamassa. Mutta hän voi olla matkoilla. Ehkä kyllästynytkin meihin, täällä olijoihin. Tai hänellä voi yksinkertaisesti olla jotain muuta, tärkeämpää tekemistä. Ei kannata menettää toivoa. Yritä kestää hänen poissaolonsa. Harmi, etten minä osaa viihdyttää sinua. Mutta osaan ainakin kaivata kanssasi mikistä!

Anonyymi kirjoitti...

Te molemmat viihdytätte minua...
onneksi sinä et häviä!

Liisu kirjoitti...

En toistaiseksi, Anonyymi, ole hävinnyt. Mutta jos olosuhteet muuttuvat ja joutuisin elämään yksin, en varmaan selviäisi kaikesta siitä, mitä ihmiseltä vaaditaan, ehkä sitten putoan Marian tavoin niin syvään kuoppaan, etten pääse sieltä omin avuin ylös. Nään aina (ei kun usein) niin kauheita unia, että en tahdo niistäkään kunnolla selvitä. Mitä sitten, jos tosi elämä muuttuu sietämättömän raskaaksi. Mitä sitten.

Meillä kävi tänään kaksi vierasta, jotka molemmat näyttävät urhokkaasti elävän elämäänsä yksin ja selviävän, vaikka heillä ei ole helppoa puheitten mukaan. Ja tiedän muitakin, jotka ovat vielä pahemmin vaikeuksien kourissa, ja silti jaksavat jopa hymyillä. Minusta heille pitäisi myöntää urhoollisuusmitalli.

mikis kirjoitti...

"... Mikis on hukkateillä ..."

sanoo Pörröpäinen ja Suurisilmäinen anonyymi Tukka pystyssä. Ja on oikeassa!

Hukan (joka on susi) minä (joka olen repolainen, Mikko) hommiin minä nimittäin tässä äskettäin juuri jouduin. Kävi nimittäin niin hyvä tuuri mulla että Mummo joka

this way, oh my baby

- röyh -

Schnur kirjoitti...

Liisu,
jo pelkkä kuvitelma tuollaisesta musiikista tuntuu mukavalta korvissa. Kuuntelen parhaillaan sateen soittoa peltikatolla -soolo-osiota (no nyt se loppui ja kuuluu vain tietokoneen hurinaa, hiiren naksuttelua ja näppäimistön rapinaa).

Säveltäjinä me edustamme selvästi samaa minimalistista koulukuntaa! Oman keittotaiteeni suurimmat vaikutteet taitavat ainakin olla peräisin Philip Glassilta: sama ruokalaji toistuu päivästä toiseen vain vähäisin variaatioin. "Mitä tänään syödään?" "Koyaanisqatsia ja perunoita." "Koyaanisqatsia ja riisiä." "Spaghettia ja koyaanisqatsia." jne.

mikis kirjoitti...

" ... Jätän joskus itsekin sen syömättä ... "

Minä kokkaan harvoin, ja lähinnä itselleni, mutta onnekseni jätän useimmin safkani syömättä. (Koska rakastan elämää.) Leikkelelautasen minä kyllä osaan valmistaa, se on aika helppo: ottaa jääkaapista kaikenlaista mitä siellä sattuu oleen ja lätkäsee ne sit lautaselle, Olé! Suolaa ja sokeria ja muita mausteita voi sit etsiä keittiön muista kaapeista, jos on tarvis. Ja jos niitä on. Aina ei ole.

Kerran nuorenapoikana olin yhdessä ammattiyhdistyskokouksessa. Kovasti siellä paasattiin kaikenlaisia kiihkeitä asioita. Päläp läpl läp vaan. Tai kyä mua ne asiat. Korvat hörölläni kuuntelin. Mutta jonkun piti keittää kokousväelle kahvia. Ja koska minä olin porukan noviisi, yks äijä komensi mua että "hei poika, keitäs meille kahvia". "Joo", minä sanoin, kun en uskaltanut kieltäytyä... vaikka en ikinä ollut keittänyt kahvia. Menin keittiöön. Löysin sieltä ison kahvipannun ja paketin Katriina -kahvia. Täytin pannun vedellä, panin sen hellanlevylle, ja aloin muistella mitä Hemmi-täti seuraavaksi teki? En oikein ollut varma, mutta varmuuden vuoksi kaadoin kahvipaketista noin kolmasosan jauhoja siihen pannuun. Sitten odotin että se alkaisi kiehua. Kun se ei heti alkanut kiehua, varmuuden vuoksi kaadoin lisää kahvinmuruja siihen pannuun. Ja kohta se alkoikin iloisesti porisemaan. Otin pannun pois levyltä ja huusin kokousväelle: "Täällä sitä kahvia ny sit olis!" Nehän rymisteli heti sinne keittiön puolelle, tauko olikin ihan paikallaan - se kokous oli nimittäin käynyt aika kiihkeäksi. Kun ensimmäinen ukko, pääluottamusmies, nielaisi kuppiinsa kaatamaansa kahvia se saman tein sylkäisi sen suustaan ja karjaisi "mitä v-ttua tää oikein on!"... Ja mekkalahan siitä syntyi kun muutkin maistoivat mun kaffettani. (piru vie)

Ps. Jäin varmuuden vuoksi pois seuraavasta kokouksesta. Ja sitä seuraavasta.

Schnur kirjoitti...

Mikis, minulla on kahvipannuneuroosi, vaikkei mitään ihan tuollaista ole koskaan sattunutkaan.

Yksi eniten ihailemistani ihmisistä oli mummoni, joka keitti kahvit itseleivottujen leivonnaisten kera ja laittoi ruoat vaivatta - tai no ainakin hermoilematta - isollekin porukalle. Taito ja varmuus olivat tietenkin vuosikymmenten jatkuvan harjoittelun tulosta ja jatkuva harjoittelu tarpeen sanelema juttu. Nykyään on einekset ja kaupan keksihylly (onneksi, myös).

Schnur kirjoitti...

(Kahvipannuneuroosi = en keitä mielelläni kahvia saati muutakaan tarjottavaa vähänkään vieraammille. Tutuille keitän, ja he saavat kaikin mokomin sylkeä keitokseni suustaan jos haluavat.)

Schnur kirjoitti...

Liisu, toivottavasti et koskaan putoa niin syvään kuoppaan. Jos putoat, niin kertojan pitää seurata sinne ja kiskoa sinut ylös vaikka musiikin avulla. Älä nyt vain häviä mihinkään lattian alle!

"Are you there?"

Anonyymi kirjoitti...

Piti oikein siristellä silmiä, että onko se mikis mössykkäinen, papaijani.

Liisu kirjoitti...

No, johan se mikis sieltä jostakin ilmestyi! Kiva. Hengissä on. Mahtavaa. Elämä on niin epäluotettavaa, että kun luulee, että kaikki on hyvin, kaikki ei olekaan hyvin. Ja jos joskus tuntuu, että kaikki ei ole hyvin, kaikki onkin, ihan hyvin! Hienoa. Pelottavaa. Mutta Ah Niin Mielenkiintoista.

Kahvin suhteen olemmekin siirtyneet varmuuden vuoksi kokonaan Snabbkaffe-Instant kaffe, Pulverkaffe-Pikakahviin. Tällä hetkellä on menossa (melkein pohjalla) Bellarom lasipurkki (ostettu Lidlistä). Sen kyljessä pieni teksti: Instant Coffee ja vielä pienemmällä: Strong Mocha Blend.

Käyttöohje: Kiehauta vettä tarvittu määrä. Pane mukit pöytään avec pikkulusikat. Tällää keskelle pöytää lasipurkki tai muovipussi murukahvia (laadulla ei väliä, halvinhintainenkin välttää). Nosta jääkaapista maitotölkki (jos joku haluaa maitokahvia) ja oletetusta ruokakaapista keksiä (Marie-keksit meillä suosiossa, eivät liian makeita).
Sano: Kahvi on pöydässä. Jos kukaan ei kuule, lisää äänen volymia ja sano uudestaan: Kahvi on pöydässä! (älä kuitenkaan karju) - mutta jos ei vieläkään kukaan kuule ja keskustelu käy hyvin äänekkäänä ja vilkkaana, saat kuitenkin karjahtaa ja lisäät: Tulkaa nyt ottamaan kuppinne, sillä kohta korjaan ne pois!
Kokemuksen mukaan syntyy liikettä kahvipöytää kohti. Se ilahduttaa, eikä tarvitse pelätä, että kahvi on liian laihaa tai liian vahvaa, sillä jokainen voi lisätä sitä niin monta teelusikallista kuin haluaa. Virallinen ohje: yksi teelusikallinen kuppia kohti. Isoja mukeja 2 tl. mukia kohti. Jokainen syyttää itseään, jos kahvi ei ole sopivan vahvaa. Purkki pöydässä voi olla avoinna koko session ajan. Sokeria enää harvoin tarvitaan. Mutta jos joku pyytää sitä. Kipaise hakemassa sitä kaapista (tai kaupasta, jos ei sitä löydy talosta). Yksi kilon pussi taloutta kohti kannattaisi ehkä pitää varalta.

Piti sanoa vielä: Musiikki-linkit on nyt kuunneltu. "this way, oh my baby" ja 'Are you there'. Kauniita.
Tuohon kysymykseen vastaan: Yes, I am.

Anonyymi kirjoitti...

" hiljainen kettu, viekas ja pitkä häntäinen" -
jaa jaa,
hmmmmmmmmmmm ...

Anonyymi kirjoitti...

Halaus ja rutistus mikikselle!

Liisu kirjoitti...

Viekas kettu ja pitkähäntäinen kuunneltu on, mikis, on kuunneltu. Hyvin sopi kohtaansa. Hauska oli. Ja on. Kiva että on.


mikis kirjoitti...

Rakas Anonyymi (kätkee häntänsä housuihinsa, vetää vetskarin kiinni ja kampaa tukkansa. ja muutenkin vähän aikaa irvistelee peilin edessä. että olisi luontevampi) Niin, rakas Anonyymi, niinpä niin. Mielestäni sinä Anonyymi kiinnität liikaa huomioita ulkoisiin asioihin, et siihen mikä meillä (kaikilla immeisillä) sisimmässämme on. Voi Harmi! Ei koskaan voi tietää mitä toinen ihminen toiselle ihmiselle voi olla, eihän? (Tai sitten täytyy olla selvännäkijä.) Minä esimerkiksi voisin opettaa sinut laskemaan slalomia. Ihan totta, älä ihmettele, slalomia. Jos lähdetään sellaisesta alkuasetelmasta - mistä on ihan hyvä lähteä - että heräämme vierekkäin joltain patjalta. Vaikka Vepsäläiseltä - sanotaan että vepsäläiseltä. Niin mitä minä sinun slalomvalmentajanasi silloin ensimmäisenä teen? No, tietysti puen sinulle alkkarit päälle. Ja sitten muuta vermettä eli kostyymia. (Ja aina välillä sanon "ai kun olet sievä".) Lopuksi tuuppaan sulle pipon päähän, kintaat käten, monot jalkaan, sukset monoen alle, sauvat käteen ja... tuuppaan sua pyllystä niin että lähdet KAMLAA VAUHTIA menee sitä rinnettä alas. HUH, HUH. (Rakkaani, älä silti minua jätä, ethän?)

mikis kirjoitti...



rakastan Anonyymia koska hän rakastaa minua

väärinkäsitystä?

kuka tahansa saa käsittää asiat väärin, se on hänen käsityksensä

aurinko laskee itään, ja anonyymi tupsahtaa mun syliini kuin pihlajamarjakoi

voi, voi

mikis kirjoitti...

... merta ennen aikoin seilasin,
ja nuppi lähti yössä tropiikin... "
minä olen ex-merimies. Työtähän se enimmäkseen oli, merilläolo, ei mitään eksotiikkaa, mutta olihan se mielenkiintoista kävellä Rio de Janeiron kaduilla. Tai ryypätä cerveezaa Santoksessa. Äkkiä siihen tottui. Ja jossain keskellä Atlanttia, päiväntasajalla, kun ei päiväkausiin nähnyt muuta kuin merta ja merta, sitä olisi mielummin kävellyt (vaikka räntäsateessa) jotain suomalaista pikkukaupungin katua. Yhtä yksinhän siellä silloin oli, merellä. Ehkä yksinäisempikin. (koska oli nähnyt liikaa, ihan liikaa.)

mikis kirjoitti...

En tiedä mitä mä tarkoitan. Tiedän että te ette minua ymmärrä. Olin 16 -v kun mä olin jossain jutuissa mukana, maapallon toisella puolella, en oikein käsittänyt. Poikuuteni menetin, täytyy myöntää, mutta ei mulle pahemmin käynyt; pidin itsestäni huolta. Kaikki, mitä oon oppinut, opin silloin. Käsitykseni asioista muuttuivat silloin toisiksi, ne vaan kirskuivat kun ne muutuivat toisiksi. Minä vain opin. Opin ja opin.

Ps. Tuntematon, älä jätä minua yksin, murmelikuonoseni. Sinä olet tärkeä minulle.

mikis kirjoitti...

siis anonyymi
jos mun syliini tupsahdat kuin pihlajanmarjakoi
niin kyllä pidän huolen siitä
että ei sun tuu ikävä sinne
mistä tulit

pidänpäs!

mikis kirjoitti...

anonyymi,
olet ihanan makea ja söötti kuin kerran uolaistu nekku-karamelli.
sinä tallustelet metsäpolulla, jonka vierellä on paljon sieniä,
sinulla on niin pitkä hame päälläsi että sinusta näkyy vain varpaat.
voi että ne ovat määrätietoisia, jokainen niistä.
samoin sinä.
etanakin lehden alta katsoo kulkuasi ja sanoo "oih".
riitelevät linnunpoikaset lopettavat kinastelunsa ja sanovat kuorossa "oih".
jänöjussi, kesken loikkansa, tupsahtaa kuonolleen ja huokaisee "oih".
ampiainen kukan keskellä kun kuulee sinun tulevan kääntää päänsä ja sanoo "oih".
koko luomakunta ihmettelee.

ja minä herään kesken uniani, sängyllä joka on pitkä ja kapea ja kylmä kuin kidutuspenkki, ja ajattelen - oih -.

mikis kirjoitti...

Ajattelen että olen vähän dille. Mutta jos näin on, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä ovat myös hulluja. Tämä on pelottava ajatus. Se on niin pelottava ajatus että alkaa pelätä koko elämää. Se taas on ihan mahdotonta.
Summa summarum.
Taidan alkaa keittää teetä. Ja syödä korpun. Teessä on erilaisia höyryaroomeja ja korppu sanoo NAKS kun sitä puraisee. Hyvälle maistuvat kumpikin. Ja aamu on aina viisaampi kuin kuinka-tahansa-viisas ilta. Olen pannut sen merkille. Koska olen ennenkin ajatellut itsemurhaa. (alkaa keittää teetä)

Anonyymi kirjoitti...

Sinä palasit oi kuutamoni -
sinussa on niin paljon kauneutta
sanoissa on syvyyttä -
onnellisena sinua luin rakas mehikäiseni

Anonyymi kirjoitti...

Turhaa on miettiä itsemurhaa -
ihminen kuolee lopulta kuitenkin.
Jokainen päivä on uusi mahdollisuuus.

Liisu kirjoitti...

ANONYYMI,
tiesit oikeat sanat, joita kannattaisi puhua sille, joka itsemurhasta puhuu.

Olen tuntenut kolme ihmistä, jotka ovat tehneet sen ratkaisun elämänsä vaikeuksissa: yksi nainen (30v) tunsi niin turhaksi oman elämänsä ja luulen että hän koki yksinäisyyttä ja pettymystä siinä määrin, että katsoi kuoleman ratkaisuksi pahaan oloonsa. Tunnen syyllisyyttä, kun en pitänyt tapeeksi paljon yhteyttä häneen, vaikka hän oli ystäväni.
Kaksi muuta ovat olleet tuttujen perheiden lapsia, jotka teoillaan saivat aikaan lopuntonta kärsimystä vanhemmilleen ja koko perheelle. Toiselle perheelle ei saanut puhua sanaakaan tapahtuneesta, he ikään kuin halusivat kuolettaa muistonkin pojastaan. Toinen perhe puhui avoimesti tapahtumasta sille joka vain jaksoi kuunnella.
Itsemurha sanalla on pelottava kaiku. Mutta varmasti monella vilahtaa se ajatus mielsessä, jos on joutunut tilanteeseen, jossa ei näy yhtään valoa missään suunnassa. Voi vain kuvitella heidän kärsimyksensä määrää.

Liisu kirjoitti...

MIKIS,
Luen parhaillaan norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kirjaa, sen ensimmäistä osaa Taisteluni.
Se vetäisee mukaansa ainakin minut. Hän kertoo siinä elämästään. Olen vasta hänen lapsuutensa kuvauksessa.

Ajattelen, millaiselta tuntuisi lukea mikis, sinun, kirjaasi, jossa sinä kertoisit taistelustasi elämän kanssa.
Se on minusta jo ajatuksena kiva. Lukisin mielelläni, vaikka siellä olisi tuttuja kohtia asioista, joista olet kommenteissasi kertonut. Sitä mielenkiintoisemmalta se tuntuisi!

Anonyymi kirjoitti...

Kuolemassa ei ole mitään kummallista -
elämässä on ja siksi sitä kohtaa aina uusia päiviä.
On mielenkiintoista kun on utelias elämälle, ensi vuodelle ja tulevaisuudelle.
Mikis on aarre, jota aina kaipaa -
jokaista kirjoitettua sanaa.

Anonyymi kirjoitti...

Tarkoitan, että kuolema on kuolema -
ei muuta
elämä taas on hyvin hyvin moninainen, absurdi ja muuntuva -
tänään ikävä ja huomenna ihana, ensiviikolla hauska ...

Liisu kirjoitti...

Anonyymi,

Olet täysin oikeassa, kuolemassa ei ole mitään kummallista. Knausgårdin Taisteluni ensimmäisen osan ensimmäiset lauseet puhuvat juuri tästä. Kirja alkaa:

"SYDÄMELLE ELÄMÄ ON YKSINKERTAISTA: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy."

Ihmisen sydäntä pidetään jostain syystä vertauskuvana ihmisen sisäisestä olemuksesta. Sanotaan: Hän on kovasydäminen. Hänen sydämensä itkee verta. tms. Ihmiset tekevät sydämestään oman elämänsä symboolin. Kummallista. Sydän on kyllä elin, joka tekee ihmiselle elämän mahdolliseksi. Mutta ihminen itse, aivoillaan ja ajatuksillaan tekee omasta elämästään monimutkaisen. Siunattuja ovat "hyväsydämiset". Pitäisi kai sanoa, siunattuja ovat yksinkertaiset ihmiset, jotka elävät yksinkertaista elämäänsä tyytyväisinä, ilman pyrkimystä mihinkään.

Eläimet, esimerkiksi kissat ja koirat, joita monet pitävät ystävinään, ruokkivat ja hoitavat lemmikkiään, surevat, jos tämä kuolee, ovat, niin luulisi, onnellisia. Niitä ei maailmanhuolet hetkauta. Koira heiluttaa häntäänsä ja nuolee omistajansa kasvoja. KIssa kehrää kiitokseksi hyvästä hoidosta emäntänsä sylissä. Ne näyttävät tunteensa. Ehkä. Mutta yleensä ne kuitenkin elävät omaa koiranelämäänsä ja kissanelämäänsä täysillä. Ne toteuttavat vaistojaan. Ja ovat melko varmaan onnellisimmillaan jos saavat toteuttaa itseään, kissat saalistaa tosia eläimiä, koirat haukkua ja hyökätä "vihollisen" kimppuun, repiä ja purra. Opettamalla niitä, ihminen voi varsinkin koiralta lopettaa sen vaistonvaraisen toiminnan, ja istuttaa siihen haluamaansa käyttäytymistä.

Ihmettelen vaan, miten paljon ihmiset muistuttavat eläimiä. Jos ihmiset saisivat toteuttaa alkuperäisiä vaistojaan, mitä siitä seuraisi? Miten meidät ihmiset saisi paremmiksi eläimiä? Opettemalla, opettamalla! Mutta mitä meille pitäisi opettaa?

Anonyymi kirjoitti...

Pitäisi opettaa läsnäoloa ja kohtaamista_
autenttisuutta-
elämä on tässä, joka hetki.

Anonyymi kirjoitti...

Tai mikä minä olen ketään neuvomaan -

Liisu kirjoitti...

Olet sinä, Anonyymi, hyvä neuvomaan! Ainakin minun mielestä olisi hyvä opettaa lapsesta asti (miksei aikuisiakin) läsnäoloa ja kohtaamista, ja arvostamaan jokaista hetkeä elämässä.

Eri asia, miten sitä voisi opettaa, jos ei itsekään omaisi näitä taitoja. Pitäisi varmaan ensin opettaa itseään, ja sen jälkeen, jos sen oppii, opettamaan tosia omalla esimerkillään. Muistan esim koulu- ja opiskeluajoilta, miten jotkut opettajina toimivat olivat suosittuja juuri sen takia, että he olivat läsnä, antoivat sen tunteen, että he halusivat innostaa omalla esimerkillään kiinnostusta asiaansa ja he loivat ilmapiirin, jossa jokainen kiinnostuneena kuunteli. Eikö se ollutkin molemminpuolista läsnäoloa? Minusta se oli sitä.

Ja jos ajattelee esim äitiä tai isää, joka on läsnä lapsilleen, valmis kuuntelemaan heitä kiinnostuneina ja lämmöllä. tai vanhempia, jotka ovat kiireisiä ja väsyneitä ja hätistävät lapsiaan pois "häiritsemästä". Siinä on vähän eroa lapsen kannalta katsoen, eikö totta.

Anonyymi kirjoitti...

On eroa ja se on surullista -
onneksi on ihmisiä jotka ovat läsnä sekä autenttisia siis aitoja lempeine tunteineen -
heitä on ihana tavata, koska silloin tulee aidosti kohdattua.

Liisu kirjoitti...

Miksi niin onkin, että jos kohtaa jonkun vieraan ihmisen, kokee ensimmäisestä ilmeestä kasvoilla, äänenväristä ja jo ensimmäisistä sanoista, joita hän puhuu, millainen ihminen on kysymyksessä.
Joskus vieras tuntuu alusta alkaen tutulta. Joku toinen voi jäädä vieraaksi vaikka joutuisi pysyttelemään hänen seurassaan vaikka kuinka kauan. Läsnäolojen laatua on monenlaista.

Anonyymi kirjoitti...

Se on ihmeellistä. Samaa minäkin olen ihmetellyt.
Jokin toisessa vetoaa tunteisiin kun taas joku jää etäämmäksi ja vieraaksi.

Anonyymi kirjoitti...

Mikis pupuseni missä olet -
rakas mössykkäiseni, murmelini

Liisu kirjoitti...

Kyllä sanoillakin voi lämmittää toista. Lämpimät sanat ovat lahjoja, sillä niitä ei voi myydä eikä ostaa. Eikä niitä voi vaatia toisellta, ei edes pyytää. Mutta se on kummallista että rumat ja pahatkin sanat voi olla lämpimiä, jos sanoo niitä lempeällä äänellä.

Oi tätä sanojen valtakuntaa!

Anonyymi kirjoitti...

Sanoilla voi leikkiä -
sitä minä tein mikiksen kanssa, mutta hän lopetti leikkimisen.
Mikis on sellainen ainutlaatuinen ja minä pidän leikkimisestä.
Mutta ok näinkin.

Hjalmar kirjoitti...

Kertomuksen kuudes osa on täynnä vahvaa symboliikkaa ja vertauskuvallisuutta. Kalevalainen maailma pulppuaa esiin tässä Tuonela-aiheineen, kun Lemminkäisen äiti laskeutuu alas Tuonelaan poikansa luoksi. Äitinä on nyt kertoja itse. Toinen mielleyhtymä palautuu raamattuun: astui alas Tuonelaan, nousi kolmantena päivänä... Kertoja onkin itse luoja-Jumala, joka ensin leikittelee luotujensa kanssa mutta vaikeuksien synkimmällä hetkellä haluaa sitten luotunsa (tai itsensä) pelastaa.
Syvä masennus painaa usein ihmisen kuopan pohjalle, mustaan aukkoon, mutta niinkuin gravitaation ihmeellisestä maailmasta tiedämme, musta aukko voi avata madonreiän toiseen ulottuvuuteen. Näin masennus onkin itse asiassa minän pelastuskeino. Sen avulla löydetään reitti uuteen maailmaan, muihin ulottuvuuksiin. Kuka sitä entistä, vanhaa paskaa enää kaipaisikaan?
Kalevalan ja raamatun kertomukset ovat tarinoita masennuksen voittamisesta!
Liisun tarinankertojuus ja filosofian tuntemus häikäisevät taas kerran. Pystyt tuottamaan näennäisen viattomalla "lörpöttelyllä" (ei negatiivinen ilmaus) vavahduttavia oivalluksen hetkiä. Suurnaisen työtä!

Liisu kirjoitti...

Mikiksellä on, Anonyymi, hyvä huumorintaju ja hän osaa ilmaista itseään ja näkee elämää oikeasta ( vinosta) näkökulmasta. Mutta hänellä voi olla, niin kuin meillä kaikilla muillakin, myös vähemmän hauskoja vaiheita elämässään. Silloin ei juuri naurata. Silloin vetäytyy mieluummin yksinoloon. Näin ainakin minulla. Toivotaan hänelle kaikkea hyvää!

Mikis, pois hukkateiltä!

Liisu kirjoitti...

Mitkä ovat hukkateitä?
- Minulle hukkatiet ovat päiviä, jolloin ei saa mitään aikaan.

Liisu kirjoitti...

Hjalmar, kiitos.

Kirjoitin tähän äsken vastauskommentin.
mutta minun pitää sitä vielä vähän harkita.


Anonyymi kirjoitti...

Sinä olet ihana -
kuin paratiisi kukkasineen

Liisu kirjoitti...

Hjalmar, meillä on ollut tänään sekava päivä, ja huomenna tulee parikymmentä vierasta (konservaattorioppilaita), ja kun nyt vasta on aikaa, luin tuon kommenttisi uudestaan, huomaan siinä oivalluksia asioista, joita en ollut itse huomannut edes ajatella. Synboliikkaa ym. Vertaus kertojasta Lemminkäisen äitiin on hyvä. Ja sekin on totta, että kertoja on kuin joku taivaallinen luoja, joka huolehtii lapsistaan. Kertojat ovat aina fiktiossa jonkinlaisia luojia, hyviä tai huonoja. Innoittavia tai masentavia.

Kiitos näistä huomioista, ja siitäkin, että annoit täysillä positiivista palautetta, joka hämmensi. Mutta mitä minulla on siihen sanomista. Itse olet loistava kirjoittaja, ja kunnioitan sinua sen takia. Tiedät paremmin kuin minä, mitä sanot. Nuo kaksi viimeistä sanaa ovat kuitenkin "bonusta", joita en voi ottaa vastaan, ne ylittävät ne raamit, joihin itseni sijoitan niin paljon, että että vaikeuttavat jo jonkin verran toistenkin sanojesi vastaanottamista. Mutta enhän minä voi sinua arvostella, tiedät itse mitä sanot!

Huomasin, että blogissasi on jo uusi kertomus. Luen sen kunhan selvitään huomisesta päivästä, ellen sitten ylihuomenna löydä itseäni korkealta Suomen kartalta, Kainuusta. Siellä on huonot yhteydet (kännykkä mokkulana).

Liisu kirjoitti...

Anonyymi,

kiitos kukkaistervehdyksestä,
oli se tarkoitettu kenelle tahansa!
(minä, yksi paratiisin kukkasista,
olen jo kohta syvässä unessa,
toivottavasti.)

Anonyymi kirjoitti...

Se oli sinulle liisu

mikis kirjoitti...

Rakas Anonyymi, nätti kuin Talitintti, haluan olla Punatulkkusi. Äläpä epäile.

Mutta toisinaan, kuten Liisu Kukkakimppu sanoi, on sydän niin täynnä muuta touhua (ei murhetta!) että ei ehdi "pitkiä kirjeitä kirjoittaa hän. vaan tuulen lailla levotonna kulkee..." Em mä tiedä missä mä aina kuljen? tai miks?? - Elämä on täynnä kysymysmerkkejä, eikö olekin???

Tänään tulin Oulusta. Ajoin lujaa vauhtia. Sade tuli taivaasta lujaa vauhtia kans, voi Hitsi, välillä ei tietä nähnyt. Minulla on ABCDEFGHIJK-kortti, osaan ja tykkään ajaa autoa, auto meni välillä 140 km/h, ja minä sen sisällä. Ajattelin Saarikoskea:

Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin,
keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän
.”

Mutta runot runoina.

Ps. Talvella autoillessa saa varoa mustaa jäätä. Minnie Mousella on isot mustat ja pyöreät korvat. Jos sinulla, rakkaani, olisi samanlaiset korvat, ostaisin Sulle joululahjaksi korvaläpät. Olisi kamalaa jos korvalehtesi paleltuisivat. (oi, ei!)

Anonyymi kirjoitti...

Oi aarteeni,
sydämeni keikahtelee
sanasi ovat ihania

mikis kirjoitti...

En minä ole aarre mutta mielestäni Sinä olet.
(Hapuilee suolla ja haroo käsiään sumussa. Ei se auta, ei. Äkkiä tulee yö eikä näe senkään vertaa kun äsken. Tulee talvikin, se tulee ikään kuin puskista, kumisaappaat on lunta täynnä äkkiä. Ja nenästä roikkuu nuhatippa. Voi ei, ei! Ei tämmöistä kestä, tällaista epämääräistä päämäärättömyyttä, en minä ainakaan. Paitsi että minä kestän ... mitä tahansa, koska tiedän että kun hiihdän ladun loppuun ja tulen MAALIIN/MÅL minua odottaa siellä Anonyymi. Hän on pieni ja käpertyy syliini kuin siili - vähän piikikkäästi, kieltämättä! Hmnh? No, piikki sinne toinen tänne, parasta on että hän juottaa minulle tanskalaista "Raikasta, juo minua visshyvettä", ja minä olen yhtä äkkiä yhtä virkeä kuin 2 kuukautta aikaisemmin.) (pakko pussata häntä)

mikis kirjoitti...

Kerran istuin junassa joka kolkutteli eteenpäin... niin. (miettii itsekseen) olisihan se kummallista jos juna kolkuttelisi taaksepäin. Toisaalta - välikös sillä. Matkustin Savonlinnasta Helsinkiin, olin yksinäinen ja katselin ikkunasta puita jotka menivät kovaa vauhtia taakse päin. Mikäs siinä, ajattelin, puut ovat puita. Konduktööri tuli ja kysyi lippua; annoin sille kun sillä ei ollut. Se sanoi NAKS NAKS. Menin kapakkavaunuun. Pari popliinitakkista mieshenkilö tuijotti minua epäluuloisen näköisenä, ei sev väliä, tilasin pullollisen Porin kaRhua. Myyjä, nuori likka, joka jauhoi purukumia, tuijotti minua ilkeillä keltaisilla silmillään ja sanoi: "ei meillä ole Porin Karhua, oi baby". Lehahdin tulipuniseksi häpeästä, popliinitakit nauroivat "heh, heh" ja kaivoivat hammastikulla hampaitaan, minä menin sieltä pois. Kävelin junan päästä päähän. Ei se minun levottomuuttani lieventänyt - ei tosin myöskään pahentanut. Menin takaisin omalle paikalleni ja aloin uudestaan katsella niitä puita, heidän klorofylleyttään. - Ps. Vähän myöhemmin siihen tuli myös Omatuntoni; se oli käynyt vessassa ja siksi eksynyt minusta. Se tuli siihen mun luo, meni povitaskuni taaksen, mun sydämeeni, ja sanoi mulle "älä pelkää, mikis". - No, enhän minä, enää.

mikis kirjoitti...


mun Omatuntoni on mun oma Enkelini. Suojelusenkku. (kauhee polttelee piippua. enkä minä tiedä mitä se siinä piipussaan polttelee. mutta kiltti se on. ja yrittää tosissaan huolehtia musta.)

mikis kirjoitti...

Jos teillä olisi - oi rakkaat ystäväni - Suojelusenkeli joka haisee marihuanalle, niin ehkä ajattelette että "ei tuosta ole mulle Enkuksi..." Erehdytte. Nämä nukkavierut "Enkeli penteli ilmas lenteli, tuulisa pilvisä hampaat irvisä, housup polvisa, patalakki korvisa", on just niitä vanhanaikasia enkeleitä. Jotka pitää susta huolta.

Presiis, kilpikonnaseni.

mikis kirjoitti...

Ei Kilpikonna vaan Peippo!

peipposeni, excuse me...

Liisu kirjoitti...

Anonyymi, Mikis (mikis) ja Saarikoski (avec mikis), kiva kun olette olleet läsnä tänä iltana, blogissa.
Istun talossa, joka eilen oli täynnä ihmisiä; nuoria ja iloisia. Viisaita.
Yhteensä Kaksikymmentäneljä.
Nyt on hiljaista.
Olen yksin.
PItäisi olla Kainuussa, vaan enpä olekaan. Suunnitelmat muuttuivat viime tipassa.
Vain ääni pääsi sinne valokaapelin kyydissä. Toiset kyllä menivät ja ovat jo siellä. Varmaan jo nukkuvat.

Mietin Saarikosken sanoja, miten kova vauhti, kiire ja pitkä matka vievät perille hitaammin kuin lyhyt matka ilman kiirettä.
Aika liikkuu nopeasti. Äsken oli perjantai. On ylitetty puoliyö ja ollaan huomisessa. Huominen nukkuu. Herää aaamulla.
Pitää mennä nukkumaan.
- Hyvää yötä kaikille! Hyvää yötä!

aple kirjoitti...

Tänään on sunnuntai, kohta.

mikis kirjoitti...

Pom Pom Anonyymi! Tykkään susta yhtä paljoin kuin omenahillosta. Tai siitä että menettäisin sut.

(omenat on kivoja... pom pom vaan pomenat)

Päärynäiseni, minä pelkään että menetän sinut Ritari Ässälle. Koska sillä on isompi auto kun mulla, sen auto on musta ja murisee. Ärrä Ässällä on sitä paitsi pidempi... no, antaa olla. (On sillä! Saunottiin kerran Sumiasissa. Näin. Oli syksy silloin, myös sydämessäni.)

Haluaisin saunoa Sinunkin kanssa ja vihtoa Sinua. Ilman vahtaamista. Ps. Vehtaaminen on kivaa!

mikis kirjoitti...

... "tai siitä että menettäisin sut ..."
Tarkoitin ihan päinvastaista. Toivon, että en menetä Sua, koskaan.

Anonyymi kirjoitti...

Vehtaaminen on kivaa-
et sinä minua menetä rypäleeni, omenaiseni, armaani

Anonyymi kirjoitti...

Mikis...karkasit sitten ikkunaiineksen blogiin tuhmeliini -

Liisu kirjoitti...

apple, mikis, anonyymi ja isopeikko, Moi teille kaikille!

Olen yrittänyt pitää lomaa netistä stressin takia. Melkein onnistunut. Mitä nyt facebookissa on tullut käytyä, kun sieltä on hälytetty. Mm ilmoitettiin että veljeni, joka asuu Tukholmassa, on joutunut sairaalaan. Se tieto tuli yksityispostissa. Facebook toimii aina välillä myös hälytysajoneuvona, joka on hyvä asia, kun muut yhteydet ei pelaa.