4.10.2015

TAIVAASSA ? (Josse ja Maria osa 7/7)

                                                                                                   Hiljaiseloa. Taivaassa vilskettä (akryyli kankaalle)




Tässä se nyt on, se pimeä asia
jota olet niin pitkään odottanut.
Mitä melodraamoja oletkaan kehittänyt.
        - Margaret Atwood -


On kulunut päiviä, viikkoja, kuukausia, siitä kun kertoja oli pelastanut Marian syvästä kuopasta, jonne tämä oli joutunut Jossen katoamisen johdosta. Kertojan olisi pitänyt olla tarkempi Marian kohdalla. Mutta ystävystyttyään hänen kanssaan, lohdutettuaan ja valettuaan voimaa häneen, kertoja arveli Marian selviävän omin voimin jatkossa.
Sitä mieltä oli Maria itsekin ollut: täynnä toivoa. Ei voi olla niin, että olisimme vain leikkineet kotia talossa, jonka Josse rakensi. Hankkineet lapsia - jotka ovat jo maailmalla, eivätkä ole liiemmin pitäneet yhteyttä – tai että olisimme eronneet lopullisesti, ja minä olisin nyt vihainen ja katkera, ei, sanoi Maria. Josse tulee takaisin ja minä olen valmis antamamaan hänelle anteeksi kaikki hänen harharetkensä, kunhan hän ei olisi vain kuollut, Maria oli nyyhkäissyt.

Jossain vaiheessa käyntini jälkeen Marian usko oli kuitenkin ilmeisesti sammunut. Ja silloin, voin kuvitella, kertoja sanoi, hänen jokainen hetkensä oli muuttunut lohduttomaksi erämaaksi, jota kasteli parhaassa tapauksessa vain vesi, jota sirisi hänen silmistään. Tai ehkä sekin lähde oli jo kuivunut. Toivottomuus ja väsymys, pettyminen elämään ovat, kuulkaa, vakava asia. Ainakin Marian kaltaiselle olennolle, joka oli, jos ei nyt pyhä yksinkertaisuus, niin ainakin liian luottavainen ihmisiin, niihin, joita hän yksinkertaisesti rakasti.

Minun, kertoja sanoi, olisi pitänyt valistaa Mariaa ihmisistä, jotka nauttivat toisen epäonnesta, tai ovat muuten vaan valmiita muka lohdutuksen muodossa kertomaan Marialle huhuja (joita olivat kuulleet tai itse keksineet) syistä, jotka johtivat Jossen katoamiseen, kertoja päivtteli.

Ne, mitä kertoja oli itse kuullut otettuaan selvää asioista, olivat tämän tapaisia:
  • Josse kuului miehiin, joka rakastui kaikkiin naisiin, joita tapasi ja halusi vaihtelua.
  • Josse oli tehnyt pahan rötöksen, ja oli nyt sen seurauksena pakosalla.
  • Josse oli alkanut juomisen lisäksi käyttää huumeita, kaupannut niitä ja sotkeentunut siinä yhteydessä rikollisjoukkueeseen, jolta halusi varjella Mariaa ja lapsiaan.
  • Josse oli tutustunut netissä johonkin naiseen ja paennut tämän kanssa ulkomaille.
  • Josse oli nähty Keminmaan markkinoilla vieraan naisen käsipuolessa ja hän oli näyttänyt iloiselta ja onnelliselta.

Ainoa järkevä asia, jonka joku Marian tuttava oli sanonut: Sinun pitää tehdä katoamisilmoitus poliisille. Viranomaiset kyllä hoitavat sen homman.

Maria oli varmaan sekaisin kaikista kuulemistaan huhuista, mutta sen verran hän oli järjissään, että oli tehnyt neuvon mukaan, ilmoittanut poliisille, joka oli uskonut Mariaa Jossen täydellisestä katoamisesta. Ja niin Jossea oli peräänkuulutettu kaikin mahdollisin tavoin julkisissa viestimissä. Ilmoitus saattaa olla vieläkin voimassa. Mutta se ei ole tuottanut tulosta. Jossea ei ole ainakaan vielä löytynyt.

Pahinta on kuitenkin, mitä nyt on tapahtunut, kertoja huokaisi. Uskallanko siitä puhuakaan, hän sanoi. Hermostutte. No, pakkohan se on. Kertojan tehtävä on kertoa. Asia on näes niin, että kun pitkästä aikaa kiireiltäni ennätin, kävin Mariaa tapaamassa. Tämä tapahtui viime viikon tiistaina. Hän ei ollutkaan kotona. Talo oli kyllä paikallaan, mutta huomasin, että jotain siinä oli hullusti. Se näytti kovin yksinäiseltä ja surulliselta. Katto kallellaan. Piippu vinossa. Ovet molemmin puolin taloa oli visusti lukossa. Tiesin, missä säilytettiin vara-avainta. Tunkeuduin sisään pihan puolelta. Sisällä ei ollut ketään. Tutkin huoneet. Niissä tuli jokaisessa vastaan tukahtunut hiljaisuus. Kaikki näytti olevan paikallaan, mutta huonekaluissa ja esineissä oli merkillinen, jähmettynyt tuntu, ihan kuin ne olisivat olleet kuolleita. Pöydältä löytyi paperi, johon oli kirjoitettu lyijykynällä katkelma runoa, nähtävästi kirjasta, joka oli auki Catulluksen runon kohdalta. Puhuttelusana Lesbia oli korvattu sanalla Kertoja. Oliko se Marian kirjoittama ja tarkoitettu minulle? kertoja ihmetteli ja luki:

Eletään, Kertoja,
                   rakastetaan,
puhukoot mitä puhuvat äreät ukot,
juoruakat!
Aurinko laskee,
                   ja nousee taas.
Meidän lyhyt päivämme kun kerran laskee
me nukumme,
nousematta.

Kertoja liikuttui. Kuinka kaunista! Mutta miksi Maria oli kirjoittanut kertojan isolla alkukirjaimella? Kunnioittiko hän minua? Oliko hän odottanut minua? Oliko se tarkoitettu jäähyväiseksi, vai mitä hän tuolla otteella runosta halusi kertoa?

En ole löytänyt häntä mistään. Arvaatte, että että olen etsinyt tosissani. Olen käynyt läpi kaikki ne paikat, joissa voisi olettaa hänen olevan. Olen etsinyt ja kysellyt. Turhaan. Tämä on kertakaikkiaan sietämätön tilanne. En kestä tätä. Vaikka olen vain kertoja, tunnen vastuuta ihmisistä joista kerron. Mitä minun pitäisi tehdä? En ymmärrä. Vai olisiko niin, että tässä maailmassa, jossa on vaaroja joka puolella, joka hetki uhkaamassa, olisi karman laki, joka säätää, että kaikki ihmiset, joista kerron ja kaikki nekin ihmiset, joista en kerro, kuolisivat. Niinhän se taitaa ihan oikeasti olla.
Siinä suhteessa asiat ovat kerrankin tasapuolisia. Ja se on hyvä asia. Kannatan tasapuolisuutta, kertoja sanoi. Ja hän tunsi lohdutusta. Mutta kuitenkin. Tapaus Joosef (tuttavallisesti Josse) ja Maria, jäi häntä suuresti kiusaamaan.


Voisiko kukaan teistä lukijoista auttaa kertojaa? Yhteistyö on voimaa, tiedätte, ja sen takia kertoja tekee nyt ehdotuksen:
Jos sinulle tulee jotain ratkaisun tapaista mieleen, niin oletko ystävällinen ja kerrot sen. Sitä mukaan kun huomaisin ehdotuksesi tuolla kommenttiosuudessa, siirtäisin sen tänne kirjoituksen jatkoksi. Kysymys koskee asioita: 1.Mitä Josselle ja Marialle on mielestäsi tapahtunut? 2. Miksi he ovat nyt molemmat kadonneet? 3. Missä he voisivat olla?

Yhteenkin näistä kysymyksistä vastaaminen voisi olla jo avuksi. Mutta siitäkään tuskin kukaan meistä pahastuisi, jos kirjoittaisit lyhyesti (mielesi mukaan) näistä ihmisistä kokonaisen tarinan, jonka voisit otsikoida haluamallasi tavalla. Hii-op! Pankaapa toimeksi. Olisitte kovin ystävällisiä. Itse henkilökohtaisesti olisin kovin ilahtunut, jos voisin julkaista tällä sivustolla montakin tarinaa, jotka olisivat jonkun toisen kirjoittamia.
Ja Joosef ja Maria, kuinka iloisia he olisivat! Sitä tuskin voi kuvitella.

Minulle, kertojalle, se olisi suuri ilo ja kunnia (joka jäisi ehdottomasti sinulle!) Ajattele, miten ihanaa se olisi! Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, jos osaa sen sellaisena ottaa. Itselleni, kertoja tunnustaa, se on hiukan kinkkanen asia.

Miettiessäsi omaa mahdollista osuuttasi, voisit halutessasi kuunnella alla olevaa musiikkia. Joskus musiikistakin voi olla apua, sen olen huomannut, sanoo kertoja.
Ja sulkee suunsa. (Kuuntelee.)



                                                     
Harri Kuusijärvi (acc),  Sauli Zinovjev Chained





Asioita, jotka kannattaa  huomioida: 

1. Harri Kuusijärvi, joka soittaa videossa, pistää totaalisesti uusiksi kuluttajan mielikuvat harmonikkamusiikista. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin pirun palkeiksikin sanotun instrumentin päätehtävä oli viihdyttää vanhempaa tanssivaa yleisöä. (nettilainaus Koituksesta)

2.  Kun kuuntelee näitä pienikokoisia videoita, saa sen koko ruudun kokoiseksi näpäyttämällä  videon alalaidassa oikeassa reunassa olevaa neliötä.  On mukavampi seurata.

3.  Tiedoksi musiikin tekijöille: Hjalmar sanoo:  kuunneltuaan tämän videon:  musiikki oli epätoivon ja kirkkauden mixi, tulinen meri!  



EPILOGINA AJATUKSIA JA EHDOTUKSIA TAI UUTTA TIETOA, MITEN TARINA VOISI PÄÄTTYÄ. 

Hjalmar: Ehkä voisi tehdä jonkinlaisen siirtymän tulevaisuuteen, jossa avaruusteleskooppi vastaanottaa salaperäisen viestin Josselta ja Marialta Magalhaesin galaksista, jossa he voivat ihan paksusti ja ovat opetelleet polttamaan sikaria.

Mikis Mallikas, Sortavalan seminaari, Petroskoin yliopiston emeritusprofessori,  tuo meille uutta tietoa Mariasta. Kiitos professorille! Tässä hänen tiedonantonsa, sen sanatarkassa muodossa: 
Joosef on minulle vieras ihminen mutta Marian minä kerran tapasin... se oli muistaakseni helmikuun 30s päivä 1997. Odotin silloin linja-autoa Jokioisten Matkahuollossa. Niin myös Maria. Hänellä oli iso pahvinen matkalaukku ja hän oli matkalla Humppilaan. Autoja vain ei kuulunut, eikä edes näkynyt. Sitä paitsi Jokioisten matkahuollon lattia on niin vino että siinä on vaikea seisoa suorassa ellei ole juovuksissa. Onneksi minä olin, koska äkkiä Maria kellahti kumoon kuin keila johon pyörivä Pallo osuu ja kaatui syliini ja hänen päänsä kopsahti... no, kopsahti mitä vasten nyt kopsahti. Me molemmat lehahdimme ihan tulipunaisiksi. Mutta vain vähäksi aikaa! Sitten aloimme jutella, siitä sun tästä, ja oli siinä ja siinä että hän ei myöhästynyt humppilan-autosta. Saatoin hänet. Hyvästellessämme kätemme lepäsivät vähän aikaa rauhallisesti toistemme käsissä. Silmämme sumenivat kuin Cephal opoda niminen elukka siihen olisi vängännyt väliimme. Kurkkuani myös kuristi. Eikä hänkään sanonut sanakaan. Vasta kun pääsin bussista ulos, ja sytytin vihreän filtterittömän Nortin, ulkona kaikesta, näin miten hän linja-auton kovalla takapenkillä, kädet nätisti kuin Sfinksillä, istui ja tuijotti totisena eteensä. Turhaan huiskutin hänelle, turhaan, oi miten turhaan...



Anonyymi: Kyllä...loppu on hyvä jättää pimentoon...ehkä. Itse pidän onnellisista lopuista, missä on seesteistä ja yhdessä vanhenemista.


Mustis:  Josse on mies, joka katosi ulkomaille, mistä sinä senkin tiesit ja Maria on vain typerä nainen, siinä mielessä, että hän uskoo löytävänsä kadotetun miehen. Miehet joutuvat aina kadotukseen ja naiset helvettiin, ei kai sille mitään voi. Maria ei ehkä ole vielä tajunnut sitä, me naiset kun olemme niin hyväuskoisia. Tämä ei mikään ratkaisu mihinkään, kuten arvaatkin, avaimet ovat aina kirjoittajalla, eikä niihin pidä sekoittaa lukijoiden subjektiivisia ja hyvin suljettuja näkemyksiä. Miten olisi jos tarina olisikin tässä?


Schnur: Minä luulin nähneeni Jossen ja Marian viikonloppuna. Ne haravoivat pihalta lehtiä, yhdessä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Kumpikin näytti olevan uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Enkä minäkään sanonut mitään, koska kumpikaan ei huomannut minua (eivätkä ne näyttäneet siltä, että olisi ollut asianmukaista raivota tai tarjota suklaata, eivät sinnepäinkään). Ehkä ne eivät olleet tämän tarinan Josse ja Maria, mutta jotain samaa niissä oli. Niin, ja siinä talossa, jonka pihaa ne haravoivat, oli savupiippu vinossa.

mikis: Olen kyllä miettinyt Jossen ja Marian poissaoloa varmaan yhtä paljon kuin he itse. Eikä ihme olisi että Josse olisi kadonnut ulkomaille, Helvetiaan, eli Sveitsiin - kuten Mustis epäilee, mutta että Maria olisi lyönyt hynttyyt yhteen jonkun vinonenäisen naapurin kanssa ja nyt siellä onnellisesti haravoisi lehtiä, en oikein usko. 

Tänään kun viimeksi heräsin, ja vaatteet ylleni keräsin, ja aloin ryypätä teetä, priorisoin tämän asian tärkeysjärjestyksessä kolmanneksi. (Ensimmäinen oli 1: mitä tänään tekisin, toinen 2: ... en kehtaa sanoa mikä, ja kolmas sitten tämä.) Juuri kun mietin tuota kohtaa n:ro 2, niin selkäni takaa kuului karmea SUHAHDUS ja sen jälkeen PAUKAHDUS. Heikkohermoisempi olisi varmasti jo pelästynyt, mutta en minä. Tiesin nääs kuka se semmoista meteliä pitää. Puraisin vaan muina miehinä korppua. – ”Huh huh”, sanoi Suojelusenkelini ja paukutteli siipiään, - ”huh huh”, se sanoi uudemman kerran. Mutta kun en vieläkään vastannut mitään, se aloitti: ”Mitäs se ukonkäppänä täällä ny niin surullisen näköisenä istuu. Sorgen, Sorgen, nur nicht heute, sagen alle faulen Leute." No, minä sitten kerroin koko tarinan, siis tuon kohdan n:ro 3sen. Kaiken minä kerroin Mariasta ja tästä... no, kuka tämä nyt olikaan... Joosefista. Suojelusenkelini kuunteli keskittyneenä, silmät viiruina, välillä tuhahteli itsekseen, välillä aukoi suutaan ikään kuin olisi sanonut ’ei noin, oi ei noin!’, välillä siivenpäällä pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan. Ja kun lopetin, se oli kauan aikaa hiljaa. Sitten se kaivoi (jostain sulkien seasta) esiin piipun ja sytytti sen. Imelä savun haju täytti koko huoneen. Se pyöräytti nollia ilmaan, niitä tuli sinne ainakin satasen edestä, olivat kuin kaivonrenkaita, ja sanoi sit ”Etkös sinä tiedä että Joose on Wuppertalissa?” ”No en”, minä puuskahdin, ”mistäs minä sen tietäisin?” ”Tulin minä äsken sieltä”, Enkeli sanoi, ihme sanajärjestyksessä, ja jatkoi ”liitelin siellä halki minä ilmojen. Tänne tömpsähdin kunnes takaisin. ” ”Ja jätit minut tänne yksin, kolmeksi vuorokaudeksi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua!” minä sanoin. ”Enkelien täytyy pitää huolta kehostaan”, se sanoi, ”tai siis tästä eteerisestä, sub conditione. Ei tätä duunia muuten jaksa. Eikä ihmiset usko sua jos et ole suht.koht. sutjakassa kondiksessa.” En siihen sano mitään. Olen loukkaantunut. Mutta Enkeli ei sitä huomaa tai ole huomaavinaan (kyllä se sen huomaa) vaan alkaa esitelmöidä: ”Kun ihminen katoaa, katoaa ensiksi hänen ulkoinen habituksensa. Ja se teillä ei mikään menetys ole, ihmispolot. Myöhemmin teistä katoaa muisto, ja sekin monen ressukan kohdalla on vain hyvä asia. Ja jos teistä ei 5-50 vuoden kuluessa kuulu mitään, teidät poistetaan kaikista rekistereistä, pois luettuna Kirkonkirjat, jonne nimenne perään piirretään risti." Se olisi jatkanut kvasifilosofista esitelmäänsä ties vaikka kuinka kauan, vaikka kuolemaani asti, mutta keskeytin Sen: ”Missä on Josse!" Se raapii kainaloitaan siipiensä alta, sillä on vähän kapiset siivet, ja yskii, imee piipunnysäänsä, ja sanoo: ”Jose kuvitteli että Maria oli... miten sen nyt nätisti sinulle sanoisi... että Marialla oli ’pulla uunissa’. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ja siksi hän, isäksi aika epäkypsä ihminen, in nomine domini, häippäsi.” 

Savu leijui päittemme päällä. Ne olivat kuin kaivon renkaita. Tai kun tonsuuri mun päässäni. Tajusin, että nyt ymmärsin.


Isopeikko:





– Joko ne meni? Josef kysyy hiljaisessa talossa, jossa kukaan ei ole liikkunut aikoihin. Pöly on laskeutunut ja hämähäkit kutoneet verkkojaan nurkkiin.

– En tiedä, kurkkaanko?
– Kurkkaa vaan, Maria. Mutta varovasti. Jossain voi vielä olla tuoksu olevaisista.
Talo on hiljainen pitkään. Marian ajatukset kulkevat talossa ja selaavat siellä tuikkivia elämiä.
– Kertoja on poissa, hän toteaa.
– Varmastiko?
– Varmasti. Katsoin kaikilta tasoilta.
Josef vääntäytyy esiin sohvan alta, jossa hän on piilotellut lähes tarinan alusta saakka.
– On muuten ihmeellistä, ettei se nähnyt meitä.
– Se ei halunnut, Maria toteaa ja istuutuu sohvalle Josefin viereen. – Tarinasta tuli hauskempi, kun me katosimme.
– Nyt olemme löytyneet ja tässä. Minulla on ollut sinua ikävä. Tahtoisitko…?
– Tahtoisin. Kovasti.
Joosef nousee ja tarttuu Mariaa kädestä. Hän suutelee tätä hellästi ja pyrähtää muutamalla juoksuaskeleella ovelle. Maria seuraa.
– Käykö pizza?
– Ehdottomasti. Mennään jo. Älä viivyttele, Josef. Minä olen ihan valmis.
Maria ja Josef jättävät suljetun talon, kulkevat sivuteitä pitkin aina ensimmäiseen pizzeriaan saakka. Siellä he vaihtavat nälkänsä kylläisyyteen, käärivät pizzan kannat folioon ja jatkavat elämänsä arkea kaupunkilähiössä. Josef istuu puistonpenkillä, ruokkii puluja ja katselee lapsia. Maria viljelee porkkanaa parvekkeella ja syöttää oravia pähkinöillä. Iltaisin he muistelevat Kertojaa, joka katosi. Ehkä hän vielä jonain päivänä ottaisi heidän elämänsä käsiinsä.                                                                                               

mikis sanoi... mutta samaan aikaan muualla ...



Isopeikko vääntäytyy sohvan alta jossa on ollut koko tarinan ajan. ja väistellyt niitä saamarin patjan jousia. jotka notkuvat. ja jotta että Maria ei häntä näkisi. Eikä Maria häntä näekääkään kun se on niin tohkeissaan. Pujottaa jalkoihinsa de´' de Död'ön sandaalit ja sipsuttaa ulos. Jonka jälkeen Josef ja Isopeikko vetävät taas varvit. (Jos näin saa sanoa.) Samalla Kertoja, valtavan isot Hollannikkaat jaloissaan, tulee sinne kolistelemaan. - Ai miksi, no muuten vaan. - Kertojalla ei tosiaan oo mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, päin vastoin. (Ja yleensä se pysyykin kiltisti muualla. En ymmärrä minkä takia se nyt tähän...) - Käykö pitsa, Maria kysyi Mikikseltä. Mikiks on pitkän aikaa hiljaa. Sanoo sitten: "No, mikäs siinä." - Niinpä niin. Ja Mikis eli pitkän aikaa Isopeikon kANSSA. Mutta sitten Isopeikko kyllästyi Mikikseen (en ihmettele miksi), ja mikiksestä tuli taas (eli auch) sinkku. (jonka myöheisimmistä vaiheista en tiedä) 


Kertoja: Ehkä me totumme kaikki siihen jo lehdissä usein näkyviä katoamisilmoituksia seuratessamme, että kaikkia kadonneita ei vain yksinkertaisesti löydetä.
Henkilökohtaisesti minä, kertoja, olen nähnyt jatkuvasti unia Jossesta ja Mariasta, ja kaikkein kummallisinta: usein muutun itse Mariaksi ja etsin Jossea. Josse saattaa vilahtaa näissä unissa, mutta katoaa taas. On kuin leikkisimme 'kissa ja hiiri' leikkiä. Mutta se on unta vain. Uniin voi uskoa, jos haluaa. Mutta usein ne ovat vain ajanvietettä, ei niitä kannata ottaa tosissaan.



Kiitos kaikille Epilogiin osallistuneille. Muita kommentteja voi käydä lukemassa kommenttiosiossa.



PS.



Kaikki eivät ehkä tiedä, että kommenttiosioon pääsee näpäyttämällä  lopussa olevaa pientä sanaa:
'kommentteja'. Tällä hetkellä niitä on 65. Näpäytä sitä. Saat paljon lukemista: ihmisten ajatuksia.
Ajatusten avulla tutustumme toisiimme joskus paremmin kuin livenä. Jotkut ihmiset eivät kerro ajatuksiaan. He haluavat pitää ne ominaan. Sellaisia ihmisiä on vaikea oppia tuntemaan.  

131 kommenttia:

Hjalmar kirjoitti...

Hei, hyvää sujuvaa kerrontaa taas, mieluisa oli kohta hylätystä, autioituneesta talosta ja sieltä löytyneestä runonpätkästä (oliko Saarikosken käännös/sitaatti?). Mielettömän verevä tunnelma! Tarvitseeko juttu lopultakaan enää mitään sen kummempaa selitystä parin katoamisille, minusta ei. Ehkä sitten voisi tehdä jonkinlaisen siirtymän tulevaisuuteen, jossa avaruusteleskooppi vastaanottaa salaperäisen viestin Josselta ja Marialta Magalhaesin galaksista, jossa he voivat ihan paksusti ja ovat opetelleet polttamaan sikaria.

Hjalmar kirjoitti...

Niin, ja musiikki oli epätoivon ja kirkkauden mixi, tulinen meri! Hienoa oli.

Liisu kirjoitti...

Hjalmar,
kyllä, se on Catulluksen runosta Vivamus, mea Lesbia, atque amemus Saarikosken käännöksestä sen paras kohta. Tarjolla oli toinenkin, Päivö Oksalan käännös, jossa sama teksti kuuluu näin:

"Lempeen, Lesbia, yhdy onnen hurmaan!
Vanhain juorut on liian pikkumaiset,
siks ei piitata niistä pennin vertaa.
Laskee päivä ja taasen uusi koittaa.
Kerran kun elonpäivä pieni päättyy,
meidän yön ikiunta maata täytyy."

Tuo jälkimmäinen olisi vienyt jutun ihan uusille urille. Ihmettelenkin, miten kovin eilaiselta joku runo voi jo tämän näytteen perusteella olla jonkun toisen kääntämänä.
Sama ilmiö on esim. Shakespearen runonäytelmissä. Jos lukee niitä Rossin käännöksenä, ero on yhtä suuri verrattuna Cajanuksen käännöksiin. Cajanus nukuttaa tekstit uneen, kun Rossi taas herättää ne unesta, ja herättää samalla lukijankin huomaamaan niiden myrskyisen ja eloisan luonteen.

Tein itse tästä epilogiksi tarkoitetusta jutusta ainakin kolme versiota, mutta niistä tuli väkisin melodraamoja pahimman kaavan mukaan. Lopulta luovuin yrittämästä ja kerroin "totuuden". Nollasin molemmat henkilöt. Vain varjona mukana kulkenut Kertoja jäi jäljelle.

Nuo käännökset on muuten poimittu Faktaa ja Fiktiota nimisestä tekstiantologiasta, jonka on toimittanut ryhmä: Johansson, Kirstinä, Panhelainen ja Vähäpassi.

Liisu kirjoitti...

Hyvin sanottu tuosta musiikista! "Epätoivon ja kirkkauden mixi, tulinen meri."
Niin sen voi minunkin mielestä tulkita. Siinä on aaltomaista tummaa pohjaa ja kirkkaita kohtia,, joista erikoisesti pidän.

Anonyymi kirjoitti...

Pidin niin kovin aiemmista tarinoista, joissa oli mukana rakkaus ja hyvyys. En ole hyvä keksimään jatkoja surullisille asioille. Ehkä Jossen ja Marian aika meni jo ja he katosivat aikaa myöten vanhuuteen.Elämä loppuu kuitenkin ajan myötä. Kiitos Liisu tarinasta.

Liisu kirjoitti...

Kiitos Sinulle, Anonyymi, että olet lukenut tätä tarinaa, jonka loppu hiipui hämäryyteen väkisin, mutta siinä on se hyvä puoli, että jokaisella lukijalla on mahdollisuus antaa sille haluamansa loppu. Kirjoitin itsekin useita versioita varsinkin mielessäni, osa onnellisia, osa onnettomia, mutta jotenkin varsinkin niistä onnellisista happy endeistä tuli niin todellisia, että ne eivät olleet enää uskottavia. Ihmissuhteet ovat niin herkkiä ettei suoraviivainen kerronta saavuta aina niiden oikeita vivahteita. Tai ehkä sekin vaikutti, kun niin monet tietämäni parisuhteet, jotka väijyivät taka-alalla mielessä, ovat päättyneet epätoivoon. Olisi kannattanut ehkä lopettaa silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Vedin tämän liian pitkälle. Rauha heidän sieluilleen! - Ihmeitä kyllä tapahtuu. Ehkä he tapaavat vielä ja ovat onnellisia (ainakin mielikuvissa).

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä...loppu on hyvä jättää pimentoon...ehkä. Itse pidän onnellisista lopuista, missä on seesteistä ja yhdessä vanhenemista.

Anonyymi kirjoitti...

Rakastin lapsena Pienitalo preerialla sarjaa sen onnellisuuden vuoksi. Ingalsin perhe oli seesteinen ja täynnä onnellisuutta.

Schnur kirjoitti...

Liisu, olen koettanut löytää Jossea ja Mariaa, mutta ehkä on onni, etten ole löytänyt. Olisin vain raivonnut Josselle ja saanut hänet häipymään uudestaan ja syöttänyt Marialle liikaa suklaata ja suistanut kertojan raiteiltaan ja pilannut kaiken.

Ei, ehkä minun on parempi pysyä erossa tästä.

Ps. Hjalmarin ehdotus on hyvä, komppaan.

Schnur kirjoitti...

Pps. Olen tuijottanut tuota alussa olevaa kuvaa varmaan puoli tuntia, enkä sano siitä mitään, koska en löydä sanoja. ja ehkä on parempi, etten löydä niitäkään.

Keitin teetä ja nyt kuuntelen Kuusijärveä/Zinovjevia.

mikis kirjoitti...

Novellisi on koukuttava, sen kieli upeaa, se elää, myös repliikit toimii (vaikka näkee että teksti on "hiottua". Jos tekstiä hio liikaa, vaarana on että siitä tulee kulmikasta, se ei enää luontevalla tavalla elä. Tämä elää.)

Jaksoissa 1-3 alustat (ja vaivaat taikinan) mistä on kyse. Tämä onnistuu: lukija on koko ajan korvat "entäs sitten?" Nautittavaa suomenkieltä, totta; minä olen tarkka sanojen suhteen/miten sanat sopivat lauseeseen - sen suhteen; tässä ei tarvinnut myötähävetä että ... "oi ei noin, oi ei". Jaksot 4-5 on parhaat; myös lukijalle kehittämäsi hahmot ovat jo tuttuja. (Niinkuin varmaan myös sulle!) Tässä kohdassa voi vain nauttia tarinasta/tärinästä. Mainiota! - Jaksoissa 6-7 alat jarrutella, epäillä... Oi, miksi? Ihan turhaan. Aivan turhaan. Siksi loppu vähän lässähtää.

9+.
(Mikis Mallikas, Sortavalan seminaari, Petroskoin yliopiston emeritusprofessori)


Ps. Joosef on minulle vieras ihminen mutta Marian minä kerran tapasin... se oli muistaakseni helmikuun 30s päivä 1997. Odotin silloin linja-autoa Jokioisten Matkahuollossa. Niin myös Maria. Hänellä oli iso pahvinen matkalaukku ja hän oli matkalla Humppilaan. Autoja vain ei kuulunut, eikä edes näkynyt. Sitä paitsi Jokioisten matkahuollon lattia on niin vino että siinä on vaikea seisoa suorassa ellei ole juovuksissa. Onneksi minä olin, koska äkkiä Maria kellahti kumoon kuin keila johon pyörivä Pallo osuu ja kaatui syliini ja hänen päänsä kopsahti... no, kopsahti mitä vasten nyt kopsahti. Me molemmat lehahdimme ihan tulipunaisiksi. Mutta vain vähäksi aikaa! Sitten aloimme jutella, siitä sun tästä, ja oli siinä ja siinä että hän ei myöhästynyt humppilan-autosta. Saatoin hänet. Hyvästellessämme kätemme lepäsivät vähän aikaa rauhallisesti toistemme käsissä. Silmämme sumenivat kuin Cephal opoda niminen elukka siihen olisi vängännyt väliimme. Kurkkuani myös kuristi. Eikä hänkään sanonut sanakaan. Vasta kun pääsin bussista ulos, ja sytytin vihreän filtterittömän Nortin, ulkona kaikesta, näin miten hän linja-auton kovalla takapenkillä, kädet nätisti kuin Sfinksillä, istui ja tuijotti totisena eteensä. Turhaan huiskutin hänelle, turhaan, oi miten turhaan...

Liisu kirjoitti...

Hei, Schnur!

Tuommoista, että mies katoaa noin vaan, voi tosiaan tapahtua. Tiedossani on ainakin kaksi tällaista tapausta. Tämä Josse sentään ilmaisi vapaudenkaipuunsa jo usein ennen lähtöään. Ja jos ajattelee hänen kannaltaan, täytyi hänellä olla omat syynsä tekoonsa. Ja ehkä tuo yltynyt alkoholin käyttö helpotti hänen lähtöään. Vaikka - täytyy tunnustaa - noissa molemmisa tietämässäni tapauksissa olin minäkin hurjan vihainen, kun näin, mitä kärsimystä heidän katoamisensa vaimoille aiheutti.

Paljonhan tapahtuu eroja, ja suurin osa niistä on vaikeita, mutta yhden tapauksen tiedän, jossa vaimo sanoi: "Hyvä että lähti! Minä en tykkää sohvakoristeista." Ja yksi mun tuttu sanoi miehensä kuoltua: " En tarvitse kohdutusta. Olen iloinen leski!! Ja näytti, että hän oli tosissaan.

Hjalmarin ehdotus on hyvä. Mutta ainoa joka osaisi tehdä siitä hyvän jutun, on hän itse. Hän kirjoittaa blogia Virkamiehen Päiväkirja (http://hjalmar.vuodatus.net) ja hänen juttureviirinsä on täynnä hyviä kirjoituksia, joissa on useimmiten joku asia, joka saa hätkähtämään. Hänen lyhytnovellinsa ovat parhaita mitä tiedän.

Liisu kirjoitti...

Ja vielä Schnur, tuosta kuvasta. On paljon kuvia, musiikkia yms. aistein havaittavaa, johon ei välttämättä löydy selitystä, mutta jos sillä on edes jonkinlainen vaikutus, se on tehnyt tehtävänsä. Sitä paitsi jokaisella teoksella voi olla yhtä monta tulkintaa kun on katsojia tai kuulijoita. Mutta tämänhän sinä tiedät. Omassa blogissasi on vaikka kuinka sellaisesta esimerkkejä. Olet jonkinlainen kulttuurivälittäjä, mielestäni. Blogistasi saa henkistä evästä. (En olekaan muistanut käydä siellä aikoihin, käynpä siellä heti kun ennätän). Kiitos vielä kerran Gormley'stä!

Liisu kirjoitti...

Oi ei, voi mikis!

Sinähän osaat kirjoittaa hyvää kritiikkiä! Kelpaisit vaikka minkä lehden kriitikoksi. Olen kiitollinen tuosta arviostasi. On totta, että yritin parastani tässä juttusarjassa, mutta tosi vaikea oli keksiä loppua. Ja jos se sinun mielestä lässähti, niin se lässähti. Näin voi käydä, voi, voi!

Mutta mikis, kiitos avusta! Tiedän, että sinä osaat kirjoittaa rennosti, vakuuttavan varmasti. Se kuuluu tyyliisi, joka ei horju.

Kiva, että herätit ainakin Marian henkiin. Jos joku haluaa häntä tavata, voi mennä Humppilasta etsimään! :)

Se sopii hyvin tuon juttuni jatkoksi. Vai haluatko, että siitä tehdään ihan oma juttu kuvineen ja videoineen?
Kummassakin tapauksessa saat itse määrätä videon YouTubesta sen loppuun. Annat vaan osoitteen. Kuvankin, jos se on mahdollista. Mutta ne ei oo tietenkään pakollisia.

Se, että se on lyhyt juttu, on lukijoista hyvä asia.
Minäkin kirjoittaisin lyhyitä juttuja, jos osaisin.

Liisu kirjoitti...

MIKIS

Jospa kuitenkin laittaisin tuon tapaamisesi Marian kanssa nyt heti tuonne keromuksen loppuun, missä on jo Hjalmarinkin ehdotus. Se voisi olla luontevampaa. Katsotaan, miltä se näyttää siellä. Lisäisin sinne haluamasi videon, kun ilmoitat.

Julkaisen niin harvoin, että olisi ehkä parempi että saadaan tämä juttu loppuun pyydetyin lisäyksin.
Mutta jos olet eri mieltä, laitetaan asia uusiksi.

mikis kirjoitti...



Hetkinen, en minä mitään jatkisjuttua kirjoittanut. Älä minua mihinkään pistä, Liisu kiltti pikkuinen! Ihan oikeasti tapasin Marian Jokioisilla, en minä eikä hän halua että tästä jotain numeroa tehtäisiin. Saahan ihmiset toisiaan tavata.

Ps. Suutuin. (Omasta ja Marian puolesta.) Senkin... senkin Röökynä!

Liisu kirjoitti...

Mutta, mikis! Pahoillani. Luulin, että tapasit tämän jutun Marian!
En usko, että se Sinun Mariasi pahastuu, tuskin hän edes lukee tätä.
Laitan oikaisun tuonne etusivulle.
Mutta se on niin hyvä juttu, että raskain mielin poistan sen, jos sitä vielä nyt aamulla, tai myöhemmin vaadit. Vaaditko Sinä?

mikis kirjoitti...

Hetkinen...? Vastakommenttini pöllähti ilmeisesti taivaan tuuliin? Eli katosi.

Sanoin siinä (yrittää muistella mitä varttitunti sitten sanoi) että "oi Lilliputti Liisuni, pahoillani olen siitä että muka suutuin sinulle. Enhän minä, sinulle. En ikinä. Moottoroitu polkupyöräni, eli mopedi, jossa on myös apupyörät, vähän vain lähti käsistäni, eli keuli." Etc. Ja "tekstit jotka tehtyäni olen lähettänyt, eivät enää ole minua, niitä saa käyttää ihan vapaasti", etc. (Em mää kaikkea muista.) Muistaakseni väitin myös olevani Sortavan Seminaarista valmistunut suomenkielen Emeritusprofessori... höh, ev varmaan oo! En oo ees dosentti tai desantti. Näin on. Itse asiassa minut (pillahtaa itkuun) erotettiin juopottelun ja "muutenkin epäsiweellisen käyttäytymisen tähden" Käkisalmen Tyttökoulun vahtimestarin virasta. Vasta vuoden olin siinä ehtinyt olla. Höh? (Hywä etteivät samaan syssyyn syyttäneet minua alaikäisiin sekaantumisesta. Uudestaan Höh? Mutta Maire mun mielestä oli yli 24 -v eli täysi-ikäinen. Vaikka impi olikin. - Ei enää.)

Ps. Eli terkkuja vaan Sulle. Ja kamalasti terkkuja kans rakkaalle Anonyymille. (Hänen kanssaan on iki-ihanaa sanaleikitellä... Ompas!)

mikis kirjoitti...

JK (vaihteeksi, ei aina Ps) ... niin, totanoin, kerran multa yks ukko kysyi "missä kuukaudessa on 28 päivää?" Minä onneton vastasin että "helmikuussa". Se siihen että "joka kuukaudessa". No, tämmöistä sattuu, etenkin mulle, usein. Siks mä ite päiväsin tuon Marian kohtaamisen helmikuun 30:ksi päiväksi. Ajattelin että...

mikis kirjoitti...

... ajattelin että "mustaan aukkoon putoaa Josef, galaksien väliin, jos alkaa kysyä vastaantulijoilta 'hej, missä mun ex-eukkoni 30.2.1997 oli? Missä, missä?'

Liisu kirjoitti...

Mikis, helpotuksen huokaus. (Kuului varmaan sinne asti). En mä sitten poistakaan. Poistan vain väärinhuomautuksen sen perästä. Sillä tottahan se on (vaikka olisi toinen ihminenkin). Olen sitä mieltä, että kaikki fiktio on totta. Muutenhan se ei olisi fiktiota ollenkaan. Eikö niin?

Fiktio on minusta todempaa kuin tosi arkielämässä. Ajattele. Jos joku ihminen tulee sinua vastaan. Et tunne häntä. Et tiedä hänestä mitään. Näet miltä hän näyttää ulkoisesti. Luulet sen perusteella tietäväsi, millainen ihminen hän on. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Hän voi olla ihan erilainen ihminen kuin miltä hän näyttää. Voi olla, ettei hän itsekään tunne itseään. Ei tiedä edes miltä näyttää toisten silmissä.

Mutta jos tästä ihmisestä tehtäisiin kertomus. Fiktio. Siinä kerrottaisiin, mitä hän tekee ja mitä sanoo ja ajattelee, silloin ehkä tuntisit häntä jo paremmin. Mutta ihan kauttaaltaan et silloinkaan tietäisi hänestä kaikkea. Hän voi yhtäkkiä yllättää, ja tehdä jotain toisin kuin olet ajatellut.

Niin kuin esimerkiksi Josse tässä jutussa. Ei Josse taloa rakentaessaan tiennyt, minkälainen ihminen hän oli. Ei ehkä koskaan sitä edes ihmetellyt. Ei hänellä ollut aikaa ihmetellä itseään. Hän vaan teki asioita, oli ahkera. Mutta kun sitten kaikki oli valmista, hän ei ehkä keksinytkään enää jossain vaiheessa mitään tekemistä. Ehkä hän ajatteli, että oli rakentanut itselleen vankilan, joka sitoi häntä yhteen paikkaan. Ja muualla oli elämä. Hän ahdistui. Hän päätti repäistä itsensä irti rakentamastaan vankilasta. Hän karkasi. Ei uskaltanut kertoa aikomuksestaan etukäteen esim. Marialle. Maria olisi pahastunut. Hän ei olisi kestänyt sitä nähdä. Viinan voimalla hän onnistui kuin onnistuikin vihdoin karkaamaan.
Ehkä meidän olisi enemmän syytä onnitella häntä kuin syyttää. Vapaudenkaipuutaan vain harva ihminen onnistuu eläessään tyydyttämään. Vain harva pystyy rikkomaan ja pääsemään siitä irti, sillä vapaudenkaipuukin voi muodostua vankilaksi, josta ei pääse irti.

Tuo sinun tittelisi tuossa jutussa on mainio. Se sopii sinulle kuin hattu päähän. Sitä en poistaisi millään ilveellä. Se on ja pysyy. Se on hyvä. Ja kaikelle hyvälle pitää olla ystävällinen. Muuten se voi muuttua pahaksi. Ja kuka nyt pahaa tahtoisi. Ei kukaan. (Paitsi ne, jotka OVAT jo pahoja, eivätkä voi itselleen mitään.

Anonyymi kirjoitti...

Mikis...rakas kurpitsani...tulit takaisin ja juuri oikeaan aikaan ja paikkaan...
voi hyvin kultaseni...

mikis kirjoitti...

Tuolla itsekeksimälläni tittelillä, Liisu Kiltti, olen vietellyt ainakin... odotas nyt (alkaa laskea. ensin yhdellä kädellä, sitten toisella. sitten ottaa mukaan myös varpaat. mutta ei nekään riitää... voi hyvänen aika sentään)... voi hyvänen aika sentään, olen vietellyt ainakin 46 naisihmistä. Ja miksi? No, tyydyttääkseni omia eläimellisesti sublimoituja tarpeitani, lähinnä. (Huonolla likividiteetilläni ei tässä mitään tekemistä ole. Nii-i.) Ikinä en kellekään ole sanonut että joku Valkoinen Enkeli olisin. En. Sitä paitsi, jos rehellisiä ollaan, enemmän minä näissä ns. naisasioissani hävinnyt olen kuin voittanut, olen. Voisin sanoa kuin Mannerheim: "Olen taistellut usein ja hävinnyt aina." (Mutta se saattaa olla jo vähän liioittelua.)

Liisu kirjoitti...

Mikis, olet itse yhtä mainio kuin tuo tittelisi. Mutta onnea sinulle! Tulin juuri lenkiltä ja sen aikana kuuntelin pianokonserttoa (Schuman ja Siirala).
Huomasithan, Anonyymi on kaivannut sinua. Teidän kanssakäymisenne on täällä puhdasta ja runollista, herkkää ja kaunista. Teissä on jotain samaa.

mikis kirjoitti...


Ai Schumann pianokonserttoa a-molli? Styylasin kerran yhden pianonsoitonopettajattaren kanssa, se soitti mulle tätä niin että mun hampaani alkoivat kalista. KLAKS KLAKS ne vaan sanoivat. Ja kissa, joka oli nostettu vaatekaapin ylähyllylle ettei häiritsisi meitä, katseli mua sieltä pää kallellaan kun me Kirstin kanssa "vehkattiin". No, vehkaamisen jälkeen nostin sen sieltä alas, ja se heti puraisi mua varpaasta. Kiittämätön!

Ps. Kirsti muuten alkeisopetti tämän ihmisen pienonpimputtamisen.

ei mitään kissanpolskaa

Upea, tasokas heppu. Eli tyyppi. Vai mitä? (On muuten Kirstikin!)

mikis kirjoitti...

Mulle suurinta musiikkia - oon kai sen ennenkin sanonut? - on Šostakovitš. Ja soittimena sello; se sopii mun sielunmaisemaani. (Isäni soitti viulua kamalan kauniisti, siksi ei viulu.) Tää mulle aina ryömii mun rintalastani alle, kuin muste, aina... ja nimenomaan tänä tulkintana!


sosha ja rostro, kaksi kulkurikissaa

mikis kirjoitti...

Musiikkimakuni on konservatiivinen, en ole sillä lailla sivistynyt, en osaa edes soittaa mitään. Aikoinaan soitin rumpuja eräässä yhtyeessä, mutta rummuthan ei mikään instrumentti ole. Mutta diggaan kaikenlaisesta musasta, riittää että sitä soitetaan "sielu" mukana, blues on aivan mahtavaa. Ja jazz. Rokki on mukaansa tempaavaa... joskus, ei aina. Iskelmäpoppi on useimmiten karmeeta, niin karmeeta että niistä alkaa tykätä. Suomalaiset iskelmät oikeasti itkettävät, ne on niin kummallisia - mutta oi, mitä tekstejä! Helismaa on paras, ehdottomasti, mutta sitten tulee monta, monta muuta hyvää! Tosi iskelmärunoilijoita! (vau!)

mikis kirjoitti...

Tässä on vain

yksi kissa

tässä taas

neljä kollikattia

Kamalan kaunista...

Liisu kirjoitti...

Mikis,

hyviä musiikkivideoita kaikki nuo sinun"kissakappaleesi"! Niitä tosiaan kuuntelee nauttien äänimaailmassa, joka täyttää mielen niin totaaalisesti, että aivot saavat hiveleviä, välillä roiskuvia ääniaaltoja ja lakkaavat pohtimasta tällä maapallolla tälläkin hetkellä tapahtuvia raskaita ja ikäviä asioita, joista syntyy niitä ajatellessa stressiä.

Musiikki vapauttaa. se on kuin lääkettä. Tapio Rautavaaran ääni taas palauttaa todellisuuden, sen turvallisen puolen, joka sekin on hyvä asia.

Sanot, että sello vastaa parhaiten sielunmaisemaasi.
Sello, viulu ja piano ovat kaikki hyviä tunteiden kuvaajia, yhtään väheksymättä muita soittimia. Kaikilla niillä on kannattajansa.
Sello rauhoittaa ja lämmittää, viulu hivelee tai valittaa, pystyy melkein itkemään, piano pomppii kuin kirkkaina lasipalloina tai tummiksi lasikuuliksi muuttuen sointuu murheellisiin ajatuksiin.
Ihmisäänestä soitinmeressä tykkään valtavasti.

Anonyymi kirjoitti...

Syksy on kiva, kirpakka ja herättelevä. Minäkin pidän sellosta se koskettaa sydäntä. Mikis olet kuin piristävä omanahillo.

mikis kirjoitti...

Tänään söin jälkiruo'aksi vattuhilloa ja valkoista jäätelöä. Pahnanpohjimmaisena oli ohut lettu. Voi hitsi, kun maistuivat hyvälle. Goin' South.

Varmaan kirpakan kurvikkaat... äh, pirtsakan ärhäkkäät kurpitsatkin herättävät ihmisen suussa erilaisia makuja kun hän nousee pöyhkeän tyynyn päältä ja litteän peiton alta syksyn synkkään kolkkoon iltaan... Ja vetää sukkiinsa jalat.

Sinulla sana on povessasi, Anonyymi armas (= kippuravarvas).

Anonyymi kirjoitti...

Oi mötkyseni,
luulin kadottaneeni sinut
armas leikkikaveri ja oma sanataiturini

mikis kirjoitti...

Mihin minä häipyisin, siiliseni? Piikkejäsi en pelkää. Toisaalta... minä olen kova kävelemään takaperin. Se, mitä lähemmäksi Sinua tulen, saattaa ollakin niin, että koko ajan kauemmaksi Sinusta minä tallustelen. Ja arvaa, onko minusta tällainen kivaa? No, on ja ei. Toisaalta nykyisin välttelen kävelemistä, siitä vain kipeytyy jalkapohjat ja osa varpaista; niinpä aamuisin hiivin salaa ihmisten autojen katolle ja matkustan sillä tavalla työpaikalleni. Illalla taas toisinpäin. Asumiseni olen ratkaissut sillä lailla että asun erään sokean vanhan pariskunnan luona; eivät ole vielä toistaiseksi minua huomanneet. Koska osaan hiipiä sukkasillani. Muutenkin olen aika timmissä kunnossa. Alone. - Mutta anteeksi että koko ajan puhun itsestäni. En minä ole tärkeä. Mitä Sinulle kuuluu, kehrääjäkoi?

Anonyymi kirjoitti...

Vietän vapaita, töissä käyn myös. Lähemmäksi sinä tulet, eikö niin hunajaiseni. Nautin kun on aikaa vain olla. Leikitkö sinä vieläkin kanssani oi rakkaani, hattaraiseni.

mikis kirjoitti...

Leikin. Totta kai. Täältä ikuisuuten. Olet töissä tai et, olet luonani. Nautin kun saamme olla toisiamme lähellä, niin hiljaa niin lähellä, vielä hiljempänä. Ja vielä lähempänä.

Oi jeah!

mikis kirjoitti...

Ps. Mutta hunajainen en ole. En suostu. Jos minut riisuttaisiin alasti - johon kyllä suostun - ja kahlittaisiin johokin pylvääseen ja siveltäisin hunajalla - niin arvaa mitä? Siihen tulisi kamalasti kärpäsiä. Ja paarmoja. Ja muitakin hyönteisiä. Yäk. En minä halua olla heidän tikkataulu. - Kivempaa olisi kun me vaan istuttaisiin siinä (appiukkosi ostaman talon) terassilla ja juotaisiin vaan kaffetta. Ja miksei myös konjakkia. Sinä selaisit "Me naiset" lehteä ja minä "Voi Veljet" lehteä. Iltakin tummuisi, lehdet puissa havisevat, me vaan otettaisiin lisää kaffetta. Ja vähän pullaa kans, tietysti. Ynnä konjakkia. Sitten sinä konttaisit nukkumaan, minä sinun perässäsi, ja vähän aikaa vuoteeltamme kuuluisi "oih aih vielä auh uh älä lopeta..." - Sitten vain hiljaisuus sinetöisi meidät.

Liisu kirjoitti...

"Oi mötkyseni mikis" ja "Anonyymi armas!"
Anteeksi, jos häiritsen, mutta en minä muuta
kuin haluan sanoa teille, molemmille (ja kaikille muillekin)
että kipaiskaapa katsomassa Schnurin luona
blogissa Letters to P. (Kirjeitä P:lle)
i-ha-na tarina!

mikis kirjoitti...

No jopas oli ihana tarina. Koskettava.
(pyyhkii toista silmäkulmaansa)
Oli kivatarina. On.

Tekijöistä huomasin että "glassbordmekaniker" (?) oli Mikkel Sandemose.
Onkohan jotain sukua Axel Sandemoselle? (Joka mun maailmassani on maailman kolmen parhaan kirjailijan joukossa, ehdottomasti.)

Anonyymi kirjoitti...

Oi kuutamoni, kukkaseni
ai ei hunajaista
pähkyläiseni
- niin olemme liki, että tulee hiki...

mikis kirjoitti...


Täytyy sitten välillä käydä suihkussa. Ja pestä kainalot Rexonlla. Vain 10 elokuvatähteä yhdeksästä käyttää Rexonaa, miksei siis myös me. Toisaalta - minusta Sinä olet kauniimpana juuri sellaisena kuin olet. Ajattelen... no niin, aina kun ajattelen Sinua, minun on pakko pompahtaa seisomaan... niin, ajattelen miten kiva meidän olisi yhdessä käydä vaikka savusaunassa! Savua siellä olisi niin paljon että emme näkisi toisiamme, edes Tiimarin silmälaseilla +5, pakko olisi vain käsikopeloin tunnustella että missäs Sää nyt oot! Ja siinähän sinä, muruseni. - Ei, me ei edes peflettiä tarvittaisi, ei. Sylissäni istuisit ja minä viskoisin vettä kiukaalle. (Aamulla palvelustyttö koputtaisi aittamme ovelle ja sanoisi: "Täällä olisi kaffetta saatavana nuoreparille." Ja niiaisi.)

Anonyymi kirjoitti...

Niin olisimme kaksin savuisessa saunassa ja tyytyväisiä myös
perhoseni, rakkaani.

Anonyymi kirjoitti...

Liisu, sinä olet i-ha-na.

ja mikis myös. Sandemosesta en tiedä.

T. Schnur (joka ei jaksa enää kirjautua)

Liisu kirjoitti...

Tuo mikiksen savusaunajuttu tuntuu tosi lämpimältä, melkein kuumalta, ja sinä, Schnur, joka heität Anonyyminutun pois päältäsi turhaan painamasta, olet ihme tässä matoisessa maailmassa. Miten voitkin löytää kaiken sählän keskeltä suoranaisia aarteita, niin kuin tämä viimeksi julkaisemasi videofilmi, jota katsoin kahteen kertaan ja käyn vieläkin katsomassa, esittelen sitä kaikille halukkaille, ja kaikki ovat olleet tähän asti siitä hyvillään. Miten hyvin se sopiikaan juuri tähän aikaan, jolloin ns. pakolaisia pidetään kummajaisina ja ollaan heistä huolissaan, samalla kun pakolaiset itse ovat ihmeissään suomalaisten tavoista. Laitoin eilen sen filmin myös Facebookiin. Ja levittelen sitä kuin rauhansanomaa. Kiitos sinulle.

Schnur kirjoitti...

Liisu, kiitos itsellesi kauniista sanoistasi ja filmille löytämästäsi osuvasta ajankohtaisesta tulkinnasta!

Hmm, anonyyminuttu? Aika läpinäkyvä vaate, kun allekirjoituksena on Schnur.. (mikä toki on tavallaan anonyyminä esiintymistä sekin)

Hyv' yötä...

Anonyymi kirjoitti...

Schnur. Kirjautuminen toisen ihmisen blogiin on tehty erilaiseksi. Joskus se on hyvinkin hankalaa. Jotkut vetävät kommentin kokonaan pois ja haluavat tarkastaa sen, ennen kuin itse julkaisevat sen. Minusta se on epäluottamuslause kommentin tekijälle. Ei luota häneen.

Tykkään kommentoida, vaikka se ei ole aina helppoa ja vie aikaa, josta on varmaan kaikilla puutetta ja jonka voisi käyttää muutenkin. Kommentoiminen on minusta mukavaa. Mutta joka kerran, kun on kirjoittanut kommentin ja se katoaa yhtäkkiä, tulee hölmistynyt olo. Minne se katosi? Miksi? Minusta kommentoiminen pitäisi tehdä mahdollisimman helpoksi. (Niin kuin esim. Iineksen blogissa ja sinunkin blogissa, ei ole minulle ainakaan sattunut mitään vaikeuksia.)

En tiedä ollenkaan, miten minun blogiin pääsee. Haluaisin että se olisi helppoa. Teen nyt kokeen:
lähetän tämän kommentin vaikkapa juuri anonyymina (jos se on mahdollista). Miten se onnistuu, kiinnostaa nähdä. (Tuo on totta, että jos anonyymina kirjoittanut on merkinnyt alle lähettäjän nimen, ei se ole enää anonyymi kommentti.)
Terveisin
Liisu

Minä Vaan kirjoitti...

No onnistuihan se, piti kuitenkin todistaa ettei ole "robotti" laittamalla rasti ruutuun.
Nyt koetan jotain muuta tapaa.

Anonyymi kirjoitti...

Ai, niin, Anonyymina piti kokeilla!, tuossa äskeisessä muutin nimeä, en ole robotti piti kuitenkin todistaa.

Liisu kirjoitti...

Nyt kävi jo tosi vaikeaksi,piti todistaa, etten ole robotti, ja se piti todistaa siten että tuli kuva ja piti kirjoittaa mitä siinä näkyi, Ei näkynyt mitään. Painoin kuulokkeen kuvaa, sieltä kuului: nain, nain (miehen äänellä), uan (naisen äänellä) nain nain (miehen äänellä)

No ihmettelin. Mutta hoksasin, ettei se ollutkaan suomea ja kirjoitin tarjottuun tilaan numerosararjan:
99199

Olipa hauska, mutta aikaa meni!

Summa summarum: aina vaan käy vaikeammaksi. Ei ole helppoa anonyymin elämä! :)

Kokeilen vielä Open iD:tä

Liisu kirjoitti...

Open iD ei toiminut ollenkaan!
Piti turvautua nimeen ja todistaa, ettei ole robotti. Huh huh!

Päivän tutkimustyö tehty. Tulos: laiha

Schnurrbart kirjoitti...

Kivoja kokeiluja.

Minun piti anonyymina kommentoidessani vastata johonkin kummalliseen kulinaariseen kysymykseen, se taisi koskea pizzaa? Joskus aiemmin piti valita, mitkä annetuista kuvista sopivat käsitteen "kakku" määritelmään. Ihmeellisiä ruokaobsessioita noiden arvoitusten laatijalla.


Kirjoitan kommenttini yleensä aina valmiiksi kirjautuneena, eikä siinä ole ollut ongelmia. En tosin moneen blogiin nykyään kommentoikaan (koska en jaksa seurata monia blogeja).

Kommentit ovat minustakin mukavia, sekä niiden lukeminen että kirjoittaminen, vaikka olenkin siinä vähän liian laiska. Tuntuu erityisen kivalta (ja vähän hämmentävältäkin, kun en ollut tottunut) nähdä kommentteja omassa blogissa - kiitos niistä! Huomasin vasta nyt, että blogin asetuksissa oli valittuna kohta, joka esti anonyymin kommentoinnin. Vaihdoin ruksin kohtaan "Anyone - includes Anonymous Users". OpenID:stä en oikein edes tiedä, mikä se on.

Kommentointia olin rajoittanut tietämättäni - mutta pari ensimmäistä olemassaolovuottaan blogi oli ihan tietoisesti rajoitetun lukijakunnan (minun itseni) katseltavissa. En ollut varma, viitsisinkö päivittää blogia, mutta sitten lisäilin sinne kuitenkin aina harvakseltaan jotain. Minulla on monta (yksityistä) keskeneräistä blogiyritelmää... "Kirjeitä P(tolemaiokse)lle" on niistä vähiten henkilökohtainen, joten rohkenin julkistaa sen vähän kuin kokeilumielessä.


Tuleekohan nyt pizzaa, kakkuja tai mystisiä numerosarjoja?

Schnur kirjoitti...

(Ei tullut, vain rasti ruutuun.)

Liisu kirjoitti...

Schnur, kiva kun kerroit blogihistoriastasi. Itselläni on ollut kaksi blogia, ensimmäistä kirjoitin AVATAR nimellä. Se oli semmoista elämänpohtimista, lopetin sen ja poistin kokonaan. Vasta jälkeenpäin huomasin sattumalta ihan, että joku ruotsinkielinen blogilovers-yhteenliittymä oli seurannut sitä ja julkaissut kuvineen, kaikkineen. Itse en ollut siitä ollenkaan tietoinen. Harmitti, kun olin poistanut sen ja kopsailin sieltä heidän sivultaan omia juttujani ja pidän niitä "muistoina".

Pikkuliisuna aloitin kirjoitella myöhemmin uudelleen, ja "kasvoin" vähän isommaksi Liisuksi, ja niin tuli Liisun blogi. Jota nyt, silloin kun ennätän, kirjoittelen. Niin sitä mennään 'Kohti tuntematonta' hissukseen ja sekalaisin kirjoituksin. Esiinnyn anonyymisti nimimerkin (joka on lähinnä veljeni minulle antama kutsumanimi, hänellä on tapana nimittää omia perheenjäseniään ketä milläkin nimellä, vaimoaan hän kutsuu Lyytiksi, joka on kaukana tämän omasta nimestä) ja Liisu olen siis minä. Teen tätä lähinnä sen takia, että sillä, mitä kirjoitan, on yleensä totuuspohja, vaikka muutan se fiktioksi etten loukkaisi ketään tuttavapiiriini kuuluvaa, sillä he ovat useimmiten sellaista väkeä, jolle tapahtuu käytännöllisesti katsoen mitä vaan. Heidän, ja myös omia juttujani, on helppo tehdä "tarinaksi". Muutenkaan vältän antamasta henkilötietojani netissä, kun tiedän, että kaikki mitä täälläkin puhun säilyy "pilvessä", in Cloud (amerikkalainen) 'tietotoimisto. Ajattelen sitä asiaa ikäänkuin lähimmäisteni ja tuttavieni suojaksi. Itsestäni en niinkään välittäisi.

Työskentelen paljon tietokoneella, joten aina on vaarana, että kesken hoidettavien asioiden lipsahdan johonkin yhteisömaailmaan, se on siinä niin houkuttelevan lähellä.

Schnur kirjoitti...

Niitä elämänpohdintajuttuja olisi ollut mielenkiintoista lukea, harmi, ettet jatkanut sitä blogia. Toisaalta - voi olla, että fiktio on joskus parempi väline omien ajatusten ja tuntemusten kommunikointiin kuin täysin reaalinen kerronta. Kun ei tuo jälkimmäinenkään aina toimi sillä tavalla kuin sen on tarkoittanut, tulee väärinkäsityksiä ja tulkintahorisonttien eroista johtuvaa hämmennystä.
Ja olen huomannut, että jos kirjoitan esimerkiksi kirjeen, koen, etten ole pystynyt ilmaisemaan itseäni kovinkaan tyydyttävällä tavalla: aina jää sellainen tunne, että olen vain "esittänyt itseäni" ja että kirjoitukseni on jotenkin sen konstruktion vanki. Sen sijaan jos kirjoitan fiktiivisen tekstin, se tuntuu kertovan paljon enemmän ja paljon paremmin kuvaannollisuudestaan ja monitulkintaisuudestaan huolimatta.

Liisu kirjoitti...

Schnur, olen samaa mieltä. Fiktio on parempi keino ilmaista esim. tunteita. Todellisessa elämässä harvoin näkee ihmisen läpi, näkee, mitä hänellä on sisällään. Muistan kun kerran oltiin joukolla jonkun isomman joukon kanssa, jonkinlaisessa karonkassa, jossa istuttiin eri pöytien ääressä totisen näköisinä "parasta päällä"- pukeutuneina, aloin yhtäkkiä pelätä ihmisiä, he näyttivät jotenkin paikoilleen juuttuneilta ja kuolleilta, ja tuli pakkomielle alkaa kulkea pöytien välissä ja pysähtyä aina väillä jonkun eteen ja kysyä: Saanko kurkistaa sisääsi silmiesi kautta? - no olihan se hoopoa, mutta ihmeen suopeasti monet antoivat luvan. Ja heidän ilmeensä vaihtelivat, ja heidän katseensa puhuivat paljon. Varmaan moni ajatteli, että hulluhan tuo on. Ja hulluahan se oli. Mutta ihmisiin tuli eloa, sen muistan.

Schnur kirjoitti...

Liisu, olet tosi rohkea, ja on kutkuttavan hauska kuvitella tuota tilannetta. Minä kammoan kaikkia juhlallisia tilaisuuksia, siis ihan oikeasti kammoan ja saan paniikkioireita, mutten kyllä ikinä rohkenisi kohdata pelkoani ainakaan kurkistelemalla ihmisten silmistä sisään. Sen sijaan koetan olla katsomatta kehenkään, valun hitaasti pöydän alle ja jatkan siitä matkaani lattianrakoon.

"Ja heidän ilmeensä vaihtelivat ja heidän katseensa puhuivat paljon." Tästä kuvauksesta tuli mieleen Marina Abramovićin performanssi, jossa taiteilija istuu tuntikausia paikoillaan ja katsoo vastapäätä istuvaa ihmistä silmiin. Ihmiset vaihtuivat vuorollaan, omaan tahtiinsa. Monille tuo kohtaamisen ja läsnäolon kokemus tuntui olevan varsin liikuttava, joillekin aina kyyneliin saakka. Abramović itse tosin väitti olevansa vain peili, josta ihmiset heijastavat itseään.

No, olen minä itkenyt maalattua tauluakin katsoessani, kai siinä on kyse tuosta samasta peili-ilmiöstä. Toisen ihmisen katse on silti liikuttavampi. Katse on myös usein pelottava ja epämukava. Monet eläimethän kokevat suoran katsekontaktin uhkauksena - ehkä ihminenkin vaistomaisesti kokee sen niin, vaikka onkin oppinut tulkitsemaan silmiin katsomisen kohteliaisuutena ja katseen välttelyn epäluotettavuuden merkkinä.

Liisu kirjoitti...

Schnur!

Lapsena leikittiin "paistetaanko särkiä"?

-Paistetaan!

Ja sitten tuijotettiin toinen toisen silmiin. Ei saanut hetkeksikään hellittää.
Se voiiti, joka pitempään pystyi katsomaan päätään kääntämättä.

Hyv' yötä! ( on lainaus yhdestä T.S. Eliotin runosta )

Schnur kirjoitti...

Hahaa. Olen leikkinyt jotain tuollaista. Siinä leikissä se voitti, joka pystyi olemaan pitempään nauramatta.

Hyv' yötä, Liisu.

Liisu kirjoitti...

Hyv' yötä!

mikis kirjoitti...

Hyvvee huomenta, plikat!

Liisu kirjoitti...

Huomenta, huomenta, mikis! Nyt on kyllä jo ilta, muttei se haittaa, eihän? Hyviä aamuja tarvitaan. Niistä on helpompi ylös sängystä ponnahtaa.

Irja Viirret kirjoitti...

Josse on mies, joka katosi ulkomaille, mistä sinä senkin tiesit ja Maria on vain typerä nainen, siinä mielessä, että hän uskoo löytävänsä kadotetun miehen. Miehet joutuvat aina kadotukseen ja naiset helvettiin, ei kai sille mitään voi. Maria ei ehkä ole vielä tajunnut sitä, me naiset kun olemme niin hyväuskoisia. Tämä ei mikään ratkaisu mihinkään, kuten arvaatkin, avaimet ovat aina kirjoittajalla, eikä niihin pidä sekoittaa lukijoiden subjektiivisia ja hyvin suljettuja näkemyksiä. Miten olisi jos tarina olisikin tässä?

Kaunista syksyä Liisukka, ollaan kuulolla:)

Liisu kirjoitti...

Oletpa sinä, Mustis, jyrkkäsanainen! Ihan pelottaa. Mutta voihan tämä sinun tarinasi olla näinkin.
Hyvää siinä on lyhyys. Ja onhan se selväsanainen.

Schnur kirjoitti...

Minä luulin nähneeni Jossen ja Marian viikonloppuna. Ne haravoivat pihalta lehtiä, yhdessä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Kumpikin näytti olevan uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Enkä minäkään sanonut mitään, koska kumpikaan ei huomannut minua (eivätkä ne näyttäneet siltä, että olisi ollut asianmukaista raivota tai tarjota suklaata, eivät sinnepäinkään). Ehkä ne eivät olleet tämän tarinan Josse ja Maria, mutta jotain samaa niissä oli. Niin, ja siinä talossa, jonka pihaa ne haravoivat, oli savupiippu vinossa.

Liisu kirjoitti...

Hei, Schnur!
Osut näkemässäsi yllättävän lähelle, ihan naurattaa.
Minä näen usein unia, joissa etsin Jossen näköistä miestä. Ja niissä unissa muutun Mariaksi, joka etsii, etsii, eikä soisi löytävänsä, sillä asia on juuri niin kuin sanot nähneesi.

Omituista. Miten ihminen voikin muuttua niin sokeaksi, ettei näe edes itseään. Vaikka kaikkein läheisin on ihmiselle hän itse. Olen jo alkanut epäillä, että minuus on harhaa. Ihmistä ei olekaan Sitä vain uskotellaan meille. Lainaan Tapsan sanoja Iineksen blogikeskustelussa: ""Joku filosofi on sanonut, että ihmisen minuus on harha.
No, muuan muassa muuan Siddhartha Gautama, myöhemmin tunnettu nimellä Buddha, noin 2500 vuotta sitten." Näin Tapsa.

mikis kirjoitti...


Olen kyllä miettinyt Jossen ja Marian poissaoloa varmaan yhtä paljon kuin he itse. Eikä ihme olisi että Josse olisi kadonnut ulkomaille, Helvetiaan, eli Sveitsiin - kuten Mustis epäilee, mutta että Maria olisi lyönyt hynttyyt yhteen jonkun vinonenäisen naapurin kanssa ja nyt siellä onnellisesti haravoisi lehtiä, en oikein usko.

Tänään kun viimeksi heräsin, ja vaatteet ylleni keräsin, ja aloin ryypätä teetä, priorisoin tämän asian tärkeysjärjestyksessä kolmanneksi. (Ensimmäinen oli 1: mitä tänään tekisin, toinen 2: ... en kehtaa sanoa mikä, ja kolmas sitten tämä.) Juuri kun mietin tuota kohtaa n:ro 2, niin selkäni takaa kuului karmea SUHAHDUS ja sen jälkeen PAUKAHDUS. Heikkohermoisempi olisi varmasti jo pelästynyt, mutta en minä. Tiesin nääs kuka se semmoista meteliä pitää. Puraisin vaan muina miehinä korppua. – ”Huh huh”, sanoi Suojelusenkelini ja paukutteli siipiään, - ”huh huh”, se sanoi uudemman kerran. Mutta kun en vieläkään vastannut mitään, se aloitti: ”Mitäs se ukonkäppänä täällä ny niin surullisen näköisenä istuu. Sorgen, Sorgen, nur nicht heute, sagen alle faulen Leute." No, minä sitten kerroin koko tarinan, siis tuon kohdan n:ro 3sen. Kaiken minä kerroin Mariasta ja tästä... no, kuka tämä nyt olikaan... Joosefista. Suojelusenkelini kuunteli keskittyneenä, silmät viiruina, välillä tuhahteli itsekseen, välillä aukoi suutaan ikään kuin olisi sanonut ’ei noin, oi ei noin!’, välillä siivenpäällä pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan. Ja kun lopetin, se oli kauan aikaa hiljaa. Sitten se kaivoi (jostain sulkien seasta) esiin piipun ja sytytti sen. Imelä savun haju täytti koko huoneen. Se pyöräytti nollia ilmaan, niitä tuli sinne ainakin satasen edestä, olivat kuin kaivonrenkaita, ja sanoi sit ”Etkös sinä tiedä että Joose on Wuppertalissa?” ”No en”, minä puuskahdin, ”mistäs minä sen tietäisin?” ”Tulin minä äsken sieltä”, Enkeli sanoi, ihme sanajärjestyksessä, ja jatkoi ”liitelin siellä halki minä ilmojen. Tänne tömpsähdin kunnes takaisin. ” ”Ja jätit minut tänne yksin, kolmeksi vuorokaudeksi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua!” minä sanoin. ”Enkelien täytyy pitää huolta kehostaan”, se sanoi, ”tai siis tästä eteerisestä, sub conditione. Ei tätä duunia muuten jaksa. Eikä ihmiset usko sua jos et ole suht.koht. sutjakassa kondiksessa.” En siihen sano mitään. Olen loukkaantunut. Mutta Enkeli ei sitä huomaa tai ole huomaavinaan (kyllä se sen huomaa) vaan alkaa esitelmöidä: ”Kun ihminen katoaa, katoaa ensiksi hänen ulkoinen habituksensa. Ja se teillä ei mikään menetys ole, ihmispolot. Myöhemmin teistä katoaa muisto, ja sekin monen ressukan kohdalla on vain hyvä asia. Ja jos teistä ei 5-50 vuoden kuluessa kuulu mitään, teidät poistetaan kaikista rekistereistä, pois luettuna Kirkonkirjat, jonne nimenne perään piirretään risti." Se olisi jatkanut kvasifilosofista esitelmäänsä ties vaikka kuinka kauan, vaikka kuolemaani asti, mutta keskeytin Sen: ”Missä on Josse!" Se raapii kainaloitaan siipiensä alta, sillä on vähän kapiset siivet, ja yskii, imee piipunnysäänsä, ja sanoo: ”Jose kuvitteli että Maria oli... miten sen nyt nätisti sinulle sanoisi... että Marialla oli ’pulla uunissa’. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ja siksi hän, isäksi aika epäkypsä ihminen, in nomine domini, häippäsi.”

Savu leijui päittemme päällä. Ne olivat kuin kaivon renkaita. Tai kun tonsuuri mun päässäni. Tajusin, että nyt ymmärsin. (- jatkuu -)



Liisu kirjoitti...

No toi on yksi sun parhaita kertomuksiasi, mikis! Sitä ajatuksen lentoa! - Eiköhän vaihdeta osia. Ole sinä liisu, minä olen mikis. Tarinat täällä saisivat vauhtia.
Minä yritän ja yritän. Näen unia, joista saisi oivallisia aiheita, mutta sitä mukaan kun yritän niitä muistella, ne jotenkin lipuvat ilmaan ja muuttuvat savuksi, siitä höyryksi, kunnes haihtuvat kokonaan pois.

Huomaan, että: - jatkuu - . Jatka vain. Sano sille enkelille että sitä kaivataan, niin sehän lennähtää paikalle. Vaikutti kovin ystävälliseltä. Mutta enhän minä voi siltä mitään vaatia. Se on sinun enkelisi.

Mut mitä se "pullat uunissa" tarkoittaa? Onko se varoitus, että ne kärähtää kohta? No ei väliä. Antaa palaa. Pullan syönti on hyvää, muttei kovin terveellistä. Sitä paitsi minä ostan sitä vain kaupasta, jos tulee vieraita.

mikis kirjoitti...

termi "pulla uunissa" tarkoittaa "odottaa babya".

Hyvänen aika, Liisu, kai nyt sen tiesit?

Ps. aika usein joutuu vaihtaa kirjoituksissaan jonkun sanan toiseksi kun tietää ettei sitä tiedetä/tunneta. Siihen tottuu.

Mutta saanko lähettää TERVEISIÄ, Liisu Littana?
Ai, saan. No,

lähetän TERVEISIÄ Anonyymille! Tule leikkimään mun kanssani tälle niitylle. Jossa ei ole kuin mustanaamaisia, Phantomin näköisiä lampaita. Ja tuuli soi. Tule, rakas Anonyymi, poimitaan ruiskaunokkeja sieltä. Ja annetaan hiustemme levitä.

mikis kirjoitti...

termi "Goin’ South" (Jack Nicholsonin ohjaama elokuva) tarkoittaa "suihinottoa". termi "Easy Rider" (varmaan tuttu elokuva sullekin) on myös slangisana, tarkoittaa suternööriä joka elää tyttöystävänsä tienesteillä.

Minä, joka en osaa sanaakaan englantia, tunnen nämä. (Ja muutaman muun.)

Mikä viattomuus kadulta sinä olet, Liisu?


The Moon Is Blue
Genret:
Komedia
Valmistusvuosi:
1953
Pituus:
99 min
Ensi-ilta: 29.01.1954
Ohjaajat:
Otto Preminger
Käsikirjoittajat:
F. Hugh Herbert, Sylvia Fine
Pääosanäyttelijät:
David Niven, Dawn Addams, Fortunio Bonanova, Gregory Ratoff, Maggie McNamara, Tom Tully, William Holden
Maat:
USA
Kielet:
englanti


... mitä?

Anonyymi kirjoitti...

Oi mikis leikitään
leikitään
nipistän sua pyllystä
kehräseni, rakas kaislikkoni

mikis kirjoitti...


Ja minä sinua
enpäs sano vielä mistä
mutta luulen että
nipistelyni jälkeen sanot sinä OUUUTSH!

Ja vähän ajan päästä pyydät että
anew, anew...
Mikäs siinä.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos nipistelyistä aarteeni
halaan sinua oi rakkaani

mikis kirjoitti...


minä halaan sinua
niin että puoleksi halkeat
kuin omena joka singahtelee omenanpojuja
ja sen jälkeen
lähellä, yhä lähempänä
minua kuin Barentisian meri, kylmänä ja läähättämättä
hengität


(Tämä ei ollut kaunis runo. Voi harmi. Joskus sitä kirjoittaa rumia runoja. Diggaan susta silti, murmelini.)



Anonyymi kirjoitti...

termi "pulla uunissa" tarkoittaa "odottaa babya".

Nainen on siis raskaana. Eli paksuna. Odottaa lasta. Eli hänellä on "repsikka etupenkillä". eli persläpi kohta käsivarrellaan. kuten väinö linna sanoo.

mikis kai tarkoitti sitä että josse pelästyi sitä että oli pannut marian paksuksi eikä sitten uskaltanut ottaa vastuuta siitä vaan pakeni jonnekin ulkomaille. se on niin tavallinen tarina se että se ei ole hyvä. mikikseltä odottaisi parempaa. (olen hänen fani)

Anonyymi kirjoitti...

Olet ajatuksissani mereni, aurinkoiseni.

Anonyymi kirjoitti...

Luulen, että josse ja maria halusivat karata meiltä ja kertojalta. He ovat onnellisia ja ymmärtäneet elämästä sen, että rakkaus on tärkeintä.Yhdessä he piileskelevät ja nauravat kun emme heitä löydä. Tekevät omenahilloa ja odottavat esikoistaan.

Anonyymi kirjoitti...

...Aina ei käy huonosti vaan toisinaan ymmärrys kasvaa ja onnellisuus. Mitä siiitä jos välillä on kuoppaista ja surullista, matka jatkuu ja muuttuu onnelliseksi - ihminen oppii.

mikis kirjoitti...

jossesta en niin tiedä enkä mariasta mutta Liisu on kiva! Tosi mukava.

Anonyymi kirjoitti...

Sinäkin olet kiva omenaiseni...

Anonyymi kirjoitti...

...mesikukkani, marjani
oi aarteeni

Schnur kirjoitti...

Jaa no taidan myös olla Die Jungfrau auf dem Dach, viattomuus katolta, kun en tiennyt noita Goin' Southin ja Easy Riderin merkityksiä. Pullasta uunissa tulee aina mieleen "vettä kengässä" -paritusleikki, jota leikittiin joskus koulussa. Toisen joukkueen (jako oli yleensä tytöt vs. pojat) jäsenet valitsivat itselleen parit, ja sitten toisesta joukkueesta kukin vuorollaan arvuutteli, kenen pariksi oli päässyt, tai joutunut, miten milloinkin. Väärään arvaukseen vastattiin "vettä kengässä", oikeaan "pullat uunissa". Jos tuon olisi silloin ymmärtänyt kiertoilmauksena raskaana olemiselle, leikki olisi ollut vieläkin nolompi.

Kielenkäyttö on haastavaa, kun mitä viattomimmalla ilmaisulla voi olla ties miten hävyttömiä slangimerkityksiä. Eikä niitä voi kaikkia tietää. Vanhemmat antavat hyvänhyvyyttään lapselle nimeksi Fanny, ja myöhemmin lapsi saa kuulla nimensä tarkoittavan pimppiä (no, amerikanenglannissa sentään vain takalistoa).

Tykkään tuosta anonyymin omenahilloteoriasta. Sopii hyvin yhteen pullan kanssa.

Ja mikiksen suojelusenkeli on ihan mahtava. Jonkinlainen Yodan ja Johannes Brahmsin risteymä (anekdootin mukaan Brahms tuprutteli piippua, ja kun naiset valittivat sakeasta savusta, Jossu totesi, että pitäähän enkelien ympärillä olla pilviä. Ei siis kuitenkaan itseään tarkoittanut. Kai.)

Schnur kirjoitti...

Mutta mikis, ei Josse vaikuta sellaiselta ihmiseltä, joka häippäisisi tuollaisen asian takia. Paitsi jos se epäilisi, että lapsen isä olisikin se vinonenäinen naapuri, mitä en kyllä niele. Sitä paitsi tämä alkaa muutenkin muistuttaa liikaa jotain saippuaoopperaa. Ei uskottavaa.

Josse on ehkä Marian korvassa. Yhdessä Erlend Loen kirjassa oli sellainen tapaus.

mikis kirjoitti...


Voi tietysti olla niinkin että Josse on jäänyt jättiläismäisenkokoisen väärinpäin olevan hämähäkin alle? Tai lähtenyt yksin soutamaan kirkkovenettä Partalansalmen ympäri Sulkavalla? Ja Maaliin/Mål häntä odottavat muutkin kuin Maria + baby ja Suojeluspoliisi.

mikis kirjoitti...

Korva on ihan hyvä vaihtoehto myös. Korvasienet ovat ihan ylimainostettu herkku, oon maistanut, muistaakseni kerran. Hiekka vaan narskui hampaissa.

mikis kirjoitti...

Ai niin, Kateenkorva on parempaa. Ja parasta on Koskenkorva.

mikis kirjoitti...

Tuosta kun sinä Liisu ja yhtä suloinen Schnur puhuitte "silmiin katsomisesta"... minun on pakko tyrkyttää tähän yks oma muistikuvani. - Pelasin yhteenaikaan 1/2 ammatikseni pokeria, Texas hold 'emia. Se on raastavan haastava peli. (Jossa mun shakkitaidoista oli lähinnä haittaa. Koska niiden pelin logiikka on niin toinen.) Kun Pokeria pelasi Livena, yhtä tärkeää kuin todennäköisyyksien laskeminen, oli nähdä vastapelaajista - heidän ilmeistään, tavasta käyttäytyä - miten hyvät "hooli"kortit heillä oli. Siinäpähän sitä silloin toisiamme tuijottelemme. Mutta ei koskaan kohti; on aika yleistä että huippupelaajakin pitää aurinkolaseja silmillään. Potti saattaa olla, kun aikuiset pelaavat Las Vegasissa, 2-4 miljoonaa taalaa. Ja "nokitus" esim. 550 000 dollaria. Paneehan se miettimään, että "katsonko" vai "kippaanko kupit". - Minä nyt pelasin korkeintain satasilla, tai enintään parilla kolmella tonnilla, vain varojeni mukaan. Mutta se siitä. - Puhuin "pokerikatseesta", sellainen termi on olemassa; hyvin tiedän tuon katseen. Se on... täysin välinpitämätön, siis ilmeetön, se ikään kuin vain "pyyhkäisee" sua... tai tarjoilijatyttöä, joka sivulla kantaa grogeja toiseen pöytään. Tuntuu kuin tuo Vastapelaajasi enemmän vain ikään kuin näprää niiden korttiensa kanssa, hyvä ettei kaiva nenäänsä... mutta samalla tuo ohimennen tapahtunut "välinpitämätön katsepyyhkäisi" on lukenut sinusta kaiken tarpeellisen infon. Ja se nokittaa sen verran rajusti että onsun pakko kääntää "kuppi", tai vastaavasti se itse kääntää "kupin" eikä häviä sulle juuri mitään, kun "näkee" että oot "saleitissa".

Niinpä niin.

Miksi siis lopetin lupaavasti alkaneen ja aluksi pirun antoisan pokeriammattilaisuuteni... kun näinkin paljon asioista opin? No, juuri siksi. Aloin hävitä enemmän kuin voitin. Ja sellainen ei, pitemmän päälle, likividiteetilleni tehnyt kivaa. Päinvastoin.

Ps. Kunnioitan ammattipokerinpelaajia. Se ei mitään kähmyistä touhua ole. Se on yhtä arvostettavaa (tai ei nyt sentään IHAN! ei!) kuin shakinpeluu. Fyysisestikin pitää olla kauheen hyvässä kunnossa, turnaukset kestävät tuntitolkulla monta päivää, henkisesti pitää olla koko ajan hirveen skarppi; mitään doping-aineita ei voi käyttää. Vain häviävät käyttävät dopingia.

(Saamari kun mä aina sorrun saarnaamaan. No, olen kansakoulunopettajan poika. Kai se johtuu siitä?)

mikis kirjoitti...

Tää mun pakko lisätä...

Kun meet pöytään jossa pelataan rahasta, sun pitää unohtaa raha. Tarkoitan, että jos jollain kierroksella häviät 1.000 euroa, älä mieti sitä. Nehän on vaan pelimerkkejä, eli ei mitään. Jos sä rupeet miettii että tolla tonnillakin olisi saanut (esim.) lapselle 10ksi vuodeksi Bambino-vaipat (ja kaupan päälliseksi isälle 10 pakettia Venus-kondomeja), sä oot jo etukäteen hävinnyt seuraavankin jaon. - Ihan varmasti.

Anonyymi kirjoitti...

Loruileva mössykkäiseni
ah mikis

mikis kirjoitti...

Shakkipelissä - jossa pärjäsin kansallisella tasolla kohtuullisesti; olisin ehkä pärjännyt paremminkin mutta kun multa loppui aika opiskella sitä; opiskelin sitä n. 12,5 h vuorokaudessa. Unissanikin pelasin shakkia - itseäni vastaan. Se oli aika ambivalentti tilanne. Sitten hermostuin - ei jumalauta, vaikka mä opiskelisin shakkia 25 h vuorokaudessa - kuten kuulema Bobby Fischer teki, ei musta ikinä tulisi edes Kansainvälistä Suurmestaria. (eli yli 2 500 FIDE pointsia) Lopetin.

Tietokonepelit on kummallisia, en mä niitä osaa pelata. Niissä täytyy kauheesti "näpytellä". Mä aina mokaan. Varmaan oon liian vanha? Pikkupoikana soitin rumpuja, mulla on "neliraaja-rytmitaju". Siitä oli apua kun aloin harrastaa nyrkkelyä. Mulle sanoi valmentaja, että "sä oot lahjakkain tyyppi jonka mä oon tavannut". No, niin kai valmentajat sanovat kaikille ettei tulokas lopettaisi nyrkkeilyharrastusta... Toisaalta, se itse oli kultamitalisti Berliinistä, Stenka. Enkä mä kyllä yhtään matsia lyhyen nyrkkeilyurani aikana hävinnyt. Toisaalta, paras voitto kai oli se että mä lopetin, en tiedä. Mua alkoi kiinnostaa tytöt enemmän kuin jätkien hakkaaminen... ei, ei. Siis amatöörinyrkkeily on aivan upeaa, fair play, sillä mitään tekemistä hakkaamisen kanssa ole. Rumpujen soiton lopetin kun tajusin että en osaa niitä "kannuja" paukutella; samoin kävi kun yritin "hakkailla" tyttöjä. Ei onnistunut, ei. Olin liian ujo. Erakoiduin ja aloin kirjoitella runoja. Kerran voitin Teinikunnan Kulttuurikilpailussa runosarjassa pronssimitallin; myöhemmin kuulin että meitä oli vain kaksi osallistujaa, ja hopeamitallia ei jaettu. Arvaa, turhauduinko!? Ikuisiksi ajoiksi, voi vittu vieköön! (Nää kaikki mitä mä nykyisin kirjoitan "runoina", on siis ironiaa. Pelleilyä. Satiiria, ironiaa, parodiaa.)

Blogeja en koskaan ole kirjoittanut. Kerran harkitsin alkaa... taisi olla kova krapula mulla silloin. Mutta sitten ajattelin, ei helvetti... em mä jaksa. Em mä viitti.

Hyvä näin. Ja sitä paitsi minä Rakastan Elämää. Tämä on kivaa!! (katsoo bradypulloaan. se meni ihan tyhjäksi, tässä kun höpötin teille. voi hitsi. mutta pieni se oli silloinkin kun se oli täysi ja täynnä henkeä. nyt enää kuori josta saa 0,10 €.)

Maailma tasii meitä kaikkia, eeroseni.

mikis kirjoitti...

Sitä en tiedä - en mistään - että pitääkö minun nämäkin symboolit selittää. Että mikä on Hämähäkki väärinpäin? Ja mikä kirkkovene, muuntajan kylkeen maalattuna?

Samasta asiasta on kyse.

Ps. Tyttöystävälleni Tarjalle, jota saattelin kun se oli menossa enonsa Lassen hautajaisiin, tänään, että "Panettaa. Ja Covaa". Hän ei siitä yhtään tykännyt. Sanoin että nämä ovat italialaisia juoksioita, Panetta ja Cova". Hän siihen: "Tiedän. Mutta nyt saa vaan panettaa ja kovaa."

Hitsi, aina naiset päsmääräävät.

mikis kirjoitti...

Minä tiedä, Anonyymi, että et pidä ronskista puheesta. Tykkäät romantiikasta, siitä että saunan jälkeen (totta kai kumpikin käymme siellä yksiksemme) katselemme järveä jolle aurino laskee. Olemme asiallisesti pukeutuneet kylpyviittoihimme. Ja juomme omenamehua ja syömme omenapiirakkaa. (Eikä Aurino millään, ei millään meinaa päästä järven kalvon läpi. PLUMPS, se lopulta sanoo, kun pääsee.

Anonyymi armas, kyllä minäkin pidän saduista jotka päättyvät onnellisesti. Totta kai!Mutta tällä elämänkokemuksella - useimmat sadut päättyvät huonosti. Toiset jopa hyvin huonosti. - Eikä se kertojan vika ole. Eipäs...

silti rakastan sinua, siiliseni. Ohdakepensaani!

lumen tahrima kukka

mikis kirjoitti...

... aurino = aurinko


Ja sinä olet Kippuravarvas.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä, että lipidoa riittää ihan juoksijoita myöten
oh armas härkäseni
onnellisia asioita on ja onnellisia ihmisiä myös
rakas aatamini

mikis kirjoitti...

Kukaan ei usko minua kun puhun totta. Mutta kun alan valehdella, minuun uskotaan.

En tiedä miten tämän probleemin kanssa eläisin.

Kyse on väärinkäsityksestä, mutta ei se mitään selitä. Yleensä ihmiset syntyvät vahingossa, ja kuolevat. Tässä välissä eletään... aika kurjasti. Niinpä niin. Mitä merkitystä kaikealla on, ei oikeastaan mitään. Tänä kesänä kävin Hattulan kirkossa, olen minä käynyt aiemminkin siellä, siellä on 1400-luvulta oleva kastekaukalo jossa lapsia on kastettu, entäs sitten? Siinähän on. Kaikki on anakronismia. Ihmisiä syntyy ja kuolee yhtä mittaa, syntyminen siinä pahempaa on, Tellus on liian täynnä Korkeaa Elämää. Onneksi mikrobit perivät meidät. He osaavat järjestää Asiat.

Mua väsyttää. Voi että mä olen väsynyt.

Schnur kirjoitti...

Hm, en ole maistanut korvasientä. Enkä kateenkorvaa, enkä Kosken-. Korvapuusteja vain.

Kirkkoveneen tiedän, mihin se viittaa. Mutta tuo "hämähäkki väärinpäin" on ollut minulle aina vähän mysteeri. Kuulin sen ekan kerran, kun olin ehkä kahdentoista - yhden kaverini isällä (kiva ukko muuten) oli tuollaisia arvoituksellisia ilmaisuja. Tiedän kyllä sen merkityksen, mutta.. No jos se vain siihen piirrokseen viittaa, niin kuin kirkkovenekin yleensä, niin se on vähän ymmärrettävämpi. Mutta miten niin väärinpäin? En tiedä, miltä hämähäkin vatsapuoli näyttää - harvoin niitä kai näkee selälleen kellahtaneena niin kuin koppiksia.

Pokeria, nyrkkeilyä... huh huh. Liikaa jännitystä, riskejä ja adrenaliinia. Shakki ja runojen kirjoittaminen tuntuvat läheisemmiltä, vaikken niitäkään kumpaakaan oikein hallitse. Toivoisin, että hallitsisin. Mutta kun häviän aina tammessakin, eikä minulla ole runoiluun riittävästi rytmitajua.


Ps. Diggaan siitä, miten kivasti (lempeän humoristisesti) kuvaat ihmisiä, esim. nyt tyttöystävääsi. Heistä on juttujesi perusteella helppo tykätä. Vielä enemmän se kertoo kyllä sinusta.

Schnur kirjoitti...

Mutta missä on Liisu?

Liisu kirjoitti...

Schnur, Liisu on täällä! Täällähän minä.
Naureskelin kun lueskelin tuota keskusteluanne, jota ilokseni oli ilmestynyt poissaollessani.
Oon ollut poissa. Missä? Tekisi mieli vastata: poissa tolaltani.
Muttei se olisi totta. Pikemminkin olen ollut poissa itsestäni, sillä en ole ennättänyt tehdä
"omia asioita". Tapahtumat ovat lennähtäneet ylitseni sellaisella vauhdilla, etten ole pysynyt
mukana. Hyviä asioita. Niitäkin tapahtuu. Joskus. Aina silloin tällöin.

Mutta nyt olen tässä taas. Oman kuoreni sisällä. Rauhoittuneena.

Ootte niin kivoja, että annan teille sanoja Tomi Kontion kirjasta Delta:

"Jonain aamuna jokainen meistä herää toisin sanottuna.
Senkin ihmisen kanssa voi elää.
Jos kaikki onkin unta ja sanat kaikuja luolan seinillä."

Anonyymi kirjoitti...

Jokainen, joka ei selviydy elämästä eläessään, tarvitsee toisen kätensä voidakseen hiukan torjua epätoivoaan kohtalonsa vuoksi - se tapahtuu perin vajavaisesti - , mutta toisella kädellälään hän voi merkitä muistiin raunioissa, sillä hän näkee eri tavalla ja enemmän kuin muut; onhan hän sentään kuollut elinaikanaan ja itse asiassa eloonjäävä ---
Franz Kafka

Schnur kirjoitti...

Liisu,
hyvä kuulla, että olet seikkaillut hyvien asioiden parissa!

Laitan nuo sitaatit talteen, sekä Kontion että Kafkan.

Kafkasta muistui mieleen kuva siitä kaverista, jonka toinen käsi jäi kallionlohkareitten väliin ja joka joutui nirhaamaan sen poikki tylsällä linkkarilla. Sillä vapaalla kädellään hän myös merkitsi muistiin -- eikä ainakaan elokuvan mukaan ryhtynyt torjumaan epätoivoaan,

muttei Kafka tietenkään tarkoittanut tuollaista selviytymistä. (Enkä yritä saivarrella. Tuo Kafkan ajatus on aivan hirveän hieno.)

Anonyymi kirjoitti...

Ei, ei kafka sellaista ajatellut, jotain muuta.
Hei Liisu!

Liisu kirjoitti...

Anonyymi ja Schnur, taidetaan olla kaikki Kafkan ystäviä. Hämmästyin kun katsoin tänään telkasta ohjelmaa Intialaisista opiskelijoista ja seurattiin heidän elämäänsä, ja yksi opiskelijoista sanoi lukevansa paljon kaunokirjallisuutta ja runoja ja mainitsi Kafkan. Kafkaa Intiassa! Olisi kiva lukea jotain intialaista Suomessa. Sitä taitaa olla vähän suomennettu. Salman Rushdie, häneltä olen jonkun kirjan lukenut. Olisiko ollut Keskiyön lapset.

Irja Viirret kirjoitti...

Voi Liisukka, taisin loukata typerällä ja vähän terävällä kommentillani, se ei ollut ollenkaanbtarkoitus, se oli oma mielipide ja kun kysyttiin, niin uskalsin kerrankin olla oma jyrkkä itseni, onnksi en Miina kuitenkaan:) Halauksia Sinulle ja hyviä tarinahetkiä edelleenkin.

Liisu kirjoitti...

Mustis, kommenttisi ei ollut suinkaan loukkaava tai typerä. Terävä se oli, niin kuin sanot. Se oli sinun rehellinen mielipiteesi, ja sellaisena kunnioitettava. Kannatan sitä, että ilmaisee ajatuksensa sellaisena kuin ne ovat. Ja erilaisuutta tarvitaan. Erilaisuutta myös kirjoituksessa. Siksi minäkin vetäisin Kertojan henkilöksi tähän draamaan, joka päättyi tavallaan tyhjään ilmaan. Ei kai kertoja tavallisesti astu esiin, vaan pysyttelee visusti tarinan alla piilossa.

Tässä tarinassa epätavallisuus kaiken tavallisuuden jälkeen on tarkoitus toimia jonkinlaisena kontrastina. Vaikka ei miehen, eikä vaimonkaan katoaminen mitään ihan epätavallista ole. Tiedän ainakin kaksi miehen katomistapausta. Vaimon katoamisia vain yhden. Ja sekin, Nela, jota etsittiin joukkovoimin, on nyt löytynyt kuolleena vaikeakulkuisesta maastosta, ilmoitettiin äsken uutisissa.

Tämmöisessä epävarmassa maailmassa elämme. Siihen pitää yrittää totutella, vaikka vaikeaa se on.
Ei siis mitään hätää kuitenkaan, Mustis. Koetetaan ajatella iloisia asioita. Niitäkin sentään aina joskus tapahtuu. Minä ilahduin tästä kommentistasi.

Irja Viirret kirjoitti...

Helpotuksen huokaus ja tuhannet kiitokset Sinulle Liisu ja juu yritetään, eikä ole edes vaikeaa:)Ja Mikikselle kestohalaus, huomasin vasta nyt miten nätisi hän kommentoi minua:)

mikis kirjoitti...


Kiitos Mustikka! Kyllä minua halata saa, en minä siitä rutistu. Tai paukahda POKS.

Liisu kirjoitti...

Käytiin katsomassa pientä, melkein vastasyntynyttä vauvaa. Kun sitä katsoi, unohtui hetkeksi kaikki maailman kamaluudet, ja mieleen tuli tunne, että entä jospa sittenkin kuljettaisiin kohti parempaa maailmaa.

mikis kirjoitti...

Kun vaimoni sai vauvan, ihmettelin kauan aikaa että mitäs ny? Asuimme isossa keltaisessa kerrostalossa joka murisi. Lähteenlinna, Tampere. Taksin avulla minä sen nyytin kotiini olin tuonut, 36 neliötä, mutta en minä sitten tiennyt mitä minun sen jälkeen olisi pitänyt tehdä? Kaija sanoi: käy Apteekista ostamassa 1) sitä 2) sitä 3) sitä 4) ja sitä ja sitä. Kävin. Vauva oli kiva, ei se yhtää itkenyt, paitsi jos sen oli nälkä. Tai jos sillä oli kuset pöksyissä = vaipat. Tykästyin häneet heti, sekin minuun, se raapi mun naamaani ja sanoi "heh, heh heh". Lätkähdyin häneen täysin! -

Tuhansia vaippoja oon vaihtanut. Mutta ei sillä merkitystä ole. (Paitsi vähän.)

Vaimoni oli viikot töissä, mä olin free lanceri ja kotona, Saga oli mun hoidossa heti alle 1 -v. Meistä tuli väkisin kavereita! Opetin hänet puhumaan - hän opetti minut olemaan hiljaa, voi Hyvänen Aika, meillä synkkasi! Kun hän oli 3 -v, käveltiin metsiin ja eksyttiin, elettiin Ketunleivillä ja nokkosilla siihen asti kun päästiin takaisin Urbaaniin Maailmaan.

Jos joku kuvittelee että insestistä tässä on kyse niin siinhän kuvittelee. Saa vapaasti kuvitella. Sagaa ja mua naurattaa ihan samat asiat, em mä tiedä minkä takia, mutta se on vilpitön ihminen. Kuten auch ich. (Ja iskee mulle silmää jos mä jossain sukutilaisuudessa, kuten hautajaisissa, olen äkkiä liian totisen näköinen.)

Saga on aina ollut oma persoonansa, hirveen vahva. Mä en nyt viitti kertoo niitä esimerkkejä, kun en jaksa. Niitä kyllä riittäisi. - Ja se on toinen asia että Saga pienestä pitäen - perintötekijöistä huolimatta - ollut hirvittävän nätti tyttö. Sen verran "nätti" että tää missikeisari Makunen minuunkin otti yhteyttä ja sanoi että "teidän tyttärestänne tehdään seuraava Miss Suomi". Ajattelin, että ohoh, en kyllä oo yhtään kiinnostunut. Sagalta kun kysyin, se sanoi että "en mä isä mihkään oo lupautunut". Eikä sitten, onneksi, mennyt mukaan.

Ps. Totta kai olisi voittanut, jos olisi mennyt, mutta ei halunnut mennä. Minulle halusi iskeä silmää... isä, älä oon noin totinen. Ethän!?

isopeikko kirjoitti...

– Joko ne meni? Josef kysyy hiljaisessa talossa, jossa kukaan ei ole liikkunut aikoihin. Pöly on laskeutunut ja hämähäkit kutoneet verkkojaan nurkkiin.
– En tiedä, kurkkaanko?
– Kurkkaa vaan, Maria. Mutta varovasti. Jossain voi vielä olla tuoksu olevaisista.
Talo on hiljainen pitkään. Marian ajatukset kulkevat talossa ja selaavat siellä tuikkivia elämiä.
– Kertoja on poissa, hän toteaa.
– Varmastiko?
– Varmasti. Katsoin kaikilta tasoilta.
Josef vääntäytyy esiin sohvan alta, jossa hän on piilotellut lähes tarinan alusta saakka.
– On muuten ihmeellistä, ettei se nähnyt meitä.
– Se ei halunnut, Maria toteaa ja istuutuu sohvalle Josefin viereen. – Tarinasta tuli hauskempi, kun me katosimme.
– Nyt olemme löytyneet ja tässä. Minulla on ollut sinua ikävä. Tahtoisitko…?
– Tahtoisin. Kovasti.
Joosef nousee ja tarttuu Mariaa kädestä. Hän suutelee tätä hellästi ja pyrähtää muutamalla juoksuaskeleella ovelle. Maria seuraa.
– Käykö pizza?
– Ehdottomasti. Mennään jo. Älä viivyttele, Josef. Minä olen ihan valmis.
Maria ja Josef jättävät suljetun talon, kulkevat sivuteitä pitkin aina ensimmäiseen pizzeriaan saakka. Siellä he vaihtavat nälkänsä kylläisyyteen, käärivät pizzan kannat folioon ja jatkavat elämänsä arkea kaupunkilähiössä. Josef istuu puistonpenkillä, ruokkii puluja ja katselee lapsia. Maria viljelee porkkanaa parvekkeella ja syöttää oravia pähkinöillä. Iltaisin he muistelevat Kertojaa, joka katosi. Ehkä hän vielä jonain päivänä ottaisi heidän elämänsä käsiinsä.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos isopeikko, samanlailla ajattelin käyneen...että he piilottelivat vaan ja ovat yhdessä onnellisia......

mikis kirjoitti...

... mutta samaan aikaan muualla ...

Isopeikko vääntäytyy sohvan alta jossa on ollut koko tarinan ajan. ja väistellyt niitä saamarin patjan jousia. jotka notkuvat. ja jotta että Maria ei häntä näkisi. Eikä Maria häntä näekääkään kun se on niin tohkeissaan. Pujottaa jalkoihinsa de´' de Död'ön sandaalit ja sipsuttaa ulos. Jonka jälkeen Josef ja Isopeikko vetävät taas varvit. (Jos näin saa sanoa.) Samalla Kertoja, valtavan isot Hollannikkaat jaloissaan, tulee sinne kolistelemaan. - Ai miksi, no muuten vaan. - Kertojalla ei tosiaan oo mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, päin vastoin. (Ja yleensä se pysyykin kiltisti muualla. En ymmärrä minkä takia se nyt tähän...) - Käykö pitsa, Maria kysyi Mikikseltä. Mikiks on pitkän aikaa hiljaa. Sanoo sitten: "No, mikäs siinä." - Niinpä niin. Ja Mikis eli pitkän aikaa Isopeikon kANSSA. Mutta sitten Isopeikko kyllästyi Mikikseen (en ihmettele miksi), ja mikiksestä tuli taas (eli auch) sinkku. (jonka myöheisimmistä vaiheista en tiedä)

Toivottavasti sekä liisulla että peikolla menee paremmin.

Liisu kirjoitti...


Onpa hyvä, että tarina jatkuu. Ja kiitos isopeikolle, kun on tuonut dialogia, jonka lajin hän taitaa, tähän tarinaan. Sitä harvemmin täällä tapaa. Ja mielikuvitus toimii kilpaa mikiksen loppumattoman tarinaniskemisen tapaan, elävästi ja luontevasti. Ja Anonyymille myös kiitokset siitä onnellisesta elämästä, jota Josse ja Maria elivät tietämättäni, koska Kertoja ei ollut siitä minulle mitään puhunut.

Näin se on.
Mutta liisulla ei ole tänään mennyt oikein hyvin. Eilen oli hyvä päivä. Tänään surullinen. Hyvin surullinen.
Toivottavasti peikolla on mennyt paremmin.

mikis kirjoitti...

Minullakin oli Liisu tänään surullinen päivä. Tuuli puhalsi, metsä huokui. En ajatellut ikävyyksiä, ikävyydet ajattelivat minua, ajattelin että "tämän vielä kestän, ja tämän ja tämän..." Mutta tuli liikaa asioita. Tulin surulliseksi. (Siksi juon myös viinaa.) No, huomenna olen krapulassa enkä enää yhtä surullinen - toivon niin. Hopefully - heh, heh.

Ei tämä tietenkään niin mene. (voi vittu)

mikis kirjoitti...



Ei, ajatelen että olen romantikko.

Missään nimessä en tahdo kiroile, tietenkään.

Anonyymi uskoo minuun, se on hyvin herttaista,
itse niin vähän uskon itseeni.
Kiitos, Anonyymi.

Ihmisistä pidän. Ihmiset ovat mielestäni jänniä.



mikis kirjoitti...

Schnur,
sinä olet langanlaita. Mutta mitä sinulle tapahtuu kun menet neulansilmän läpi?

Ajattelen asioita jotka eivät siitä muuksi muutu, ajattelemisestani.

Pikkupoikana kun luin Kiergekaardia, ja innoissani tohkasin siitä isoveljelleni, se sanoi "ei sitä niin lausuta, vaan kier'gökod". Niin, mutta minä olin niin pieni, noin 5 -v, mistäs minä olisin tiennyt miten tanskaa lausutaan, en mistään. - Ps. Kirja oli ihan kiva, Frygt og Bæven. (Luin sen austraaliaksi käännettynä kun Forssan kirjastossa kaikki suomennokset oli lainassa, tai varattuina, enkä jaksanut ventata.)

mikis kirjoitti...


... langanlaita op. eikun po. = "langanlaiha".

Liisu on sanonut että hänen miehensä on sanonut hänestä että hän on "no, ainakin sutjakka". Se on kiva kuulla että on sutjakka. (Ainakin minusta. Ja ainakin jos olisin nainen.)

Harmi, että en oo.

mikis kirjoitti...

Vaikka olen minä kuullut että teillä naisilla, noin kerran kuukaudessa, on kaiken laisia harmeja. Huh,huh! Mutta älkää harmitelko! On miehilläkin, vähintään kerran viikossa, kaikenlaisia "harmeja". (piru vie!) Kun nimittäin seisoo, järkikin seisoo, eikä silloin tiedä mitä tekisi. Kun stondaa, on tavallaan syyntakeeton. (piru vie)

Anonyymi kirjoitti...

Mikis rakkaani, hunajaiseni, tammenterhoni,
oi armas sydän...

mikis kirjoitti...

Tammenterhojen äideillä, siis niillä puilla, on kivat lehdet. Ne on kuin käsiä. - Jos ne kaikki yhtä'äkkiä taputtaisivat, kyllä olisi korvissa kestämissä.

Ps. nimimerkki "kävelin kerran Ruissalossa" jossa eläimet potkivat minua, etenkin villikauriit. ja muutenkin oli ihan synkkä ilta. voi hyvänen aika sentään! Juuri ja juuri pääsin raitiotievaunuun joka kiisi Åbosta Helsingforssiin. Vaikka vielä Raunistulan asemalla minua heittelivät Pupujussit porkkanoilla ja Oravat männynkävyillä, että en lähtisi. Enkä olisikaan halunnut lähteä. Mutta sisko, kuule, se on niin että vietti vie mukanaan... koska moottoritie on kuuma ...

Anonyymi kirjoitti...

Minne se vietti vie pupuseni...

Anonyymi kirjoitti...

Minua se vie sinun kainaloosi (hihihihhi) kuutamoni, kehräseni....

mikis kirjoitti...

Jos minä olisin nainen, kyllä minä tietäisin miten miehiä pitää käsitellä.
Miten?
No, sillain tietysti.
Miten sillain?
Jos niillä esimerkiksi törröttää, antaa törröttää vaan. Käytä sitä hyväksesi, se ostaa sulle vaikka uudet kengät. Mutta liian kauaa älä anna sen törröttää. Koska sit siitä tulee vihainen.
Koska minä sen tiedän koska siitä tulee vihainen?
Kuule, kultaseni, sen oppii äkkiä. Huomaamaan.
Miten minä saan sen siis lepytettyä. Että se...
Annat tehdä sen mitä se haluu. Ja pilluahan se sulta haluu. Annat vaan. Eikä se kai siitä kulu, enempää kuin suihkussa.
Niin mutta kun minä olen neitsyt.
No... sitten se ostaa sulle vaikka sadetakin. Tai mitä tahansa. Korvakoruja... kuule, miehet on hulluja. Voit saada siltä vaikka Volkswagenin. Ei niistä koskaan tiedä.
Ai että saan, kun vaan...
Niin. Kun vaan. Ja jos se susta on niin karmeeta, sun sisääs työntyminen, niin ajattele muita asioita. Lumisadetta, vaikka. Meren maininkeja. Tai matoja jotka kävelevät mullan alla. Lintuja jotka liitelevät kun tuuli osuu niihin. Tai hilleriä joka katsoo sinua, koska se tulee pesästään katsomaan että tänäänkö tuli talvi, ja näkee vain sut... sun pyöreät silmäsi. Voi ei, se menee takaisin pesäänsä. Anna, tyttöseni, silloin kun sun tekee mieli, anna. Mutta anna aina välillä silloinkin kun sun ei tee mieli, mutta toisen tekee, tulette paremmin toimeen keskenänne. - Tää on fakta.

Schnur kirjoitti...

Ihania tarinoita nuo isopeikon ja mikiksen.

Ja ihana Saga!

Liisu, toivon ettet ole enää surullinen.

Ja mikis, kunpa keskenään toimeen tuleminen olisikin noin helppoa.


Ps. mulla on niin huono koordinaatio ja lähinäkö, etten edes osuisi siihen neulansilmään.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa neuvoja kerrakseen rakkahin mikis...heheheheheh
Entä rakkaus ja intohimo?

Liisu kirjoitti...

Schnur, tänään on ollut jo parempi. On kuin iso kivi olisi sulanut sisältä. Surin veljeni kuolemaa. (Eilen tuli aamulla viesti Tukholmasta, että hän kuoli klo 6.30. Juuri silloin kun heräsin unesta, jossa olin lakaisemassa valtavan suurta lattiaa, ja aina kun olin yhden kohdan saanut puhtaaksi, huomasin suuria lakaisemattomia alueita. Koko päivä olin surun vallassa. Muistelin yhteistä lapsuuttamme ja itketti.

Mutta todellisuudentaju ja se, että tiesin, että hän oli vakavasti sairas, sai ajattelemaan, että se oli varmasti hänelle helpotus. Nyt ajattelen häntä vielä ja suren, mutta se pakahduttava tunne sisällä on helpottanut.

mikis kirjoitti...

Tulee öitä, menee päiviä, tulee päiviä, menee öitä.

Sinä Liisu pidät nyt itsestäsi huolta, muut eivät siihen pysty.

Kaikilta kuolee raikkaita; se nyt vaan on niin.

Siksi on entistä tärkeämpää että pidät itsestäsi huolta, Liisu. (Kuolleilla asiat eivät ole ollenkaan huonosti. Se on meidän elävien tehtävä kuvitella että niin ei olisi. Kuvittelemme asiat ihan väärin.)

Anonyymi kirjoitti...

Voi hyvin Liisu, olen pahoillani, otan osaa.

mikis kirjoitti...

Mark Twain - tiedän että tiedät kirjailijan - teki vanhoilla päivillään lapsen, Marie-Loun. (Keksin tämän nimen itse kun en muista oikeaa nimeä.) Tästä tuli isän silmäterä. 10-vanhana tämä tyttö jäi - he asuivat silloin New Yorkissa - hevosvankkureitten alle ja kuoli. Isä-Twain ei mennyt hautajaisiin. Miksi? ...

Siksi, että ei pystynyt.

Hän kirjoitti päiväkirjaansa:

xx.xx.18xx Tänään sinut haudataan. Näen työhuoneeni kaihtimien raosta miten saattue kulkee asuntoni ohi. Sataa lumihiutaleita. Marie-Lou, kun menetin sinut, menetin kaiken. Kaiken mitä elämässäni olen saanut aikaiseksi - maailmanmaineeni, kunnia, raha, arvostus - on nyt yhdentekevää. Elämäni on merkityksetöntä. Kun menetin sinut menetin kaiken. Jos uskoisin jumalaan rukoilisin häneltä voimaa olla pyytämättä sinua takaisin; olet voittanut sen mikä ihmisen elämässä on vaikeinta, kuoleman.

Ei teksti näin mene, mutta sinnepäin. Mark Twain oli kiihkeä ateisti, ja tuo virke ”Jos uskoisin jumalaan” ... mietityttää ... panee polvilleen. Eikä Twain julkaissut mitään tämän päiväkirjamerkintänsä jälkeen. Ei mitään.


Liisu, pidä huolta itsestäsi. Se on sun tehtäväsi kuule nyt.

Liisu kirjoitti...

Kiitos myötätunnosta... Mikis puhuu järkeä: kuolleilla asiat eivät ole ollenkaan huonosti.
Oikeastaan elävien pitää elää niidenkin puolesta, jotka "Jumala syö suuhunsa", niin kuin runoilija Fernando Pessoa sanoo. Pitää koettaa elää mahdollisimman hyvin, ettei lisäisi pahaa oloa maapallolla.

Liikuttava tuo Mark Twainin lapsen kohtalo ja isän suru.
Minustakin on vaikeaa olla hautajaisissa, siellä on vaikea kestää toisten surua.

mikis kirjoitti...

Mark Twain (eli Merkki Kakkonen) oli kiihkoisa ateisti. Eli tosi järkevä ukko. Siksi tuo lause ... "Jos uskoisin Jumalaan, rukoilisin Häneltä voimaa olla pyytämättä Sinua takaisin" ... on niin koskettava. Koska ton enempää epätoivoa ei lauseeseen voi ladata, tai ainakaan en tiedä, että voisi?

Rakas Liisu, pärskyttele !

mikis kirjoitti...

... Jumala syö suuhunsa" ...
Minä muistan Aldous Huxley'lta lauseen: "Kunnes meidät heitetään ikuisuuden säkkiin."

Samasta asiasta kai kyse. Upeat kirjailijat kirjoittavat upeita lauseita.

Rakastan kirjoituksiasi Liisu. Onneksi minäkin saan kirjoitella sun sivuillasi omiani. Tykkään Susta aika Kamalasti.
En enempää.

Schnur kirjoitti...

Liisu,
en tiedä, mitä sanoa.
Toivoisin, että voisin lainata tähän joitain sanoja Rilkeltä, hänen runoissaan oli paljon lohdullisia kohtia (erityisesti "Hetkien kirjassa"), mutta muistan nuo säkeet niin vajavaisesti, etten edes yritä jäljentää niitä tähän. (Olen reissussa ja kirjat ovat kotona.) Toivon samoin kuin mikis, että pidät itsestäsi huolta.

Iso halaus sinulle.

Liisu kirjoitti...

Schnur!

Minulla on Rilke tuossa käden ulottuvlla.

Tämä on minusta kaunein kohta hänen runoissaan kokoelmassa Tahto Tahtojen.

"Oi kuinka huojuvan viikunapuun
latvassa tunnutkaan,
ylhäällä loisteessa kuun."